Ajatusta kehiin, kiitos

Tänään havaittiin jälleen että luonto on (edelleenkin) paras jättää ihan luonnolleen ja rauhaan. Mökin rantavesissä on uiskennellut sorsaperhe. Arka sellainen, ei mikään pullasorsasorttinen. Kuusi ihanaa pientä höyhenenkeveää poikasta. Välillä uskaltautuvat lähelle rantaa josta mamán koira antaa niille livakat hatkat. Olen nähnyt nämä hatkat muutamaan kertaan. Aina jännityksellä että kerkeäväthän kaikki varmasti karkuun. Sen verran nopeaa on pikauinti että turvassa ovat olleet (itseasiassa niin nopeaa räpylämelontaa että ilmaa näkyy mahan ja veden välissä). Eräänä päivänä perhe yllättäen rantautui, ehdimme hätistää ne kiireellä takaisin järveen ennenkuin koirimus huomasi ne. Olisi tullut sorsapaistia jos ei olisi ehditty ensin. Kovin ketteriä kun eivät ole maalla vesilinnut. Ihmeteltiin mikä aivopieru ne sai tuolleen rantautumaan.

Tänään keskustelin mamán kanssa akustiikkalevyistä terassilla ja yllättäen ihan huomaamatta jalkojen juuressa olikin lauma kaulojaan kurkottelevia sorsanpoikasia, hirveällä piipityksellä, pullan perässä. Siinäpä tuli nimittäin sitten kiire. Villasukkasillani säntäsin koiran etsintään, joka onneksi, kerrankin, nukkui talon takana. Sain otuksen suljetuksi sisätiloihin. Sillä välin mamá yrittää hätistellä linnut veteen mutta eivätpä mene, ei, kun olisi sitä pullaa niin kiva saada. Lopulta piti kepeilla paukuttaa maata ja huutaa ärjymällä ennenkuin poistuivat (mahtoi näyttää sadistiselta jos joku veneili juuri silloin ohi...). Ja toivottavasti pelästyisivät niin etteivät enää tule meille kyläilemään. Katastrofi vältetty tällä kertaa. Myöhemmin huomasimme naapurit laiturillaan iloisin naamoin nakkelemassa sorsille pullaa.

Hitsin hyvä idea kiva opettaa tällainen luomusorsa citysorsan tavoille. Ei olla ainoa aidattu tontti jossa koira juoksentelee vapaana. Jos tulevat tänne uudelleen niin ihme jos sattuu olemaan yhtä hyvä tuuri. Visioin retkottavat pikkukaulat roikkumaan korian kidasta. Ei mitenkään mukava mielikuva. Kurkkua kuristaa ihan. Rakensimme oksista barrikadin rantaan, toivottavasti auttaa.

Nopeasti oppivat luonnon luomat, pedon pelko unohtui sen siliän tien kun helpon sapuskan houkutus kasvoi. Ai että minua raivostuttaa ihmiset jotka alkavat luontokappaleita syöttelemään täällä pöpelikössä. Ensinnäkin jo se ettei ranskanleipä ole luontokappaleen ruokaa, jää ravinteet saamatta. Muistatteko ne cityvarikset joille ei enää kasva höyhenet koska pullaruoka näivettää ne? Tai siilit jotka eivät osaa enää itse etsiä ruokaansa ja kuolevat nälkään, (viimeistään talvipesässään) kun mökkiläiset lähtevät koteihinsa? Toisekseen, luontokappaleen kesyttäminen ei ole ikinä hyvä idea.

Mamá muisteli vastaavaa tilannetta jossakin muualla, että lopulta nähtiin kun naapurin metsämiehet olivat posautelleet leipää kerjäävät sorsat suoraan veneestä. Metsämiehen saaliiksi menevät nämäkin syksyllä, kesyt kaverit, jos joku ei syö niitä sitä ennen.

En voi ymmärtää tällaista ajattelematomuutta, kun vielä niin paljon kirjoitellaan lehdissä että älkää ruokkiko villieläimiä. Että niistä voi iloita mainiosti katselemalla, ilman että tunkee pullamössöä nokkiin ja naamoihin.

Sitten killistellään että miten ihanaa kun tuollaviisiin kesyynytyvät että ihan kädesta pullaa ottavat. Pam.

Oksabarrikadi. Ei näytä kutsuvalta, eihän?

Toukan elämää ja sen tarkoitusta

Satuittekohan katsomaan Avaran luonnon Jäinen Planeetta-sarjaa? Napa-alueista kertoo se. Katsoin eilen ensimmäisen jakson ja erään eriskummallisen perhosen elo jäi kovasti askarruttamaan. Ajattelin jakaa siitä teille jotka ette ohjelmaa katsoneet. On nimittäin niin että kun perhosen toukka munasta loppukesästä kuoriutuu alkaa se vimmatusti syödä. Se syö ja syö, yötä päivää. Rouskuttaa menemään mehikasvin toisensa perään. Mutta vaikka se söikin urhealla tahdilla kesä on niin lyhyt ettei se ehtinyt lihoa tarpeeksi muodonmuutosta varten (kovin on energiaa vaativaa se metaformoituminen). Niinpä se ryömii kiven alle ja pakkasten tullen jäätyy. Siis kalikaksi, umpijäähän, sydän pysähtyy ja kaikki.

Mitä tapahtuu sitten keväällä? Kas kun lumi ja jää sulaa, herää toukka henkiin. Pim vain nousee ja jatkaa syömistä. Sitten se syö ja syö, samalla vimmalla. Mutta taaskaan syksyn tullen se ei ole saanut itseään lihotetuksi tarpeeksi. Se menee kiven alle jäätymän herätäkseen henkiin taas keväällä. Näin käy 13 kertaa. Kolmentoista vuoden ajan toukka kuolee ja herää henkiin ja syö syömistään. Sitten neljäntenätoista keväänä se sitten koteloituu herättyään. Muuttaa muotoaan ja kuoriutuu perhoseksi. Sitten sillä onkin muutama kiireinen päivä löytää kumppani ja pariutua. Sitten se kuolee.

Tämän elon kaari on kovin sitten kummiteut mielessäni ja mukafilosofisissa aattoksissani.

Herkullinen ruska

Törmäsin tänään häkellyttäviin ruskeisiin. Pyöräilin mererantareittiä pajalle, kuten jokainen työpäivä konsanaan. Ihmettelin mihin hävisivät syksyn kirkkaat värit. Hiljalleen aloin huomata etteivät ne mihinkään menneet, niistä tuli vain uusia.

Niistä tuli pähkinöitä, hasselin tummaa punaruskeaa ja maapähkinän vaaleampaa, saksanpähkinän kuoren vaaleaa beesiä ja sisuksen tummempaa. Pistaasin vihreää väliin, macadamian vaaleaa kermaa. Sitten löysin ihanan paahdetun kahvipavun, vaalean maitokahvin ja sellaisen ruskean kun kahviin kaataa maitoa vain lorauksen. Hiekkaakin usein sävyin ja jotain niin vaaleaa että vain häivähdys okraa. Ja sellaista joka on melkein jo harmaata mutta kuitenkin vielä enemmän beesiä. Ja tummaa suklaata, sitä 90% ja toista joka on melkein tummaa mutta enemmän ehkä maitosuklaata. Kanelin kuortakin.

Tajusin etten ollut oikeastaan huomannut ruskeita, olin vain havainnut kirkkaiden värien häviämisen. Kun aloin ajatuksella katsomaan hurmaannuin ihanista ruskean sävyistä. Lukuisista, toisiinsa kauniisti sointuvista, rauhallisista, lempeistä ja niistä lämpimän voimakkaista. Ne muutamat vihreät maassa kasvavat tuntuivat yhenäkkiä kamalan kirkkailta. Ihana syksy, että tuo iloa aina uudelleen.

