Semmost sekalaist

Mitä tehdä ettei linnut lennä ikkunaan? Löysimme eilen todisteet päivän aikana tapahtuneesta massaitsemurhasta belgialaisen miehen musahuoneen ikkunaan. Kuolosta kieliviä jätöksia valui neljässä kohtaa ikkunaa. Ja kas tänä aamuna sama löytö työhuoneellani. Juuri siinä ikkunassa jonka edessä kirjoituspöytä on. Ottaen huomioon että ikkunoita on 11 kpl olen onnellinen etten ole taikauskoinen. Mietin onko jotain kikkaa, liimata pöllön kuvia ikkunaan tms? Surettaa nimittäin. Lintusten kevättärinnassa päättyy onnettomasti.

Sen sijaan onnellista on tämä kevät ja viheryyden kasvu. Jokainen päivä jotain uutta on kasvanut ja tuoksuilee. Kotosalla löytyy niiden yrttien ja tomaattien muodossa. Iduista on tullut perheenjäseniä, lähinnä siksi että ne kasvavat keittiön aamiaispöydällä. Joka aamu syömme muroja ja munia tutkien vuorokauden aikana tapahtuneet kasvumuutokset. Iduille on tullu jo nimiäkin. Tänä aamuna Jack oli vähän kellistynyt liian roiman kastelun viattomana uhrina. Jack tuettiin pystyyn mitä pikimmin. Saa nähdä raaskitaanko loppujen lopuksi ketään heistä syödä. Pirskatit kasvavat liian hitaasti, aivan mainiosti aikaa kiintyä.

Kissallakin on kevättä sielussa. Se herää anivarhain ja alkaa kipsutella sängyssä koska hänen ihmiset-palvelijat-hännystelijät nukkuu liian myöhään, on jo valoisaa. Kun ei herätystä tapahtu niin olohuoneen sohvalta, tai vaihtoehtoisesti ruokapöydältä, aloitetaan konsertti. Ensin vienosti, lopulta mouruamalla niin suurella äänellä ettei uskoisi sen lähtevät 2,2 kiloisesta linnunluisesta kissasta. Tämän ilon kirvoittamana en ole nukkunut yli kuutta tuntia nyt reiluun kuukauteen. Eikä otus tietenkään tunnusta eroa arkipäivien ja viikonloppupäivien välissä että olisi niinkuin ne aamut jolloin voisi nukkua pitkään laiskasti. Ai että se on rakas tämä kissa.

Siksipä täällä nyt nuokun koneella, enkä huiskikaan läpi tämänpäiväistä työlistaa. Yhenäkkiä vaan loppui puhti ja kaikki energia. En jaksa mitään en. Aivokäyrä on varmaan miedon loivaa laineilua. Liplattelua. Pysähdyin pohtimaan näitä suurensuuria lintu-yrtti-kissalinjaisia ongelmia. Kaikki vinkit näihin ongelmiin otetaan fanfaarein vastaan.

Kaiken lisäksi mietityttää se facebook-video austraalialaisesta jättihämähäkistä joka muina miehinä pyydysti ja söi aikamoisen vonkaleen kokoisen käärmeen. Menin ihan viattomasti sen aamulla avaamaan ja järkytys jäytää edelleen. Ehkäpä sinne katosi tämän päivän energiat, järkytyskuiluun.

Mielikuvat ja kuvaavat mielet

Edellinen postaukseni herätti keskustelua erilaisista haaveellisista ajatuskuvista. Useimmilla ihmisillä on tiettyjä mielikuvia toisten asioista, yleensä sellaisia missä ruoho on vihreämpää. Itselläni on sellaisia tietysti myös. Yksi on millaista olisi olla maatilan emäntä. Olen siitä aikaisemminkin kirjoittanut (ilmeisesti useamminkin). Tuollainen harras kellarin hillopurkit-elämä. Kuvittelen että heräisin anivarhaisen katveessa (ilman herätyskelloa), vetäisin haalarit päälle ja astelisin rauhaisasti navettaan hoitelemaan elukoitani. Ne siellä ovelta jo myhähtelisivät ilosta, sitten voisi silitellä ja taputella ja tervehtiä huomenia. Niitä sitten hoitelisi aikansa, vaahtoavan lämmintä aamumaitoa tonkkiin, otsa vasten pehmeää lämmintä lehmänkylkeä. Sitten aamukahville, matkalla silmä lepäisi sen peltomaiseman yllä. Tuoreet munat matkalla kanalasta. Sittenpä olisikin aikaa päivällä louskutella mattopuita ja leivoskella tuoksuvia kullankeltaisia nisuja. Naapuriska pistäytyisi ehken kaffella. Kaappikello naksuttaa, kiikkustuoli natisee. Pihalla haukkuu pystykorva. Jonka nimi on Peni tai Musti. Kissoja kerillä uuninpankolla.

Juu. Tiedän kyllä että arki lienee sangen toisenlaista oikealla maatilalla. Kiirettä, kamalasti hommia, eikä sielläkään varmaan rikastumaan pääse. Ei ehdi niitä elukoita rapsuttelemaan ja hellimään siellä, ei.

Ystävälläni oli ruusuisia kuvitelmia siitä millaista olisi olla lääkäri, sellainen hyvä lääkäri. Jolla on aikaa hoitaa, kuunnella ja huolehtia. Pieni talo preerialla. Lääkärinlaukku kainalossa kulkisi potilaskäynneillä, kaikki tuntisivat ja ilolla tervehtisivät. Siellä kulkee se tohtori, kaikkien kyläläisten pelastaja ja lempinaapuri. Hän laskisi viileän lohdullisen kämmenensä sairaitten otsille ja helpottaisi oloja ihan olemuksellaan jo. Ojentelisi kuumeisille pikkuipanoille tikkareita. Ja viisaimpana opastaisi kaikessa muussakin askarruttavassa kuin vain ruumis.

Minua nauratti. Koska jos jokin minusta puuttuu niin se on tuollainen terveydenhuoltogeeni. Ei hoivaaminen sinällään vaan en oikein pysty ajattelemaan itseäni sairauksien, veren ja suolenpätkien kanssa. Niinpä tuo samainen kuvitelma on minulle seuraava: kauhulla odottelisin desinfektiseen valkoiseen takkiin pukeutuneena seuraavaa potilasta. Toivoisin hartaasti ettei tarvitsisi koskea mihinkään ruumiineriteisiin, ei kuunnella mitään ällöttävää, tai joutua hoitamaan jotain todella sairasta. Tai järkytysten järkytys diagnosoimaan jotain oikein tai väärin. Kamala vastuu ja hankalia potilaitakin vielä.

Lääkärihaaveilija nauroi maatilahaaveilleni yhtä rämäkästi päin naamaa.  Huomasimme että yhteistä näille kuvitelmille oli sellainen slow-fiilis. Että olisi aikaa olla rauhassa työssään ja elämässään. Olla läsnä ja hetkessä.

Sitten siirryimme pohtimaan että kenelle on ne automainokset tehty joissa auto sujahtaa halki tuntemattomien ja karujen vuorimaisemien. Näkyy vain sammalta, vuoria, kallioita, välillä tyrskyisiä lahdukoita, vaahtoisat pärskyt auton ylle, vaarallisesti. Missään ei ainoatakaan taloa, tai ihmistä. Että mikä se on se sanoma. Että kyllä on kesyttämätöntä nyt, ihan miehekkyyden ytimessä ollaan. Vai että jos joudut ajamaan tänne äärirajoille, niin tässä autossa persiesi puutuu vähiten.

