Äitiyden tuoma muutos yrittäjäaivoon

Ennenkuin vyötiäinen syntyi, ajattelin olevani kotosalla tuon aivan pikkuvauva-ajan, ja palailevani sitten töihin muutamaksi tunniksi muutamana päivänä, lapsosen jokellellessa suloisasti kaukalossaan, tai nukkuessa päiväuniaan. Ajatus oli aika nopeasti käsitelty koska ensin oli järkivajaat joulukiireet, ja sitten sitäkin kiireempi täydentää varastot ennen vyötiäisen suurta h-hetkeä, (painoin vuoden varaston T-paitoja vielä 5 pv ennen kuin vyötiäinen putkahti maailmaan). Sen verran sivusta katsottua kokemusta minulla oli, että ymmärsin tarkkojen suunnitelmien tekemisen muutenkin olevan aika turhaa. Ajattelin että teen suunnitelmia sitten lennossa jahka näen millaista se vauva-aika kohdallamme on. Mutta ajattelin silti, että töitä jossakin määrin varmasti teen.

Pohdiskelin vauva-työ-asiaa monien kanssayrittäjien kanssa, joista suurin osa kehoitti olemaan rauhassa kotosalla vauvan kanssa. Kertoivat myöhemmin, kun lapsi oli jo isompi,  katuneensa 'menetettyjä pikkulapsiaikoja'. Hukkasivat kiirehtiessään, eivätkä ehtineet viettää tätä nopeasti ohikiitävää aikaa lapsen kanssa.  Ymmärsin, sillä olen sivustaseurannut yrittäjiä, jotka ponkaisevat vauva kainalossa saman tien puikkoihin. Joillakin oli alaisia, joiden työosuus on riippuvainen tuoreen äidin työn osuudesta, mutta useimpia ajoi pelko siitä ettei enää ole yritystä äitiysvapaan jälkeen.

Otin neuvoista vaarin ja ajattelin tehdä asian kevyemmin. Työtä, mutta reilusti vähemmän. Ei silti käynyt mielessäkään luopua työhuoneestani, josta maksoin vuokraa 900e/kk.

Kun vyötiäinen saapui, hän saneli oitis omat ehtonsa. Hän ei todellakaan ollut tyyppiä joka viihtyilee  äipän työskennellessä. Tytsy oli sylimallia 24/7. Naiivi suunnitelmani numero 1. lennähti vauhdilla ikkunasta ulos. Ainoa mahdollisuus töihin olisi ollut illat ja viikonloput,  kun belgialainen papamies olisi kotosalla töistä. 

Sitten huomasin etten halunnutkaan mennä iltaisin ja viikonloppuisin töihin, koska olisimme menettäneet kaikki yhteiset perheen kesken vietetyt hetket. Ja pian huomasin että omakin aika olisi jees, etenkin kun vedin itsestäni kaikki mehut ennen vyötiäisen syntymää.  Huomasin, että olin aika kuitti ja että olisi myöskin jees olla emo jolla olisi energiaa poikaselle ammennettavaksi. Jokseenkin luonnollisesti asiat pakkautuivat tärkeysjärjestykseen vyötiäinen edellä, muu sen jälkeen.

Niinpä päätin olla kokonaan kotona seuraavaan syksyyn saakka.

Kesän alussa kävi ilmi että sylivyötiäinen oli niin sylivyötiäinen, koska hänellä oli paljon allergioita ja vatsakipuja. Helpotus oli suuri kun syy löytyi, mutta syksy meni silti vielä kiinteässä sylittelyssä. Tosin ahkeroin muutamat viikonloput varaston täytössä. Töihin paluu siirtyi luonnostaan vuoden alkuun. Mutta kas, joulun aikaan allergiat eivät olleet silloinkaan väistyneet, enkä voinut ajatellakaan laittaa lasta päiväkotiin. Siinä vaiheessa oli suuremman päätöksen paikka. Luovuin työhuoneesta, koska vuokra oli jo vuoden aikana syönyt hiivatin ison osa jemmarahastoa, ja pistin kamat varastoon. Jäin osuuskunnastakin äitiysvapaalle, koska en enää jaksanut käyttää vähäistä vapaa-aikaani niihinkään hommiin (allergialasten vanhemmat varmaan ymmärtävät miten vähäisiä ovat yöunen määrät). Surin syvää luopumissurua noin kuukauden ja sen jälkeen tulikin yllätys, koin suuren vapautumisen tunteen.

Tajusin päässeeni kiivaasti eteenpäin hujeltaneesta junasta asemalle. Ja vasta asemalla pystyin näkemään, että vauhti oli ollutkin aivan liian kovaa. Niin kovaa, ettei sitä enää pysty pysäyttämään. Niin kovaa, ettei sen tajua olevan kovaa. Olin tehnyt aivan liikaa töitä, niitä 14 tuntisia päiviä toisensa perään, kuukausia ja kuukausia, ottaen uusia ja uusia juttuja työlistalle. Uneksinut kaikki yöt yrityksestä, pohtien kaikki pienet vapaa-ajan sirpaleet yritystä. Sitten olin vauhdissa hypännyt äitiysjunaan toisella jalalla, ja koettanut pysyä siinä ensimmäisessä junassa toisella jalalla roikkuen. Uuvuin. Teki hirveän hyvää pysähtyä kokonaan.

Elin tätä helpotusta kuukauden ja sen jälkeen tuli seuraava yllätys. Päähäni oli asettunut vahingossa tunne että olin juminut siihen asemalle. Pikajuna meni, ihanaa, uutta junaa ei ollut tulossa vielä, kiva,  mutta minä unohduin istumaan lapsen kanssa asemalle. Muut ajelivat omilla junillaan, elämäkin, ja me vaan odotimme. Tajusin että minun tulisi varmaan astua asemalta pois, lopettaa jonkin nimettömän odottaminen ja alkaa elämään.

Oli äärettömän vaikeaa pysähtyä vain olemaan. Olin niin tottunut tekemään kokoa ajan töitä. En enää tiennyt miten olla hiljaa paikallaan. Ei saa nyt ymmärtää väärin, toki minulla oli maailman rakkain käpyisä siinä vierellä, jonka kanssa oli antoisaa, maailman ihaninta olla, mutta se pään sisäinen haastepörräys, johon olin mitä ilmeisimmin koukuttunut, jätti tilalle tyhjiön, jonka täyttämiseen piti opetella. Tyhjän täyttämiseen rauhalla. Paikallaan olemisella. Tällä hetkellä. Suunnitelmattomuudella. Tekemättömyydellä. Läsnäololla. Opin tämän lopullisen kunnolla vasta tänä kesänä, mökillä, luonnon helmassa, vyötiäisen kanssa aaltoja kuuntelemalla. (Kaikkein paras opettaja tässä on ollut vyötiäisen antama esimerkki. Syvästi voi neulanen, koppakuoriainen ja mustikka pysäyttää).

Äitiys tuli minulle maailman parhaalla hetkellä, hetkeä ennen kuin en olisi enää jaksanut, hetkeä ennen kun olisin menettänyt työstä nauttimisen kokonaan, sen hetken jälkeen kun järkevä yrittäjyys oli jo kadonnut, sisimmän luovuuden jo uuvahdettua. Olen kiitollinen, lapsestani tietenkin, mutta myös mahdollisuudesta kääntää yrittäjänä uusi sivu. Minulla alkaa olla taas energiaa luovuuteen, päähäni putkahtelee uusia tuoreita ideoita. Olen oppinut kärsivällisemmäksi, kaikkea ei tarvitse tehdä heti, asioita voi pohtiakin ennenkuin rynnistää toimeen. Jaksan odotella työhön palaamista siihen saakka kun on sen aika. Ei ole kiire mihinkään.

Nyt nautin hiekkakakkujen leipomisesta. Palikkatornin kasaamisesta kaadettavaksi. Luen samoja lastenkirjoja uudelleen ja uudelleen, mielelläni. Teen välillä vähän töitäkin, verkkokauppani on auki ja syksyllä on parit messut, mutta työtä vain sen lusikallisen joka on mukavasti mahdollista (ihanaa käytää välillä työosaa aivoista, mutta kiva näin vähäisästi). Aivoissani ja rintakehässäni on tilaa. Siellä on hiljaista. Jopa niin hiljaista, että huomaan kankeutta käydä normaaleja keskusteluja jotka eivät koske lasta ja siihen liittyviä asioita. Siitä pahoittelut ystävilleni, kuulen kyllä pitkästymän äänessänne, toivottavasti jaksatte odottaa näiden aikojen yli. En ole hermostunut ja poissaoleva, belgialainen papamies on tästä iloinen. Stressaan enää vain siitä onko lapsella talveksi sopivan kokoiset toppahaalarit, vai hankinko liian vähän kasvuvaraisen.  En enää elä listojen mukaan, vaan sen mukaan miltä tuntuu. 

Tai minne vyötäinen kuningattaren sormellaan osoittaa.

Kaikenlaista

Tervehdys kaikille piiiitkästä aikaa. Kiire, tuo vanha sitkeästi kintereilläni pysyttelevä kaveri on ollut vakiovieraana edelleen. Ja tainnut tuoda mukana muutaman kaverinsakin. Surettaa etten ehdi postailla koska blogaaminen on ollut se ainokainen armas harrastukseni ja henkireikäni. Paitsi tietysti keittiössä huseeraaminen, joka sekin on jäänyt kiireen jalkoihin. Käyköhän niin että ehdin kirjoittelemaan tänne oikeastaan vain kevätkauden alussa? Kurkistella keittokirjoihini vain tammikuussa? Toivottavasti ei. 

Kulunut vuosi on ollut huomattavasti entisiä kiireisempi uusien projektien myötä, tarkoitukseni ei suinkaan ole elää näin hektistä elämää, ei minun, naustiskelija-laiskottelijan, ei. Pärjään kyllä kiireen kanssa, olen oppinut järjestämään kalenterini niin priimaan organosintiin että kaikki langat pysyy käsissä. Osaan paremmin jo elää hetkessä, etten stressaa huomisien työlistoista, tai etten osaisi nauttia muutamista pienistä lepohetkistä ennen nukkumaanmenoa. En kärsi enää niin paljon lyhkäisistä yöunistakaan. Olen oppinut pitämään päässäni vain ne käsillä olevat asiat. Tämä kaikki olisi ollut utopiaa reilu vuosi sitten.  Mutta silti arvostan niin paljon hitaampaa elämää jossa on aikaa pysähtyä, tavata ystäviä kahvilla, tai edes soittaa heille puhelimella, lojua sohvalla lukemassa kirjaa, kävellä syksyisessä metsässä, viettää laiskoja viikonloppuaamuja sängyssä köllien. Ei tällainen jatkuva miuuttiaikataulu oikein ole omiani. Vaikkakin työni on kiinnostavaa, rakasta ja hykerryttävän haasteellista, koen että joudun uhraamaan sen eteen hiukan liikaa, erityisesti sosiaalisesti. Ei ole hyvä että ainoat sosiaaliset suhteet löytyy bussin kanssamatkustajista ja hotkaissusta illallisesta baeglaialisen miehen kanssa. Valinta on minun, ja aionkin joulukiireen jälkeen pohtia hartaasti kuinka järjestäsin työni toisin, mistä voisin karsia, mistä ytimestä pitäisin kiinni. En halua olla se henkilö joka polttaa itsensä kymmenessä vuodessa tyystin romuksi ja löytää itsensä samalla ilman ystäviä. Huh, en. 

