sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Jaarittelua ruokaostoksista

Olen kenties ennenkin maininnut että käymme ruokakaupassa tasan kerran viikossa. Enempään ei ole aikaa eikä hermoja. Systeemi on osottautunut hyväksi monessa mielessä; jääkaapin perukoilta ei löydy enää unohduksiin jäänyttä pilaantunutta ruokaa, rahaa säästyy paljon koska heräteostoksia ei tule ja vältymme päivittäiseltä mitä ruokaa tänään pähkäilyltä. Perjantaina mietin viikon ruokalistan, kirjoitan ostoslistan ja siinä se. Ruoat on mietitty siinä järjestyksessä että tuoresalaatit syödään alkuviikosta ja juures-kukkakaalihommat loppuviikosta. Pakastimeen laitamme lihaa ja leipää.

Me laitamme joka päivä ruokaa itse, vuorotellen. En ota tästä kunniaa itselleni koska menisin mieluusti monesti siitä mistä aita on matalin ja ostaisin einestä, tai tilaisin pizzaa. Mutta belgialaisen miehen on kasvattanut perusbelgialainen superäiti. Hän ostaa edelleenkin päivittäin mitä tuoreimmat lihat lähiteurastajalta, leivän lähileipomosta ja kasvikset lähituottajalta. Hän tekee kesäisin omat tomaattisäilykkeetkin pakastimeen. Tosin bolognesekastikeeseen laitetaan ylensä vain tuoreita kaltattuja tomaatteja, ja niin edelleen. Tällä kaavalla meillä ei sentään mennä mutta valmisruoat ovat belgialaiselle miehelle kauhistus. Hyvä niin, koska samalla minäkin syön terveellisempää ruokaa.

Kokkaavina kerran viikossa kaupassa kävijöinä kannamme kotiin lukuisia kasseja ruokaa. Koska käymme lähikaupassa emmekä automarketissa tällainen ostosmäärä on ilmeisesti kovin kummallista. Useat kaupan tädit ovat kiinnittäneet huomiota meihin ja kommentoivat - en nähnytkään teitä viime viikolla - taasko teillä on juhlat - aika paljon ruokaa teillä tässä - ja taas tällainen satsi, jne. Minua tämä ärsyttää äärettömästi. Minulle tulee tunne että ollaan koko kaupungin ahneet. Ne joista puhutaan että syövätpä paljon. Sitäpaitsi eniten minua nyppii se että ääneen sanovat, pitäisivät kahvihuonekummasteluina ainoastaan. Tämä kommentointi varjostaa minusta koko tätä kuviota joka toimii muuten hyvin. Belgialaista miestä se vain naurattaa.

Niinä harvoina viikkoina jolloin meillä molemmilla on niin kiire ettei kumpikaan ehdi kokkailemaan olemme joutuneet ostamaan einestä. Joka kerta ällistymme miten paljon pienempi ruokalasku on. Yleensä ajatellaan että ruokaa itse laittamalla pääsee halvemmalla. Vaan kyllä maksalaatikkolinja huomattavasti halvemmaksi tulee, siitäkin huolimatta ettei meillä normaalistikaan syödä sisäfilettä päivittäin. Laskin että laittamani kaalilaatikkokin tulee kalliimmaksi kuin kaupan valmislaatikko. Mietin sitä että näitä syövät köyhimmät, halvimpia eineksiä ilman kasviksia. Siinä jää ravintoarvot minimiin.

Pakko jatkaa vielä belgialaisesta ruokakulttuurista. On ihanaa että siellä on vielä lähiruoanmyyjiä pikkuruisissa putiikeissaan. Heiltä voi kysyä mikä on parasta tänään ja sitä juuri sitten saa. Tuoretta ja parasta joka kerta. Belgialainen anoppi tuntee lihakauppiaansa lapsuudestaan (silloisen kauppiaan poika, nykyinen kauppias, oli ollut sangen ihastunut belgialaiseen anoppiin kouluaikoina) ja lihakauppias tietää mitä rouva kenties tänään haluaisi ja on laittanut paketin parasta jo syrjään. Leikkeleet leikataan siinä odotellessa, juustot siivutetaan kiekosta katsellessa ja ne ovat vahvoja ja väljähtymättömiä. Vihannekset napakoita, tiukuvan tuoreita.

