Tunnelma

Katselin taannoin elokuvan Collateral. Se ei ollut huippuhyvä leffa juoneltaan, mutta vaikutti syvästi tunnelmaltaan johon kietoutui ratkaisevasti musiikki. Elokuva on jo vuodelta 2002 mutta minulle siitä jäi pitkäaikainen muisto. Aluksi kuvataan pitkään Los Angelelaista taksia lipumassa hiljalleen ristiin rastiin suurkaupungin yössä, ottaen vastaan erilaisia asiakkaita, toisten kanssa keskustellaan, toisten kanssa ei, ja jonkun kanssa keskustelu on merkittävä. Taksia kuvataan usein lintuperspektiivistä korkealta kaukana kaupungin sokkeloissa, välillä vaihdetaan pitkiin kuvauksiin tuulilasista johon heijastuu kaarevina ohi liukuvan kaupungin valot ja niiden lomasta kerrosmaisesti taksin sisään. Silloin tällöin sujahdetaan yöstä taksiin asiakkaan kanssa, tapahtuma joka heilauttaa öistä hidasta tunnelmaa. Katsoja lipuu elokuvan myötä itsekin unenomaiseen, kummallisen vangitsevaan olotilaan. Uppoaa liukuvaan ja toistuvaan kitarariffiin.

Elokuvan tunnelma muuttuu yhdessä nopeassa hetkessä kun taksin katolle mätkähtää ruumis. Ja sen jälkeen ei letkeästä unenomaisuudesta ole jälkeäkään, päinvastoin, sukelletaan taksikuskin ahdistavaan pelkoon leffan loppuajaksi.

Minua kiehtoi nimenomaan tämä hyvin onnistunut kahtiajautuneisuus, miten katsoja saatiin kuljetettua lempeästi kuin laineilla kohti silmänräpäyksen hetkistä muutosta kaaokseen. En niin pidä Tom Cruisesta mutta jotenkin hän sopi hyvin tämän leffan pahaksi ja taksikuskina Jamie Foxx oli loistava. Ohjaajana toimi Maichael Mann, en ole ennen erityisesti sympannut hänen leffojaan mutta nyt tunnelma oli hyvin vangitseva ja taitavasti rakennettu. Ja suuri osa siitä oli minulle musiikki.

Audioslaven "Shadow On The Sun" kannattelee elokuvan alusta saakka, tosin kitarariffi toistuu yksinään pitkän alun ajan, toisin kuin alla olevassa videossa.

Leffan myötä tutustuin ilokseni Audioslaveen, tai ilokseni heidän yhteen levyynsä "Audioslave" johon em. biisi kuuluu. Muu heidän tuotantonsa ei oikein istu minulle, mutta on kiinnostavaa miten laulaja Chris Cornell on työntänyt lusikkansa useaan erilaiseen soppaan. Musiikkityylejä ja kokoonpanoja löytyy laidasta laitaan. Onneksi yksi soppa niistä oli minulle Löytö.

The African Queen

Katsoin neuloessani jälleen Afrikan kuningattaren, Humphrey Bogartin ja Katharine Hepburnin elokuvan vuodelta 1951. Suosittelen leffaa niin lämpimästi kuin ikinä voin, se on sanoin kuvaamattoman ihana, täydellisiä ilmeitä ja hurmaavia henkilöitä. Voin katsoa elokuvan aina uudelleen ja olla yhtä ilahtunut kuin ensimmäisellä kerralla. (Samalla lailla ilahdun Pulp Fictionista).

Katharine esittää Rose Sayeriä, suoraselkäistä vanhapiikaneitiä, joka elää pappisveljensä kanssa Saksan siirtomaassa itäisessä Afrikassa (nykyinen Kongo), omistaen päivänsä uskonnolle, opetukselle ja säädyllisille tavoille, säestäen virsiä polkemalla syvällä antaumuksella urkuharmoonia. Sitten syttyy sota Englannin ja Saksan välille (1914). Eipä aikaakaan kun saksalaiset saapuvat polttamaan lähetyssaarnaajan kylän, kahakan seurauksena kuolee myös Rosen veli, ja Rose jää yksin arvokkaana leningissään istumaan raunioille.

Onneksi paikalle saapuu Charlie Allnut, viinaan menevä kanadalainen poikamies joka kuljettaa paatillaan "The African Queen" postia ja tavaraa. Charlie ottaa Rosen kyytiinsä ja siitä alkaa ihastuttava kuvio. Siistin ja nuhteettoman Rosen ylenkatse rähjäistä miestä kohtaan, Charlien yritys olla kohtelias ja edustava. C juo itsensä humalaan, R kaataa viinat jokeen, saa Charlien raivon päälleen, mutta parin päivän päästä Mister Allnut on kuin uusi mies, paukuttelee henkseleitään ylpeänä kun elämään on tullut rotia ja kunnollisuutta. Myös Rose alkaa päästä jäykkyydestään, nauttia yllättävästä seikkailusta ja löytää itsestään humalluttavaa villiyttä.

Vaarallinen joki kuljettaa heidät uhkaavien tilanteiden halki upottamaan voittamattoman Saksalaisten höyrylaivan, suurista suurimman Empress Louisan. Alus partioi joen suulla estäen englantilaisten sotalaivojen pääsyn jokea ylös. Seikkailun lomassa syttyy kuolematon rakkaus ja luja luottamus toisen kykyihin. Uusi rakkaus alkaa vaikuttaa valintoihin, Rosie halusi palavasti upottaa Louisan koska hänellä ei ollut mitään menetettävää, mutta rakastuttuaan hänellä oli yllättäen koko kaunis maailma käsissään, eikä hän halunnut enää sitä riskeerata. Charlie puolestaan piti aluksi koko ideaa mahdottomana hullun hommana, mutta rakkaus toi hänessä esiin miehen joka pystyisi mihin vaan, vaikka upottamaan voittamatoman Louisan.

Luin kesällä Katharinen kirjoittaman kirjan "The Making of the African Queen: Or How I Went to Africa With Bogart, Bacall and Huston and Almost Lost My Mind". Kirja kertoo Afrikan kuningattaren kuvauksista ja kuinka Humphrey ja John Huston (elokuvan ohjaaja) ryyppäsivät hartaasti kaiket päivät, Katharine joi mielenosoituksellisesti vain vettä (ja sai ainoana koko joukosta kamalan, koko kuvauksien ajan kestävän vatsataudin) ja sieti vaivoin herrojen kohlaamista. Ilma on lämmin ja kostea, Katharine taisteli päivittäin pitääkseen lierihattunsa lierin lepsottamasta, helmansa savettumasta, hiuksensa ojennuksessa, ja koetti kovasti pitää kiinni sivistyneen maailman tavoista kiinni. (Eipä ihme että elokuva tavoitti tunnelman niin hyvin).

Bogie sai roolistaan Orcarin, Katharine oli suorituksestaan ehdolla, mutta voiton vei Vivienne Leigh. Harmi, Kate olisi todella pystinsä ansainnut.

Loppuun vielä originaali traileri joka on myös aika ihana:

Täydellinen sunnuntaileffa!