Kun aikaa on vähän, löytyy itsestä tunnistamattomia piirteitä. Olen kärsimätön, kamalan kärsimätön, en kestä jos jokin itsestä riippumaton asia vie minulta liikaa aikaa. En kestä hidastelua, jonottamista, ruokakaupassa käyntiä, tai bussin myöhästelyä. En tiedä mitä telkasta tulee ja mistä puhutaan maailmalla. Trendit, mitä ne on?  Huumorini on usein jossakin kahvitauolla tai jotain. Kissa seuraa minua kotosalla huoneesta toiseen, hiljaisella kissamaisella tavalla kertoo miten yksinäistä on. Huono omatunto. Lupasin joulun jälkeen tuplehellittelyjä, mutta ei se siitä leppynyt. Nukkuu yöt tiiviisti lonkkani päällä, raukka. Ei reilua.  Syömme neljästi viikossa samaa ruokaa joka heitetään keittymään sammiossa viikonloppuna. Eilinen neljännen kerran bolognesekastike ei tarjonnut enää lohtua vaikkakin oli ihanasti pakattu valkosipulilla ja reilusti juustoraastetta päällä. Belgialainen mies on kullan arvoisen kärsivälinen vaikkakin laiminlyöty hänkin. Kimppaavat kissan kanssa. 

Ei se voi olla minä joka elää näin, eihän?

Mutta enää jouluinen rutistus. Joulu on ihanaa aikaa. Rakastan joulutapahtumia joissa ihmisillä hyvä lämmin mieli. Kiire unohtuu siinä, joulutunnelmassa. Jostain syystä kaupungilla tavarataloissa tuo tunnelma on kadoksissa. Siellä käsissä on vain tunkeminen, kiire ja liian kovalla soitetut joulurallit. Kaikki kiukkuisia henkilökuntaa myöten. Suosin jouluostoksiini tunnelman vuoksi myyjäisiä, mutta myös siksi että saan sieltä ajatuksella tehtyjä, laadukkaita suomalaisia käsitöitä.

Noniin, mutta asiaakin olisi. Siis muutama asia mistä en ole muistanut infota:

1. Nettisivuni ovat uudistuneet: www.rantakoskidesigns.fi , käykää  tsekkaamassa. Sivut laati Kissaniitty. 
2. Nettikauppani uudistui samalla myös http://kauppa.rantakoskidesigns.fi/. Pidän kovasti uudesta selkeän rauhaisasta ilmeestä.
3. Tulevat vielä jäljellä olevat myyjäiseni:
   Naisten joulumyyjäiset Helsingin Katajanokalla Wanhassa Satamassa 4-8.12, myyjäiset avoinna klo 10-18.  Löydyn salista G.
   
   Ornamon joulumyyjäiset Valkoisessa salissa, Aleksanterinkatu 16-18, perjantaina klo 11-17 ja lauantaina klo 10-17.
   
   Päällekäisyyksien vuoksi olen itse mitä luultavimmin Ornamon myyjäisissä tuossa välillä ja minulla on Wanhassa satamassa tuuraaja. Tervetuloa kumpaankin, tunnelmat on ihanat molemmissa!
   
4.  Ja sitten vielä se etten ehtinyt täällä esitellä kolmea uutta Legendaani! Heidät esiteltiin Habitare-messuilla ensi kertaa. Leidit ja gentlemannit, saanko esitellä:

Freddie 

Audrey

John

Kaikki löytyvät lukuisista erilaisista tuottehista. 

Oikein mukavaa joulukauden odottelua teillekin ystäväiset! Toivottavasti tapaamme hivenen useammin tulevaisuudessa.

Nyt väsyttää

Metron seinällä mainostetaan Haaga-Heliaa, yhteishaku on käynnissä/käynnistymässä. Kuvassa on nuori kaunis kuulaan energinen nainen ja tekstissä kysytään oletko koskaan halunnut olla yrttäjä tai jotain vastaavaa.  Naisella on se asento että on juuri lähdössä juoksemaan maratonin, ennen sitä koulupäivää,  tai ehkä valloittamaan koko maailman. Raikkaasti ja varmana. Kiinnostavia haasteita päin. Tiedätte. 

Nauratti kun kuvittelin kuvaan käsityöläisen. Sen kerrospukeutuneen ja kiltin.

Mietin että yrittäjät voisi ehkä karkeasti jakaa kahteen eri sarjaan. On ne jotka todella haluavat olla yrittäjiä, jotka kenties jopa miettivät itse tuotteen, tai palvelun sen jälkeen. Heitä innostaa haasteet, myynti, markkinointi, käyrät ja tuloksen parantaminen. Heille parhautta on se että voi keksiä itse miten sinne huipulle pääsee. Tähtäys on nimenomaan sinne huipulle, isoihin rahoihin, kasvuun, kenties kansainvälistymiseen. Uskon että lähtökohtaisesti tällaiset yrittäjät voivat kohtuullisen hyvin. Yrittäminen on se juttu. Ideaali olisi johtaa suurehkoa energisesti virittynyttä porukkaa. Imago on äärettömän merkitykselinen.

Sitten on pakostayrittäjiä. Sellaisia jotka eivät mitenkään muuten keksi ansaita leipäänsä tehden työtä mitä haluaa. Siis Ei Mitenkään Muuten. Tässä luokassa on pääsääntöisesti kaikki käsityöläiset (poikkeuksiakin toki on) ja useimmat taitelijat. Kun on pakko tehdä käsillään sitä omaa visiota, ja leipääkin pitäisi saada pöytään, aloitetaan yritys. Pienesti vaan, sohvan nurkasta ehken ensin. Sitten pakosta ja ujosti ehkä isommalla kaavalla. Itse bisnes on välttämätön inhokki, myynti kuin möisi omaa lastaan, markkinointi Klingonia, pitkät tähtäimet yleensä kadoksissa kun ei ne silleen kiinnosta. Kasvu on jees, mutta ihan vain sen verran että saisi elannon.  Kilpailu on vaivaannuttavaa. Ideaali olisi saada olla omassa kuplassaan mukavuusalueen ytimessä. Aina. Imagolla ei ole niin mitään väliä.

Luonnollisesti olen itse jälkimäinen. Taisi olla turha edes kirjoittaa.

Hankaluus tässä on että nämä kaksi sarjaa kohtaavat väistämättä. Siis parashan olisi että me käsityöläiset istuisimme aina vaan keskenämme ja ostelisimme toistemme työt, mutta ylläolevista kimmokkaista johtuen meillä ei ole siihen rahaa. Muuten homma hoidettaisiin näin. Aivan varmasti. Seuraa vieläkin voimakkaampaa yleistystä; käsityöläinen on mukava, pehmeä, yliherkkä, ja sillä on älyttömät siniset silmät (kivat ominaisuudet ystävien kesken mutta mitääntekemättömät bisneksessä). Se uskoo toisista aina parasta. Ja turpaan tulee niin että päreet lentelee. Näin usein on, valitettavasti. Koska se vastapeluri olikin se ykkösyrittäjä jolla on kovemmat piipussa.  Joka ajattelee omaa etuaan ja rahan tuloa, koska muuten ei menesty. Ei se todella mieti miltä toisesta tuntuu, tai onko tämä nyt tasapuolisen reilua, tuleeko molemmille mukava olo. Käsityöläinen lähtökohtaisesti ajattelee että tietenkin käyttäydytään kohteliaasti ja reilusti, ihan ilman että asiasta täytyy puhua, saati sitten sopia tarkasti, tai herran tähden tehdä kirjalliset sopimukset. 

Ja joka ikinen kerta kun käsityöläinen saa nokkiinsa, se on aina yhtä ihmeissään että miten nyt noin voi mennä? Joka kerta. Joka ikinen kerta. Uudelleen ja uudelleen. Yhtä ällistynyt. Koska eihän ihmiset vaan noin.

Olen saanut turpiini usein. Kokeillut paljon kantapään kautta. En silti ole 'kovettunut', en ole 'oppinut'. Edelleen innostun ja uskon kaikkeen tulevaan kivaan uuden mahdollisuuden edessä. En silti ole mielestäni typerä ihminen. Luotan sovittuun sanaan. Koen jopa että tavallaan vahvuuteni on se että luotan toisiin. Kohtelen toisia aina reilusti ja pidän mitä sanon. Naiivisti edelleen ajattelen että edessä oleva on entistä parempaa, että elämä on silleen tasapainottava että kaikki saa ansaitun palkkansa. Mutta hahaa, näinpä ei bisneksessä olekaan. Sillä se jolla on kanttia eniten kävellä muiden yli takuulla saa parhaimman palkan.

Onneksi on se voimaannuttava kollegasisarten rinki jotka potkis toistensa persauksille että nouseha ny siitä, tämä nyt oli taas vaan yks tämmönen.

Kaukana siintävä romantiikka

Metkallista on tämä yrittäjän elämä. Tiet vievät ihan yllättäviin kulmiin ja tilanteisiin. Yhtään ei voi etukäteen aavistella. Voi suunnitella kyllä mutta ei ne asiat silleen koskaan tapahdu. Mietin onkohan niillä Oikeilla Yrittäjillä sama tunne, ei varmaan. Hallitusti asettavat tavoitteet ja järjestävät tulevat tehtävät siistiin jonoon ja siitä sitten ryhdikkäästi seuraamaan. Ne on tietenkin niitä Menestyksekkäitä Yrittäjiä joiden pankkitilit, salkut ja taskut tursuavat rahaa. Joilla on lomaakin. Niitä jotka jakkupuvuissaan taputtelevat toisiaan olkapäille kokouksissa ja puristelevat silleen tiukasti käsiä. Niitä jotka delegoivat. Tykittävät. Briiffaavat. Vetävät liidejä ja klousaavat.

Minä olen silleen menestynyt että onpa jännästi taas uutta ja mielenkiintoista. 