Ja leipomot. Ne ovat vaa-ral-li-sia paikkoja. Hyllyt notkuvat herkkuja jotka maksavat murto-osan meikäläisistä leivonnaisista. Belgialaisen anopin leipuri toi ennen tuoreet leivät aamuisin kotiin. Nykyisin ei kuulemma enää ehdi. Hän herää joka aamuyö leipomaan ja leipoo päivän läpi. Sunnuntaisin kuulemma myöhäiltaan saakka että asiakkat saisivat vastaleivottuja herkkuja pyhäpäivän läpi. Että ihan iltateellekin lämpimät croisantit. Ja jos vielä yön kähmilläkin tarvitsee lisää leipää voi kipaista leipomon automaatille. Sielläpä pyörivät erilaiset leipäiset hyllyillänsä nälkäistä ostajaa odotellen.

(Kun äskettäin olimme kyläilemässä kuulin aamuisin kuinka belgialainen superäiti hiippaili aamulla autotalliin ja ajoi hakemaan aamupalapöytään tuoreet leivät. Mukana tuli ne ihanat leikkeleet, tahnat ja majoneesimömmöt. Sylki herisi suuhun automaattisesti kun kuulin autotallin oven äänen.)

Jos asuisimme belgiassa emme ostaisi ruokaa vain kerran viikossa. Ostaisimme päivittäin suloisista pittoreskeista kaupoista tarvittavat tuoreet. Söisimme paremin, monipuolisemmin ja silti paljon halvemmin. Mutta aikaa menisi hurjan paljon enemmän. Jo siihen päivittäiseen kauppakierrokseen. Belgialaiseen tyyliin joka paikassa pitäisi päivittää ne kuulumisetkin. Hommaan tulisi asennoitua aivan toisin, sosiaalisemmin, kiireettömämmin. Siksipä monet naiset ovat kotirouvia, ainakin puolet päivästä. Että ehtivät hoitaa ostokset, ruoat, lapset ja talouden.

Kumpiko haluaisin olla, suomalainen tehokas kerran viikossa kauppaaja joka saa kuittailut kaupan päälle, vai belgialainen kulinaristi joka viettää lukuisiaa tunteja viikostaan ruokaputiikeissa rupatellen. Molempi parempi, molempi pahempi.


keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Ostostuki

Pohdimme tänään erään ystäväni kanssa kuinka tulee käyttäytyä kun joku ystävä esittelee uuden ostoksen, tai on esimerkiksi käynyt kampaajalla. Tulimme heti ensimmäiseksi yhteiseen tulokseen että nämä tilanteet on erityisen merkittäviä ystävyyden kompastus-/ilostuskiviä. Lisäksi pystyimme molemmat nimeämään erilaisia arkkityyppejä.

Pahin on sellainen ystävä joka ei sano mitään. Mykistyksen musta-aukko valtaa tilan, paheksunta on käsinkosketeltava ja erittäin selkeä. Mykistyjä on passiivis-aggressiivisella käytöksellään osoittanut että ostos on huono, mutta mykistymiseen on vaikea vastata koska mitään sanottua ei ole ilmassa, mikä on tietenkin lopulta mykistyjän mykistymisen syy. Mykistyjä perustelee mykistymistään sillä ettei halua valehdella, mutta ei ymmärrä kuinka monta harmaan sävyä löytyy mustan ja valkean välissä (ks. viimeinen kohta). Usein mykistyjällä on myös ilmassa leijuva ylemyyden pilvi vanavedessään. Varmaa on että mykistyjästä tulee paha mieli tulee auttamatta.

Mieluummin ottaisi vastaan kritiikin. Sitten voisi asiasta keskustella ja vaikka riidelläkin. Kriitikko on rehellinen ja kestää rehellisyyttä vastaansa, selkeä tilanne siis, kenties ei kovin hauska, mutta reilu kuitenkin. Pahimmassa ääritapauksessa kriitikosta voi tulla negaatio jonka mielestä mikään ei ole koskaan hyvä. Eikä hän osaa erottaa itseään toisesta niin että hoksaisi ettei hänen tarvitse ottaa ostosta/uutta kampausta itselleen. Negaatiokriitikko voi nauttia julmasta kritiikistään ja herkutella nujerruksilla.

Sitten löytyy neuvojien kultainen joukko. Sellainen joka hetimiten löytää huonoja puolia ja tietää tarkalleen mikä olisi ollut parempi. Neuvoja neuvoo silloinkin kun mitään ei ole kysytty. Neuvojalle on itsestään selvää että hän tietää asian paremmin ja että hänen on, ei vain oikeus vaan jopa velvollisuus, opastaa ystävää erinnäisissä, lukuisissa, elämään liittyvissä asioissa. Asioita joista neuvojalla ei ole neuvottavaa löytyy aniharvoin. Hän neuvoo silloinkin kun ei asiasta juuri tiedä, kärkäs mielipide ainakin löytyy. Jostain syystä neuvojalla on usein kova ääni ja hyökkäävä etukeno. Hän puhuu aina muiden päälle.