Pään ja ruumiin metkafysiikka

Alkuvuosi yrittäjällä, jonka hurlumhei-aika on syksy-joulu, menee jokseenkin sekavassa tilassa. Olo on niinkuin lottokoneessa, pyörii siellä pallomelun keskellä holtittomasti pää sekaisin ja sitten yllättäen sylkeytyy kehästä ulos. Hiljaisuus huumaa. On autiota.  Pysähtynyttä.

Tästä oudosta tilasta pääsee yllättävän hitaasti ulos. Suunnitelmia ei ole koska niihin ei ollut syksyllä aikaa. Mitä seuraavaksi, mitä ensin, mitä sitten. Viritteilla on paljon, mutta kaikki on vasta valmisteluasteella. Työn alla on pienempiä yksittäisiä tilauksia.  Alitajuisesti vertaan kaikkea syksyyn, mikään ei tunnu tarpeeksi riittävältä. 

Tajuan jokseenkin järkyttyneenä että jollain tapaa superkiireinen syksy on helpompaa, tiedän viileän varmasti että olen menossa johonkin rivakasti, teen oikeita asiota oikeaan aikaan.

Kaipaan projektia. Niitä on tulossa kaksi suurta, yksi keskikokoinen. Ja yksi massiivinen joka on varastojen täyttäminen ensi syksyksi ettei olisi aivan niin kiire. Noista kahdesta suuresta haluaisin pian alkaa toisen, mutta minusta riippumattomista syistä en pääse siihen vielä käsiksi, odotan. Turhaudun. On vaikea orientoitua siihen toiseen, koska jos se ensimmäinen sitten tuleekin eteen juuri kun toinen on hyvällä vaihteella.  Keskikokoinen pitää aloittaa kohta. Tiedättekö miten tässä käy vielä? Minä tiedän. Kaikki kolme tulee pian olemaan päällä yhtäaikaa ja sitten niillä on vielä kiire. Sitten samalla se massiivinenkin pitäisi aloittaa. Juu-uh, näinhän se perinteisesti menee.

Mielenkiintoisesti minun ruumis elää näissä kausissa. Syksyn olin kuin veturi, puuskutin menemään nopsaan ja vakaasti. Nukuin lyhyitä öitä, väsytti kyllä, mutta matka jatkui tehokkaasti. Ei vaihtoehtoja. Olin vauhdissa. 

Nyt kun yhen äkkiä ei olekaan kiire, ruumiista tuli ihan lötkö. Se ei jaksaisi nousta sängystä, sitten se haluaa istua ponnetta sohvalla, ei meinaa herätä. Ruumiin kuljettaminen etuovelle suihkun ja pukeutumisen kautta on hidasta. Ruumiin jalat ovat raskaat ja kädetkin. Sitten kun se on kuljetettu työhuoneelle ruumis alkaa olla elossa, jokseenkin valmiina. Mutta sitten pää on pulassa. Se ei tiedä mitä vireällä ruumiilla tekisi. Mitähän hommaa tänään ja missä järkässä, pää ei millään jaksaisi kiinnostua pienemmistä hommista koska se haluaa alkaa suurempaa haastetta. Pää istuttaa ruumiin työpöydän äärelle miettiäkseen ja ruumis, voi ruumis, alkaa hyytyä uudelleen.

Onneksi pää on kokemuksesta viisas. Se lyö kajarien nupit kaakkoon. Rytmi potkaisee ruumista persiille ja läpsii päätä poskille. Pakottaa hommiin siitä senkin ketaleet. 

Mitä enemmän kohti kevättä päästään, projektit käynnistyvät, innostavan työn syrjässä kiinni, alkaa ruumis päästä vauhtiin, pää ratsastaa ruumiilla, yhtämatkaa. Siihen vaihteeseen pääseminen on vaan niin turkasen tahmeaa, eritahtista. Kumma juttu.

Kekkosen lasit

Kävin Kekkos-museossa Tamminiemessä. En ollutkaan paikassa koskaan vielä vieraillut. Ilahduin pinkistä kauniista talosta. Oli hauska nähdä mahtipontiset mööpelit paraatipuolella mutta sitäkin mukavampi 70-luvun sisustus yksityispuolella. Kaikki sulassa sovussa Art Deco-tyylisten ikkunakarmien kanssa. Niitä enemmän sykähdytti virallinen työhuone jonka pöydällä oli kaikki Kekkosen kirjoitusvälineet, kynät, kalenterit joissa oli tekstiä Kekkosen käsinkirjoittamana. Ykkösasioita olivat baarin 70-lukulainen värikäs pullonpohjaikkuna (rokokoo-kalusteiden vierellä) ja ns. vanhanaikaisen veivipuhelimen kylkeen teipattu lista jolla resdentti pääsi soittelemaan ympäri taloa ja tilaamaan vaikkapa voileivän. Mutta, oi, makuuhuoneen työpöydällä olivat Kekkosen silmälasit! Ne, juuri ne, Kekkosen kulmikkaat tavaramerkkilasit. Olin aivan otettu. Minulle olisi riittänyt jos museossa olisi ollut valaistu vitriini jossa nuo lasit, eikä muuta. Urkumusiikki soimaan.

Mutta sitten hiipi olo että silmälasit on kyllä niin henkilökohtainen asia, tuntui kuin osa Kekkosesta olisi unohdettu haudata. Että eikö silmälasien pitäisi mennä arkkuun kantajansa kanssa. Onko Kekkonen nyt haudassa vailla lasejaan? Vai ovatko pöydällä vain kakkoslasit? Pohdin asiaa ystäväni kanssa joka mainitsi että hänet haudataan kaikkien silmälasiensa kanssa, kakkos-, kolmos- ja neloskappaleet siististi rivissä rinnan päällä. Asiaa.

Meidän Suomi

Tältäköhän kalastajista tuntuu (tai kalastajien vaimoista), mietin kun katselen miten belgialainen mies tuon tuostakin tähystelee taivaalle, mittailee katseellaan lumen määrää, pistäytyy säätiedotuksissa ja huokailee. Hirveä stressi, tuli suojasää ja lumet putosivat puista, on rapaa ja loskaa, kaunis talvi katosi. Juuri nyt kun belgialaisen miehen vanhemmat ovat tulossa kylään ensi kertaa koskaan talviaikaan. Talvivierailua on ehdotettu moneen otteeseen mutta uskallus ei ole vielä riittänyt, ja nyt kun riitti tulikin kevättä. Olen nähnyt ilolla miten paljon eksotiikkaa talvesta ulkomaalainen voi saada. Belgialainen mieskin jaksaa vieläkin intoutua lumen eri muodoista ja miten erilaiset lumet tuulessa liikkuvat, miten pakkautuvat ja kuulostavat ja niin edelleen. Tämä kaiken ihanuuden hän olisi halunnut jakaa ja esitellä mutta huonohkolta näyttää.

Toisaalta ei tämä lumi ole huomenna vielä kadonnut vaikka huurre ja kuura katosikin, lohdutan. Ei tunnu lohduttavan. Korkeasaaren jääveistoksetkin sulavat. Ehkäpä laskiaispulla auttaa?