Juuri nyt on ihan järjettömän paljon menneillään yhtäaikaa. Pää on niin pullollaan ettei oikein tiedä miten sen painon jaksaisi harteillaan kantaa (miten kaikki aina sattuukin yhtäaikaa?). Paraikaa kaiken ulkoasua uudistetaan, nettisivut ja muut, aivan puun takaa tuli tällainen näin laaja juttu kyllä. Tämä blogikin saattaa muuttua toiseen osoitteeseen siinä rytäkässä. Nettikauppa myös. Minulla on yllättäen agentti. Ja agentin kanssa puuhataan kokoon kokonaan uutta mallistokokonaisuutta, kehitellään muutakin uutta ja jännää tulevaan. Näiden lisäksi aivan uusi tuote ja sen sarja on työn alla. Eräs suurempi kampanja ydinasiakkailleni on menossa. Mahtisatsi pyyhkeitä on tulossa, toivottavasti siis niin ettei laatikoista löydy niitä sandaaleita tai mustapapuja joita joku oli rekallisen saanut. Pyyhkeet pitäisi painaakin, mielellään hyvissä ajoin ennen syyskautta, tälläkertaa. Pari uutta asiakasta on, sellaista porukkaa jollaisia ei vielä olekaan ollut. Olen saamassa (toivottavasti) uusia laitteita pajalle. Kevätuutuudet on ihan tuossa kuvaamista vailla valmiit. Häärään vimmalla miljonaa asiaa yhtäaikaa, aina aikatauluja jäljessä, ja toivon hartaasti ettei mitään erityisen tärkeää unohdu hoitaa.

Kuvittelin että tässä rauhakseen maalailen mallistoon sarjan uusia maalauksia kevään aikana. Mutta kas, enpä ole ehtinyt maalata ensimmäistäkään. Kuvittelin että voisin ottaa ylimääräisiä lomapäiviä ihan kesken arkiviikkoa, mutta olen joutunut varastamaan viikonloppupäiviä työhön.

Rimpuilen innostuksen, stressin, jännityksen, ilon ja muutosvastarinnan väleissä. Päälimmäisenä kuitenkin ehkä se innostus joskin hiukan jännityksellä savustettuna.

Jos teillä on käsityöläisistä jonkisortin romanttinen mielikuva, että ovat sellaista seesteistä punaposkisen hymyilevää sakkia jotka illan hämärissä keittävät ruusuisia pannuja lämpöistä teetä, puuhastelevat myhäillen ja rauhakselleen kaikenlaista jänskää kätösillään. Aamulla venyttelevät raukeasti sängyissään, hitaasti heräillen, pohdiskellen mitähän kivaa sitä tänään tekisikään. Hiipottelevat raitasukissaan laittamaan tulta helliin. Päästävät kissan ulos ja katselevat haaveksien eteen avautunutta maalaismaisemaa. Pannukahvia suurista kulhoista kaksin käsin lämmitellen, kivasti risaisiin villapaitoihin kääriytyneinä. Hiivaleipää juuritaikinasta särpimenä itsekirnuttua makeaa voita. Päivän mittaan sydämen palosta sitä luovaa kukkaa vaalimaan. 

Heittäkää se romukoppaan. En tunne yhtäkään.

Pään ja ruumiin metkafysiikka

Alkuvuosi yrittäjällä, jonka hurlumhei-aika on syksy-joulu, menee jokseenkin sekavassa tilassa. Olo on niinkuin lottokoneessa, pyörii siellä pallomelun keskellä holtittomasti pää sekaisin ja sitten yllättäen sylkeytyy kehästä ulos. Hiljaisuus huumaa. On autiota.  Pysähtynyttä.

Tästä oudosta tilasta pääsee yllättävän hitaasti ulos. Suunnitelmia ei ole koska niihin ei ollut syksyllä aikaa. Mitä seuraavaksi, mitä ensin, mitä sitten. Viritteilla on paljon, mutta kaikki on vasta valmisteluasteella. Työn alla on pienempiä yksittäisiä tilauksia.  Alitajuisesti vertaan kaikkea syksyyn, mikään ei tunnu tarpeeksi riittävältä. 

Tajuan jokseenkin järkyttyneenä että jollain tapaa superkiireinen syksy on helpompaa, tiedän viileän varmasti että olen menossa johonkin rivakasti, teen oikeita asiota oikeaan aikaan.

Kaipaan projektia. Niitä on tulossa kaksi suurta, yksi keskikokoinen. Ja yksi massiivinen joka on varastojen täyttäminen ensi syksyksi ettei olisi aivan niin kiire. Noista kahdesta suuresta haluaisin pian alkaa toisen, mutta minusta riippumattomista syistä en pääse siihen vielä käsiksi, odotan. Turhaudun. On vaikea orientoitua siihen toiseen, koska jos se ensimmäinen sitten tuleekin eteen juuri kun toinen on hyvällä vaihteella.  Keskikokoinen pitää aloittaa kohta. Tiedättekö miten tässä käy vielä? Minä tiedän. Kaikki kolme tulee pian olemaan päällä yhtäaikaa ja sitten niillä on vielä kiire. Sitten samalla se massiivinenkin pitäisi aloittaa. Juu-uh, näinhän se perinteisesti menee.

Mielenkiintoisesti minun ruumis elää näissä kausissa. Syksyn olin kuin veturi, puuskutin menemään nopsaan ja vakaasti. Nukuin lyhyitä öitä, väsytti kyllä, mutta matka jatkui tehokkaasti. Ei vaihtoehtoja. Olin vauhdissa. 

Nyt kun yhen äkkiä ei olekaan kiire, ruumiista tuli ihan lötkö. Se ei jaksaisi nousta sängystä, sitten se haluaa istua ponnetta sohvalla, ei meinaa herätä. Ruumiin kuljettaminen etuovelle suihkun ja pukeutumisen kautta on hidasta. Ruumiin jalat ovat raskaat ja kädetkin. Sitten kun se on kuljetettu työhuoneelle ruumis alkaa olla elossa, jokseenkin valmiina. Mutta sitten pää on pulassa. Se ei tiedä mitä vireällä ruumiilla tekisi. Mitähän hommaa tänään ja missä järkässä, pää ei millään jaksaisi kiinnostua pienemmistä hommista koska se haluaa alkaa suurempaa haastetta. Pää istuttaa ruumiin työpöydän äärelle miettiäkseen ja ruumis, voi ruumis, alkaa hyytyä uudelleen.

Onneksi pää on kokemuksesta viisas. Se lyö kajarien nupit kaakkoon. Rytmi potkaisee ruumista persiille ja läpsii päätä poskille. Pakottaa hommiin siitä senkin ketaleet. 

Mitä enemmän kohti kevättä päästään, projektit käynnistyvät, innostavan työn syrjässä kiinni, alkaa ruumis päästä vauhtiin, pää ratsastaa ruumiilla, yhtämatkaa. Siihen vaihteeseen pääseminen on vaan niin turkasen tahmeaa, eritahtista. Kumma juttu.

Virheistä

Jatkan vielä edellisten postausten teemaa sivuten. Tällä kertaa virheistä. Koska olen tällaisella "täydellistä laatua tavoittelevalla" sektorilla (ks. ed. postaus), virheet ovat musertavia. Jokainen käsillään jotain tekevä, työkseen tai harrastuksekseen, tietää miten virheet harmittaa. Mutta jos käsityönsä jollekin myy tai lahjoittaa ja saaja huomaa virheen, se vasta onkin kamalaa. Jokainen tuotos on hartaasti ja panostuksella tehty, eikä taatusti hutiloiden. Mutta virheitä sattuu silloin tällöin ja se on hirvittävää. Pelissä on koko yrityksen maine ja kunnia, oma ylpeys ja sydän, ja voi että hävettääkin. (Tiedän eräänkin yrittäjän joka lopetti toimintansa kun ei kestänyt tätä virhevastuun taakkaa).

Tapasin juuri erään asiakkaan joka osti ensimmäisen kesälaukkuni ikinä, ostoksesta on 1,5 vuotta. Olin juuri saanut satsin ompelutarvikkeita eräästä ompelutarviketukusta. Mukana oli uusia lukkomagneetteja. Ompelin kaksi laukkua. Toisen sai ystäväni ja toisen möin. Kävi pian ilmi että uudessa lukossa on niin järjettömän voimakas magneetti että lukkoa oli hyvin vaikea avata ja tietenkin pian kangas antoi periksi ja lukon kanta luiskahti magneetin mukana ulos. Vaikka olin ommellut vahvikekankaan ja silittänyt lisäksi kaksi tukikangasta lukon molemmille kannoille. Oli ilmeistä että lukko oli viallinen. Palautin lukot ja ostin toisaalta uudet toimivat. Asiakkaalle sanoin heti että tuo laukku takaisin ja vaihdan uuden paremman lukon. Asiakas ei toimittanut minulle laukkua. Jokaikinen kerta kun hänet näin (hän käy naapurissani satunnaisesti) kysyin olisikos laukku mukana. Ei ollut. Kysyin neljä kertaa. Nyt tapasin hänet jälleen ja kysyin taas lukon vaihdosta. Asiakas sanoi ettei aio tuoda laukkua koska se on niin huono, lukko ei pysy. Ja kertoi luottamuksen nyt menneen. Pahoittelin uudelleen ja sanoin kuinka olisin halunnut tuotteen korjata. Menin pajalleni itku silmässä. Koetin korjata virheeni parhaani mukaan mutta luottamus meni silti.

Rakaat lukijat, jos ikinä ostatte käsityön josta löytyy virhe, olkaa niin kilttejä ja ihania, palauttakaa tuote. Älkää ikinä ajatelko ettette kehtaa. Pahinta mitä voi tehdä on jättää tuote palauttamatta. Kerron miksi.

1. Tekijä ei saa tietää että joku asia ei toimi ja myy samanlaisia tuotteita edelleen.
   
2. Teille jää paha mieli ettekä halua ostaa tekijältä enää koskaan mitään.
   
3. Kenties kerrotte jollekulle pahasta mielestänne (ymmärrettävää), mikään ei leviä niin nopeasti kuin huonot uutiset.
   
4. Ette anna tekijälle mahdollisuutta korjata virhettä. Uskokaa kun kerron että hän tekee korjauksen äärettömän mielellään, kukaan meistä ei takuulla halua että maailmalla kulkee huono tuotos.
   
5. Jos kyseessä on materiaalivirhe tekijä ei pääse kertomaan muille tekijöille huonosta matskusta. Meillä viidakkorumpu toimii hyvin nopeasti ja heikkoja linkkejä poistuu tuotantoketjusta.

Tässäpä linkki Susannan työhuoneelle. Susanna tekee bambuisia tiskirättejä, käsinpainettuja, ekologisia ja kauniita. Bambu on kiva materiaali koska se on antibakteerinen. Rättiä voi myöskin pestä koneessa. Huikea tuote siis. Susannan räteillä on jo sellainen kysyntä ettei hän enää ehdi painaa kangasta itse. Hän painattaa tuotteet alihankintana. Painajan käyttämä uusi maali ei toiminutkaan bambun kanssa ja tummat rätit päästivät pikkuisen väriä. Näitä viallisia rättejä on lukuisten hyvien rättien välissä, eikä voi tietää mitkä ovat noita väriä päästäviä. Niinpä koko Susannan varasto on pilalla. Osa räteistä saattaa päästää väriä, mutta nekin vain parin pesun ajan. Jos miniyrittäjän koko varasto on mennyttä, on käytännössä samoin koko yrityksen kanssa, jos materiaalirahoja ei pian saada takaisin. Uutta materiaalia pitäisi päästä tilaamaan ja tuloaukkoa paikkaamaan. Susanna myy rättejä nyt materiaalihintaan. Lukaiskaa teksti, se on kiinnostava. Ja tilatkaa pari ihanaista tiskirättiä!