Mairittelija kehuu aina, oli asia miten oli. Mairittelijalla on silmissään tyhjä katse sillä hänellä ei ole oikeasti mielipidettä asiasta. Hän on automaattisesti yltiöpositiivisesti kehuja. Hänen mielipiteellään ei ole juuri merkitystä koska se ei tunnu aidolta vaikka joskus sattuisi olemaankin aito.

Haitula on sellainen ystävä jota ei ostokset, tai kampaukset kiinnosta. Hän viisveisaa niistä, ohittaa kyseiset tilanteet kintaan viittauksella ja siirtyy kiinnostavampiin aiheisiin. Hänellä on toki siihen oikeus. Tällaisen ystävän kanssa on siinä mielessä turvallinen olo että vaikka kampauksesi näyttäisi kanan peräpäältä ja uusi villapaita kolme kokoa liian pieneltä, kelpaat mainiosti. Haitulahenkilö on yleisimmin mies.

Parhain ystävä on sellainen joka pystyy löytämään jotain positiivista asiasta. Vaikka ei pitäisikään koko kakusta hän osaa silti arvostaa kuorrutusta, koristetta tai ainakin ideaa. Sillä harvassa on asiat joissa ei ole mitään positiivista. Ja jos sellainen asia löytyy, kysyjälle on erityisen selvää itselleenkin että nyt on käsissä menetetty hätätapaus ja silloin voidaan yhdessä pohtia pikainen pelastuskeino. Tällainen ystävä pystyy myös ymmärtämään että vaikka asia ei olisi häntä varten se saattaa olla mitä parhain ystävälle, eikä anna henkilökohtaisen mieleipiteen hämärtää koko leivosta. Ystävä ei kehu valheellisesti vaan kannustaa. Hän tietää että uusi kampaus on herkkä asia jonka kanssa ei olla vielä sinuja. Hän tietää että kallis ostos mietityttää ja että nyt ystävä tarvitsee Ostostukea.

Tällaiseen ystävään voi luottaa. Tietää että lähtiessään saa mukaansa positiivisemman mielen, tai ainakin kriisiapua.



Kuva täältä

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kirstin blogi

Ensimmäinen blogi johon koukutuin pari vuotta sitten oli kirjailija Kirsti Ellilän Kirjailijan häiriöklinikka. Luin parin päivän aikana lukuisia päivityksiä ja pidin kovasti kirjoituksista. Siitä lähtien olen seurannut Kirstin postauksia päivittäin (blogin uudet kirjoitukset löytyvät täältä). Nyt häiriöklinikka juhlii kuusivuotispäiviään ja jakoi ensimmäisille ilmottautuneille ihanasti muutaman kirjan nimeltä Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Ja kerrankin, kerrankin, olin nopeiden onnellisten joukossa. Sain kirjan tänään postissa ja odotan innolla pääseväni siihen kiinni. Eräs kirjasta kirjoitettu arvostelu lupaa hyvää. Suuri kiitos kirjasta ja blogista Kirstille, olen kovin iloinen kirjasta. Ja te muut, menkää lukemaan blogia, kirjojakin saapi kirjastoista ja kirjakaupoista!

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Turhuuksia

Meillä on sairastettu hartaudella jonkin sortin influenssaa. Ensin aloitti belgialainen mies jota sitten kiltisti seurasin. Kaikenlainen ajatustoiminta on ollut jähmeää ja edelleenkin ainoa konkreettinen asia jota päästäni lähtee on räkä.

Olen haaveilut kosteasta ilmasta ja lämmöstä, vilvoittavista lempeistä tuulista, pitkistä huurteisista drinkeistä ja rentouttavasta kipeitä lihaksia hellivästä hieronnasta. Lisäksi untuvanpehmeistä patjoista ja lämpimistä höyhenen keveistä täkeistä, rapisevan puhtaista lakanoista, viileistä mentolikääreistä jotka lempeät kädet käärisivät pääni ympärille. Ja niin edelleen.