Sitten mietin että miksi kaikki sävyt tulevat mieleeni ruokakomeron puolelta. Ja että kupponen kuumaa kahvia ja palanen (tai useampi) suklaata olisi nyt poikaa.

Näitä värejä ainakin, kiitos!

Kuvat täältä

Kohtaamisia

Eilen illalla yömyöhän pyörä-juoksulenkillä tein ylimääräisen lenkin tipauttaakseni erääntyneet äänikirjat kirjaston palautusluukusta. Kun saavuin kirjaston pihaan huomasin että pihalla jolkotteli kettu. Aika nukkavierun laiha tapaus, talvikarva läiskittäin lähdössä. Saapumiseni ei tehnyt häneen sen kummempaa vaikutusta. Ehkä toinen korvista värähti minua kohti. Repolainen nuuski ja ruopsutteli maata, jätti hajumerkin koivun juurelle, humpsutteli ihan rauhakseltaan puuhiaan. Minä seisoin jähmettyneenä, äänettä, säikyttämättä ja sykkyrällä. Pian kettu jatkoi matkaansa ja jatkoin tiputelemaan cd:t luukkuun.

Kun toimitus oli ohi, kävelin pyörälleni ja yllätyin. Kas kettu oli kiertänyt toiselle puolelleni ihan hiljaa vaivihkaa, noussut viereisen pihan korkealle kukkaistutukselle muutaman metrin päähän seisomaan. Ja sieltä katsoi korvat hörössä minua. Niin tiiviisti ja liikkumatta. Haa, ehkä olinkin kiinnostavampi kuin teeskenteli. Syvän ihan sykähti, oli niin hieno ja kaunis.

Ketun lisäksi näin jälleen Julianiksi ristimäni jäniksen joka löytyy aina samasta paikasta, työmatkan varrelta kohdasta jossa on ilmeisen herkullista ruohoa. En ole koskaan nähnyt siellä kuin yhden jäniksen ja päätin että se on aina sama tyyppi (tai sitten ne noudattavat jotain jänisetikettiä että vain yksi kerrallaan). Hendrikin tapaamme taas Laajasalon urheilukentän viereisiltä pihoilta (en uskalla kertoa tarkkaa paikkaa ettei sen kotikolo paljastu...). Hendrik oli postauspaikallaan jo viime kesän öinä. Tänä kesänä sillä on tyttöystävä. Nenät yhdessä rouskuttelevat kasviksiaan. Onkohan ensi kesänä luvassa perheenlisäystä.

Olen niin iloinen aina kun näen villiä elämää kaupungissa. Minusta se on jonkinsortin riemuvoitto. Lisääntykää ja täyttäkää maa! Minulla ei ole mitään sitä vastaan että kompuroisin eläimissä kotiovellani.

Kuva Jiri Bohdal

Kevättä rinnassa

Tiedättekös että taas on ihanin vuodenaika. Sellainen oli viimeksi lumien tullessa, sitä ennen loppukesästä, kesällä ja alkukesästä. Nyt on parasta siksi että on aurinkoista, kirkasta ja kesä on vielä edessä kokonaan.

Kyllästyimme laiskotteluun eilen illalla (jo heti ensimmäisenä lomapäivänä, hmph) ja lähdimme metsäkävelylle. Oli ihanaa. Kruunuvuorella kiipeillessä ei tullut yhtään kuuma, oksien lomassa pujotellessa ei tarvinnut miettiä ötököitä, ei hämähäkkejä eikä seittejä, oli rauhallista. Maasta tökötti uutukaisia pikkiriikkisiä voikukan lehtiä, poimulehtiä, ruohoa ja joitain muita tunnistamattomia kasvinalkuja. Oksien päissä pullotti puhkeamaisillaan olevia silmuja. Linnut lauloivat kilpakuorossa. Tuoksui heikosti vihertävälle, mudalle ja maalle. Juuri sille että pian tuoksuu huumaavasti nokkosille ja tuoreille vihreille. Niin paljon aarteita jotka saa ihan pian. Ihan parhautta kun jotain ihanaa on juuri tapahtumaisillaan, tai oikeastaan alkaa juuri tapahtumaan, ja tietää että ihanuutta riittää vielä pitkään.

Tämä tunne on jouluaaton aattona. Näin keväällä. Syksyllä kun tulee se hetki että on pimeää, systyttää kynttilät ensi kerran ja pesiytyy. Kun saa käsiinsä kirjan jota on odottanut. On aikaa maalata maalaus ajan kanssa. Kun tietää milloin lähtee mökille ja hankkii junaliput. Tulee kissan kanssa eläinlääkäriltä takaisin ja kaikki on hyvin. Ja minikoossa perjantaina iltapäivisin. Näitä maailman parhaita hetkiä hyvän partaalla.

Näkymä Kruunuvuorelta Laajasaloon päin

Tässä kohtaa, korkeimmalla kalliolla, oli ennen ihanan muinaisen huvimajan raunio, viime kesänä koltiaiset menivät ja polttivat sen. Paikka on silti edelleen upea.

Niin kaunista, pimenevä ilta ajoi lopulta kotia kohti

Kun kevät tuli

Ajattelin tarjoilla selitystä radiohiljaisuudestani. Kiire on taas tempaissut minut matkaansa. Työn alla on tilauksia ja syysmallisto jonka kanssa on jo todella kiire koska lehdistöpäivä odottelee toukokuun alussa. Lisäksi ilmottauduin mukaan POPin UP in PARIS:in. Tämä hauskuus on yhdessä vuokrattu halli Pompidou-keskuksen kyljessä jossa esitellään kesäkuun alussa suomalaisten designereiden töitä. Kaikenlaista kivaa työn alla siis, mutta niinkuin aina, päällekäin, yhtäaikaa ja kiireessä. Aivo- ja luovuuskapasiteetti piukuu äärimmillään.

Kiirettä keventää jälleen ihanasti alkanut pyöräilykausi. Tänäänkin paiskin työhuoneella pitkälle iltaan, kunnes lähden belgialaisen miehen mukaan yömyöhän juoksu-pyörälenkille. Matkan varrelle jää kivistävät hartialihakset, työaatokset, stressi ja väsymys. Tuulikin on kivasti tyyntynyt, aamusella sai polkea tosissaan että pääsi vastatuulessa eteenpäin. Matkalla pysähdyin katselemaan saapuneita vesilintuja jotka sukivat siipiään pienessä sulassa merenpoukamassa. Minusta tuntuu että nekin olivat kiireessä, muuttamassa, pesää perustamassa, rähisemässä reviiristään, sopivaa kumppania katsastamassa, ruokaa etsimässä. Taitaa olla touhukasta aikaa kaikille otuksille, tunsin sielunsukulaisuutta. Kevätsäpinää.

Pari viikkoa sitten (4.4. tarkalleen) sain aamun ilahduksen bussipysäkillä. Luonnon lahjan. Pysäkin takana olevalta jyrkältä kalliolta suli vettä jään ja lumen alla. Metallijalan kohdalla oli sula kolo josta veden solina kuului kauniisti. En meinannut malttaa mennä bussiin, niin kiva oli kuunnella miten kevät tuli. Talletin sen teillekin, silmät kiinni, kuunnelkaa.