Jos Susanna olisi saanut tiedon virheestä heti, vahinko olisi ollut lusikallinen tynnyristä.

Itse sain viimein kadonneet pyyhkeeni takaisin. Olin aivan mielettömän helpottunut. Pesula 2. toimitti tuotteensa sovitusti ja hienosti. Sen sijaan yritys jolla teetän kankaistani tarjottimet mokasi jo toiseen kerran pahimman kautta. Kaksi satsia ennen mokia olivat moitteettomat. Ensimäisen virhesatsin ajattelin johtuneen jostain maanantaierästä, mutta nyt sain toisen erän ja erityisen ruhtinaallisesti tyrittynä. Tehdas oli lyönyt juustotarjotinten kädensijareiän kuvan päälle. Koko tarjottimen matkalla on vain yksi kuva, suunniteltuna tietenkin kauniisti laudan toiseen päähän. Mutta kas, joku järjen suunnatonta jättiyttä omaava työntekijä katsoi parhaaksi että reikä olisi samassa päässä kuin kuva. Heureka. Siinä meni pilalle iso pino maalattuja ja painettuja kankaitani. Teki ison loven kassaankin. Mutta tehtaan mielestä virhe on minun kun en erikseen sanonut kumpaan päähän reikä oli tarkoitus laittaa...

Luottotoimittajat ovat kullan arvoisia yritykselle, mutta myös yksittäiselle asiakkaalle. Tähän em. täydellisyyteen ei päästä hetkessä. Se syntyy lukuisten kokeiluiden ja materiaalioppimisen myötä. Sitä ennen on mokailtu ja testailtu riittävä määrä, karsittu huonoa. Kokemus karttuu, asiakkaan ja toimittajan ajatustapoihin perehdytty. Koetettu solmia yhteistyötä joko onnistuneesti tai ei. Joskus hyväksi havaittukaan ei enää syystä tai toisesta toimi. Silloin harmittaa. Silloin avoin ja rehellinen kommunikointi molempiin suuntiin olisi erityisen toivottavaa ja hieno juttu.

Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty vai miten se oli?...
Tässäpä samalla sneak peek erääseen uuteen hahmoon joka esitellään ensi viikolla Habitaressa. Kuka tunnistaa?

Imago ja asiakaspalvelu

Reilu vuosi sitten Helsingin kuluttajilta kyseltiin mielipiteitä kivijalkakaupoista. Kaksi tärkeinä syytä miksi asiakas menee mieluummin hiukan keskustaa edemmäksi pikkuputiikkiin olivat laatu ja asiakaspalvelu. Loistavat vastaukset ja aivan totta, kun ns. mikroyrittäjä pyörittää omaa pientä kaupaansa on hänen tarjottava laadukkaita tuotteita, sekä palveltava asiakastaan hyvin. Useimmiten tekevät molemmat jo omista lähtökohdistaankin. Jos näitä kahta ei löydy, loppuu kaupan teko nopeasti. Näin on marjat.

Mutta entä sitten suuret yritykset. Eipä näytä olevan huolen häivää miten tuon asiakaspalvelun kanssa menee. Tässäpä muutama oma esimerkki viimeaikojen kohtaamisista.

Armaisen Applen läppärini laturijohto katkesi. Tai enemmänkin se oli jo ollut tovin vääntyneenä kunnes lopulta murtui sen verran ettei virtaa enää edes tihkunut. Koska takuuta oli johdolla vielä jäljellä, menin Humacin toimipisteeseen. Vastaus oli että ok, laitamme johdon Applelle tarkastettavaksi että onko tässä kyse asiasta joka menee takuuseen vai ei. Koska tiesin jo että kyseinen vika on hyvin yleinen ja heikko kohta virtajohdon designissa, olin varma että takuun piikkiin menee. Keskustelimme tästä liikkeessä, mutta se ei muuttanut asiaa. Odota viikko niin saat vastauksen. Nonni. Voisinko olla ilman tietokonetta viikon? En edes yksityishenkilönä, mutta en missään nimessä yrittäjänä. Ainoa mahdollisuus oli ostaa uusi 85 euron johto. Viikon kuluttua sain sitten uuden johdon, mutta siinä onkin sitten jostain käsittämättömästä syystä vain 3 kk takuu, takuukappalevaihdoilla kuulemma on. Mitä ihmettä?! Onko varaston hyllyissä ns. hyviä johtoja joilla on vuoden takuu ja sitten erikseen huonompia joita annetaan niille vaikeille asiakkaille jotka saavat sen takuuvaihdossa?

Ostin ison satsin sisustusjuttuja Itiksen Stockmannilta. Pussit painoivat niin paljon etten jaksanut niitä itse kantaa alakertaan taksipisteelle. Kaupassa oli hiljaista koska oli vasta aamupäivä ja nuoria neitejä palvelemassa kolme kappaletta. Olin ainoa asiakas. Pyysin apua kassien kantamiseen. Sitä ei tippunut. Kukaan ei voinut lähteä auttamaan. Voisin kuulemma hakea ruokaostoskärryt Herkusta. Ok. Kas, huomasin ettei minulla ollut kolikkoa jolla saisin kärryt. Ei voi auttaa, eipä mahda sitten mitään. Kassan vieressä oli tyhjät kärryt, pyysin niitä lainaan, en saanut. Sanoin että perutaanpas sitten tämä kauppa tässä. Sain sitten vastahakoisesti kärryt lainaan, mutta vasta kun lupasin tuoda kärryt takaisin. Niinpä taksimittarin raksuttaessa vein kärryt vielä takaisin. Kiitos kaunis. Tuodessani kärryt takaisin vieläkään ei yhtään asiakasta, pitkästyneet tyttöset nojailivat kassatiskiin.

Ja jos kuvittelette saavanne jonkinlaista palvelua keskustan Stockan elektroniikkaososatolta niin tervemenoa vaan kokeilmaan. Ottakaa termokseen keittoa ja voikkarit mukaan. Olen kahdesti jonottanut vuoronumerolippu kädessäni pitkät tovit vain huomatakseni ettei kukaan koskaan tule palvelupisteeseen painamaan noita vuoronumeroita. Koko isolla osastolla oli vain kaksi myyjää ja iso joukko asiakkaita veti heidät aina hihasta mukaansa ennenkuin he ehtivät tulla palvelutiskille. Mutta miksi, oi miksi, koko vuoronumerot sitten on siellä? Jonottaessani katselin osaston toiseen laitaan jossa kaksi televisio-osaston myyjää rupattelivat laiskasti keskenään. Toisella näistä kerroista olin appivanhempieni kanssa ostamassa iPhone-suojaa anopilleni, sen maksaminen ei koskaan onnistunut. Reklamoin molempien kertojen jälkeen Stockmannia, mutta en saanut kumpaankaan vastausta. Niinpä en edes jaksanut enää reklamoida tuosta kassienkantoepisodista.

Vielä yksi keissi, hyvin tuore sellainen. Koska painan nyt nopealla kertarysäyksellä nuo pyyhkeeni, en ehdi niitä itse pesemään, ja varmaan kustannustehokkaampaakin pesettää ne ammattilaisten jättikoneella. Kilpailutin muutaman pesulan ja päädyin erääseen pieneen sellaiseen, koska haluan mieluiten tukea pienyrittäjiä. Sovin ensin pienestä testisatsista, se haettiin ajallaan, mutta ei enää palautettukaan ajallaan. Pesula oli hyvin tietoinen että nyt on ajan kanssa tiukkaa, mutta sovitusta aikataulusta ei sitten pidettykään kiinni. Kuulemma koska eräs suuri vaateketju pesettikin heillä yllättäen jättierän takkeja. Näinpä näin, tärkeämpi ja suurempi asiakas ajoi mutkitta sopimuksemme yli. Sen verran ikäviä keskusteluja olemme käyneet puhelimessa että alan jo pelätä saanko koskaan pyyhkeeni takaisin. Pitäkää peukkuja! Jossakin maailmalla matkaa 46 Kekkosta jotka haluaisin kotiin...

Tällaiset kokemukset harmittavat tietenkin ketä tahansa. Mutta yrittäjänä minua harmittaa entistä enemmän. En ikinä itse kohtelisi asiakastani noin. En ensinnäkään haluaisi, enkä kykenisikään, mutta ei minulla olisi siihen edes varaa. Käsityöläisenä tiedän miten tarkkaa ja paneutunutta porukkaa alallani on. Arvostamme ammattitaitojamme, materiaalejamme ja asiakkaitamme. Meille on kunnian ja sydämen asia (anteeksi paatos) että tuote jonka käsistämme laskemme on laadukas, ja että asiakas lähtee kaupasta hyvillä mielin. Tiedämme että tuote kestää myös käytössä koska emme halua tehdä kertakäyttöä (mitä materiaalin, ajan ja maineen hukkausta olisikaan tehdä huono tuote), ja haluamme myös että asiakas palaa kauppaamme. Koemme, ehkä järjenvastaisestikin, että jokainen tuote on pala itseämme.

Olen polkaissut pyörälläni kesken työpäivän metroasemalle ja siitä metrolla keskustaan hakemaan punaista kylpytakkia painettavaksi koska asiakas sellaisen toivoi, eikä juuri sitä punaista ollut mallistossani. Olen valottanut uuden seulan vain erästä herraa varten joka halusi Marilyn-puseron itselleen. Ja maalannut-painanut uuden kankaan rouvalle joka halusi kuvion hiukkasen murretummalla vihreällä. Näillä erikoistilauksilla ei palkoille pääse, mutta palvelen siitä huolimatta jokaista asiakastani parhaani mukaan. Haluan että asiakas kertoo iloisena ystävälleen saaneensa mukavaa erikoispalvelua, haluan että hän tulee mielellään asioimaan kanssani uudelleen. Haluan että hänellä on hyvä mieli vielä kotona.

Ja siitä huolimatta. Kuulin jälleen kun eräs mukava ihminen kauhisteli miten ihana mutta kallis oli käsintehty piensarjana tehty tyyny jonka hän näki eräässä näyttelyssä, sellainen joita on vain yksi kappale olemassa samanlaista. Tyyny maksoi 69e. Tiesin että taisi siinä jäädä palkka tekijältä saamatta.

Kummaillinen on maailma. Jättiyritys voi pyytää tuottestaan järjettömän katteen JA palvella samalla asiakastaan erityisen huonosti. Silti kassavirta kasvaa. Imago on samalla aikaa hieno ja haluttu, ja huono.

Laadukas, kaunis tuote jonka saa ostettua hyvän palvelun kera, mutta joka on kauhistus vaan käsityötä, onkin liian kallis.

Osaisinpa markkinointini edes pikkirillillisen verran samoin kuin nuo yritykset...

Taiteilija saa olla omituinen (saahan?)