Huvituksekseni olen katsonut kaikenlaista turhaa televisiosta ja pohtinut kaikenlaista yhtälailla turhaa. Lukenut onneksi kivoja kirjoja, joten ihan hukkaan heitettyä aikaa tämä ei ole ollut. Ainoa asia joka todella hyötyi sairastamisesta ovat käteni joiden iho on ollut hätää kärsimässä pakkasista ja kuivasta ilmasta yhdistettynä alituiseen käsienpesuun (maalaushommat näet).

Ystäväni kertoi lukeneensa miten joihinkin käsi- ja huulirasvoihin laitetaan mineraaliöljyä (mineral oil/paraffinum liquidum/petrolatum) joka ovelasti koukuttaa kuivattamalla ihoa entisestään. Ostin äskettäin apteekista kalliin käsirasvan joka tuntuu aivan ihanalta siihen saakka kun kädet pesee seuraavan kerran saippualla, sitten tunne on entistä kuivempi, syy selvisi sitten mineraaliöljystä.

Niinpäs menin ja hankin L'occitanen käsirasvan jolla olen hellinyt käsiäni sohvalla maatessani. Metka juttu miten suurta mielihyvää voikin niin pieni asia tuoda kun käsien kipeä iho joka pehmenee päivä päivältä. Taivaalinen käsirasva, voin todella suositella. Lisäksi sain näytteen kosteuttavasta naamiosta jonka jälkeen ihoni oli kuin jonkin muun iho, niin pehmeä ja levännyt se oli.

L'occitane on kiva liike joka "tarjoaa alkuperäisiä ja luonnollisia tuotteita kunnioittaen Provencen perinteitä". Minuun vetoaa ideologia jonka mukaan kaikki mahdolliset ainesosat on orgaanisesti kasvatettu ja tuotteisiin käytetään mahdollisimman vähän turhia kemikaaleja. Rustiikkiset maalais-ranskalaiset purnukat etiketteineen ovat sellaisia joilla mieluusti sisustaisin unelmieni kylpyhuoneen. Niin että olen hartaudella kolunnut heidän nettisivujaan läpi ja kuvitellut kuinka säteilevä minusta tulisikaan, tuoksuvainen persikan pehmeä iho kauttaaltaan, kun olen tervehtynyt ja hankkinut arsenaalintäydeltä L'occitanea. Että tällaista turhuutta viime päivät.



sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Lisää Eliisaa

Hahaa, sain värikaipaukseeni mitä parhainta terapiaa. Kuin tilauksesta. Muistattehan ystäväni supernaisen, Eliisa Paavolan? Kirjoitin hänen edellisestä näyttelystään täällä. Nyt olisi tarjolla lisää ihanuuksia Korjaamolla, Eliisa avasi juuri uuden näyttelynsä BonBons. Olin aivan onneni kultapilvillä kun astuin galleriaan, niin raikkaat kirkkaat värit vallitsivat suurilla kankailla. Ja kaiken ytimessä juuri se oikea syvä vadelman punainen, herkullisena silmiävangitsevana pisteenä iin päällä. En saanut katsettani väreistä irti. Teki niin hiiskatin hyvää. Suosittelen käymään Korjaamolla, takaan että kävelette kotiin keveimmin askelin, sydän kevättä ja iloa täynnä.

Seuraavassa maistiaisia, mutta värit ovat niin paljon ihanammat livenä.

Lazy Moon (2010), akryyli kankaalle, 90 x 120 cm


Balloons (2010), akryyli kankaalle, 90 x 120 cm


Koirra (2010), akryyli kankaalle, 120 x 150 cm


BonBons (2010), akryyli kankaalle, 75 x 75 cm


tiistai 8. helmikuuta 2011

Ärsykevaje

Viime aikoina olen huomannut ajautuvani uudelleen ja uudelleen sivuille joista saan katsella kuvia Afrikasta. Erityisesti niitä kuvia jotka ovat tulvillaan väriä. Minuun on iskenyt kaukokaipuu, haluaisin sukeltaa noihin värikkäisiin huoneisiin, kauppoihin ja vaatteisiin. Istuskella punamultaisella aukiolla auringon paahteessa liian kuumasti, mausteita haistellen, imeä värillisiä, meluisia ja tuoksuvia ärsykkeitä pääni täyteen. Varastoida ja muheltaa niissä mielinmäärin.

