keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

MadeBy

Täältä voi tsekata haastatteluni MadeBy:ssä, designhenkinen nettikauppa josta saa myös Rantakoski Designsin tuotteita.


Pakkaan juuri tavaroitani ja suuntaan kohti Kuopiota, ihanaa mennä pääsiäislomalle sinne missä ei työasioita edes voi tehdä, tarpeeksi kauas siis. Sain vielä yhden kallisarvoisen ylimääräisen päivän koska kaikki eläinpaikat olivat täynnä torstaille, joudun siis lähtemään etukäteen tänään kiukkuisten boksitettujen kissojen kanssa.

Pidän junamatkoista jos tilanne on rauhallinen (kaksi uutta kirjaa repussa ja salmiakkipussi). Rauhallisella viittaan niihin karmeisiin karusellimatkoihin joissa kissat ja koirat ja marsut ja kanit matkustavat yhden vaunun perukoilla rähisten matkan Helsingistä Ouluun. Nyt ei pitäisi olla tunkua, sain meille ruhtinaallisen ison koiran paikan.

Iloista ja rentouttavaa pääsiäistä kaikille!



sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Moonsorrow

Lähdin eilen illalla belgialaisen miehen kanssa Moonsorow:n keikalle Virgin Oiliin. Kun bändi viimein tuli lavalle oli lavan edusta tupaten täynnä hurjana huutavia hikisiä pitkätukkamiehiä (olin aika onnellinen että istuin baarituolilla lavaneduslattian reunalla). Kun pitkän intron jälkeen jysähti ensimmäinen rummun lyönti, kohosi sillä iskulla ilmaan, punaisten valojen läpivalaisemana, kymmeniä pitkien hiuksien latvoja, täsmälleen yhtäaikaa. Hieno elämys.








Molemmat biisit uusimmalta levyltä "V: Hävitetty", jossa vain nämä kaksi kappaletta, molemmat puolituntisia. Videot jouduttu jakamaan kolmeen, tai neljään osaan, loput löytyy Youtubesta.


tiistai 23. maaliskuuta 2010

Periaatteellinen vastahanka

Kissat ovat vastahankaisia ihan omaksi huvikseen. Kaikessa. Tarkoitan tällä sitä että oli mikä oli ja tuli mitä tuli, itse on saatava päättää. Pötköttelen soffalla kissa mukavasti kainalossani, sitä siinä tovin silitellyt mutta haluan liu'uttaa otusta vaikkapa 10cm alemmaksi että näkisin kirjan vasemmankin sivun. Ei onnistu. Heti iskee kynnet kiinni sohvatyynyyn ankkuriksi. Sama jos kissaa nostaa, takuulla yrittää kiinnittää itsensä kiinni johonkin, ainakin yhdellä kynnellä. Yleensä yhdellä kynnellä niin ettei tarttumista huomaa ennenkuin on liian myöhäistä. Paras tällainen ankkuripaikka on pöytäliina, mukaansa saa kaffikupit. Lisäilona, kun kissan sitten sylistään laskee, on se kynsi kiinni olkapäässä. Koska kissa päättää itse haluaako se siirtyä 10cm alemmaksi, nousta kaffipöydälle tai syliin/sylistä pois.

Jos kissaa silittää väärään aikaan, se ponnahtaa paniikissa pois ja pysähtyy järkyttyneenä nuolemaan kosketuksen kohtaa puhtaaksi. Ei ollut hyvä aika, ei, ällöttävää. Mutta jos haluat käpertyä peiton alle kirjaa lukemaan, on takuuvarmaa että pian kirjan ja naaman välissä on otus. Heti saman tien asennossa joka on maailman paras ja uni syvä. Ei voi herättää. Sanomalehdellä on aina kissa. Tuolille hetkeksi laskemallasi villatakilla on aina kissa. Kassin päällä on aina kissa. Pannulapulla on aina kissa. Vannon että meillä on vain kaksi kissaa vaikka usein tuntuu että heillä on useita klooneja.

