Kukkuluuruu? Onko täällä enää yhtään ystävää, tuttavaa tai kulkijaa jäljellä? En voi uskoa että edellisestä postauksesta on kuukausi ja kuusi päivää.
Tämä kesä on ollut (siis kesähän ei ole minulla millään muotoa vielä ohi) harvinaisen kiireinen ja repaleinen. Olen sinkoillut sinne tänne, majoittanut vieraita Belgiasta, suorittanut oman muuton ja vehdannut mamán muutossa apuna pari viikkoa, muuttanut loputkin lapsuuden tavarat Kuopiosta Helsinkiin, juossut sisustusliikkeissä etsimässä huonekaluja ja lamppuja, renoveerannut uutta kotia, kunnostanut mummin vanhoja ihania lipastoja, maalannut (ja sitä ennen rapsuttanut vanhat maalit pois) yhden kesämökin ja yhden huussin. Varsinaiselle työlle jäi nolon vähän aikaa. Siitä huolimatta kaiken tuon lomassa olen urakoinut kirjoja joita kertyi kasaan 26 kappaletta, en ymmärrä missä vaiheessa nekin tuli luettua. Minusta kun lukemiselle ei oikein jäänyt aikaa.
Sisimmässä haipuilee tunne että kesä meni hässäköidessä salakavalasti ohi huomaamatta. En-nn suostu että on syksy vielä. Eikä se siltä tunnukaan, aurinko paistaa ja on lämmin. Mukavia pyörälenkkejä luvassa ja uimassakin pystyy vielä käymään. Eipä hätää siis. Eihän?
Olen palannut pajalle työn ääreen. Jollakin tapaa melkeinsyksyn tuleminen on mukava asia, kesän pyrähtelyt on pyrähdelty, pysyn paikoillani ja pääsen uppoutumaan työhön kiinni. Työhuoneessa on kaaos, aikatauluissa on kaaos, päässäkin tuntuu olevan kaaos, kunnes rytmiin pääsee taas kiinni. Tämä vaihe on herkullista suunnittelun vaihetta. Pääsee nappailemaan karussa olevista naruista kiinni, järjestämään ne siististi omille paikoilleen, kirjoittelemaan listoja ja aikatauluja, luonnostelemaan ja suunnittelemaan kiinnostavia tulevia juttuja. Aijai, vähän sadonkorjuun tunnelma jotenkin. Tunne oli miltei juhlallinen kun palasin rauhaisaan ateljeeseeni, omaan sanctus sancrotiumiini.
Tuliaisiksi toin teille kesäkuvia mm. uudesta huussista jonka maalasimme ulkoa punaiseksi ja sisältä seinät kirkkaan limeksi, lattian pullonvihreällä puuöljyllä. Ikeasta löytyi juuri oikeat karikesangotkin. Otin kuvat uusvanhalla puhelimellani jota en oikein osaa vielä käyttää. Jotenkin vahingossa onnistuin saamaan huussikuvan puhelimen taustakuvaksi. Huvitti, muilla on kuvia rakkaimmistaan, minulla hyyskänpöntöstä. Junamatkalla opettelin vaihtamaan kuvan vähemmän originelliksi.
Livenä kirkas punainen ja kirkas lime, nam. Ovea pidetään lähes aina auki herkullisen väriläjäyksen takia.
Em. taustakuva...
Pakko laittaa kuva käsienpesutankista jonka rakas ystävä toi muutama vuosi sitten tuliaisiksi. Käytännöllinen ja mitä herkullisinta huussiin soveltuvaa kitchiä. Fuji-vuori syvällä Savossa.
Seinät saivat uuden punaisen sävyn ja terassin lattia ruskean. Mamán vanha ruokapöytä pääsi ulos.
Risusavottaakin tehtiin
Kasasin kivistä polun pohjaan. Tonttiin kuuluu myös hiekkaranta mutta juuri tämä kiviranta on minulle rakkain ja paras.
Viimeisen illan kuva, tätä jään kaipaamaan ensi kevääseen saakka. Niisk.