Vaikka tämä valkoinen talvi onkin ollut minusta ihana, huomaan että värien vaaleus ja valon valjuus alkaa riittää. Kaipaan voimakkaampaa. Kaipaan hälyä ja meteliä, huutoa ja naurua, punaista, okraa ja oranssia. Silmiin sattuvaa limeä ja turkoosia. Liian kovaäänistä musiikkia huonosta radiosta. Ylimaustettuja ruokia. Tummia samettisia sirittäviä öitä ja kamalan kuumaa. Paljon, enemmän ja ylenpalttista.


Haluaisin asua tässä talossa

Pestä täällä pyykkini

Tällaisessa keittössä kokkaisin

näillä mausteilla

näille astioille

ja näiden naisten kanssa

Häneltä ostaisin kankaat

Heidän kanssaan olisin ystävät

Täällä vaihtaisin päivän polttavimmat uutiset, istuskelisin kaikessa rauhassa rupatellen ja katsellen, itseeni kaiken imien

Tämän porukan kanssa tanssisin ja laulaisin (huonosti) apinanleipäpuun varjossa

Parempaa musiikkia kuuntelisin illalla käsissäni huurteinen lasi romminmakuista juomaa

Ja tässä joukossa kulkisin askareihini

Jos kaipaisin pikkuruisen rauhaa, menisin tänne yhdeksi yöksi luonnon helmaan

Eikö tekisi hyvää kuulkaa, eikö?


torstai 3. helmikuuta 2011

Risut, ruusut ja ruokaa

Satuin avaamaan telkan (katsoakseni Suomen Top Chefin tallennukselta) juuri kun Idolsin koelaulut olivat menossa. Kuulin (ilmeisesti espanjalaisyntyisen) nuoren miehen laulavan kauniisti ja saavan fudut koska ei osaa tarpeeksi hyvin suomea. Johan nyt. Moniko suomalainen poppari, etenkään Idols-voittaja, laulaa suomen kielellä? Ei tule mieleen ketään, siinä mielessä huono argumentti minusta. Miekkoselta tuntui kääntyvän englanti varsin hyvin, eittämättä paremmin kuin monella suomimiehellä. Aika ikävältä kielirasismilta tuntui kyllä.

Sen sijaan nautin suomalaisista Top chef ja Master chef versioista. On se kumma miten kiintoisaa on katsoa kun ruokaa laitetaan, mitä ideoita syntyy, pohtia kiireellä mitä itse tekisi, ilahtua jos jollekin on tullut sama idea ja ilahtua yhtälailla kun jollekin on tullut idea joka ei olisi itselle tullut mieleenkään. Sitten sylki suussa katsella annosten esillepanoa. Oi saisipa, saisipa, maistella noita herkkuja.

Erityisesti mietin tätä juuri nyt koska uunissa hautuu lihapata jo toista tuntia, ihana tuoksu tulvii ja vatsa kurnii. Olen jäänyt koukkuun helppoon ja herkulliseen punajuuri-lihapataan. Suosittelen kokeilemaan. Punajuurten, lihan, juuston ja kaalin makuyhdistelmä on tähti.


Punajuuri-lihapata

Kilo naudan paistilihaa (tai nauta-sikajauhelihaa budjetoijalle)
Purkki etikkapunajuuria
Sipuli
Paketti koskenlaskijaa (voimakasta)
n. 5 dl lihalientä.
Pippuria
Valkokaalia, noin puolikas.

  1. Ruskista naudanpaistipalat nopeasti pannulla ja kaada uunivuokaan (tai ruskista jauheliha jättämällä joukkoon suurempia lihapaloja).
  2. Suikaloi punajuuret ja sekoita mukaan.
  3. Sulata juusto kuumaan lihaliemeen ja kaada joukkon.
  4. Hauduta 175 asteisessa uunissa pari tuntia, ainakin niin kauan kunnes lihapalat ovat taivaallisen pehmeitä ja mureita. Lisää vettä tarvittaessa.
  5. Suikaloi kaali nauhoiksi ja keitä suolavedessä al denteksi.
  6. Tarjoile pata kaalisuikaleiden kera.




keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Ruusuisia muistoja Savosta

Jäin miettimään tuota kiireen tunnetta kaunpungilla ja miten se tosiaan taitaa olla suurempien kaupunkien ongelma. Ehken meille suomalaisille ei sovellu asua isoissa laumoissa, stressaannutaan niinkuin sopulit kun populaatio laajenee liikaa. Näykitään toistemme kintereitä ja koetetaan juosta toistaan lujemmin.