Varmaan jokainen pohtii aika-ajoin identiteettiasioita. Sitä miltä vaikuttaa ulospäin, miltä haluaisi vaikuttaa ulospäin, miltä ei vaikuta vaikka haluaisi. Yrittäjänä olen pohtinut tätä paljon enemmän kuin vain ihmisenä. Ihmisenä tyydyn siihen että olen se mikä olen, muuta ei nyt vaan voi ja hyvä niin. Yrittäjänä ja lukuisia brändi-markkinointi-myyntioppaita lukeneena joudun usein pinteeseen tässä ajatusmaailmassa. Minun tulisi vaikuttaa fiksulta, energiseltä, aikaansaavalta, tehokkaalta, vakuuttavalta, itsevarmalta, pysäyttämättömältä voittajalta, mutta samalla kuitenkin lämpimältä ja helposti lähestyttävältä. Minun ajatusmaailmassani nuo piirteet harvoin kohtaavat, on joko nuo edelliset, mutta jälkimmäiset sitten ei, tai päinvastoin.

Olen kokoenut huonommuutta siitä etten ole luonteeltani Yrittäjä. En ole aggressiivinen tehopakkaus. Olen enemmänkin laiskasutkeaan suuntaan. Teen kyllä paljon töitä ja pitkiä päiviä mutta usein sellaisia töitä joita ei juuri pitäisi, meinaan tehokkaana yrittäjänä. Menen mukavuus-luovuuskylki edellä, en talous edellä. En kirjoita tätä blogiakaan markkinointimielessä vaan lähinnä omaksi ilokseni, mukavana harrastuksena. En halua ajatella että kirjoittamani sanat tulisi asetella niin että joka ikinen kerta jossakin lymyilisi piilomainos. Ajatus edustustilaisuuksista kauhistuttaa ja juuri sellaisiin pitäisi aina lähteä. Siellä sitten kuljeskelisin käyntikortit hinassa valmiina markkinoimaan itseäni jokaiselle tapaamalleni uhrille. Minun tulisi soitella myyntisoittoja silleen hienosti että olisin ystävällinen mutta samalla napakka. Soitan myyntisoittoja valitettavasti kuten savolaislikka, puhun liikaa ja ohi aiheesta.

Tulin siihen tulokseen että olkoon. Ajattelin hoitaa hommat ihan itsenäni. Etenkin kun niin se kuitenkin menee, mutta josko antaisi asoiden mennä samoin ilman tuota huonommuuden tunnetta? Toimisikohan yritys tällä energialla paremmin? Otan ilolla haasteita vastaan ja kokeilen uusia juttuja. Kiva jos opin jotain ja osaan enemmän, mutta pyrkimys olemaan Lenita Airisto ei ensinnäkään tule onnistumaan ja toiseksi ei taida olla tarpeellistakaan.

Tämä pitkä alkupuhe aasinsilta siihen mitä oikeasti halusin kertoa. Olen löytänyt parvekkeeltani joka kesä aivan uskomattoman kauniita ja suuria kuoriaisia (aina kyllä kuolleita). Hohtavan metallisen sinivihreitä, hivenen suorakulmion muotoisia pyöristetyin kulmin. Olen ihaillut näitä otuksia ja miettinyt mistä kummasta ne tulevat. Jostain suresta tuntematomasta, universumin pieni salaperäinen ilahdus. Menin lopulta selaamaan kirjastoon hyönteiskirjaa ja kas nämä kauniit hienot kuoriaiset ovatkin mitä ilmeisimmin pillerinpyöritäjiä, lantakuoriaisia. Ilmeisesti tulleet paikalle kissanvessan houkuttelevina. Arvatkaa naurattiko. Päätin lopulta tuntea itseni egyptiläiseksi ja ihailla scarabeeitani edelleen.

Tarvitsin tähän uutiseen tuon alkupuheen siksi että sillä lunastin itselleni oikeuden vaikuttaa pimahtaneelta.

Varastettu hetki

Silloinkin kun on kiire osaa yrittäjän elo olla toisinaan yllättävän mukavaa. Pyöräilin viileässä, raikkaassa aamutuulessa merenrantareittiä, nautiskelin auringosta, maisemasta. Koska muistin olevani ihan itse oman aikani herra päätin pitää pienen suloisen tauon jo ennen työpäivän varsinaista alkamista. Parkkasin pyöräni ja istahdin rantapenkille kuuntelemaan linnunlaulua. Tunustelin miten d-vitamiinin puutteessa värjöttelevä iho ahmi aurinkoa.

Siinä istuskellessani ohitseni kulki lukuisia iäkkäitä miehiä, naisia ja pariskuntia. Vannon että kuulin miten vanhat nivelet sulivat jäykkyyksistään auringossa. Luut venyivät ja talven harmaat tomut liukenivat tuuleen. Herroilla ja rouvilla oli naamoillaan sangen nautiskelevat ilmeet. Vanhuspariskunnat nojasivat toistensa käsikynkkiin, tuli mieleen vanhojen kirkkojen holvikaaret jotka pysyvät pystyssä vain kaaren sivujen puristusvoimasta.

Ohitse kulki myös hauska mulkosilmäinen koira jolla oli suussaan lyhyt puutikku, koiruus näytti siltä kuin olisi polttanut sikaria loputtoman kiireen ja tahkoamisen keskeltä. Tirskahdin nauruun ja kysyin omistajalta saisinko ottaa kuvan. Sain vastaani nyrjähtäneen mulkaisun. Kaikkiin aurinko ei vaan vaikuta.

Lisäksi meni venäläiset ystävykset, pukeutuneena leopardilykraan ja leopardijoustosamettiin, molemmilla kilon puntit käsissään ja niitä he välillä laiskasti heilauttelivat. Myös aurinkolasit olivat leopardia. Mukava yhdestä puhelimesta vaimeasti tinnittävä radiomusiikki ja hajuvedet. Leidit päätyivät samaan ratkaisuun kanssani ja parkkasivat läheiselle penkille. Viisas veto.

Sorsa taapersi vedestä pullanhakuun. Ei ollut. Pahoittelin.

Mukava päivän avaus, istuskella, nautiskella ja katsella kuka maisemaa kanssani oikein jakaakin. Olin ihan erimielellä kun viimein saavuin pajalle. Rentoutunut ja samalla ihan energinen. Näin sitä päivät pitääkin aloittaa.

Tähän istuin ensin, kunnes pusikosta pölähti justmuntuurilla esikouluryhmä, siihen ihan viereen. Katsoin viisaammaksi siirtyä kauemmaksi.

Uusi rauhaisampi paikka, tuolta suoraan edestä pönki se sorsa, aika jyrkkä penkere oli sille ja jäi vielä ilman palkkaa.

Ihanasti roihahtanut kasvusto. Etukäteen jo harmittelen että kohta tulevat työntekijät siistimään ja leikkamaan kaiken maan tasalle. Koiranputkia ja nokkosta, herkullinen tuoksuyhdistelmä aamuauringossa.

Käsityöläisen arkea

Työhuonenaapurini Sahlbergin Pörrö kirjoitti hienosti blogissaan käsityöläisen arjesta. Siitä miten ihmiset helposti puhuvat yhtä ja tekevät toista. Kivijalkaliikkeessä myytävä, suomessa tehty T-paita jää multikansallisen T-paidan jalkoihin kun hinta ratkaisee. Lukekaa koko kirjoitus tästä, suosittelen jos aihe kiinnostaa. Itse allekirjoitan asian tyystin. Myös siltä osalta että yleensä käsityöläiset jäävät jakoihin messujärjestelyissä ja muissa tapahtumissa, me olemme niin pieni kiltti ryhmä, kukaan ei pelkää sijoittaa meitä takavasemmalle. Silti hinnat ovat samat yksin yrittävällä käsityöläisellä kökköhallissa C ja vaikkapa Adidaksella areenalla A. Vaikea uskoa että jollakin muulla alalla olisi näin paljon sinnittelijöitä, rakkaus luovaan työhön pitää meidät touhussa mukana, vaikka tulos on usein pieni ja palkkaa saa alle minimin.

Edit. Nostan Maahiskan kommenttilaatikkoon jättämän oman tekstin asiasta tähän teillekin, samaa asiaa toiselta käsityöläiseltä, lukekaa tästä.

Koulun penkille

Maanantaiaamuna terotin kynäni, täytin penaalini tuoksuvilla pinkeillä kumeilla ja glitteritusseilla, hankin kauniita kiiltäväkantisia vihkoja, uuden selkärepun ja lähdin rallatellen koulumatkaan. No ei nyt ihan noin, mutta rallatellen ja kouluun kumminkin. Naisyrittäjyyskeskus järjestää ihka ensimmäistä kertaa Luovien alojen yrittäjän ammattitukinnon. Paikkoja oli jaossa 10kpl ja voitte arvata että tunkua oli. Sillä tällä alalla kuulkaas on maailman eniten rautaisia ammattitaitoisia ihmisiä vailla sisäsyntyisiä yrittäjyystaitoja. Koen itsekin kuuluvani kutakuinkin tuohon määritelmään. Ja niin varmaan onkin sillä tulin valituksi tuon kymmenen yrityksen joukkoon (tai sitten osasin perustella hakemukseni oikein)(haluaisin ajatella että perustelin hakemukseni oikein...). Koulutukseen kuuluu lähipäiviä ja niiden lisäksi paljon tehtävää ja pohdittavaa, eniten kuitenkin työssä oppimista. Omassa työssä. Omassa yrityksessä.

Ensimmäisen päivän jälkeen olo oli sangen positiivinen. Ryhmä koostuu aivan mahtavista idearikkaista ihmisistä kiinnostavine yrityksineen. En tiedä oliko tarkoitus käydä koulumaisemmin asioita läpi mutta keskusteluksi se eniten meni. Onneksi. Ideoita, vertaistukea, sparrausta ja verkostoitumista. Aivan mahtavaa. Pää tuli niin täyteen asiaa että kotimatkalla piti poiketa kurssikaverien kanssa olusille, päätä tyhjentämään.

Mietin siinä koulun penkillä istuessani ihmisen perilaiskuutta, tai ainakin sellaisen ihmisen perilaiskuutta kuin itse olen. Sitä kun tietää mitä pitäisi tehdä ja mitä ei ehkä kannattaisi niin silti tekee ihan toisin kuin tieto sanoo. Laiskuuttaan, mukavuudenhaluisuuttaan, arkuuttaan, tai vaan huvituksesta. Ja tuon koristelee kaikenmaailman hyvänkuuloisilla syillä jotka on tarkoitettu piilottamaan nuo edellämainitut oikeat syyt. Muutaman kerran koulpäivän aikana tunsin sellaista pientä omatunon pistelyä. Tuhannet kerrat olen puuhaillut intoa piukalla jotakin superkivaa ja inspiroivaa projektia josta ei juuri tule palkkaa. Koska se on hauskaa. Tuhannet kerrat olen sivuuttanut tuottoisia projekteja koska ne olisivat kamalan tylsiä. Ja ihan yhtä tuhannet kerrat olen sivuuttanut projekteja koska on ollut kiire. Ja kiire monesti siksi kun aika on mennyt taivaanrannan maalailuun. Tai nettisurffailuun joka kyllä saattaa alkaa vaikkapa materiaalien metsästyksellä (lue pyyhkeiden) ja eksyy matkan varrella intialaisiin huonekalutehtaisiin, tai kangasvärjäämöihin joilla ei ole mitään tekemistä enää minkään muun kanssa kuin uteliaisuuden.