Tuleva vierailu avasi silmiäni oman kotiin kotiutumisen suhteen. Vieraat kysyivät mitä tuotaisiin kaupasta. Niin, yleensähän lista on pitkä, erilaisia ruokatarvikkeita joita on jäänyt ikävä. Mutta nyt en kaivannut enää mitään. Muutosta kun kulunut ilmeisesti ratkaisevan kauan että muistaisin kaivata. Belgialaisen miehen lista oli edelleen pitkä, sillä se kaipaus jossa maistuu omat juuret ei katoa koskaan.

Appivanhempien osalta mietin tarjottavia ruokia tavallista pidempään. Haluan aina tarjota jotain suomalaista sellaista jota ei muualta saa. Lämminsavulohi on joka vierailun suosikki, saatava ainakin kaksi kertaa. Savustuspusseja lähtee aina mukaan mutta eihän se ihan sama ole. Poronkäristystä tällä kertaa vaikka on sitä tarjoiltu ennenkin, mutta se on sopivaa talviruokaa, eikös? Haluaisin tehdä Janssonin kiusauksen mutta en usko sen olevan suksee... Ehkä lihapullia ruskeassa kastikkeessa, muualla ne tarjotaan tomaattikastikkeessa. Puolukkahilloa. Jota muuten on ainakin kilo matkalaukusa kun vieraat lähtevät. Joka kerta. Miten olisi se Lapin äijän keitto jossa poroa ja luita ja koskenlaskijaa, hmmm. Jännä miten tuntee olevansa koko Suomemmaan evustaja kun saa ulkomaalaisia vieraita, vaikka nämäkin ovat jo niin tuttuja ja moneen kertaan vierailleita. Silti pitää aina tarjota parasta Suomea, lautasella ja muutenkin. Että näkeevät miten kivaan paikkaan poikansa on päätynytkään, ettepä arvanneetkaan, niin.

Ehkä pitääkin tehdä lumiukkoja. Ottaa termariin kuumaa kaakaota mukaan, vaihtolapasia. Niin me tehdään. Kerrotaan miten ihania on nämä suojasäät kun voi tehdä ukkoja eikä ole liian kylmä. Lumilyhtyjäkin. Että sattuipa teillä nyt hyvä tuuri!

Yhteinen hyvä

Olette varmasti huomanneet useinkin kaihoni menneisiin aikoihin. Minulla on tietenkin niistä kovin romantisoitu ja haaveellinen kuva, myönnän sen. Ymmärrän mainiosti että normaalit surut ja säryt sinnekin kuuluivat ja moni asia oli vaikeammin. Mutta varmasti myös paremmin.

Olen ollut niin kovin liikuttunut Haaviston kannatuksesta ja siitä että meistä löytyy vielä yhteisöllisyyttä, ylimääräistä yritystä ja ponnisteluja oman maan puolesta. Minusta se on jotain sitä minkä koen usein jääneen noihin menneisiin aikoihin.

Haaveellisesti kaipaisin sellaista pikkukyläyhteiskuntaa. Sellaista jossa vedetään yhtä köyttä koska muuten ei tulla toimeen. Autetaan toisen heinät talteen ja talot pystyyn. Riidellään siinä sivussa mutta silti isketään nyrkki yhteiseen pöytään. Tiedetään että se Kankkus-Jorma on viinaan päin, ettei sillä arki oikein enää luista, siitä tulee hankalakin tansseissa kun saa liikaa kotipolttoista. Mutta sekin hyväksytään koska Kankkus-Jorma on osa porukkaa, että minkäs teet. Samaten ne jokaisen kylän kylähullut, joista osa varmasti oli kehitysvammaisia ja hullun etiketillä kohdeltiin. Kuitenkin pidettiin huolta ja jaksettiin. Leipäpalat voideltiin köyhimmille kun alkoivat nälkää nähdä. Katsottiin kylän lasten perään ja syöteltiin puurot uunin kyljissä lämmitteleville vanhuksille. Toivottiin että Koljosen penska pääsisi kouluun kun sillä on sitä lukupäätä, siinä vähän auteltiinkin kun jäi siitä hyvästä talossa työkäsipari vähemmälle.

Jotain tällaista kaipaisin. Inhimillisempää yhteiskuntaa ja yhteistä hyvää. Haluaisin edelleen leuhkia maailmalla että meillä on hienoin koulutusjärjestelmä ja tuet joiden avulla jokaisella on mahdollisuus kouluttautua, että meillä saa hoitoa ilman vakuutuksia ja vähempituloiset perheet kodin, vaatetta ja ruokaa. Että Suomessapa ollaan tasa-arvoisia ja jokainen hyväksytään ihan itsenään. Niin ja meillähän on maailman puhtain luontokin jota arvossa pidetään. Ja kulttuuri johon satsataan. Että meillä yhdessä puuhalletaan samaan hiileen.

Pelkään että näistä ja monista muista asioista joista suomalaisena on voinut olla ylpeä livutaan pikkuhiljaa kauemmas. Toivon hartaasti että ei.

Ärsytyksiä

Oletteko koskaan joutuneet sillä viisiin mainoksen uhriksi että hinkuatte maistaa-kokeilla tuotetta mitä pikimmin. Ja sitten kun kiiruhdatte kauppaan sitä tuotetta ostamaan sitä ei vielä ole siellä. Eikä seuraavallakaan viikolla. Eikä sitä seuraavalla. Siinä vaiheessa kun uutuus löytää kauppaan olette jo kypsyneet koko hommaan ettekä taatusti halua siitä enää kuullakaan. Niin ärsyttävää. Olen kärsinyt tästä mm. kinkkupizzakierteiden ja mangosuklaan kohdalla. Minusta voisi ne mainokset aloittaa kun hyllyissä on tavaraa. Niin.

Saman luontoinen harmistus on aina IKEA-matkalla. Netistä on ensin tsekkaillut asiat joita voisi käydä katsomassa, jotain joka olisi tarpeen ja ehkä se sopiva. Koettanut silleen etukäteen minimoida IKEAssa vaeltelun ajan. Mutta sitten ihmeellisen usein etukäteispongattu tuote on loppu. Ikea pursuaa tavaraa mutta juuri se tietty mitä tuli ajalla ja vaivalla hakemaan on kokonaan myyty. Niitä on 27kpl näytehyllyssä, mutta niitähän ei ole mahdollista ostaa, kaikki on siellä hyllyillä tarpeen lällättämässä että etpä nyt saakaan tätä tuotetta, ha haa. Tule kolmen viikon päästä katsomaan, voi olla että niitä on, voi olla että ei, saattoi olla että tuli ja meni. Eilen raahauduimme Vantaalle asti katsastamaan yhtä pöytälamppua ja tietenkään niitä ei ollut, hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Kyseisiä lamppuja oli lukuisia näytehyllyssä mutta myyjillä ei ollut lupaa myydä niistä yhtään.

Joulukiireiden jälkeen on viimein odotettua aikaa keskittyä uuden kodin sisustamiseen. Olen varmasti jo useaankin otteeseen maininnut keittömme hassusta pikkuruisesta kaapista, siellä nurkassa, aivan toisella puolen huonetta kun muut kaapistot. Se on vielä omituisestipäin ettei oikein mitään muuta saa järkevästi sen läheisyyteen. Olemme ajatelleet sen purkaa pois. Pari päivää sitten varustauduin taltalla ja vasaralla ja ruuvimeisselillä on olin jo iskemässä kaappiin kiinni. Onneksi malttavaisempi ja tällaisissa asioissa ehdottomasti fiksumpi belgialainen mies ensin tutki tilannetta tarkemin ja huomasi että keittiön laattalattia onkin asennettu viisaasti kaapin ympärille. Alta löytyi hutaisten taskoitettua betonia. Aij-jai kun harmitti. Olin nimittäin asennoitunut että nyt viimein saadaan ainakin yksi huone kuntoon. Vaan ei. Vaihtoehtoina on: 1. etsiä samanlaista laattaa jolla korjata lattia (aika epätodennäköistä että juuri samaa löytyy), 2. vaihtaa koko lattia (hiivatin iso homma pikkuruisen kaapin takia), 3. jättää kaappi paikoilleen (ja se vasta ärsyttäisi).

