Jaan kanssanne tosielämän tarinan. Koskettavan tarinan. Suloisen tarinan. Romanttisenkin vaikkei romanttisen sen perinteisessä merkityksessä. Kertojana hyvä ystäväni johon ilokseni tutustuin Belgiassa asuessani, sanotaan vaikka että hänen nimensä on Riia, 30v.
Riia asui Antwerpenissa. Jokapäiväinen työmatka vei kävellen pitkin Schelden rantaa, nautiskellen kauniista jokimaisemasta. Samaa reittiä kävi matka töistä kotiin. Joka päivä lähes samaan aikaan. Rannalla viettivät aikaa toki muutkin, mutta eräs elämän ehtoopuolta elävä herrasmies sattui ulkoiluttamaan koiraansa samaa reittiä, samaan aikaan aamuisin. Riia alkoi tunnistaa miehen ja alkoi tervehtiä hyvät huomenet, koska oli selvä että kumpikin tunnisti jo että tämä tyyppi joka aamu ohitellaan. Jonkin aikaa tervehtimistä ja sitten he jo pysähtyivät juttelemaan. Silloin kävi ilmi ettei yhteistä kieltä oikeastaan ollut. Mies ei puhunut juurikaan englantia, eikä Riia flaamia. Mutta kohteliaasti voitiin silti kysyä mitä kuuluu ja tehdä sinunkaupat. Riia. Germaine. +80v.
Jonkin aikaa tällaista jokapäiväistä pientä mukavaa juttutuokiota. Harmistelua kun juttu ei oikein luistanut tuon kielimuurin vuoksi. Germaine alkoi opiskella englantia. Riian flaamin kielen taitokin alkoi kohentua. Kumpikin varmasti ymmärsi enemmän kuin pystyi uutta kieltä itse puhumaan. He alkoivat tutustua. Germaine oli viettänyt elämänsä Scheldellä troolarina vaimonsa kanssa, he olivat tehneet pitkä rankkaa uraa että olisi sitten rahaa vietellä eläkepäiviä. Mutta yhteisiä eläkepäiviä ei sitten ollutkaan tarpeksi, Germainen vaimo kuoli yllättäen. Siitä lähtien oli Germaine ollut yksin, toki heillä oli lapsia, mutta jokapäiväinen elämä oli yksinäistä ja armasta vaimoa kaivattiin kovin. Ystäviäkin oli elossa enää vähän. Sekin herrasmies jonka kanssa Germaine oli Schelden rannalla istuskellut oli juuri kuollut. Riia oli nähnytkin nuo kaksi papparaista penkillä istuskelemassa. Koirasta oli tietenkin seuraa, mutta keskustelu oli sen kanssa aika yksipuolista. Riia ja Germaine alkoivat juttella hitaasti elämistään ja kotimaistaan. Germaine alkoi lukea asioita Suomesta, jutteli lapista ja muista meikäläisistä eksoottisista asioista. Hän leikkasi lehdestä aina artikkelit jotka sivusivat Suomea ja kertoi jos jotain oli jopa televisiossa nähty. Juttutuokioista tuli pidempiä ja Germaine teki nyt myös iltapäivälenkin siihen aikaan kun Riia pääsi töistä. Että ehtisivät rupatella kahdesti päivässä.
Germaine alkoi piristyä. Päivissä oli yllättäen jotain kivaa jota odottaa, jotain merkityksellistä. Riiallekin tapamiset toivat päivään iloa. Pian Riiaa jo kutsuttiin silloin tällöin sunnuntaipäivällisillekin jossa läsnä olivat Germainen lapset puolisoineen ja lapsineen. Tuoreemmat sukupolvet puhuivat englantia paremmin joten tulkkausapua löytyi. Riia otettiin ilolla vastaan perheeseen, olihan pappa niin virkistynyt. Pari kertaa Riia kutsuttiin ravintolaankin perheen kesken ja jopa muutamiin perhejuhliin kuten sukulaishäihin.
Kolmisen vuotta kului näin kunnes Germainen vointi alkoi huonontua. Hän ei oikein enää jaksanut kävellä, mutta ei aikonut menettää päivittäisiä juttuhetkiä, niinpä hän ajoi autolla aina oikeaan aikaan Riian kanssa jutustelemaan. Siihen samaan paikkaan joen rannalla. Joinakin päivinä saattoi olla ettei autoajeluakaan oikein jaksanut. Mutta yleensä, ainakin pieneksi hetkeksi, jaksoi Germaine tulla sanomaan että heipähei, mitä kuuluu.
Germaine voivotteli Riialle että jos vaan olisi nuorempi niin kyllä menisi Riian kanssa oitis naimisiin, siihen naurettiin iloisesti. Sen Germainen sanoi Riialle myös, toistuvasti, että et sitten kyllä muuta takaisin Suomeen ennenkuin minä kuolen, kuuletkos likka. Siihen Riia ei oikein voinut sanoa mitään. Etenkin kun hän tiesi että muutto suomeen oli lopulta edessä. Riia ei keksinyt miten siitä Germainelle kertoa. Tuli eräs perjantaiaamu, Germaine tuli autolla aamutervehdykselleen, hyvissä voimin ja iloisena. Iltapäivällä häntä ei enää näkynyt. Vanhus oli tullut kotiin ja tuupertunut, kuollut nopeasti. Germainen poika soitti uutisen illalla.
Riia kävi hautajaisissa jossa sukulaiset häntä lämmöllä tervehtivät. Riialla oli suru ja ikävä. Mutta onni erästä seikasta. Riia ei ollut keksinyt miten ihmeessä hennoisi vahukselle kertoa että oli joulukuussa muutamassa takaisin Suomeen. Germaine ei ihanasti ehtinyt tietää.
Tässä olisi niin ainekset lempeääm sunnuntai-illan elokuvaan, sellaiseen jossa saa itkeäkin mutta silleen onnellisesti. Kertomus josta jää hyvä ja lämmin olo. Minulla on sellainen olo tästä tarinasta edelleen. Ihana asia. Maailma hitusen parempi paikka. Kohtaaminen josta kehkeytyykin epätavanomainen ja syvä ystävyys, merkittävä sisältö elämää. Oih ja voih.
Ps. Riia asuu nyt Suomessa ja hiihtää järkyttävän pitkiä lenkkejä miltei päivittäin. Näiltä lenkeiltä on löytynyt jo toinen vanha herra jonka kanssa piti hiihtokauden viimeisinä hiihtopäivinä ihan halatakin. Kun on ollut niin kiva pysähtyä lenkin välissä juttelemaan. Ihme enkeli!