Eläimys

Eräänä päivänä odotin bussia Herttoniemessä. Pitkään, sillä bussit menivät miten sattuu, huonot kelit, lunta, myrskyä, pyryä ja ties mitä. Tuijottelin maahan ja huomasin katselevani vanaa pikkuruisia jalanjälkiä. Pikkupolut veivät penkkaan, bussireittitaulun alle. Jälkiä risteili sikinsokin puhtaalla lumella. Seurailin niitä ja pähkäilin että varmaan hiiri. Pian huomasin lumessa pienen kolon ja ällistyksekseni kolossa oli joku. Pieni kaunis hiiren pää pilkisti ulos ja nenä vipatti vimmatusti nuuskiessa. Sitten koloasukki vipelsi ulos, koko ajan nuuhkien. Ihmisiä kulki metrosta ulos, busseihin ja niistä pois, ja hiiri jatkoi etsintäänsä häiriintymättä. Katselin sen touhuja hartaudella, hauskaa nähdä villieläin asfalttiviidakossa. Se oli kaunis, lattekahvinruskea, mahan alus vitivalkea, kuonon pää tumman ruskea, miltei musta. Sen silmät olivat sirkeät ja kirkkaat, häntä pitkä, liikkeet vilkkaat, kun se kipitti mahan alus tuntui olevan täynnä jalkoja.

Pian paikalle asteli vanhempi ulkomaalaistaustainen mies, hän huomasi että katselen jotain tiiviisti, huomasi myös hiiren ja nauroi mahan pohjasta. Hän oli selkeästi yhtä ilahtunut hiirulaisesta kuin minä. Siinä seurailimme yhdessä sen touhuja. Lopulta mies kaivoi lounasleipänsä kassistaan (reissumiestä voilla), mursi siitä palan ja heitti hiirelle. Huolestuneena sanoi että on se vaikeeta nyt eläimillä kun on lunta, ja kylämässäkin haistavat ruoan huonommin. Siinä sitä pohdittiin. Sitten tuli bussi, sanoimme heiheit ja huomasin ettei hänkään olisi raaskinut lähteä paikalta ennekuin olisi varmistunut että hiiri huomasi leivän.

Syksyn salaiset värit

Tämä vaihe syksystä on minulle rakkain. Sateisten sohvaanhautautumispäivien välissä aurinkoisia kylmiä pirteyspäiviä. Molemmat ihania omalla tavallaan. Kesän menoa ei enää jaksa surra vaan nauttii juuri tästä hetkestä täysillä. Kun ne loistavat ruskavärit ovat puusta pudonneet ja viimeisetkin lehdet muuttuneet hailean keltaisiksi, paljastuu hiljaisesti ne parhaimmat värit. Ne jotka jäävät väriloistossa huomaamatta. Ne jotka vaan ovat hienovaraisesti ja sävyisesti metelöimättä siellä. Maaston värit.

Katse kääntyy melkein vaivihkaa maahan, ei ikivihreään viljeltyyn nurmikkoon, vaan metsään, tien vierelle, ojiin, luonnon niittyihin. Miten uskomattoman ihania värejä. Keltaisia, oransseja, lukemattomia vihreitä ruskeanvihreästä, sammaleeseen ja vaaleaan limeen, ruostetta, okraa, punaista, ja miljoonia pikkuruisia sävyjä näistä kaikista. Samassa ruohonkorressa voi löytyä kymmenen erilaista väriä ja viereisestä toiset. Koko maisema kylpee tässä värikkäässä haaleudessa, hiljaisessa ja rikkaassa. Ja tuoksut, sateisina päivinä vannon että voin haistaa jokaikisen värin, muhevina, vienoina, makeina, lahonneina ja multaisina. Vaan niinpä kestää tämäkin vaihe vain lyhyen sydämenlyönnin kunnes ruskeus valtaa maan, odottaa lumipeitettä, maatumista, lepoa.

Ihana on luonto.

Reiluu ja reiluu

Huomasittekos että tällä viikolla vietetään reilun kaupan viikkoa? Iloitsen aina kun reiluutta tai luomua brändätään. Reiluus on monelle jo huomionarvoinen käsite, minusta tuntuu että paljon ympäristöystävällisyyttä enemmän. Tiedän paljon ihmisiä jotka ostavat aina reilun kaupan banaaneja, mutta eivät juuri koskaan luomua. Siitäkin huolimatta että banaanitkin ovat ei-reiluja kalliimpia. Mutta enpä narise tästä, hyvä että ostavat ne banaanit.

Joissakin tapauksissa mietin ettei reilu ole välttämättä luonnolle reilua. Ensinnäkään reiluus ei tarkoita tietenkään ettei raaka-ainetta ole riistokasvatettu ympäristölle haitallisin lannottein ja tuholaismyrkyin, ellei tuotteessa ole erikseen mainittu ekologisista tavoitteista. Toiseksi tuotteen tuominen kaukaa mitätöi helposti ekologisuuden vaikka se olisikin kasvatettu puhtaasti. Ei-luomu reilu tuontituote vaakakupissa lähiruoan kanssa on aika kevyt. Esimerkiksi reilun kaupan sokeri tuodaan kaukaa jättituotantolaitoksista monen välikäden kautta. Suomalainen sokeri tulee naapurista. Minulle eniten järkeä on ostaa reiluina tuotteet joita ei voi kasvattaa lähellä. Reilut suklaa, kahvi ja eksoottiset hedelmät rules.

Mutta reilun kaupan tuotteita ostamalla tukee työläisten koulutusta (ja terveydenhuoltoa, inhimillisiä asuinoloja, järkevää palkkaa ja turvallisia työolosuhteita). Erityisen tärkeää myös luonnonsuojelua ajatellen. Tästä minulla on muisto keskustelusta Unisefin työntekijän kanssa. Tililtäni menee kuukausittain tukirahaa WWF:lle ja Greenpeacelle. Pahoittelin Unisefin henkilölle ettei oikein enää olisi varaa tukea heitäkin. Sain vastaani erittäin hyvän, inforikkaan ja perustellun vastauksen että luontoa suojelee parhaiten kouluttamalla ihmisiä. Oikein sekin.

Törmäsin n. vuosi sitten hurmaavaan kakkublogiin Kinuskikissaan. Silloin olin vielä aika noviisi blogien lukijana, enkä ollut törmännyt yhteenkään kakkublogiin aikasemmin. Kinuskikissa koukutti heti, minusta oli äärimmäisen mielenkiintoista kuinka joku jaksaa, innostuu ja osaa koristella moisia kakkuja. Selasin kertaistumalta kaikki arkiston kakut läpi (myöhemmin olen huomannut että kakkublogeissa löytyy, mutta edelleenkään ei Kinuskin vertaista). Kinuski on haastanut kaikki lukijansa vaihtamaan vakio-ostoksista ainakin yhden tuotteen luomuksi tai reiluksi. Haaste on paketoitu ihanaan ja reiluun suklaa-appelsiinikakkuun. Postauksesta löytyy myös kiinostava aiheeseen littyvä linkkilista (jonka pihistäisin tähän tekstiin jos kehtaisin).

Sen lisäksi että lupasin vaihtaa viljatuotteeni luomuun säännönmukaisemmin kuin satunnaisesti, haastan teidät samalla kaavalla, vaihtamaan yhden vakiotuotteen eettisemmäksi, tai ympäristöystävällisemmäksi. Minkä tuotteen te vaihdatte? Psst: Reilu kahvi vaaleansinisessä paketissa on hyvä kahvi, hiukan voimakkaampipaahtoinen kuin peruskama ja maultaan maukas.

Voiko vaikuttaa?

Laitoin ympäristöystävällisen aloitteen Hesarin sivuille. Anteeksi, paasaan aloitteeni aiheesta hetken seuraavassa tekstissä.