Ajelimme sitten laina-autolla ympäri Helsinkiä etsimässä laattoja, sitä pöytälamppua ja lisäksi keittön ja makkarin lamppua, mattoja, keittöön pöytää ja tuoleja. Olin jotenkin kummassa ärsytyksen tilassa. Sitten huomasin että harmittelin eniten erään tuorejuustomaun puuttumista kaupoista. Pysähdyin. Mietin pitäisikö olla itselleen ärsyyntynyt vai huvittunut siitä miten minimaalisista asioista voi päiväänsä pilata. Ja minkä ihmeen takia. Belgialainen mies silitti päätäni ja käski rentoutumaan. Päätin tehdä niin. Viis lampuista ja tuorejuustoista. Loppupäivä parani oitis.

Tällaisen napin tarvitsisin. Laittaisin ranteeseen rannekellon paikalle.

Pulska ja terve

Lehdet taas pullistelevat laihisoheita. Ihmiset keskustelevat siitä paljonko tuli lihottua jouluna, mikä on fiilis, kovin on tukkoinen ja huono. Sitten pohditaan kevennyskeinoja ja paastoja. Jotain detoxia ainakin. Laskeskellaan miten paljon voisi parissa viikossa pudottaa joulukiloja ja toiveikkaana ajatellaan että osa varmasti on kertynyttä nestettä, onhan. Sitten naureskellaan miten mukavalta tuntui taas kun ensimmäistä kertaa mahassa tuntui kummalta, kun oli pitkästä aikaa nälkä. Niin, eihän tässä ole hirveästi järkeä, mutta minusta on silti ihana että on joku juhla, tai vuoden aika, jolloin tehdään ja tarjoillaan ajan kanssa väsättyjä herkkuja. Syödään yhdessä, kiikutellaan ystäville lisää ruokaa omasta keittöstä, otetaan vastaan toisten tuomia ja nautiskellaan.

Ajattelin mistä moinen perinne on kotoisin ja että oli se joulu varmasti juhlien juhla ennen vanhaan kun ruokaa ei ylen määrin ollut. Silloin rusinat ja mantelit olivat varmaan ihan erityisherkku. Lihotettu sika teurastettiin ja oli ihanan paljon tuoretta rasvaista lihaa. Kellarin juureksista kehiteltiin jotain erityistä, ettei taas samoja keitettyjä tai uunitettuja juurespaloja. Perunalaatikkokin imellytettiin että olisi uutta makua ja makeutta. Paljon rasvaa ja normaalisti säästeltyä sokeria.

Minulle tuli hirveä ikävä vanhanajan jouluun. Jota tietenkään en ole koskaan kokenut, enkä tiedä millainen se oikeasti on. Mutta haavemaailmassa kuvittelen että olisi ihana laitella puuhellalla ja uunissa herkkuja koko talon väelle. Mielelläni posket punoittaen heräisin anivarhain laatikoiden laittoon ja kinkun paistoon. Hämmentelisin riisipuuroa. Pyörittelisin joulupullat ja leivät, lihapiiraat. Makkaroitakin. Läpsisin puulusikalla etukäteisnäpisteleviä sormia. Mutta silleen hieman hitaasti että kaikki saisivat pihistää vähän. Tarjoilisin ilolla näkäiselle herkkuja odottavalle joukolle. Lappaisin pötyä pöytään. Lautaset väärälleen. Kinkun rasvassa paistaisin sipulit ja perunat, rautapannulla rapeiksi, niinkuin tarinat kertovat mummini tehneen, että olivat jotain aivan erityistä herkkujen herkkua.

Sitten joulun jälkeen kaikki olisivat tyytyväisiä kun on lihottu. Ai kun hyvä olotila, tästäpä saakin ruumiillista ja henkistä voimaa pimeiden talvikuukausien puuhiin kun ruoka on taas vähemmällä ja sortit aika tylsän minimaaliset. Aijai miten hienoa kun saa vyön taas kauempaan reikään. Niin on terve, lämmin ja hyvin ruokittu olo.

Jaahah, röyhhh, tästäpä sitten hiirijahtiin

Päin pierua

Muuan rouva Pulmunen, rinnakkaisluokkakaveri ala-ja yläasteelta, kirjoittaa hauskaa blogia parisuhteestaan ja perheestään; Pulmusen Pohdintoja Parisuhteista. Olen mietiskellyt Pulmusen erästä kirjoitusta vanhasta miehestä joka muisti edelleenkin muinaisen tapahtuman treffeistään joista sluibasi kun pelkäsi pieraisevansa hienossa ravintolassa. Mies jätti siis menemättä, eikä edes perunut. Ja sitä hän katui katkerasti vielä tänäkin päivänä. Lukekaa koko tarina tästä.

Minulle tarina oli kirpaiseva muistutus kuinka helposti pelko ohjaa ratkaisua. Noita hetkiähän tulee eteen tuon tuosta. En tarkoita etten lähtisi jonnekin pierunpelossa, vaan kun siellä jossakin uudessa tuntemattomassa voi olla se tuntematon, uhka, moka, inhottava hetki, tilanne, ihminen. Epäonnistuminen. On niin mukavampaa ja helpompaa väistää, pysyä tutussa ja turvallisessa.

Nämä viimeiset 2,5 vuotta yrittäjänä ovat kuljettaneet minua reimasti mukavuusalueeni ulkopuolella lukuisia kertoja ja näin menee tulevassakin. Olen oppinut paljon ja kaikkein eniten kantapään kautta. Parhaiten sellaisessa tilanteessa jolloin juuri siinä kaiken valaisevassa hetkessä hoksaan että nyt kuulkaa tuli tehtyä virheliike. Jos en olisi kokeillut tuota liikettä, olisi oloni sillä hetkellä huikeasti mukavampi, mutta tietäisin huomattavasti vähemmän.

Olen juuri oppimassa hyväksymään sen että kokeilen usein vääriä asioita ja että se kuuluu oppimisprosessiin. Vähän niinkuin kulkisin labyrintissä lukuisia kertoja umpikujiin tai kiertoteihin kunnes löydän niitä yllätyksiä ja ehkä lopulta jopa jonkinsortin maalin. Tähän mennessä olen nimittäin soimannut itseäni kaikista virheliikkeistä. Olen 'pelänyt pierua' ja väistellyt epämukavia asioita vain löytääkseni ne asiat edestäni uudelleen. Olen menettänyt oppirahoja sijoittaessani johonkin kannattamattomaan. Antanut liian nopeasti periksi. Pelännyt lähestyä hankalaa asiaa uudelleen. Käyttänyt monumantaalisesti aikaa oman häntäni jahtaamiseen. Ollut itselleni noista asioista vihainen.