Siitä aasinsilta aikataulutukseen. Jaa, niin siihen. Kirjoitan kyllä tietokoneeni kalenteriini työlistoja, siitä pisteet kotiin. Mutta sellaisesta kalenterista on kuulkaas niin mukavan helppo raahata tekemättömät työt seuraavalle päivälle ja teeskennellä etteivät ne tälle päivälle tainneetkaan edes kuulua. Ja kuinka kauan jokin työ oikeastaan vie aikaani, tarkoittaen siitä hetkestä kuin asiakas lähestyy tilausidean kanssa? Tiedän jo aika hyvin kauanko aikaa menee siihen kun pääsen varsinaiseen työhön kiinni, mutta entäpä ne alun keskustelut, ja etenkin ideointivaihe (joka saattaa olla joskus hyvinkin pitkä jos asiakkaalla ei ole selkeää kuvaa mitä haluaa). Arvatkaapa kirjaanko niitä ylös mihinkään, tai tiedänkö edes tarkalleen kuluneen ajan, laskenko kaiken hintaan?

Niin että paljon on opittavaa? Eipä haittaa. Suurin apu koulutuksessa onkin ehkä siinä että se puskee katsomaan silmiin noita asioita jotka normaalisti niin mieluusti työntää takavasemmalle. Mutta mukavinta on että pusku on paketoitu niin ilahduttavaan ja inspiroivaan pakettiin että se tuntuu oikeastaan kuin höyhenellä kutittelisi. Tähän kun lisää suunnitelmallisuuden niin avot. Ettei vaan kävisi yllättäen niin että kehkeytyisi ihan oikea ja järkevästi hoidettu firma?

Yrittäjän hermot (menossa)

Näköjään nämä päivitykseni kulkevat sykleissä, käskynkkää työni kanssa. Kun töitä on paljon aivokapasiteettia ei riitä enää mihinkään muuhun kuin lepäämiseen. Nyt on ollut taas kiireisempi jakso. Teen samaan aikaan hommia lukuisiin suuntiin, selvittelen siellä, meilailen täällä, pyytelen tarjouksia ympäri maailman.

Koetan löytää yritykselleni kylpypyyhkeitä suoraan tehtaalta. Olen lähettänyt satoja sähköposteja Kiinaan, Intiaan, Pakistaniin, Turkkiin ja Portugaliin. Pyyhetehtaiden minimit ovat niin suuret etten pysty tilaamaan satsia joka olisi tehty juuri minua varten. Siksi kahlaan tehtaan toisensa jälkeen toiveissa että heidän vakiomallistoissaan sattuisi olemaan sopivat tuotteet. Koska malli jonka haluan on epätavallinen, aarteen etsintä jatkuu.

Yrityskulttuuri tuntuu olevan hyvin toisenlaista maailman eri kolkissa. Kiinasta saa erittäin kohteliaita viestejä joissa luvataan kaikki maailman ja taivaan välillä, juuri minulle. Sitä mukaa kun viestiketju pitenee kutistuvat lupaukset. Lopputulos voi olla lihava nolla kuten kävi juuri tänään. 24 viestin jälkeen lopputulos oli että heillä on loppujen lopuksi saatavilla kaipaamaani paksua luksuspyyhettä värissä Royal blue, tätä ennen oli jo katsottu värikartat ja sovittu 6 väriä joista saisin näytteet.

Turkista saan kaikkein tylyimmät viestit. En tiedä onko homma hankalampi koska olen nainen, tai sitten tyyli on vain sellainen. Kun lähetän viestiä kysymyksineni, saan muutaman sanan vastauksen yhteen kysymykseen. Kiitän vastauksesta ja pyydän voisinko saada vastaukset muihinkin kysymyksiin, sama toistuu. Kun pyydän neljättä kertaa lisää vastauksia, palautus alkaa olla jo kitkerää. Turkkilaiset eivät myöskään sovittele mitään. Olin jo hilkkua vaille tekemässä tilausta mutta emme saaneet hiotuksi tilausehtoja molemmille sopivaksi. Itseasiassa olimme hiomisen alkumetreillä kun tehdas jo hermostui eikä halunnut enää tuhlata aikaansa minuun, samalla mukaan pari töykeyttä yritykseni toimintatavoista. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt varmaan jaksaa jatkaa tinkimistä, mahtailuvaihe oli menneillään, mutta minulla kertakaikkiaan loppui puhti. Tsekkasin että tätä ennen olin lähettänyt tehtaalle 58 viestiä.

Intia ja Pakistan tuntuvat olevan mitä mielikuvituksellisimpia maita myös bisnesmaailmassa. Heiltä ei ikinä tiedä mitä vastausta saa ja mihin kuvitteelliseen kysymykseen. Pitkiä kummallisia lauseita toisensa perään, niitä joutuu tulkitsemaan Da Vinci koodin tyyliin. Joka kerta kun luen viestejä kuulen tekstin päässäni laulavalla intiaenglannilla. Mietin onko vastaus kuvitteelliseen kysymykseen sellainen jota he olisivat toivoneet minun kysyvän, mitä muut yleensä kysyvät vai sellainen mikä juuri nyt sattui olemaan mielessä. Huvittavimpia on vastaukset jossa sanotaan heillä oleva juuri se mitä toivon ja liitteenä on kuva jostain aivan toisenlaisesta tuotteesta.

Portugal, oi Portugal. Selkeitä ymmärrettäviä viestejä, auttavia liitekuvia, vastaukset kaikkiin esittämiini kysymyksiin eikä yhtenkään ylimääräiseen. Näytekappaleet lähtevät oitis postilla tulemaan. Toivon tuhannesti ja vielä yhdesti että sopiva tuote löytyy Portugalista. Toimituskin on niin paljon helpompaa EU:n sisällä.

Tässä pyyhemetsästyksessä huomaan olevani äärirajoilla. Koska haluan että aikaa jäisi maalaamiseenkin en millään jaksaisi käydä läpi noita turhan turhia kiemuroita. Kyseessä on kuitenkin yksinkertainen kysymys; onko teillä pyyhettä joka vastaa antamiani speksejä ja liitekuvaa. Toivoisin kyllä tai ei. Mutta saan kaikkea mahdollista siltä väliltä. Yleensä että tottakai, olemme maailman johtavin, suurin ja parhain pyyhetehdas, meiltä saa kaikkea ja asiakas on aina 120% tyytyväinen.

Olen keskustellut myös lukuisten muiden designereiden kanssa ja kuullut mitä hiuksianostavvamapia tarinoita miten paljon kaukomaista tilatessa voi mennä pieleen. Yhden Kiinalainen tehdas oli vain hienosti tehdyt nettisivut, suuri varastotalo hienoilla kylteillä, mutta sisältä tyhjää täynnä, firmaa ei ollutkaan olemassa. Toinen tilasi luotettavalta suuriin tavarataloihin toimittavalta toimitsijalta satoja vaatekappaleita joissa kaikki mitä voi pilalle mennä oli pilalla, kuosi, malli, koot jopa logot ja pesumerkit. Eikä rahoja saa takaisin koska prosedyyri on liian monimutkainen, raskas ja kallis.

Miten mukavaa olisi pysyä aina omalla pienelä mukaavuusaluella, eikä suuria riskejä tarvitsisi ottaa. Joulupukki toisi tarvitsemani pyyhkeet työhuoneeni ilmastointirööristä sisään. Tai joku ihana portugalilainenkin kelpaisi. Saisin kaikki ajoissa ja varmasti ettei kaikki rahat olisi tilauksessa kiinni jota ei kuulu. Keiken kukkuraksi olisin tyystin varma että jättitilaukseni tulisi myydyksikin järkevässä ajassa.

Mietin tässä tämän hepulin keskellä mikä olisi ihanin työ juuri tällä hetkellä. Vastaus tuli välittömästi päähäni, halusin pikkiriikkisen kotoisan työhuoneen, jossa maalaisin pieniä vesivärimaalauksia, kuvittaisin vaikkapa lastenkirjoja, ihan omassa kuplassani ja rauhassani. Yhden kirjan jälkeen seuraava olisi jo jonossa, ihan itsekseen olisi siihen tullut jonottamaan. Avot miten kutsuva (ja epärealistinen) kuva. Huvittavasti minua kutsuu nyt kaikki vähennetty, pieni huone, minimaaliset kädenliikkeetkin maalatessa pikkiriikkisiä vesivärimaalauksia, erittäin vähäiset kontaktit ulkomaailmaan. Hauska ääritoive tälle menossa olevalle ääripäälle.

Pitäkää peukut pystyssä että saan tämän homman hoidetuksi kotiin suhteellisen kuivin jaloin...

Päin pierua

Muuan rouva Pulmunen, rinnakkaisluokkakaveri ala-ja yläasteelta, kirjoittaa hauskaa blogia parisuhteestaan ja perheestään; Pulmusen Pohdintoja Parisuhteista. Olen mietiskellyt Pulmusen erästä kirjoitusta vanhasta miehestä joka muisti edelleenkin muinaisen tapahtuman treffeistään joista sluibasi kun pelkäsi pieraisevansa hienossa ravintolassa. Mies jätti siis menemättä, eikä edes perunut. Ja sitä hän katui katkerasti vielä tänäkin päivänä. Lukekaa koko tarina tästä.

Minulle tarina oli kirpaiseva muistutus kuinka helposti pelko ohjaa ratkaisua. Noita hetkiähän tulee eteen tuon tuosta. En tarkoita etten lähtisi jonnekin pierunpelossa, vaan kun siellä jossakin uudessa tuntemattomassa voi olla se tuntematon, uhka, moka, inhottava hetki, tilanne, ihminen. Epäonnistuminen. On niin mukavampaa ja helpompaa väistää, pysyä tutussa ja turvallisessa.

Nämä viimeiset 2,5 vuotta yrittäjänä ovat kuljettaneet minua reimasti mukavuusalueeni ulkopuolella lukuisia kertoja ja näin menee tulevassakin. Olen oppinut paljon ja kaikkein eniten kantapään kautta. Parhaiten sellaisessa tilanteessa jolloin juuri siinä kaiken valaisevassa hetkessä hoksaan että nyt kuulkaa tuli tehtyä virheliike. Jos en olisi kokeillut tuota liikettä, olisi oloni sillä hetkellä huikeasti mukavampi, mutta tietäisin huomattavasti vähemmän.