Meillä käytetään ympäristöystävällisiä pesuaineita, uusi säilöntäaineeton, fosfaatiton ja zeoliititon Lumme-pyykinpesuaine on erityisen hyvä tuote, pesee hyvin ja tuoksuu raikkaalle. Ecoverin tiskikonetabletit toimivat aivan yhtä hyvin kuin epäekologiset tuotteet (suomalainen vesi on niin kalkitonta ettei tiskikonetta peseviä tuotteita tarvitse kukaan). Lumme-sarjaan kuuluu myös hyvät siivousaineet. Ostaessani em. tuotteet ärsyynnyn aina koska löydän ne etsimällä korkeimman hyllyn kauimmaisesta nurkasta, ja maksavat miltei tuplasti verrattuna muihin tuotteisiin. Hinta kirpaiseee minuakin. Vähätuloiselle hinta voisi olla mahdoton, kuten myös suurperheille joilla pesuaineita kuluu eniten. Sama kuvio myös muiden tuoteryhmien kohdalla, luomuruoka ja ekologisesti valmistetut tuotteet ovat tyyriitä luksustuotteita. Mietin ettei tämä millään lähennä ihmistä ja luonnonsuojelua. Mietin myös maksaisiko homma itsensä takaisin jos hintapolitiikkaan puututtaisiin vaikka alv-helpotuksella. Jossakin vaiheessa luonto voi jo niin huonosti että meille kaikille tulee aivan järisyttävän suuri lasku. Siihen kannattaisi vielä vaikuttaa.

Kaikki tietävät, ainakin pitäisi tietää, miten hurjia ympäristövaikutuksia pesuaineilla on. Keskivertoperhe pesee yhden tiskikoneellisen ja yhden pyykkikoneellisen päivässä, sekä siivoaa kerran viikossa pesuaineita käyttäen. Jokaisesta koneellisesta pääsee osa pesuaineista luontoon, ja pesuaineet sisältävät ympäristölle haitallisia aineita, mm. fosfaattia ja zeoliittia, yhden päivän yhteispäästöt ovat inhottavan suurta luokkaa. Koetin etsiä netistä lukuja ja tutkimuksia tämän tekstin tueksi, mutta eipä niitä noin vain löydykään, harmittelen että koulukirjani on mamán luona varastossa ja muistini nolon huono.

Kun aikoinaan opiskelin puuvillan kasvatuksen ympäristöhaitoista törmäsin seuraavaan tietoon; puuvillavaatteiden ympäristöhaitallinen vaikutus jakautuu niin että 1/3 haitoista syntyy siihen mennessä kun vaate on saatu kauppaan (puuvillan kasvatus torjuntamyrkkyineen, sadon korjuu, lukuiset tehdaskäsittelyt mukaanlukien valkaisu ja värjäys, kuljetukset jne.), ja 2/3 sen huollosta, eli pesuista (Finatex 1998). Minusta aika helkkarin yllättävää tietoa. Pesuaineita menee myös paljon pullojen pohjilla roskiksen kautta kaatopaikalle (luin Greenpeacen tiedotteesta aikanaan määrän joka oli huikaiseva). Kuluttajavirasto varoittaa tahranpoistoaineiden ympäristö- ja allergiahaitoista, silti pinkkiä pulveria ostetaan entistä enemmän.

Ja tietenkin kaikki viljely torjuntamyrkkyjä ja lannoitteita käyttäen, meillä suomessa se hoituisi hyvin ilmankin, jos luomuviljelyyn saisi enemmän tukea, tai verohelpotuksia. Tukea siksi ettei sato kasva yhtä nopeasti ja suureksi kuin em. aineita käyttäen ja siksi hinta luonnollisesti on superkasvatettua tuotetta kalliimpi. Ravintoarvot ovat sitten tietenkin aivan toinen juttu. Toissakesänä luin Hesarista mielenkiintoisen jutun kuinka paljon torjuntamyrkkyjä oli kaikissa eiluomu-tarhakasvatetuissa marjoissa (en tietenkään muista enää näitäkään lukuja, pahoittelen, mutta määrä kuristi kurkkua).

Myönnän ensimmäisenä ettei minulla ole riittävästi tietoa verohelpotusten järjestämisistä, tai tukien saatavuudesta tai mistään poliittisista ratkaisuista. Mutta mietin miten hirmuisen vähän voi luontoa suojella normaalituloilla. Pitkällä tähtäimellä tämän politiikan kirves iskee kyllä ihan omaan sääreen.

Aloitettani pääsee lukemaan tästä, voitte myös puoltaa sitä, siitä olisin iloinen.
Pahoittelen että joiduin käyttämään aloitteessani kamalaa sanaa loppupeleissä, kirjainmäärä ei riittänyt sanoihin pitkällä tähtäimellä. Huh. Lupaan ettei tämä toistu enää koskaan.

Sammakoita

Laukut on jo pakattu, kädessä rauhallisen aamun suuri vaniljalatte. Kynnet lakkasin äsken ja nyt voin varovaisesti näppäillä ja kertoa teille vielä erään kivan asian kesästä (kynsien lakkaus on luksusta minulle koska silloin tiedän etten ole juuri menossa upottamaan sormiani maaliin). Olen ilolla lähdössä matkaan, mutta aina matka-aamuna mietin että olisinko kuitenkin ollut onnellisempi laiskotellessa ihan kotisoffalla, nukkumassa pitkille aamupäivään... Käykö teille koskaan näin? Kuitenkin reissusta nautin täysillä, laiskuuskohan sitten iskee lähdön hetkillä.


Niin, yksi kivoimmista kesän kokemuksista on ehdottomasti olleet sammakot. Niitä on ollut hirveän paljon enemmän kuin aikaisempina kesinä. Minusta ne ovat yksi sympaattisimmista eläimistä. Laajasalossa pomppii muhkuraisia korvapuustin kokoisia rupisammakoita, ne hyppäävät laahustamalla, yhden harkitun hitaan ja lyhyen riuhtaisun kerrallaan, vähän pitkästyneen oloisesti, eikä niillä ole kiire mihinkään ikinä (jos niitä kohti kävelee, kiertävät ne hitaasti piiloon peräti kantapään taakse). Ja sitten niitä pienempiä tummia sammakoita jotka hyppäävät korkeammalle kuin pidemmälle. Huvittava näky, hurja retkahtava hyppy korkealle jalat harallaan ja nopeasti perään toinen, ja kolmas. Hyperiä intoa piukalla nämä.

Erään pidemmän hellejakson jälkeen satoi pari tuntia kunnolla vettä. Ilma oli kuuma ja painostavan kostea. Lähdimme silti pyörä-juoksulenkille belgialaisen miehen kanssa. Kun astuimme metsän halki kuljettavalle kävelyreitille huomasimme heti että reitti oli aikalailla varattu. Sammakoita oli ryöminut ties mistä kolosista tielle ja niitä oli kymmeniä ja kymmeniä. Pyöräileminen oli vaikeaa koska niitä oli niin paljon. Pitkän lenkin puolivälin jälkeen sammakot alkoivat näyttää huvittavasti sumopainojioilta tai punnertavilta yrmyilmeisiltä ukoilta. Siinä vaan istuivat liikkumatta ja tuijottivat ties mitä. Kummallisia ja hauskoja otuksia.

Mietin polkiessani etten enää muista miltä tuntuu ottaa sammakko kämmenelle. Muistan kyllä lapsuudestani että se oli jostain syystä hauskaa. Niinpä kun tapasin viimeisen sammakon kotiportailta otin sen käteeni. Se oli hauskaa. Sen pienet herkät varpaat rapisivat kuivasti kämmentä vasten, alaleuka pumppasi tauotta ja se tuijotti ilmeettömänä, muina miehinä naamaani. Istui vain siinä sitten. Suosittelen kokemusta, erityisen hauska tunne. Vielä nimittäin ehtii, toissapäivänä viimeksi poimin minikokoisen portailta pimeästä ja kiikutin syrjempään. Sitten mietin olikohan siltä mennyt kauan kun se oli portaat ylös kivunnut. Joutuikohan aloittamaan happamana taipaleen uusiksi.