Mutta kun edessä on lähtö eläinlääkärille, ketään ei näy missään, talo on tyhjä, hiljaisuus huokuu, ennenkuin boksi on edes nostettu esille. Telepaatio on levinnyt heti aamusta alkaen. En voi käsittää. Eläinlääkärin jälkeen on boksi maailman paras paikka nokosille, paikasta taistellaan, se on niin ihana.

Röyhkeyttä riittää, voileivältäni on hävinnyt kinkku salaatinlehden alta, mamán leivältä kinkku hävisi niin vaivihkaa että katoamisen huomasi vasta kun leivästä haukkasi (leipää ei välissä laskettu hetkeksikään kädestä), pöydältä varastettua porsaanleikettä on ilolla vedelty valkoisella sohvalla. Kaikki ihan huomaamatta. Mutta jos kissa haluaa tulla huomatuksi, uskokaa minua, se tulee huomatuksi. Keinot ovat monet, äänet kamalia, tassujen pauke verrattavissa kavioihin, sängyn alustaa on ihana soitella terävin kynsin, verhoja räpsytellä ja pikkutavaroita vieritellä pöydiltä alas.

Mutta silti kaikesta huolimatta kissaa on ihana vain katsella, sen olemusta, eleganssia, sulavuutta. Kissan turkkia suloista silitellä, sen kehräykseen nukahtaa. Kissa on silläviisiin niin armelias ja reilu että silloin tällöin sallii nämä ihanuudet 'omistajalleen'.

Mistäpä tämä ajatus tänään? Siitä että anivarhain aamuyöllä vieritettiin avaimenperästä irronnut pieni punainen lasisydän lattialle ja sillä pelailtiin kovaäänisesti ympäri huoneita. Lopulta raivon syvässä usvassa toikkaroin etsimään esinettä, enkä löytänyt sitä mistään. Olohuoneen matolla istui hyvin viattoman näköinen kissa. Menin takaisin nukkumaan, nukahdin ja annas olla etten herännyt tovin päästä samaan jalkapalloiluun. Enkä taaskaan löytänyt sitä perhanan lasisydäntä kun etsin. Mihin se piilotti sen, rintataskuun, poskeen, taikoi näkymättömäksi??? En ymmärrä. Laitoin korvatulpat. Aamulla palanen oli keittiön lattialla sirosti maton kulmalla.

Kyllä tämä kevään tulo on ilo.


Tämä


+


tämä

= erityisen huono idea

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Kohtaaminen

Luin hauskan jutun BBC:n sivuilta kolmesta ihmeellisestä ihmisestä jotka koettavat herättää huomiota merien huonoon tilaan, erityisesti Tyynellä valtamerellä kelluvaan roskalauttaan*.


Kaksi heistä, amerikkalaiset Dr Marcus Eriksen (Algalitan meritutkimuslaitos) ja Joel Paschal (elokuvamies) kyhäsivät kasaan roska-aluksen (Junk Vessel) vanhan Cessnan rungosta, jonka kelluttivat 15 000 muovipullolla, lisäsivät kierrätysmatskupurjeen ja yhteydenottovälineet jotka toimivat aurinko-, tai tuulienergialla. Matkaa oli tarkoitus tehdä Los Angelesista Havaijille.

Lontoosta kotoisin oleva Roz Savage puolestaan päätti yksin soutaa San Fransiscosta Australiaan. Hän oli jo aiemmin soutanut yli Atlantin valtameren.

Mutka tuli matkaan kun 80 meripäivän jälkeen Rozin vedenpuhdistuslaite hajosi, sitten hajosi myös varalaite. Ilma oli kuuma ja kostea, veden puuttuminen hengenvaaralista. Yhtäkään laivaa ei mennyt riittävän läheltä ehtiäkseen jouhevasti apuun. Onneksi ystävät, ja matkaajien blogien lukijat, hoksasivat että Junk Vessel oli matkaamassa suhteellisen läheltä ja yhyttivät herrat ja leidin yhteen. Roz sai kallisarvoista vettä pärjätäkseen siihen saakka kun sauraavassa satamassa saisi laitteensa korjatuksi. Ja miehet saivat ruokaa. He olivat nimittäin popsineet varastonsa tyhjiin niin että viime aikojen menu oli käsittänyt ainoastaan tuoretta kalaa ja maapähkinävoita.