Olen juuri oppimassa hyväksymään sen että kokeilen usein vääriä asioita ja että se kuuluu oppimisprosessiin. Vähän niinkuin kulkisin labyrintissä lukuisia kertoja umpikujiin tai kiertoteihin kunnes löydän niitä yllätyksiä ja ehkä lopulta jopa jonkinsortin maalin. Tähän mennessä olen nimittäin soimannut itseäni kaikista virheliikkeistä. Olen 'pelänyt pierua' ja väistellyt epämukavia asioita vain löytääkseni ne asiat edestäni uudelleen. Olen menettänyt oppirahoja sijoittaessani johonkin kannattamattomaan. Antanut liian nopeasti periksi. Pelännyt lähestyä hankalaa asiaa uudelleen. Käyttänyt monumantaalisesti aikaa oman häntäni jahtaamiseen. Ollut itselleni noista asioista vihainen.

Mutta nyt kun katson taakseni huomaan että olen aivan toisenlainen yrittäjä kun olin yritykseni aloittaessa. Olen oppinut paljon, karaistunut, voimistunut ja saanut itsevarmuutta, löytänyt hyviä kolosia yritykselleni, kokenut paljon ihania onnistumisia, noussut ylös kompuroinneistani, enkä lannistu vähästä. En pelkää hankalia ihmisiä, vaikken heistä nautikaan. Hyväksyn sen että mukavuusaleen ulkopuolella piipahdellaan. Joskus jopa odotan sitä. Että kaikesta, myös vähemmän loistokkaista hetkistä olen kuitenkin oppinut paljon, yksikään niistä ei ollut turha vaan kenties jopa välttämätön.

Niin että antaa tulla vaan, paljon on vielä oppimatta. Pierua päin!

Kuva täältä.

Tsemppauspulasta lisää

Edellinen kirjoitukseni nostikin sitten runsain mitoin keskustelua erilaisissa sosiaalisissa medioissa ja blogeissa. Sitä käytiin lukemassa miltei miltei 500 kertaa. Kiinnostavinta tässä on että vaikka kirjoitin blogausta ns. asiakkaille, herätti se juttua kädentaitajien keskuudessa. Aihe tuntui olevan monille tuttu ja kipeä. Että sanoista tekoihin oli jänyt monesti vaisuksi ja yrittäjä koki jääneensä yksin. Onneksi on kuitenkin kollegaverkostoja joissa keskustella.

Olen edelleen sitä mieltä ettei monille ihmisille tule mieleen ajatella asiaa, tai heillä ei ole tietoa miniyrittäjän arjesta. Siksi aiheesta blogasinkin. Ja että auttaakseen ystävää ei tarvitse "sitten aina olla ostamassa siltä", eikä "ostaa kamalan paljon ja kalliilla". Jokaisella yrittäjällä on pakkarissaan kakkoslaatua, tai edellisen malliston priimaa muutama kappale varastossaan, niitä voi aina kysellä jos kukkarossa piileskelee matti. Pienistäkin ostoksista kertyy vuokrarahaa. En tiedä pelätäänkö että ystävä on muuttunut kynnet ojossa vaanivaksi rahanahneeksi riistäjäksi jonka putiikkiin ei uskalla mennä koska on pakko jotain ostaa. Näin ei varmasti ole, on aina ihana jos ystävä piipahtaa käymään ja katsomaan mitä olet tehnyt. Aina. Mikä tahansa putiikki- tai messupäivä piristyy oitis kun näkee joukossa ystävän, uskokaa pois. Tsemppaus maistuu paljon paremmalta kuin yksinään juotu väljähtynyt termoskahvi.

Pääkaaos

Olen löytänyt monia mielenkiintoisia seikkoja itsestäni yrittäjyyden myötä. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä multitaskaajana, voin tehdä, ajatella ja suunnitella useita asioita yhtä aikaa. Hyvä ominaisuus yrittäjälle, kyllä. Mutta yrittäjyys tuokin joskus eteen niin paljon näitä asioita yhtäaikaa, että aivot menevät joskus tukkoon (ja joutuu miettimään etten tainnutkaan olla niin hyvä multitaskaaja kuin kuvittelin). Näin käy yllättäen kiirejaksojen jälkeen.

Kun on kiire ja hommia jonossa, teen itselleni hyvät aikataulut, järjestän tulevaisuuden paketeiksi, janoiksi, systeemeiksi. Sitten suoritan tätä aikataulua suunnitelman mukaan, hylkään kaiken eteentulevan joka ei suunnitelmaan sillä hetkellä kuulu. Kun kiire loppuu ja alkaa niinsanottu normaali työrupeama, tipahdankin tyhjälle. En osaa organisoitua heti uudelleen. Työpöydällä kelluu useita erillisiä töitä, säntäilen paikasta toiseen, teen yhtä työtä tässä ja toista muualla, suunnittelen tulevaa, ennakoin kiirejaksoa, mietin aikatauluja, teen materiaalitilauksia, myyntityötä, varauksia, soittoja, kerään kiireen takia kadonneita langanpätkiä, etsin kadonneita tavaroita, löydän niitä kummallisista paikoista kun olen ne kiireessä jonnekin tieltä lykännyt. Mietin pääni puhki mitä olen unohtanut, mitä olen luvannut, minne kirjoitin asiat ylös silloin ja kenet minun pitikään tavata, ja kevätmallistokin pitäisi olla päässä jo nyt vaikka joulukiireet ovat ovella. Päässäni on liikaa pieniä yksittäisiä asioita yhtä aikaa joihin en ole ehtinyt kiirejaksolla puuttua.

Tämän viikonlopun aikana olen ajatellut panostaa uusiin listoihin. Kirjaan kaiken ylös ja teen aikataulut, järjestän kaaoksen päästäni selkeiksi tehtäviksi, lokeroin, numeroin ja siistin. Olen helpottunut. Kun hommat on ylhällä ja järkässä, päässäni on tilaa rentoutumiselle ja loogiselle ajatustyölle. Jotenkin kaaos loppuu kun asiat on listattu, vaikka tehtävien määrä onkin edelleen sama. Olen paljosta kiitollinen tietokoneeni fiksulle kalenteriohjelmalle jossa on tilaa kirjoitella, suunnitella marginaaliin, listoitella eri tärkeysjärjestyksessä. Ja mikä pararasta, tekemättä jääneet hommat voi helposti hiirellä raahata seuraavalle päivälle ja ajatella muka-puhtoisin mielin että sinnehän se paremmin sopikin, tähän kokonaisuuteen. Järkkäys on vähän sama kuin kertoo jonkin mieltä painaneen asian hyvälle ystävälle, kun se on ääneen sanottu, asian paino putoaa mystisesti harteilta.

Ystävät ja listat rules.

Yrittäjä on aina terve

Lapsena oli ihana sairastaa. Lellittiin, paijattiin, passattiin, tyynyjä pöyhittiin, täkkejä kiedottiin lämpimästi jalkojen alle, luettiin ääneen ja sai valita lempiruokia ruoakseen. Huomiota riitti niin paljon kuin halusi. Minulle ei myöskään pakotettu mitään kammottavia terveysvellejä, niinkuin esim. sipulimaitoa jota äitini joutui lapsena juomaan.

Minusta on kyllä karua ettei tällaista sairastamista enää saa aikuisena. Kukaan ei jaksa niin antaumuksella lelliä, eikä kuunnella valituksia enää kuin äiti ja mummi. On se niin väärin.

Yrittäjänä ei ole aikaa sairastaa. Kun lomat tai muut poissaolot pitää suunnitella etukäteen ja sairaus tulee silloin kuin sitä huvittaa, on lopputulos tylsä. Sairastuin normiflunssaan juuri pahimmassa näyttelynviimeistelemisvaiheessa, en ehtinyt sairastaa sitä silloin ja sain lopulta antibiootit keuhkoputkentulehdukseen. Juuri kun kuuri oli lopuillaan sain uuden flunssan eräältä ihanalta räkäposkiselta lapsoselta. Ja taas flunssaa. En sitäkään ehtinyt rauhassa sairastaa ja nyt on menossa toinen antibiootti nielurisa-kurkkutulehdukseen ja tänään olen menossa hakemaan kolmannen kuurin koska tämä toinen ei tehonnut. Olisipas ollut aikaa sairastaa.

Mietin kuitenkin kuinka onnellinen olen että sairastan vain flunssaa. Jos sairastuisin yllättäen johonkin vakavampaan, minun olisi lopetettava yritykseni. Saisin kyllä rahaa välttämättömiin kustannuksiin sairauvakuutuksesta, mutta en pystyisi tuottamaan mitään. Asiakkaani joutuisivat etsimään uuden yhteistyökumppanin, unohtaisivat minut ajan myötä ja homma kuivuisi kokoon.

Naisyrittäjien eräässä tapaamisessa kuulin monta surullista tarinaa. Moni kertoi kokeneensa toipumisensa olleen hitaampaa koska tulevassa ei näy työtä, masentaa kun oma rakkaudella vaalittu yritys on terveyden mukana kaatunut. Uudelleen aloittaminen on raskasta, aikaa vievää ja kallista, eikä sitä jaksa tehdä toipilaana. Siihen ei ole välttämättä edes varaa koska sairastaminen on kallista. Kuulin myös muutaman tarinan kuinka yksinyrittäjä, tai pienyrityksen toinen työntekijä jäi äitiyslomalle, eikä yrityksellä ollut varaa palkata sijaista koska äitiysloma maksaa niin paljon yritykselle. Toisen työntekijän panos oli kuitenkin välttämätön, joten yritys kaatui. Että pitää valita äiteys tai yrittäjyys.

Näihin asioihin Yrittäjänaiset toivovat muutosta. Eli tukea valtiolta äitiyslomaan, ja sijaisen palkkaamiseen. Kaikki peukkuni pystyyn heille!

Elämäntapayrittäjä

Eilisessa postauksessa kirjoitin elämäntyyliyrittäjyydestä. Törmäsin sanaan ensimmäisen kerran käydessäni muutaman kuukauden pituisen luovien alojen yrittäjyyskurssin. Termi sisältää kaiken sen mistä olen haaveillut, että voisi olla yrittäjä rennosti ja omaa hyvää oloa vaalien. Oli hirmuisen vapauttavaa kuulla että tällainen linja on 'julkisesti sallittu'. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia hyviä kirjoja, mm. Jorma Sipilän Osaajasta elämäntyyliyrittäjäksi (WSOYpro, 2006). Kyseisessä kirjassa on mm. mielenkiintoista tilastoa erilaisten yritysmuotoyrittäjien hyvinvoinnista. Elämäntyyliyrittäjät ovat kirkkaasti edellä muita, lisäksi he tuntevat muita yrittäjiä enemmän onnistuneensa työssään, vaikka monesti heillä on pienemmät tulot kuin esim. kasvuyrittäjillä.