Benjamin

Ihana tuuli tänään, puhaltaa niin kovasti että pyöräillä saa kaikin voimin. Rantatiellä oli pakko nauraa ääneen, tuuli oli niin raikas ja hurja, heitti pyörää sivusuuntaan, vesilintujen sulat olivan ihan sikinsokin. Tuuli tuoksui voimakkaasti mereltä. Upea päivä.

Minulla alkoi eilen kiireen loppurutistus, olen varautunut siihen ettei minulla ole vapaapäiviä/-hetkiä 6.9. saakka. Teen töitä Design Marketiin (28-29.8), kutsuvierasnäyttelyyn (4.9) ja Kaanin tiloissa pitämääni näyttelyyn jonka avaan 6.9. Kiire on sellainen etten uskalla ajatella muuta kuin pientä sirpaletta kerrallaan, työtä joka on juuri nyt käsillä, muuten iskee hepuli. Jos tekstejä tulee taas harvoin, tiedätte miksi.

Mutta tiesittekös että ennen muinoin on Australiassa elänyt eläin nimeltä pussisusi (Thylacinus cynocephalus)(carnivovour marsupial). Uljas eläin jolla oli tiikerin raitoja lonkillaan ja pussi mahan alla. Se on elänyt maapallolla jo miljoonia vuosia eaa (ns. moderni Thylacine 4000eaa ja sen esi-isät paljon paljon kauempaa). Kun eurooppalaiset asuttivat Australian, alkoivat pussisudet kadota, osaksi metsästettynä, osaksi eurooppalaisten tuomien koirien hävittäminä, ruokaa ei riittänyt pussisusille sekä koirille. Viimeiset yksilöt elivät Tasmaniassa ja niitä (muka)nähdään edelleenkin salaisesti. Viimeinen yksilö kuoli Tasmanian Hobart-eläintarhassa 7.9.1936. Niinkin myöhään. Niin kaunis eläin. Olisipas jaksanut vielä muutaman vuosikymmenen sinnitellä, ehkä sitä varten olisi kehitetty suojeluohjelma ja kanta elpyisi.

Jos kiinnostuitte lisää, mielenkiintoista infoa Wikipediassa. Sivun puolivälissä myös filmiä viimeisestä yksilöstä.

Pussisusi kalliomaalauksessa, 1000eaa


Kaunis


Benjamin, lajinsa viimeinen. Aika iso kita.

Näitä asioita mietin töihin pyöräillessä, että miten paljon ihanaa ihmiset ovatkaan tuhonneet ja tuhoavat ja tulevat tuhoamaan. Että onko järkeä tuottaa mitään uutta tavaraa tähän maailmaan, vaikka kuinka ekologisesti ja puhtaasti ne tekisi... Tosin tältä pohjalta voi miettiä onko missään enää mitään järkeä.

Ramotswe, hämähäkit ja Afrikka

Kiireeni on mukahellittänyt. Sain Japanin malliston tehtyä, kuvautettua, katalogitettua ja painatettua (aaaah). Nyt minulla on kokonainen kuukausi aikaa saada näyttely valmiiksi. Kuukausi tuntuu kovin pitkältä ajalta, vaika tietenkään se ei sitä ole, ja järisyttävä kiire siintää tulevaisuudessa. Siitä huolimatta minulla on mielestäni aikaa ottaa rennosti nyt. Ainakin muutama päivä. Pitäähän akut ladata, kerätä pähkinät talven varalle, voimistaa energiatasot.

Aloitin viettämällä erityisen laiskan sohvapäivän katsomalla läpi kaikki tallennetut Mma Ramotswet. Pidin niistä kovasti, erityisesti koska sain katsoa kaikki putkeen, pääsin mukavaan Ramotswe-flowhun. Botswanan maisemat ja kaupunki (siis se osa joka oli päässyt filmille) näyttivät kauniille ja kutsuville. Värit ihanille. Olisipa ihana käydä visiitillä.

Sain hauskan muistuman Belgiasta jossa opiskelin yhden vuoden hollannin kieltä muiden maahanmuuttajien kera. Erityisesti nuoreen naiseen nimeltä Happy joka oli kotoisin Botswanasta ja puhui juuri samanlaista englantia kuin ramotswen näyttelijät. Hidasta ja jollain lailla liioteltua. Hänen piirteensäkin olivat varmaan hyvin Botswanalaiset koska monilla sivunäyttelijöillä oli samat uljaat korkeat poskipäät ja kauniit leveät viirut silmät. Minulle oli kurssilla ällistys että sellaista englantia puhutaan oikeasti, virallisena kielenä. Luulin ensin että se oli vain Happyn oma tapa puhua. Kuulostaa hauskalta minusta.

Minulla on aivan hölmö fobia, hämähäkit. Tiedän että se on hölmöä mutta mikäs teet. Tiedän myös etten ole ainoa naisihminen joka kärsii samasta hölmöydestä. Muun muassa ystäväni H, joka siitä huolimatta lähti Beniniin muutamaksi kuukaudeksi kirjaamaan ylös Beninin alkuperäiskieltä jolla ei vielä ollut kirjoitusasua. (Neiti H on kielitieteilijä, ja tulvillaan mielenkiintoista tietoa kielien kehityksistä*). H oli varannut mukaansa kaksi paria kenkiä, toiset käyttöön ja toiset sitä varten että niillä olisi hyvä listiä suuremmatkin hämähäkit. Sattuipa sitten eräänä päivänä että "suuri kamala panssarimainen hämähäkki" oli leiriytynyt juuri tappokenkien viereen, eikä uskallus riittänyt lähestyä niitä. H meni ulos hädissään hakemaan paikallisen ystävänsä apuun, naisihminen hänkin. Ystävä palasi salamana ulos huudon siivittämänä. Samaa kokeili muutama muukin nainen, samalla lopputuloksella. Lopulta paikalle haettiin mieshenkilö joka marssi huoneeseen murskasi otuksen paljaalla jalallaan ja poistui paikalta (täten tuli todistettua että fobia on todella yleismaailmallinen ja enimmäkseen naisväestöön pesiytynyt).

Tätä mietin aina kun ajattelen että olisipa kiva päästä esimerkiksi juuri Botswanaan.

Mutta tämän takia kestäisin hämähäkitkin.

*) Neiti H kävi juuri vierailulla luonamme, ja kertoi miten aakkosemme ovat alunperin muodostuneet. Esimerkiksi kirjain A on alunperin ollut tärkeä merkki jolla on merkitty kuinka monta härkää kenelläkin on. Aikojen saatossa merkki on kiepahtanyt toisin päin ja yksinkertaistunut. B puolestaan on ollut merkki taloista, sellaisista yhden huoneen savineliöstä jonka katolla on savimuurein reunustettu terssi. G merkki kamelista jne. Mielenkiintoista. Paljon terveisiä H:lle!

Elämän ojentama koe (jonka mokasin) (ei heikkohermoisille)

Koin tänään kriisin (pidätte minua varmaan taas pimahtaneena kun/jos luette tämän tekstin). Bussipysäkin lasiin oli lentänyt räkättirastas. Se oli hengissä. Se ei pystynyt liikkumaan. Se haukkoi henkeä työläin hengenvedoin. Tarkastelin sitä ja tulin tulokseen että onnettomalta ei ollut katkennut niska (niinkuin tällaisissa tapauksissa yleensä armeliaasti käy ja kuolo korjaa heti), vaan kenties selkäranka. Tiesin että nyt se olisi kaikkein armeliainta päästä tuskistaan, mutten pystynyt. Soitin mamálle (onhan teissä muitakin jotka aikuisiässä soittavat kaikessa pulassa äidille?). Mamá sanoi toivovansa että paikalle olisi sattunut joku aikuinen. Toivoin samaa. Kun bussi tuli en ollut pystynyt tekemään asialle mitään. Jätin elävän olennon kitumaan hiljalleen kuolemaansa. Miten saatoin. Itketti, tunsin olevani nynnyjen nynny ja surkimus ja huono mitääntekemätön ihminen. Toivoin että lintu kuolisi pian. Ja että minusta olisi ollut enempään.