Miten rohkeita ihmisiä. Heillä oli varmasti ihana illallinen yhdessä.

Koko tarina luetavana englanniksi täällä videon kera. Ja tästä voi lukea Junk Vesselin toisesta matkasta Kaliforniasta Sydneyyn. Rozin sivut klikkaamalla tästä, sivuilta löytyy myös hänen bloginsa.


* lautan koko vaihtelee minimistä (kaksi kertaa Texas) maksimiin (koko USA + Intia vielä päälle), hirveistä hirvein ajatus, että merellä kelluu sellainen lautta roskaa. Lautta kasvaa koko ajan, imee itseensä menehtyviä merieläimiä, piilottaa auringon säteet laajalta alueelta ja kuolettaa kasvustoa. Kuvassa vesinäyte jonka Junk Vessel poimi. Suurin osa jätteestä on muovipusseja ja -pulloja.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Uusia kasvoja

Lisäsin glamouria Glamour-mallistooni, pyyhkeet saivat kolme uutta kasvoa. Värejä on entiseen tapaan saatavilla muitakin kuin mustia, mutta itse rakastan eniten tällaista mustavalkeaa filmitähtiglamouria.



John Wayne, jonka soisin pelastavani itseni mistä tahansa pulasta.


The Man, Clint Eastwood.


Ja übernainen Lauren Bacall



torstai 18. maaliskuuta 2010

Sanoista joista

Jotkin sanat ovat kivoja. Niinkuin esimerkiksi teryleeni, tai kumpula, tai kompotti. Ne tuntuvat mukavilta suussa. Jotkin sanat eivät tunnu, vaikka ne merkitsisivätkin jotain kivaa, niinkuin rakas, tai kulta, kauhean kovia sanoja minusta. Hollanninkielinen sana schatje (rakas) on juuri ihanan pehmeä ja pyöreä oikeaan tarkoitukseen. Pidän sanasta heinä, se tuo ihanasti mieleen kultaisessa kesäillassa tuulen keinuttelemat timoteit. Tai höyhen, höyhenenkeveä sana. Kissa on niin kissa ja puuro niin puuro. Kuvitelkaa vain posket täyteen puuroa, sanoisitte että onpa puuro-olo suussa nyt.

Ennenkuin belgialainen mies opetteli suomea hän oli sitä mieltä että puolet sanoista suomalaiset keksivät ihan sinä paikassa, silleen tilanteeseen sopivilta kuulostavat sanat. En muista enää mitä niitä hänen mielestään oli, paitsi että varis oli nakki (minusta tosi osuvalta kuulostava sana, jos siis unohtaa oikean nakin), äkäinen ihminen 'rrakyyl' ja halittelua kaipaava 'pinupi' (nämä ovat edelleenkin meillä käytössä).

Mietin näitä sana-asioita kun paahdan työhuoneella töitä ja kuuntelen Radio rockia. Kanava on tosi äijäkanava ja puheet sanoineen monesti niiiin red neck. Mutta kun en jaksa poppia kuunnella niin paras valinta on Radio rockin musiikki, koetan feidata puheet vaikka välillä tökkiikin. Sitten mietin äijärokkisanoja ja sitä miten varhaisteininä kuuntelin Kissiä hurmiossa ilman aavistusta mitä sanat tarkoittavat. Onneksi.

Ja tästä mietin miten hullaannuin lukioaikoina Risto Rasan ja Lauri Viidan minimalistisiin runoihin, niissä vähillä sanoilla suuret tunnelmat. Jostain syystä (en tiedä yhtään miksi) muistan kaksi Risto Rasan runoa (jotka kyllä edelleenkin ilahduttavat):


Kuutamo.
Veden partaalla
istuu sammakko ja hieroo
rillejä hihaan.