Itseasiassa elänätyyliyrittäjyys on hyvin tuttu yritysmuoto menneiltä ajoilta. Minulla on ihana esimerkki, yritys jota ajattelen usein. Kesämökkimme lähellä oli ennen kyläkauppa. Nimitys on hieman erheellinen koska itse kylää ei varsinaisesti paikalla sijaitse, mutta siinä mielessä oikea että kaupan ympärille kokoontui lähistöllä asuvat ihmiset ikäänkuin kylän raitille. Kauppaa pitivät Muhoset, joiden puutalosta oli lohkaistu huone kaupaksi. Kaupan yhdellä sivulla oli kulunut kaupantiski kassakoneineen, toisella sivulla kylmätiski jossa Muhonen leikkasi lihapaloja, siivutti makkaraa makkaran perään ja paketoi ne pieniksi siisteiksi voipaperipakeiteiksi. Jokaista neljää seinää kiersi hyllyt joille oli pinottu puolet kaikista maailmassa ikinä keksityistä tavaroista. Toinen puoli löytyi viereisen huoneen varastosta. En muista ikinä kuulleeni eioota.

Kaupalla oli aina väkeä, eikä koskaan kiire. Jokainen odotteli rauhakselleen vuoroaan, rupatteli samalla asioistaan, uteli muiden asioita (erityisesti kesämökkiläisten, uutta verta katsokaas), tai istuskeli portailla tupakilla. Kaikkien asiointiin kuului ostosten lisäksi itsestään selvyytenä juttutuokio kauppiaan kanssa. Tätä hetkeä ei kukaan kiirehtinyt sillä se oli jokaiselle vuorollaan suotu. Kauppias jaksoi kärsivällisesti ja myhäillen rupatella jokaisen kuulumiset erikseen. Välillä kauppiaan piti lampsia pihan poikki pumppaamaan bensiiniä autoihin pihatienvieren suuresta sylinteritankista. Bensa pumpattiin käsiveivillä ensin mittalasiin, viisi litraa kerrallaan, ja sitten valutettiin auton tankkiin.

Muistan miten pienenä sain jäätelön käteeni ja vaelsin ulos leikkimään talon Pinja-kissan kanssa, tai rapsuttelemaan vanhaa vähän kärttyistä koiraa johon olin onnistunut suureksi ilokseni ystävystymään. Lopulta, kun en enää malttanut odottaa, vaelsin parhaaseen paikkaan, sivurakennuksen leipomoon. Siellä Muhoska leipoi herkkuja päivittäin, työnteli pullia suureen koko seinän levyiseen leivinuuniin, veteli ulos kakkusia ja viinereitä. Kiireettä mutta tasaisella vauhdilla kuin kone rouva vaivasi käsivarret hytkyen taikinoitaan, pursotteli sokerikiehkuroita leivonnaistensa koristeeksi. Hänellä oli päällään suomalaisen maalaisemännän univormu, sellainen pehmeäksi vanuttunut polveen saakka ulottuva vaalea puuvillamekko, ruudullinen tai kukikas, sen päällä leveä esiliina ja päässään niskaan tiukasti solmittu huivi. Kaksi kertaa viikossa saatiin orharieskaa, maailman parasta ohrarieskaa, paksu rapea kuori, kostean kimmoisa sisus. Näinä päivinä oli rouvan tahti nopeampi kuin muina päivinä, sillä rieskoja jonotettiin ja tultiin hakemaan kauempaakin.

Muhosilla oli kaksi tytärtä, toinen asusti jo naapuritalossa omaa perhettään, toinen kävi vielä lukiossa kaupungissa. Molemmat auttelivat kaupassa luontevasti, niinkuin olivat autelleet pikkupenskoista saakka. Koko perhe eli elämäänsä kaupan kanssa, lupsakan rennosti ja naureskellen naapureiden kanssa. Itseasiassa ei tuntunut lainkaan että kauppa oli perheen työ ja yritys. Kaikilla tuntui aina olevan mukavaa, eikä kiire, ei ikinä kiire.

Kun kauppa lopulta lopetettin, oli pariskunta jo pitkään yli eläkeiän, he jatkoivat elämäntapaansa niin kauan kuin jaksoivat ja se tuntui hyvältä. Kummastakaan tyttärestä ei tullut jatkajaa kaupalle. Arvaatte varmaan miten suunnattoman suuren tyhjiön kaupan loppuminen jätti yhteisöön. Eikä tilanne ollut ainoa laatuaan maaseudulla, kyläkaupan pitäminen ei ole enää kannattavaa puuhaa. Kehitys kehittyy joskus väärään suuntaan. Mutta jospa tämä nykyinen Slow-suuntaus (joka sopii loistavasti elämäntyyliyrittäjälle) palauttaisi myös muutaman kyläkaupan iloksemme.

Yhteisöllisyys rules

Tien vieressä

Elämäni aikana olen ollut usein asemassa jossa en oikein asetu joukkoon.

Esimerkiksi opiskellessani kuvataidetta, maalailin usein suurille kankaille, siis vaikkapa lakanakankaille. Kiinnostuin ajatuksesta että maalaukseni voisivat olla sisustuksen ja taiteen välimaastossa, käyttötaidetta, ihmistä ilahduttavaa lämpöä. Jotain läheisempää kuin perinteinen kuvataide. Arvatenkin se oli äärimmäisen huono ajatus taidepiireissä, itsensä myymistä, taiteen loukkaamista, noloa lääräämistä ja tiesmitä. Puuhiani katsottiin armottomasti kierolla silmällä, minusta ei ollut oikeaksi taiteilijaksi, eikö kantti kestänyt.

Kun seuraavaksi aloitin opiskelemaan tekstiilimuotoilua olin heille aivan liian taiteellinen. Koulussa painotettiin teollista kankaanpainantaa, säntillistä, täsmälleen toistuvaa, tasaista väripintaa. Kaikenlainen maalaaminen, toistuvuuden epäsymmetrinen rytmitys, elävä viiva ja elävä sommittelu oli heille kammotus. Kun ensin olin opiskellut vuosia eroon juuri ns. kuolleesta asetelmasta, rytmistä ja viivasta, en voinut ajatellakaan palaavani jalanjälkiäni takaisin. Olin liian vallaton, sotkuinen, hallitsematon ja kokeilunhaluinen, kärsin kaikista kummallisista rajoituksista. Niinpä kuljin vähän polun viertä koko opiskeluaikani, väittelyistä toisiin.

Nyt sitten olen luovan alan työntekijänä yrittäjä. Minun pitäisi yrittäjänä olla pullollaan businesta, tiukka neuvotteluista menestykkäästi toiseen purjehtiva toimitusjohtaja. Minun pitäisi osata luontevasti myydä ja markkinoida, tavoitella kasvua ja laajenemista. Kaikki pehmeys ja elämäntapayrittäjyys on hölmön hommaa. Olen ällistynyt että bisness on juuri niin kovaa kuin aina kerrotaan, ihmisiltä tulee odottaa aina pahinta koska muuten tulee turpiin tuutin täydeltä* (naiivisti kuvittelin että tällä pehmeällä alalla oltaisiin pehmeämpiä). Mukavan julkisivun takaa paljastuu niin usein aivan järjettömien käytöksien ihmisiä, oman edun tavoitelu kohoaa härskiyden avaruuksellisiin korkeuksiin**. Onneksi eteeni on tullut myös aivan ihania ihmisiä, muuten olisin lyönyt jo hattuni naulaan. Mutta selvää on ettei minusta tule koskaan ns. hyvää yrittäjää, niinpä kuljen senkin tien laitaa.

Minulla ei riitä superyrittäjyyteen edes aika, en pysty maalaamaan, kehitelmään uutta ja olemaan täysipäiväinen myyjä-markkinoija. Siksipä minulle ehdotetaan sännöllisesti että ulkoistaisin maalaukseni vaikkapa Kiinaan. Siinä ajatuksessa luopuisin kaikesta minulle tärkeästä; mahdollisuudesta työllistää itseni tekemällä kaikkein rakkainta työtä ja kestävyys-pitkäikäisyys-ekologis-eettisyydestä. Lisäksi minulta kysytään jatkuvasti laajenemisajatuksiani. Kun kerron että tarkoitukseni on työllistää edelleen vain itseni saan vastaani hölmölle suunnattua silmänmuljautusta. Etten edes haaveile kauniista kulmatoimistosta jostakäsin johtaisin niitä muita jotka maalaisivat minun suunnitelmillani minun maalauksiani, minun työhuoneessani, minun kankailleni, minun maaleillani. Etten edes haaveile suuremmista tuloista.

Olen iloinen tienvieruspolustani, siitä että voin räpeltää yrityksessäni juuri niinkuin itse haluan, voin olla sydämeltäni elämäntapayrittäjä, maalailla työhuoneellani omia töitäni omassa kultaisessa rauhassani, keskittyä olennaiseen, eli nautiskelemaan ja sulostuttamaan asiakkaitteni maailmaa, kehittelemään uusia kiinnostavia kujeita ja juttuja. Sen verran älyän kuitenkin että palkkaan avukseni jonkun bisneshaluisen ja -kykyisen. Minun ei ole pakko puurtaa siellä missä en halua, missä en ole riittävän hyvä. Niinpä tänään olen palkannut itselleni Pr-toimiston avukseni, he saavat hoitaa markkinoinnin ja brändäyksen. Japani-Italian agentti minulla jo on, vielä tarvitsisin Suomen-sellaisen. Sitten olisin tyytyväinen yrittäjä.

Summa summarum, olen äärimmäisen onnellinen että uskalsin lähteä yrittäjyyden tielle, joka päivä olen iloinen ollessani itseni pomo, voidessani keskittyä olennaiseen. Uskon että kaikki vastakarvaan kulkeminen on opettanut minua sitkeyteen ja päättäväisyyteen olla uskollinen itselleni. Elämäntapakonsultti Elina Haatajan sanoin "jos tekee sitä mitä eniten rakastaa tehdä, menestyy". Uskon siihen sillä sellaista työtä tekee ilolla ja energialla ja juuri oikeanlaisella puhdilla. Vaikka tekisikin sitä sitten "vähän väärin".

*) Luin erään Amerikkalaisen yritysblogin tekstin "8 asiaa jotka olisin halunnut tietää ennen kuin aloitin yrityksen". Artikkelin voi lukea englanniksi täältä. Sieltä opin että on parempi luottaa vasta kuin saa siihen pätevät omakohtaiset todisteet, muuten joutuu korjaamaan itseään kasaan liian pitkän kalliin ajan, joka kerta. Tämä filosofia sotii rajusti oman elämänfilosofiani kanssa (uskon kaikista hyvää) (ainakin ennenkuin homma läsähtää naamalle), mutta on osottautumassa kullanarvoiseksi vinkiksi, enkä enää järkyty niin liikkussani bisnesmaailmassa.

**) Olen ottanut omakseni Lenita Airiston yrittäjyysmoton; ”Kusipäiden kanssa en bisnestä tee”, tämä periaate varmasti säästää aikaa, rahaa ja energiaa enemmän kuin mikään muu. Em. sanoja en itse tohtisi noin karskisti käyttää, voihan olla ettei Lenitakaan, lehtileikkeestä luin. Mutta ajatus on se että yrittäjänä voin itse päättää kenen kanssa asioin. Tietenkin siinä voi mennä suuria ja tärkeitäkin kauppoja sivu suun, mutta mielenrauha säilyy.