Kun palasin kotiin tunteja myöhemmin, lintu oli kauhujen kauhuksi edelleenkin elossa. Soitin mamálle. Soitin myös eläinlääkärille. Väännä niskat nurin, tai murskaa pää nopeasti kivellä, sanoivat. Pelko kurkussa etsin kiveä ja mietin olisiko minusta tähän oikeasti. Pelkurin onneksi tietä pitkin käveli mies. Pyysin hänet apuun, selitin asian. Mies otti linnun käsiinsä, tutki sitä tarkoin, epäröi pitkiä minuutteja ja lopulta antoi linnulle rauhan. Kiitin miestä sydämeni pohjasta. Ja pahoittelin että toin hänen eteen tällaisen. Olin niin hirveän kiitollinen.

Toivottavasti linnulta oli mennyt liikuntakyvyn lisäksi myös tuntoaisti. Ettei nämä turhat ylimääräiset tunnit olleet sille hirveän hirvittäviä. Mietin, olisinko pystynyt tekemään mitä piti ihan itse. En tiedä. Toivon että olisin. Sydämessäni kävi pyörremyrsky ja se lepattaa edelleen.

Elähdyttävä luonto

Kevät belgiassa on juhlaa. Luonto ystävällisesti esittelee uusia kauneuksia jonossa vuoronperään, niin ettei yksikään jäisi toisensa varjoon. Kukkivia puita on hurjan paljon, kaikkia en edes tunnistanut. Magnoliat, kirsikat, omenat, kastanjat, se puu jossa on kirkkaan keltaiset pienet kukat ja moni muu, jokainen vuorollaan. Ihanien yllätysten sarja. Kotimme vieressä soikion muotoista aukiota reunusti suuret kirsikkapuut. Kun ne kukkivat vaaleanpunaisuus oli huikaiseva koko aukiolla. Työmatkalla kävelin toisen kirsikkapuumetsikön läpi, katselin kuinka valo siivilöityi kukkien ja pienten oliivinvihreiden lehdyköiden lävitse kymmenissä sävyissä. Autoton sunnuntai osui aina kastanjoiden kukkimisaikaan, ja kun pakokaasut puuttuivat tuoksuivat kastanjat tuoreilta ja makeilta ja kesältä. Kukkivien puiden reunustamia katuja kävelin edes takaisin keväthurmoksessa.

Suomessa juhla osuu minusta alkukesään. Niihin muutamiin viikkoihin kun kaikki kasvaa hirmuista vauhtia ja tuoksuu huumaavalta. Tuntuu ettei tuoksua saa tarpeeksi sisäänsä, niin herkullista se on. Koska Belgiassa asuessani kesälomakuukausi osui aina elokuuhun, jäi alkukesä kokematta seitsämän kertaa. Ensimmäisenä Suomivuonna olimme molemmat totaalisen pyörryksissä kesästä. En muistanut enää miten nopeasti kaikki kasvaa ja miten ylenpalttista ja vihreää ja tuoksuvaa. Pyöräilimme ympäri Laajasalon saarta jokaikinen ilta humaltuneena luonnosta (vannon että kuulimme kohinan jolla kasvit kasvoivat). Lisänä meren suolainen tuoksu ja ihanat saarimaisemat. Brysselin keskusta-asumisen jälkeen autuas olotila.

Kun belgialaisen miehen vanhemmat tulivat Suomeen ensi kertaa (elokuussa) he kulkivat ulkosalla nuuskutellen. Toivoivat että saisivat ilmaa mukaansa pullossa. Silloin tuoksuivat loppukesän kasvit ja männyt. Kesämökkivierailulla järven tuoksu oli uusi. Ymmärsin hyvin mistä puhuivat. Harvassa on ne paikat Keski-Euroopassa jossa jokun vielä joltain tuoksuu. Ei siellä välttämättä pahalta haise, kaikki tuoksut vaan puuttuvat, sen verta saasteista siellä on ja luontokin vähissä.

Olikohan tämä sen seitsämäs kerta kun tästä kirjoitin... ?

Laajasalo on ihana paikka. Vaikka kaipaankin Belgian kevättä, silti odotan vielä enemmän Suomikesän alkua.

Kohtaaminen

Luin hauskan jutun BBC:n sivuilta kolmesta ihmeellisestä ihmisestä jotka koettavat herättää huomiota merien huonoon tilaan, erityisesti Tyynellä valtamerellä kelluvaan roskalauttaan*.


Kaksi heistä, amerikkalaiset Dr Marcus Eriksen (Algalitan meritutkimuslaitos) ja Joel Paschal (elokuvamies) kyhäsivät kasaan roska-aluksen (Junk Vessel) vanhan Cessnan rungosta, jonka kelluttivat 15 000 muovipullolla, lisäsivät kierrätysmatskupurjeen ja yhteydenottovälineet jotka toimivat aurinko-, tai tuulienergialla. Matkaa oli tarkoitus tehdä Los Angelesista Havaijille.

Lontoosta kotoisin oleva Roz Savage puolestaan päätti yksin soutaa San Fransiscosta Australiaan. Hän oli jo aiemmin soutanut yli Atlantin valtameren.

Mutka tuli matkaan kun 80 meripäivän jälkeen Rozin vedenpuhdistuslaite hajosi, sitten hajosi myös varalaite. Ilma oli kuuma ja kostea, veden puuttuminen hengenvaaralista. Yhtäkään laivaa ei mennyt riittävän läheltä ehtiäkseen jouhevasti apuun. Onneksi ystävät, ja matkaajien blogien lukijat, hoksasivat että Junk Vessel oli matkaamassa suhteellisen läheltä ja yhyttivät herrat ja leidin yhteen. Roz sai kallisarvoista vettä pärjätäkseen siihen saakka kun sauraavassa satamassa saisi laitteensa korjatuksi. Ja miehet saivat ruokaa. He olivat nimittäin popsineet varastonsa tyhjiin niin että viime aikojen menu oli käsittänyt ainoastaan tuoretta kalaa ja maapähkinävoita.

Miten rohkeita ihmisiä. Heillä oli varmasti ihana illallinen yhdessä.

Koko tarina luetavana englanniksi täällä videon kera. Ja tästä voi lukea Junk Vesselin toisesta matkasta Kaliforniasta Sydneyyn. Rozin sivut klikkaamalla tästä, sivuilta löytyy myös hänen bloginsa.

* lautan koko vaihtelee minimistä (kaksi kertaa Texas) maksimiin (koko USA + Intia vielä päälle), hirveistä hirvein ajatus, että merellä kelluu sellainen lautta roskaa. Lautta kasvaa koko ajan, imee itseensä menehtyviä merieläimiä, piilottaa auringon säteet laajalta alueelta ja kuolettaa kasvustoa. Kuvassa vesinäyte jonka Junk Vessel poimi. Suurin osa jätteestä on muovipusseja ja -pulloja.

Rentouttavia ääniä

Jotkin äänet kietovat minut kummalliseen pumpuliin. Olen siitä usein iloinen, joskus se on rasite. Aikaisemmin mainitsin miten äänikirjat vaivuttavat lapsuuden satujen lukemisen autuuteen. Mutta myös muut äänet, ehkä oudotkin, pystyvät siihen.