--:--


Kun kissa tulee syömästä
ja nuolaisee minua poskeen,
ajattelen niitä sirkuslaisia,
jotka työntävät kasvonsa
leijonan kitaan;
senkin silakkasuu.



sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Hiihtoloma

Viime keskiviikkona saimme superhauskoja hiihtolomavieraita, kaksi yhdeksänvuotiasta pikkupoikaa, serkukset, yhden äidin kera. Energiaa oli valtavasti, en voi edelleenkään millään ymmärtää mistä sitä riittää. Ennen matkaa poijjat olivat viettäneet yhdessä jo muutaman remupäivän toisen kotona, josta yöksi toisen kotiin, ja siitä pitkälle ja tuskalliselle junamatkalle (poikien oma määritelmä, tarkoittaen oletettavasti lähinnä kanssamatkustajia), sitten parin tunnin hikipäinen Wii fit-riehuminen (ainoastaan ns. mättölajit kelpasivat, höh tietenkin), kylpyammeessa muljuaminen, veden alla kirkuminen, yleinen härdelli, jatkuva ihana nauraminen ja hurjien juttujen tulva. Seuraavana päivänä meininki jatkui samanlaisena. Heurekassa voipuneet aikuiset istuivat pehmeällä penkillä, vähän vinossa ja lasittunein katsein, mutta pojilla riitti virtaa. Pizza Hutin pizzat "olivat hyviä ostopizzoiksi", karkkia kului ja Mountain Dew ruletti.

Muistin omat hiihtolomareissut Hesinkiin, aina hirmuhauskoja. Ratikka-ajelut, junamatkat, kyläpaikan kummeilla ja maailman parhaan Stockan leluosaston. Erityisesti muistan seinällisen barbeja joista sain valita itselleni yhden (Kuopiossa valittavana oli ehkä neljä vaihtoehtoa). Pitkään karsittuani jäi enää kaksi valittavaa, Daisy dalmatialaisen kanssa, tai Daisy hevosen kanssa. Lopulta dalmatialainen lähti mukaan, joskin pohdin vielä seuraavan yön olisiko se hevonen ollut sittenkin.

Poikien paluumatkaan osallistuin itsekin viiden tunnin pitkän ja tuskallisen (todistan) junamatkan osalta. Yllätyin miten hauskaa oli päästä hiihtolomafiilikseen uudelleen siivellä, iloisia muistoja nousi ilmaan. Kertomista, pohdiskelua ja nauramista riitti minullakin pariksi päiväksi. En taida malttaa odottaa seuraavaa hiihtolomaan, joskohan ottaisi vaikka kesällä uusiksi?

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Valoa

Hesarista luin muutama päivä sitten että lisääntyvän valon määrä saa meidät sekaisin. Että pimeään tottuneet aivot eivät osaa yhtä-äkkiä käsitellä nopeasti kasvavaa valon määrää. Tästä seuraa että ihmiset ovat kärttyisiä, kärsimättömiä, masentuneita ja/tai väsyneitä. Tämäkö on se kuuluisa kevätväsymys, aivojen hämääntyminen? Hassu juttu, luulisi että kaikki extra valo olisi kuin sadepisaroita autiomaassa, hartaasti odotettu ja toivottu, pelkkää iloa.

Vanha Kuningatar, suuresti rakastettu ja hellitty Ytte-kissa, herää joka aamu vieläkin aikaisemmin, mouruaa makkarin ovella ja lopulta tyynyn vieressä. Lempeästi hän asettaa tassunsa päänahkaani vasten, ja sujauttaa sitten sen valon nopeudella kynnet esiin (varmana herään viimeistään siihen). Miten mukavaa että valostuminen saa sen aamupalaa vaille aina vaan aikaisemmin. Tänä aamuna karkoitin Royal Highnessia kolmisen tuntia, aika sitkeästi, kunnes oli pakko nousta tarjoilemaan. Näköjään kuninkaalliset vanhetessaan ovat sitä mieltä ettei tässä enää palvelua odotella. Vaatimustaso kasvaa kärttyisyyden kera (sitä paitsi se tietää olevansa huonopolvinen, ettei kukaan enää linkoa sitä lattialle, tai heitä tyynyllä).