Koska juureni uppoavat syvästi savolaiseen maahan, arvostan jos ihmisillä ei ole koskaan niin kiire ettei olisi aikaa pieneen haasteluun. Kuopiossa jutellaan naapureiden kanssa rappukäytävässä, kaupan myyjien kanssa, ravintolassa, bussissa ja jopa joskus hississä. Sellainen sopivan mittainen ystävällinen keskustelu, pari sanaakin riittää. Rikotaan ohimennen jää. Torilla kuuluu seisoskella kädet selän takana ja vaihtaa kuulumisia ohikulkijoiden kanssa. Ainakin raportoida säätila. Vanhempana lisäksi terveydentila.

Kun asuin vielä Kuopiossa minua ahdisti että tiettyjen naapureiden kanssa joutui juttunalkkiin. Juttunalkki on em. rupattelupiirteen pimeä kääntöpuoli. Tälläinen nalkittaja on henkilö joka vaanii naapureitaan, varmaan yksinäisyyksissään, eikä päästä kynsistään jos kiinni saa. Nalkittaja utelee kaiken mahdollisen, koettaa tarkkailla mitä postia saat, mitä lehtiä tilaat, millaisin kellonajoin liikut ulkona ja monelta menet nukkumaan. Hän yrittää jopa päästä ovesta sisään katselemaan miten se naapuri oikein asustaa ja kurkistella jääkaappiin.

Nalkittaja puhuu hirvittävän pitkin lausein ja aloittaa tarinat muinaisista kreikkalaista, että tarina jaksaisi kestää mahdollisimman kauan. Nalkittaja jaarittelee ja taivastelee aina laveasti ja laajalti. Ja kun se huomaa että kuuntelija alkaa olla äärirajoilla, se koventaa panokset; silloin alkaa juoruilu, yleensä aika kovan luokan panettelu koskien muita naapureita tai tuttuja. Silloin nalkittajan silmiin syttyy tietty ahne kiilto ja köyryt sormet tarttuvat hihaan, vetävät lähemmäs, ääni supattaa ja sylki roiskuu. Siinä vaiheessa viimeistään pelottaa. Nyt vanhempana pääsisin pinteestä olemalla piittaamattoman tyly, nuorena kuuntelin kiltisti, tein heikkoja yrityksiä päästä pahasta vetoamalla vessahätään, puheluun, kiireeseen ja tiesmihin, mutta eihän ne mitään nalkittajalle merkitse. Iloa vaan lisäävät. Nalkittajia löytyy myös muualta maailmasta, mutta Savossa ovat hioutuneet huippuunsa.

Nykyisin olen tilanteessa jossa itseasiassa huomaan kaipaavani jopa niitä nalkittajia, sen verran tylsää minusta on kun naapurit eivät rupattele, itseasiassa vain harva edes tervehtii. Täällä pääkaupukiseudulla ei jutella turhaan vieraitten kanssa, sillä siisti. Paitsi jos olet hullu, tai humalassa. Jos jostain ihan pakonsyystä joutuu vieraan kanssa hissiin, tai rappukäytävään, tilan valtaa se jäätävä risahtamattoman hiljainen tunnelma. Täällä ihmisillä on pokkaa vaan tuijottaa ohi jos naapuri tervehtii (seikka josta savolaissydämeni kärähtää joka kerta). Pokkaa on myös tuuppia itsensä ensimmäiseksi bussijonossa vaikka paikalla olisi vanhuksia, tai raskaita kasseja kantavia (nais)immeisiä. Aikamiehet siinä kyynärpäin työntyvät ensimmäiseksi. Bussikuskit ajavat pysäkin ohi jos et huido käsilläsi kuin hukkumaisillaan oleva.

Mutta, on toki kivoja poikkeuksia, naapurirapun koiramies jaksaa jutella (koirastaan) joka kerta, eräs ihana mies auttoi minua kantamaan syksyllä myyntituotteeni perille saakka (lukuisia raskaita laatikoita), yksi kirjaston tädeistä on mukava joka kirjastokerta, myös silloin kun maksan kahdenkympin sakkoja. Muutama bussikuski hymyilee ja odottaa että mummeroiset ehtivät istua.

Klikkaamalla tästä kuvaus savolaisesta luonteesta. Siinä sanotaan että tuppisuu on savolaisen mielestä on koppava ja ikävä henkilö. Niin että ehkäpä tämä on katsojan silmissä, eikä suurkaupunkilaisen ole oikeasti tarkoitus olla koppava ja ikävä. Kunhan on vaan tavaksi muodostunut käytäntö.

Pehmensikö riittävästi? Mielelläni Helsingissä asun.