1. Ilmastointi. Työhuoneelleni saatiin kesän alussa toimiva ja tehokas ilmastointi, siitä lähtee aika kova tasainen humina, se on ihanaa. Rauhoittava matala hurina joka saa hyvään mielentilaan maalaamista varten.
2. Itsepalvelupesulat joissa vierailimme usein Belgiaan muutettuani (meillä ei aluksi ollut pesukonetta, lienee tavallista koska itsepalvelupesuloita on joka kulmalla). Sinne oli ihana mennä istumaan, pyykkiä pyörittelevien surraavien koneiden ääreen. Tuijottaa kirjavia pyörteitä, kuunnella veden loiskumista, nuuhkia hyviä puhtaan pyykin tuoksuja. Pakollinen rentoutumishetki. Lähdin pesulasta aina uutena ihmisenä.
   
3. Aallot. Kortejoki (kesämökki) on ihanista ihanin juuri aaltojen äänien takia, kuulen ne avoimesta ikkunasta koko yön läpi, nukun maailman parhaita unia. Joskus ne liplattelevat vienosti ja joskus syöksyvät räyhäten rantakiville, molemmat, ja kaikki välivariaatiot, aina aivan yhtä hyviä. Mökki kököttää niemellä suuren järven selän rannassa, harvoin on peilityyntä.
   
4. CD:ltä takkatuliääniä jonka räiskeessä nukahdan usein yöunille (tiedän miten naurettavalta kuulostaa mutta minulla toimii täydellisenä nukuttajana, vannon että tunnen tulen lämmönkin). Samaten aaltojen CD-ääniä, mutta välissä lokit kirkuvat ja sumutorvet tuubavat, sinällään mukavia ääniä, mutta ei silloin kun on vaipumassa unten maille (soveltuu muihin rentoutushetkiin).
   
5. Pienessä Brysselin kaksiossamme nukahdin usein miehen tasaiseen tietokoneen näppiksen näpyttelyyn, turvallinen unettava ääni minulle.
   

Tänään työhuoneella surraa aamusta iltaan pesukone, uudet pyyhkeet pesussa. En mahda mitään kun alkaa nukuttamaan, sohva torkkupeittoineen vetää puoleensa. Ilmastoinnin hurina, pesukoneen tasainen louskutus, ja olen valmis käpertymään unten maille. Kestän päivän mittaan pari koneellista mutta näin illan pimetessä, ja ties kuinka monennen koneen puhistellessa, alan jäädä tappiolle. Ajatukset tahmovat ja pensseli hidastuu. Pitäisiköhän ottaa pienet unkat...

"Sleep - a natural and normal process for babies and savages"

Hauska artikkeli, Mechanics Illustrated, elokuu 1941. Klikkaamalla kuvaa saat sivun suuremmaksi ja tästä klikkamalla kaikki sivut.

River Cottage Forever

Viime sunnuntaisen postauksen jälkeen jäin koukkuun katselemaan uusiksi ihanan ihania vanhoja jaksoja River Cottage-ohjelmista. Löytyvät täältä. Ensimmäinen kesä "Escape to River Cottage" jolloin koko homma lähtee käyntiin, väliin suloinen "Christmas at the River Cotage", sitten toisen kesän sarja "Return to the River Cottage" ja niin edelleen. Katsomista riittää ja sielu hyrrää. Tai paremminkin sisäinen Pieni talo preerialla, se vasta kukoistaakin. Haaveilen miten ihanaa olisi elää juuri noin (ymmärrän kyllä että ohjelmissa on vedetty useita mutkia suoraksi eikä oikea elämä olisi noin ruusuista). Tässäpä asiat jotka uppoavan minuun kaiholla:

1. Omavaraistalous ja vihreät dollarit. Kaikki mitä itsellä ei ole hankitaan vaihtamalla oman tilan tuotteisiin, tai mahdollisiin palveluksiin. Vaikkapa laittamalla ruokaa naapurin dinnerpartyille.

2. Rahaa tilille hankitaan tilan tuotteita jalostamalla. Säännöllisin väliajoin, viljelijöiden kalenteriin istuvina päivinä, järjestetään Farmers Market joissa tilalaiset pääsevät myymän tuotteitaan. Sadonkorjuumarkkinoilla River Cottagen Hugh puuhasi tomaateistaan lämmintä ja mausteista keittoa, teki kurpitsoistaan ja herneistään samosoita kyytipojaksi, ja möi kaikki nälkäisiin suihin. Tomaateista ja omenoista riitti erilaisiin ketsuppeihin, chutneyihin, kastikkeisiin ja soseisiin, ne pullotettiin kauniisiin lasipulloihin ja päälle liimattiin paikallisen taiteilijan suunnittelema "River Cottage Gluttony"-etiketti (taiteilija sai palkaksi puolikkaan lampaan).

Voin niin kuvitella itseni puuhastelemaan omia säilykkeitä puutarhani tuotteista, kokeilemaan makuyhdistelmiä ja mausteita. Jostain syystä ajatus kellarista jonka lukuisia hyllyjä asuttaa rivit erilaisia herkkupurnukoita kauniilla etiketeillä koristeltuina, houkuttaa minua kauheasti. Tämän täytyy kummuta jostain esiäitien geeniperimästä. Ja miten olisi hauska osallistua markkinoille näillä purnukoilla. Raaka-aineet omasta puutarhasta!

3. Joulumarkkinat ja muut tapahtumat joihin laitella leivonnaisia ja ruokia. Aijjai jai miten ihanaa olisikin laitella tuoksuvaisia kakkusia maalaistalon rustiikkisessa keittiössä. Lisänä kaupungin kaupat joihin myydä maalaistuotteita omalta tilalta.

4. Keittokirjat joita maalaiselämän innoittamana Hug on kirjoittanut. Omia reseptejä omista raaka-aineista Mitään Ei Heitetä Hukkaan-periaatteella.

5. Luomupuutarha. Sellaisesta haaveilen. Pidän ulkosalla olemisesta ja luonnosta, mutta ilman pihaa ulkoilu on lähinnä kävelyä joka on pidemmän päälle aika tylsää. Mutta jospas olisikin puutarha jossa puuhastella ulkosalla, maata möyhien, kitkien, kasvua seuraten. Samalla kasvattaisi omat ruokansa. Voi poijjat.

6. Kanat. Omia munia ja kuposuttelun seuraamista. Periaatteessa rakastaisin myös porsaita, lampaita ja lehmiä pihallani, mutta tiedän etten pystyisi niitä syömään ja olisin sitten pulassa niiden kanssa.

7. Yhteisö, joka ohjelmassa on kovin ruusuinen. Kaikki aina valmiita auttamaan ja opastamaan. Tiedän hyvin ettei oikeassa elämässä niin välttämättä menisi mutta näin haaveillessa se tietenkin olisi ihanan tiivis maalaisyhteisö, kuin suuri perhe. Anteeksi imelyys, mutta tässä nyt haaveillaan.

Siinä sivussa saisin maalailla sieluni kylyydestä. Aika kiva ajatus. Ihanaa että haaveillessa ei tarvitse piitata mistä saisi riittävästi rahaa, tai siitä ettei puutarhaa osaisikaan hoitaa, etanat söisivät kaiken, home veisi sadon, kanat ei munisi, kakut lässähtäisi juuri ennen markkinoita, tai se ihana naapuriyhteisö olisikin uteliaita ärsyttäviä tyyppejä joiden kanssa olisi pinnisteltävä päivästä toiseen. Eikä siitä että sitä puutarhaa, josta elanto on kiinni, pitäisi hoitaa säällä kuin säällä, ei auttaisi jos kirja soffalla kutsuisi, tai ulkona sataa räntää, tai kurkku on kipeä, tai maalausinto on just nyt päällä.

Hugh Fearnley-Whittingstall, onnen pekka joka elää omaa haavettansa BBC:n sponsaamaana.