Lisäksi Hän on alkanut syödä todella sotkuisesti, ruokanappuloita on kahden neliömetrin säteellä kupista. Niitä kelluu runsain mitoin myös vesikupissa, joka on nykyisin siirretty metrin päähän ruokakupista. Ilmeisesti Royal kantaa naksut veteen poskissaan. Kun ruokakuppi on tyhjä, alkaa vesikupissa kelluvien papanoiden kalastelu. Tästä seuraa se ilo ja riemu että koko lattia lainehtii, lattialla olevat jämänaksut vettyvät mössöksi ja aamu-uninen kahvinkeittäjä astuu takuulla tähän sotkuun. Joka halvatun kerta. Ei liity valon määrään, mutta tulipahan tämäkin nyt vuodatettua.




sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Vähän perspektiiviä

Minusta on kiehtovaa että perspektiivin keksiminen on aika uusi juttu. Ettei muinoin tiedetty että on olemassa perspektiivi. Mietin että mitenkä ihmiset silloin hahmottivat ympäristöään, ajattelivatko näkemästään erilailla kuin me? Mietin myös itseäni lapsena, milloin hoksasin perspektiivin, opetettiinko se minulle, koulussako vai ennen sitä? Entä oliko egyptiläisten maailma yhtä litteää janaa?

Kun egyptiläiset halusivat kuvata etäisyyttä, he maalasivat hahmot kauemmaksi oikealle, tai vasemmalle, kuitenkin samalle janalle kuin muut hahmot. Sama juttu meillä lännessä, kiveen hakattiin tarinaa toisensa jälkeen riviin. Satoja vuosia myöhemmin aiheiden koko ei riippunut etäisyydestä vaan kuvattavan asian tärkeydestä. Kuninkaat olivat suurempia kuin muut, loput pienenivät tärkeysjärjestyksessä. Toisena keinona asiat pinottiin vertikaalisesti päällekäin. Vasta 500eaa kreikkalaiset kokeilivat saada maalauksistaan 'luonnollisempia' keksimällä teatterimaisen keinon maalailla asioita päällekäin, kuin kulissi toisensa päälle. Ensimmäisiä todisteita perspektiivin havainnoimisesta.

Kas tässä kulisseja toisensa päällä, Kuningas muita suurempi, sitten hovia, narri, ja työläisparat ovatkin kääpiöitä (kuva vasta 1400-luvun alusta).

Kun renessanssi kolkutteli oviamme 1400-luvulla, kaksi arkkitehtia ja taiteilijaa, Leon Battista Albertini ja Filippo Brunelleschi keksivät keskeisperspektiivin. Hekin hakivat asiaa vain tietääkseen miltä piirtämänsä kirkko näytti kun astui etuovelle. Vahingossa sitten keksivät sen että kaksi vierekkäistä suoraa viivaa lähenevät toisiaan mitä kauemmaksi mennään. Taitelijat nappasivat tämän innolla ja vähään aikaan ei muuta maalattu kuin keskeisperspektiivisiä juttuja, kyllääntymiseen asti.

Tässä yksi Rafaellon keskeisperspektiivimaalauksista


Ja kas siitäpä sitten mietittiin edelleen ja keksittiin koko matemaattinen perspektiivisysteemi useinen pakopisteineen. Hetkinen vielä ja hoksattiin että väritkin sinertyvät ja hämyistyvät mitä kauemmaksi katsotaan. Tästä saamme kiittää Hollantilaisia maalareita jotka todella hallitsivat maisemamaalauksen salat. Sanotaan että Hollannin ilmasto ainaiseine hämyisine pilvineen ja tasaisine valoineen muokkasivat heistä valon ja maiseman mestareita. Mutta se on jo toinen tarina. Hollantilaisia taiteilijoita suuresti ihailtiin ja matkittiin halki Euroopan. (Tosin Da Vinci hämyisti taustojaan intuitiivisesti jo aiemmin).