Mutta nyt kun katson taakseni huomaan että olen aivan toisenlainen yrittäjä kun olin yritykseni aloittaessa. Olen oppinut paljon, karaistunut, voimistunut ja saanut itsevarmuutta, löytänyt hyviä kolosia yritykselleni, kokenut paljon ihania onnistumisia, noussut ylös kompuroinneistani, enkä lannistu vähästä. En pelkää hankalia ihmisiä, vaikken heistä nautikaan. Hyväksyn sen että mukavuusaleen ulkopuolella piipahdellaan. Joskus jopa odotan sitä. Että kaikesta, myös vähemmän loistokkaista hetkistä olen kuitenkin oppinut paljon, yksikään niistä ei ollut turha vaan kenties jopa välttämätön.

Niin että antaa tulla vaan, paljon on vielä oppimatta. Pierua päin!

Kuva täältä.

Kettu

Viime viikolla juutuin sellaiseen hassuun steppauskuvioon vastaantulijan kanssa jossa kumpikin väistää toista toistuvasti samaan suuntaan. Yleensä molemmat naurahtavat huvittuneena, tai ainakin edes kiusaantuneena, mutta jonkinlainen kontakti otetaan kumminkin. Tällä kertaa vastaantulija, keski-ikäinen mies, ei edes katsonut, väänsi kasvonsa vain erityisen kypsyneeseen ilmeeseen. Hitsi että minua harmitti noin hapannaamainen käytös. Ystävä joka seurasi vierestä mainitsi etten viitsisi olla niin ikävystyttävän hapannaamainen, olisin vaikka iloinen että itse ymmärrän nauraa tanssitilanteessa.

Jotenkin kolahti. Että itse olin hapannaamainen yhtälailla kun harmistelin sitä toista hapannaamaa. Että tämähän käy joka kerta kun alkaa jollekulle napista jonkun toisen käytöksestä. Siinä nuristessaan siirtää eteenpäin saman ketutuksen ja vielä ihan turhaan. Kenestäkään ei ole kiva kuunnella toisen harmistuksia (paitsi ehkä jos harmistuksen kohde on joku yhteinen inhokki tai jotain).

Mutta mitä sitten yleensä tulee ketutuksille tehdä, pienille tai suurille? Niellä ne? Antaa valua läpi pään kuin siivilästä? Analysoida rakentavasti omassa päässä? Antaa olla aina, vai viljellä seuloen vain ne pahimmat? Mennä terapiaan?

Ennen vanhaan oli niitä huutopuita keskellä peltoa. Siellä kasvoivat suuriksi yksinäisyyksissään ja ottivat vastaan koko kylän suuttumukset. Sinne mentiin huutamaan yksitellen, puulle. Kaikki ulos vaan, eikä kukaan muu kuule. Havinaa lehdistössä ei mitään muuta. Vitsit miten viisasta.

Känkkäränkkä

Haa, tänäänpäs en postaakaan positiivisia fiiliksiä vaan ärsytyksiä. Ettäs tiedätte.

Heräsimme moottorisahan ääneen, anivarhain. Emme siihen erityisesti kiinnittäneet huomiota koska jokasyksyinen überärsykkini se penteleen lehtipuhallin on pauhannut joka toinen aamu ikkunan alla. Kun sitten lopulta nousimme ylös huomasimme että kas, maisema oli avartunut. Kaupunki ystävällisesti 'siistii' viheralueita, tässä tapauksessa ihanasti metsittyneitä kohtia talojen välissä. Juuri sellaisia kivoja metsän pahasia joissa on kiva samoilla ja joissa kasvaa kaikkea yllättävää. Ei kasva enää. Nyt siellä on muutama korkea (karsittu) mänty jäljellä ja loppu on ei mitään. Näemme esteettä talolta talolta talolle. Kuulemme esteettä talolta talolle. Voi järjen riemuvoitto. En käsitä en ymmärrä tuota kummallista kaupunkiolojen sterilointia että kaikki luonto pitää nujertaa ja siivota. Siivota! Minun mielestäni homma on ihan sama kun menisi metsään pölynimurin ja jumalattoman pitkän jatkoroikan kanssa.

Tästä mielenipahoitettuani ärsyynnyin metrossa olevista tankoon nojailijoista. Ne jotka letkeästi nojaavat koko vartensa mitalla niin ettei muilla ole mahdollista tankoon tarttua kun metro lähtee liikkeelle. Vakioärsykkini.

Cafe Engelin mukaan otettava latte maksaa 4,90e. Seikka joka ei ole erityisesti minua ennen harmittanut, vaan tänäänpä sekin sitten harmitti.

Rakkaiden kenkieni pohjassa on reikä ja sukka kastui. Sinä samassa päässäni alkoi soida ärsyttävästi 'Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut', erityisesti kohta 'purukumilla me paikkasimme sen'. Ihan itsestään alkoi rallittaa päässäni eikä suostu poistumaan.

Niskakin on jumissa.

Positiivispostaan kuitenkin ostamistani kerrassaan kauniista kynttilöitä. Tällaisia. Olen joka tapauksessa sangen iloinen siitä että on perjantai ja tulossa on yleellinen Vapaa Viikonloppu. Aion lukea, poltella uusia kynttilöitäni ja rentoutua. Enkä suostu enää ärsyyntymään mistään tänään klo 21.00 jälkeen. Siihen saakka, antaa palaa, hoidetaan tämäkin nyt sitten antaumuksella.

Näitä kauniita saa nyt Kraftista.
Bockin talo, Senaatintorilla.

Niitänäitä-lauantaina

Hyvää huomenta teitille. Rehentelen kun kerrankin heräsin lauantaina klo 8.00. Olin se aikainen lintu, hahaa, miten hyveellinen olo (mutta pirskale kun väsyttää). Syy tähän kirkasotsaiseen ja anivarhaiseen aamuun on että olen puotipuksuna tänään Kraftissa. Mukava päivä tiedossa siis.

Minusta on ihana saapua ajoissa paikalle, siistiä hyllyjä, sytytellä valoja, tomutella lasivitriiniä, käännellä korujen kasvoja paremmin, virittäytyä puotipäivään. Tänään ilostutti erityisesti huomata että Bockin talon julkisivuremontti alkaa olla ohi, rakennustelineitä kasataan paraikaa ikkunani takana. Pian saadaan lasit kirkkaiksi tomusta ja laastista, somistetua kauniiseen talvikuntoon. Sivumennen sanoen olen saanut halittua Kraftiin aivan ihania kynttilöitä kahdelta kädentaitajalta. Niistä iso osa kantautuu meille kotiin selkärepussani... Laitan kuvia jahka ne saapuvat kauppaan.

Lauantai, mitä lauantai merkitsee teille? Minulle se on päivä jolloin:

1. Oma aamu, herään aina ennen belgialaista miestä ja saan oman rauhaisan aamun (ei sillä että belgialainen mies jotenkin remuaisi aamuisin).
   
2. Saa juoda jättimukista vaniljaletteja, kaksi sellaista, ihanassa hiljaisuudessa, ilman kiirettä, aamupalalla, hyvän kirjan kera.
3. Sohva, jonka nurkaan käperryn sen kirjan ja kahvin kanssa.
4. Torkkupeitto joka painaa kuin synti ja on sangen lohdullinen, sen alle voi ihanasti pesiytyä.
5. Ja jos painoa ei ole täkissä tarpeeksi, lämmön varmistaa kaksi kissankerää.
   