Elämistöstä

Kaikenlaisiin tutkimuksiin sitä laitetaankin rahaa. Niinkuin taannoinen tutkimus jossa selvisi että amerikkalaiset lihovat koska syövät liikaa. Nyt koetettiin selvittää tieteen keinoin kumpi on parempi, kissa vai koira. Olen usein miettinyt miksi kysymys -oletko kissa, vai koiraihmisiä?- on niin usein pohdittu asia. Pidän itseäni eläinihmisenä, jos ei tarvitsisi piitata järjestä minulla olisi kotona eläintarha.

Tutkimus selvitti että kissalla on suhteessa suuremmat aivot ja paremmat aistit, kissat tekivät itseään selvemmin ymmärretyiksi, olivat ekologisempia ja niitä löytyy enemmän lemmikkeinä. Koira on ollut ihmisen kanssa yli 6000 vuotta pidempään, ne ymmärsivät paremmin ihmisiä ja selvittivät enemmän ongelmia, koiria on helpompi kouluttaa ja niillä laskettiin olevan enemmän käyttöä.

Mielenkiintoinen seikka paljastui ongelman selvittelyn osalta, koirat jotka olivat tiiviimmin 'yhteydessä' omistajiinsa selvittivät ongelmia huonoiten, paitsi jos omistaja koko ajan kannusti heitä. Mitä kiinteämpi yhteys sitä enemmän koira kiinnitti huomiota siihen mitä omistaja häneltä haluaisi, ei itse testiin.

Suurin ongelma tuntui olevan se että kissoja ei kokeet oikein kiinnostaneet ja testilabrassa oleminen oli stressaavaa, siksi tutkijat tulivat tulokseen ettei testaaminen onnistunut luotettavasti. Koirat eivät piitanneet olosuhteista jos vaan omistaja oli mukana.

Olisipa rahaa säästynyt jos olisivat vaan kysyneet muutaman kysymyksen koirien ja kissojen omistajilta. Lisää voit lukea lyhyesti suomeksi Hesarista tästä ja pidemmin englanniksi New Scientist-lehdestä tästä. Koira voitti muuten kissan 6-5.


Sen sijaan mielenkiintoisempi uutinen Hesarissa oli mustekaloista joka ovat oppineet käyttämään kookospähkinän kuorta suojanaan. Ne keräävät kuoret niin että asettuvat kookospähkinän puolikkaan päälle makaamaan, suoristavat lonkeronsa jäykiksi ja kipittävät pois varpaillaan pähkinä "jalkojensa" välissä. Seuraavaksi kiireisen lainaus suoraan Hesarista:

"Jos mustekalalla on käytössään vain kookospähkinän puolikas, se asettaa sen suu pohjaa vasten ja ryömii puolikkaan alle. Jos puolikkaita on kaksi, se kömpii toisen sisään ja nostaa toisen päälle katoksi.

Tutkijoiden mukaan kyseessä on työkalujen käyttöön verrattava ilmiö. He havaitsivat, että ennen kuin mustekala nosti kookospähkinän syliinsä, se puhdisti niiden sisällön mudasta. Jos kookospähkinässä taas oli molemmat puolet jäljellä, mustekala irrotti ne toisistaan ja laittoi ne sisäkkäin kuin kaksi kulhoa, jolloin niitä oli helpompi kantaa.

Mustekalat osoittivat toiminnassaan samanlaista suunnitelmallisuutta ja järjestelmällisyttä kuin ihmiset, jotka aamulla purkavat telttansa, kantavat sitä päivän mukanaan ja pystyttävät sen kun tarve vaatii."

Nerokasta

Ei ymmärrystä

Urbaanista ihmisestä on tullut niin vieras luonnolle, ja luonnosta niin vieras ihmiselle, ettei luontoa enää siedetä lähellä. Luonnosta on tullut pelottava ja villi, ja sitä pitää kaikin keinoin vahtia. Puistoja pitää olla mutta niiden tulee olla tarkoin hallinnassa, kukkapenkkien siististi ihmiskäsien tekemät, puiden sievästi karsittuja, ruohon tasaisesti leikattua. Kävelytiet mielellään asfalttia ja lehdet haravoitava sillä hetkellä kun ne putoavat. Ja missään tapauksessa, ei siis missään tapauksessa, siellä saa olla villejä eläimiä sotkemassa kuvioita. Puluja? Yök, roskalintuja kakkimassa kaikkialle, nuo lentävät rotat. Samoin varikset ja harakat. Citykaneja? Lahtaukseen vain, ne syövät istutukset ja puut. Liikaa lokkeja, merimetsoja, hylkeitä, oravia. Siis mitä käsittämätöntä ihmettä???

En pysty ikinä millään ymmärtämään tätä ajatustapaa. Minä näen asian enemmänkin niin että ensin on luonto. Ensin on oltava luonto. Siellä olemme vieraina me ihmiset (yleensä käyttämässä vieraanvaraisuutta törkeästi hyväksi), ja sitten ovat eläimet joilla on aivan sama oikeus olla täällä kuin meillä. Miksi kaikki olisi täällä vain meitä varten? Miten joku voi ajatella että kaikki täällä kuuluu vain ihmiselle? Ja kun tähän lisää miten ihminen on tämän pallon sörssinyt, olemme enemmänkin muille asukeille velkaa. Kaivamme maata omian jalkojemme alta, emme tiedä mitä tapahtuu jos linkkejä luonnon kiertokulusta katkeaa.

Liian moni kokee tärkeämmäksi sen että ruusupensas pysyy moitteettomassa kunnossa kun luonnossa elävän eläimen hengen (kuvittele tilanne jossa vierekkäin eläin ja kasvi, ihminen osoittaa sormellaan sitä eläintä ja sanoo ammu tuo pois, haluan pensaan). Jos minulla olisi piha, ja siellä varmasti olisi myös ruusupensaita, minusta olisi niin viihdyttävää katsella pihalla vierailevia eläimiä, siltikin vaikka puolet ruusupensaastani menisi muihin suihin. Koen niin että pensas, minä ja kani ovat kaikki luontoa ja luonnon hommat menee niinkuin menee (ja että elävä eläin on kivempi asia puutarhassa kuin paikallaan jököttävä pensas). Jos jostain syystä haluaisin suojella jotain kasvattamaani, esimerkiksi kasvimaatani, tai omenapuutani, laittaisin sen ympärille aidan. En todella posauttaisi nälkäistä jänistä tuusan nuuskaksi.

Minua ihmetyttää tämä kummallinen siivousvimma, tehdä kaikesta niin hallittua, siistiä, ennalta arvattavaa. Minua ihmetyttää jokainen eläin joka tulee vielä vastaan, että miten ne ovat onnistuneet täällä säilymään hengissä, kaiken asfaltin ja vimmaisten ihmisten keskellä, nostan hattua, kiva kun tulit vastaan, pysy piilossa. Harva asia ilahduttaa minua yhtä paljon kun jos törmään kävelyllä loikkivaan jänikseen tai puhastelevaan myyrään. Itseasiassa suunnittelen kävelyt sellaisiin aikoihin jolloin niitä näkisi enemmän. Rakastin sitä kevättä jolloin lehtopöllö teki pesän viereisen pikkumetsän puuhun ja sain kuunnella sen kaihoisaa huilumaista huhuilua öisin. Ja herätä aamulla mustarastaan lauluun.

Muistatteko Pikku Prinssin jonka elämän suurimmaksi tehtäväksi oli noussut yhden ruusun suojeleminen lampaalta. Tehtävän tärkeys oli kasvanut niin suureksi että peitti alleen kaiken muun ajattelun ja ymmärryksen. Kaikki kiertyi vain siihen että ruusun on oltava kunnossa. Entä muistatteko sen kun Prinssi sai lopulta ystäväkseen ketun, tämä kertoi miten suuri vastuuu Prinssillä nyt on ketusta kun sen kesytti.