Aelbert Cuyp rypee romantiikassa


Maineestaan perspektiivin mestareina jotkin hollantilaiset, kuten Vermeer, kehittivät itsestään supertaitajia. He lisäilivät ihan uhalla maalauksiinsa erityiskikkoja osoittaakseen kykyjään. Kuten laattalattioita, risteileviä teitä, rakennuksia eri ulottuvuuksissa ja suunnissa. Vermeer rakasti lattialaattoja. Ja lisää laattalattioita. Jopa niin paljon, että ihan ilahduin miten vaikeaksi homma meni häneltäkin kun pakopisteitä olikin yhden asemasta kaksi.


Yksi pakopiste

Kahdella alkaakin lattia uhkaavasti kallistua alas oikealle

Samaan ongelmaan törmäsi myös Vosmaer

Muistatteko kun kuviksen tunnilla harjoiteltiin perspektiivin piirtämistä ja miten hankalaa se aluksi oli? Mutkikas juttu vaan sangen mielenkiintoinen. Jaksaisin jaaritella aiheesta loputtomiin, mutta työt kutsuvat. Ja eihän sitä sovi paljastaa liikaa täällä, lisää voi tulla kuuntelemaan taidekursseilleni! Loppuun katutaitelija Julian Beeverin hauska perspektiivikikoja.








Lisää Julianin kuvia täältä.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Vaalallinen vamppyyli

Hesarissa esiteltiin eilen Ylen uusi sarja True blood. Näin kuvan artikkelissa ja repesin. Katsokaa nyt, eikö näytä eniten siltä että joku viihdytti itseään valkoisella tussilla ajakulukseen? Ilmeet on ainakin tosi jämyt ja meininki tiukkaa. Niin vaikeaa kuvitella aikuiset ihmiset näyttelemässä ihan tosissaan muovihampaat shuussha.


On kyllä jokseenkin vaikeaa kuvitella aikuisia ihmisiä ohjelmaa seuraamassakin, ei sen puoleen.

Moka

Omatunto se on sellainen äänekäs juttu. Olin sekoittanut tänään tärkeän tapaamisen päivämäärän ja omatuntoni huutaa vieläkin. Tai ehkei se ole omatunto vaan hävetyksen kirkas ja kuuluva ääni. Toivoisin että mokailisin aina ja ikuisesti vain niin että kolahtaisi vain omaan nilkkaan. Muiden nilkat jättäisin mieluusti rauhaan. Mutta onneksi mokailu on inhimillistä ja muillekin sattuu ja tapahtuu. Tästä seuraa myötätunto ja ymmärtäväisyys ja anteeksianto. I only hope.

Jäin viikonloppuna koukkuun (minulle) uuteen blogiin joka kertoo Amerikkalaisesta pariskunnasta Marokossa. Mielenkiintoisia tapauksia ja kurkistusreikä kulttuuriin joka on kiinnostava, mutta mielellään näin lukemalla. Olen ehkä aikaisemminkin kirjoittanut miten maailma on kutistunut minulle niin etten enää jaksaisi matkustaa kaikkiin himoitsemiini paikkoihin, kuten esimerkiksi Intiaan. Liian kuuma, liikaa ihmisiä, liikaa kaikkea. Mutta voi turhautumisen tuskaa olisi muuttaa uuteen kulttuuriin, koettaa kunnostaa kotia ja saada sähköt toimimaan yms. maassa jossa sovituista asioista ei ikinä pidetä kiinni. Päiväkausien päivystys kotosalla odottaen ja odottaen ja odottaen. Tuntikausien jonotus ja luukulta toiselle vaeltaminen jos odotuksestasi tiedustelet. Paikallisille tämä ei kai ole rasitus koska on maan tapa.


Siitä huolimatta, tänään toivoisin että olisimme Marokossa.