6. Ei tarvitse tehdä mitään mitä ei halua (yleensä).
7. Saa laiskotella, soitella ystäville, lukea, katsoa telkkaa, fiilistejä ja haaveilla, tuijottaa ikkunasta kiireettä, saa haukotella, olla pyjamassa pitkälle päivään, saa syödä törkeän epäterveellisen lounaan.
8. Tai jos haluaa voi lähteä kimpsuttelemaan ostoksille mutta en minä yleensä lauantaisin halua koska haluan vain ja ainoastaan olla lauantailaiska.

Paitsi tänään kun olen töissä mutta silti tämä on erityisen kivaa näin. Niinkuin huomaatte minulla ei ole mitää asiaa, ei lauantaina tarvitsekaan minusta olla, lauantaina vaan rupatellaan niitänäitä. Jaaritellaan ja ollaan ihanasti ihan turhia.

Kuva Cute Overloadista

Oppia ikä kaikki

Esivanhempani kohtasivat mitä romanttisimmalla tavalla. Isoisoisovanhemmillani oli Joensuussa puoti jossa Mummini äiti työskenteli silloin kuin aikaa koulun käynniltä jäi. Olipa eräs painostavan kuuma kesäpäivä, puodissa oli hiljaista, niin, koko kaupungissa oli hiljaista ja uneliasta. Mummin äiti istui puodin tiskillä, pitkästyneenä, heilutteli ajatuksissaan jalkojaan. Kas, kenkä lennähti jalasta, lennähti ovesta ulos ja laskeutui erään nuoren miehen jalkojen juureen. Nuori mies toi kengän liikkeeseen, sujautti kainosti neitosen jalkaan ja loppu on, kuten sanotaan, historiaa. Tuon romantiikan kukkasen siemeniä minäkin kannan veressäni.

Kun ajattelen tuota suloista päivää näen silmieni edessä siistiin mekkon pukeutuneen nuoren naisen joka istuu tiskillä eteen päin nojautuneena, sormet kietoutuneena tiskin reunan ympärille, jalat heiluvat, on kuumaa ja pitkästyttää. Hän on ajatuksissaan, kaihoilee kenties ystäviään uimarannalla. Kaupan seinät ovat tietyn sinivihreät. Tähän aina pysähdyn sillä huomaan tuosta sinivihreästä että kuvitelmani sijoittuu huomattavasti tuoreempaan aikakauteen kuin vuosisadan vaihteeseen. Eikä se mekkokaan taida sijoittua tarpeeksi vanhaan (kai nyt uimarannalla sentään käytiin?). Tajuan ettei minulla ole mielikuvaa miltä siihen aikaan näytti, mitä värejä sisustuksessa käytettiin, millaiset mekot ja kampaukset henkilöillä jotka pitävät kauppaa Joensuussa. Jotensakin järkyttävää miten lyhyelle historiassa mielikuvani riittävät.

Niin, savupirttiajasta on enemmän kuvia päässä koska olen joskus käynyt museossa. Tai vuosisadanvaihteen kuninkaallisista ja kuuluisuuksista. Tuskin Joensuulainen puotityttö näytti Aino Acktelta.

Kun oikein mietin mieleeni nousee sellaisia termejä kuten aatelisto, porvarit, kauppiaat ja käsityöläiset. Sanoja historian tunneilta. Feodaaliaika. Torpparit ja maanomistajat. Nuorena lukemani Kaari Utrion kirjat maalaisneitosista joista tulee yllättäen rohkeutensa vuoksi aatelisia. Hälyttävää. Minä joka haikailen menneitten aikojen perään en osaa kuvitella kuin kaksi sukupolvea taaksepäin. Tiedän kyllä tärkeät käänteet mutta visuaalinen puoli on sokea. Miksi ihmeessä historia ei kiinnosta siinä iässä kun sitä opiskelee, se pörisee korvien välistä sujahtaen. Jättää jälkeensä irrallisia sanoja. Nyt kun pääsisin samoille tunneille oikein rypisin menneissä ajoissa. Mutta. Voi sitä opiskella ihan omin päinkin. Onneksi.

Ylenpalttisia unia

Kesällä eräs sukulainen kertoi nähneensä taas ruokaunen. Hän oli suurissa pidoissa jossa herkkuja tarjoiltiin pitkistä notkuvista pöydistä, toinen toistaan parempia ihanuuksia ja juuri unennäkijän lempiparhauksia. Hän oli lastannut lautasensa täyteen kaalikääryleitä ja surrut jo siinä ettei jaksa edes maistaa kaikkia kutsuvia makuja. Siinä sitten syödessään hän huomasi että voi ihanuuksien ihanuus, maha ei täyty lainkaan, että voi hakea toisenkin lautasellisen kaalikääryleitä ja lisäksi kaikkia muitakin pitopöydän herkkuja. Herkutella pitkään ja ihanasti. Voi sitä onnen tunnetta.

Minusta ihana uni, jotenkin niin runsas ja ylenpalttinen. Ei voi olla asiat huonosti kun tällaisia unia näkee, ei.

Minä näen usein musiikkiunia. Herään kun joku biisi soi päässä ja sitten en hereillä pääse eroon kappaleesta pitkiin aikoihin. Joskus musiikki soi täysillä ja kun herään se katkeaa yhenäkkisesti ja jättää jälkeensä kohisevan hiljaisuuden, aivan kuin joku yllättäen kääntäisi strereot nollaan. Sellainen hiljaisuuttakin hiljaisempi hetki. Unessa en tee mitään, kuuntelen vain pauhaavaa musiikkia. Joka kerta harmittaa kun kappale jäi kesken.

Kaksi muuta parhausteemaa toistuu, toinen sellainen että rullaluistelen jossakin paikassa (yleensä eri paikat, mutta aina jotenkin kauniit ja valoisat), suorastaan liitelen, keveästi, keveästi, keveästi ja nopeasti. Liu'un huikaisevalla ilolla, maisemat vaihtuvat ja olen onnellinen. Toisessa olen kuin delfiini, sukeltelen ja suikin hopeisen turkooseissa vesissä liukkaan keveästi, en tarvitse välttämättä happea, hengitysasia ei edes käy mielessä, kunhan sukeltelen ja kiidän riemukkaasti vedenalaisissa maailmoissa.

Tunnen aina saaneeni lahjan kun herään noista unista. Aamu alkaa upeasti.

Voisipa unia tilata iltaisin että saisi aina tuollaisia.

Maalaamisesta

Kuntosalikaverini kiekaisi puhelimessa että mikä se semmonen loma on kun maalataan. Silloin kun kerroin että olen mökillä maalaamassa seiniä enkä pääse salittamaan. Sanoin että ei ne seinät kyllä itsestäänkään tule kuntoon.

Jäin sitten miettimän ajatusta lomasta ja mitä lomalla ei saisi tehdä, tai mitä saisi. Että enpä tosiaan koe maalaushommaa työksikään, vaikka työksenikin maalaan. Niin erilaista hommaa on huhkia isolla sudilla, yhdellä värillä, ulkoilmassa, ihanissa kesämaisemissa. Ajatukset saa vaellella ihan muualla, keskittyminen on erilaista. Minusta menee kategoriaan lomahomma. Jossakin vaiheessa totesin että maalaaminen oli vahingossa viisasta aloittaa paraatipuolelta, silloin jaksoin vielä panostaa ja keskittyä, ne viimeiset osat meni vähän huolettomammin, lomailijalla. Tai jos oikein rehellinen olen niin se kaikkein viimeisin osa, takaseinän kattokolmio joka on kamalan korkealla, alkoi näyttämään päivä päivältä olevan paremmassa kunnossa. Niin että lopulta se oli vielä ihan priima eikä sitä turhaan kannattanut maalata.

Ainoa miinus koko maalausurakassa oli lautojen ja erityisesti kattopellin alta paniikissa syöksähtelevät ötökät (olen varmaan joskus maininnut etten tule läheisesti toimeen hämähäkkien kanssa). Niihin oli erityisen kyseenalaista törmätä tikkailla keikkuessa. Alkuun muutenkin hellästi keräisi ötököitä (voi voi pikkuruiset luonnonlapset) pois etteivät menehdy katkuiseen maaliin. Urakan edetessä ei jaksanut enää vaivautua erityiseen hellyyteen vaan jahtasi ne (mokomat hyönteiset) pensselillä tieltä (Run Forrest, run!) ja lopulta suurella kostolla liiskasi nuo perskeleen tuholaiset ikuisiksi ajoiksi maaliin fossiloitumaan. Öisin näin unia juoksevista hämähäkeistä. Universumin kosto.

Niin, tämän jutun ajatus oli se että miten kivalta tuntuu nähdä kun jokin työ valmistuu. Se että on tehty, kunnossa ja valmista. Tietää että nyt on hoidettu muutamaksi vuodeksi etiäppäin. Sama tunne kun tekisi kellariin hillot, tai kun pakastaa kesän vadelmat talvea varten. Tuntee itsensä jollakin tapaa kunnon ihmiseksi. Varmaan esi-isien geenit hurraavat kun tuli kerrankin tehtyä järkeviä immeisten hommia.

Maalauskaverina jaksoi päivästä toiseen mamán koira Kero. Vahti jopa maalauskengätkin.

Asettumista

Tänä aamuna ensimmäistä kertaa uudessa kodissa vanha Kuningatar Ytte kipusi sänkyyn anivarhaisesta alkaen puskemaan naamaa ja mouruamaan. Olin iloinen ja harmissani. Iloinen siksi että Kuningatar alkaa olla viimeinkin tottunut uuteen kotiin ja liikkuu siellä kuten entisessäkin. Harmissani siksi että olisin mieluusti nukkunut vielä muutaman tunnin.

Veikko, hiukkasen vähemmän vanha ja huomattavasti vähemmän kuningatar oli muutosta tohkeissaan. Sillä oli hauskaa, hyppi laatikoista toisiin, tarkisti kaapit ja komerot, nuuski jokaisen nurkan ja kulman moneen kertaan. Välillä se kävi nukkumassa tukkiunet joista se ei havahtunut kovimpaakaan ääneen. Mietittiin että sen pää on ylikuumentunut kaikista uusista hajuista ja äänistä. Kuningatar majoittui boksiinsa ja kävi ulkona vain syömässä ja vessassa. Vesi sille kannettiin boksin viereen ettei rouva kuivahtaisi. Mutta nyt molemmat ovat asettuneet uuteen kotiin, helpotus, sillä pelkäsin miten vanhukset jaksavat kaiken uuden.

Eilen iltauinnilta palatessamme olin niin iloinen että päätimme jäädä Laajasaloon (vielä ainakin toistaiseksi). Ajatuksissa oli isompi koti jossakin kauempana, mutta Laajasalosta raaskitti lähteä, meren ja luonnon ääreltä. Naapuritalon asunnon myynti-ilmoituksen huomasin vahingossa. Menin lähinnä uteliaisuudesta sitä katsomaan eräässä sunnuntainäytössä. Pian raahasin belgialaisen miehenkin katsomaan. Jotenkin paikka tuntui heti kodilta. Päätimme aivan puun takaa lykätä suurempaa muutosta ja tehdä nyt vain pieni. Hitsin hyvä päätös, oli niin kiva pyöräillä tuttuja kinttupolkuja viilenevässä illassa, paljain jaloin, hiukset valuen suolaista merivettä.

Stressaamisesta

Olen edelleen pohtinut stressiä ja stressaamista. Kevät on ollut poikkeuksellisen kiireinen ja kesä jatkuu samalla tahdilla. Yrittäjälle kiire on oikeastaan erittäin hyvä asia, mutta stressaaminen ei auta niin yhtään. Ketään. Ei edes yrittäjää.

Stressaaminen, sitä että ajatuksissani pyörii koko ajan tulevat työt ja aikataulut. Yöllä herään hetkeksi, heti asiat syöksähtävät mieleen ja uni on kaukana. Aamulla herään työajatuksiin, yhtä työtä tehdessä mietin seuraavia. Illalla lähden töistä ja mietin mitä huomenna ekaksi ja sen jälkeen. Niin hölmöä, siksi olen miettinyt paljon hetkessä elämistä.

On nimittäin niin että sillä hetkellä kun muistan ajatella että nyt olen vain tässä ja teen juuri tätä hommaa, tuntuu että tietoisuuteni leviää rennommalle ja laajemmalle, huomaan muitakin juttuja niinkuin eilen huomasin että tuuli havisee taas puissa (lehdet ovat yllättäen ehtineet kasvaa niin isoiksi) ja ilahduin havinasta suunnattomasti. Rentouduin oitis ja sen hetkinen homma tuntui kivalle. Niin pienestä kiinni kun vaan muistaisi. Vaan kun ei muista, on jossakin stressikiireputkessa joka jo ajatuksena stressaa lisää. Ei kuule ei huomaa miten ihanaa kun on kesä, miten ihanaa kun saan tehdä omia töitäni. Että juuri se hetki jossa olen on hieno ja keskittymisen arvoinen, olemisen arvoinen. Että se on ainoa joka minulla oikeasti on ja josta voin oikeasti nauttia.

Kuulostaa kenties hörhözeniltä mutta huomaan että jokaikinen kerta kun muistan pysähtyä hetkeksi ja miettiä olevani tässä ja nyt, oloni parantuu heti. Saman tien. Rentoudun. Olen onnellisempi. Sulan.

Lapsuuden flow

Katselin pihalla 10-vuotiasta poikaa joka oli ilmeisesti päässyt koulusta aikaisemmin kuin muut talon lapset. Siellä se odotteli lievän pitkästyneenä. Pojalla oli hieno vesipyssy jolla se esitteli-ampuili. Ilmaan, seinään, maahan. Sitten piirteli kuvioita ampumalla asfalttiin, kuviot muuttuivat koko ajan kun poika 'tutustui käsillä olevaan materiaaliin'. Kohta poika kuvioi puisia portaita, kiviä ja sitten hiekkalaatikon hiekkaa. Näin niin selvästi miten ajatus kuljetti poikaa, tekeminen. Ei siinä aktiivisesti ajateltu, asia vaan johti toiseen, mielenkiinto ja mualiman asioihin tutustuminen. Poika oli ihan omassa mukavassa kuplassaan, lapsuusflowssa.

Muistin niin selvästi samankaltaisia kokemuksia omasta lapsuudestani. Mummin pihassa kun muita ei ollut vielä ulkona, tai omassa kotipihassa jos kavereita ei ollut paikalla. Miten jaksoin viihtyä ihan vaan kuljeskelemalla, kääntelin kiviä ja katselin paniikissa piiloutuvia ötököitä, valuttelin hiekkalaatikon hiekkaa nyrkin läpi, makailin kiikussa ja katselin taivaalle. Ja ties mitä turhaa. Aika kului mukavasti kuljeskelemalla ja taivastelemalla ihan itsensä kanssa.

Mihin tämä ihanuus on aikuisiällä kadonnut? Miten on aina puuhaa, kiire, tai jokin muu tekeminen, vaikka kirjan lukeminen, käsillä. Vaelteleeko enää yksikään aikuinen pihalla pitkiä toveja ihan vaan ajatuksissaan (puutarhan hoitoa ei lasketa). Tekeekö tekoja vain siksi että tutustuisi ilmiöihin, mini-sellaisiin. Yhenäkkiä minulle tuli kamala kaipuu samaan flowhun, mukavuuteen olla tekemäättä oikeastaan yhtään mitään, keskittyen juuri ja ainoastaan siihen hetkeen.

Soittaisivatko naapurit valkotakkiset jos niin tekisi, varmasti ainakin tulisivat tiedustelemaan mitä olen kadottanut. Lapsuuden, olisi varmaan pakko vastata.

Voisikohan vaellella viulua soitellen antaen sävelmän vaan luritella.

Edit. Ystävä kertoi kuinka 11-v poika oli saanut kissanvessan siivoushukin. Hommaan oli kulunut huomattavasti kauempi aika kuin yleensä. Selvisi seuraavaa: "hän oli kuulema kiinnostunut hiekan paakkuuntumismekanismista, joten oli pudottanut hiekkaan syljen, haudannut sen ja odottanut minuutin. Sitten oli kaivanut sylkipaukun esiin. Varmaan hyvin paljon viisaampana jatkoi elämäänsä". Juuri näin! Ihanan ilahduttavaa!

Kuva täältä.

Niitä ihania asioita

Jopa on taas aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kaksi suurempaa dead-linea on ihanasti ohitettu, kaksi isoa vielä jäljellä (sekä pari pienempää). Lisäksi pitäisi saada nettikauppa kasaan tämän kuun sisällä. Kiire jatkuu kiivaana edelleen siis. Olen herkullisesti raivoisassa työvireessä, näin minulle aina käy kun on kiire. Jaksan painaa pitkiä päiviä ja olen motivoitunut joka solullani. Sitten kun on aikaa lomailla, menee päiviä että saan itseni laiskotelufiilikseen. Ja siitä takaisin työvireeseen pääseminen onkin sitten taas tahmeaa.

Ihania asioita tällä hetkellä:

1. Kahvi, erityisesti latte punaisella maidolla.
2. Tuoreet mansikat joissa on ihmeellisesti makua. Miten ennen oli niin mauttomia vetisiä ne ensimmäiset ulkomaan mansikat?
   
3. Kesän alkaminen ja miten huumaavasti kaikki uudet kasvut tuoksuvat. Koivut, ruoho, poppeli, kaikki idut ja tulokkaat. Iltapyöräilyllä haukon keuhkoihini mahdollismman paljon tätä ihanaa.
4. Polkupyörä jolla nollaan työasiat päästäni kotimatkalla. Yömyöhän juoksu-pyörälenkit belgialaisen miehen kanssa.
5. Äänikirjat (niistä lisää pian).
   
6. Uudet asiat. Olemme muuttamassa uuteen asuntoon ensi kuussa, ihanaa. Uusia työideoita pursuaa. Uusia haasteita. Uudet superhyvät Ecco-lenkkarit. Uusi sohva joka saapuu sitten uuteen kotiin.
   
7. Eriskummallinen Vikas Swarupin melkein dekkari joka sijoittuu Intiaan.
8. Itseleivotut valkosipulisämpylät uunista, Oivariinin kera, aamupalalla.
9. Hiljaisuus, sohva ja läppäri, kissat kummallakin sivulla. Toinen nukkuu ja kuorsaa, toinen kehrää.

Ei hassumpaa tämä elämä, ei. Nautinnollista sunnuntaipäivää teillekin arvoisat ystävät!

Vaatekaapin salat

Odotin ystävääni lounaskahvilassa ja kuulin viereisen pöydän äidin nauravaisen keskustelun kollegansa kanssa. Äidin aikuispoika oli muuttanut elämänsä ensimmäistä kertaa yhteen tyttöystävän kanssa. Pian poika oli kertonut ihmeissään miten hänelle ei jäänyt juuri lainkaan tilaa vaatekaapissa, että miten naisilla VOI olla NIIN paljon vaatteita ja eri tarkoituksiin vielä, kymmeniä kategorioita. Naisilla oli hauskaa. Poika oli astunut suureen tuntemattomaan.

Jäin miettimään omia vaatekategoroiota ja niitähän tosiaan on.

Ensinnäkin ns. arkivaatteet jotka minulla jakautuvat seuraavasti;

1. Kaupunkivaatteet joilla lähdetään ihmisten ilmoille.
2. Edustusvaatteet joita on kaksi subkategoriaa. Ensimmäiset tapaamiset jolloin pitää tehdä se oikea vaikutus, sekä seuraavat tapaamiset jolloin vaatteiden ei tarvitse olla aivan niin hyvät.
3. Kotivaatteet, ne virttyneet ja mukavat joissa loikoillaan soffalla.
   
4. Sitten on työhuonevaatteet, kaksi subkategoriaa myöskin riippuen menenkö bussilla vai pyörällä. Työhuonevaatteet ovat sellaiset jotka ovat jo parhaimman ikänsä ohittaneet enkä itke jos niihin sattusi sotkeutumaan maalia. Huonommat pyöräilyyn ja paremmat busseiluun. Tässä tiimissä asustavat myös mökkivaatteet, yleensä verrattavissa pyöräilyvaatteisiin.
   
5. Viimeisenä sotkuvaatteet maalaukseen, joita myös kaksi kategoriaa. Ei ihan risat normimaalaukseen, näissä vaatteissa voi vielä esiintyä julkisesti työhuonetalossa ja sitten ihan risat sellaisiin töihin jossa rapatessa todella roiskuu ja vaatepartta vaihdetaan usein kuiviin. Näissä ei avata työhuoneen ovea.
   

Sitten juhlavaatteet. Näitäkin on useita kategorioita;

1. Ne parhaat joissa mennään esim. häihin.
   
2. Ne joissa mennään baariin.
   
3. Sitten on siltä väliltä kun mennään vaikka oopperaan, tai syömään parempaan ravintolaan.
4. Ja vielä hauskoja vaatteita joissa mennään ystäville kylään. Nämä vaatteet risteävät kyllä kaupunkivaatteiden kanssa jonkin verran. Ja ystävistä riippuen joskus kotivaatteidenkin kanssa.
   

Vaatteet liukuvat ikänsä myötä kategorioista toisiin. Esimerkiksi kaupunkivaatteiden kuluminen kuljettaa ne joko työhuonevaatteiksi, tai kotivaatteiksi niiden mukavuudesta riippuen. Näistä kahdesta matka jatkuu maalausvaatteiksi ja siitä sotkuvaatteiksi. Edustusvaatteista tulee baari- tai oopperavaatteita, riippuen siitä kummasta edustuskategoriasta ne lähtevät, ja sitten kaupunkivaatteita. Voin siis sanoa että kierrätän tunnollisesti vaatteita, niitä omiani. Viimeiseksi ne päätyvät maaliräteiksi työhuoneellani, tämä tapahtuu yleensä sitten kun kappaleessa on enemmän reikiä kuin saumoja.

Oli se ennen vanhaan kun oli vain yksi tai kenties kaksi arkimekkoa, pari alusmekkoa ja sitten kirkkovaatteet. Pääsi helpommalla kyllä. Mutta takuulla harmitti enemmän jos vellilusikasta lorahti rinnuksille.