Äänikirjojen salat

Olen jo pitkään meinannut kirjoittaa enemmän äänikirjoista. Olen monesti niihin tainnut viitatakin hengenpelastajina. Tai ainakin tylsyydenpoistajina. Kiirekausi (joulu se tulla jollottaa), on kovalla tahdilla menossa, teen töitä valveillaoloaikani kokonaan. (Paitsi toistaiseksi olen pystynyt tekemään vain vähän viikonlopputöitä. Messukauden alkaessa viikonloppuisin messutaan). Monien ylituntien työrupeama olisi minulle kovinkin raskas, erityisesti sellaisten töiden kohdalla jossa toistetaan jotain ei niin hauskuuttavaa toimintoa, kuten esimerkiksi silittäminen, tai sarjaompelu. Pelastuksen minulle ojentavat äänikirjat. Keskityn tarinaan niin etten huomaa kiinnittää huomiota samalla intensiteetillä työhön. Aivan loistavaa. Joskus jopa ilostun aamulla kun ajattelen he-hei, ompelupäivä, kiva tarina kesken.

Ensimmäiset äänikirjakokemukseni olivat noin vuosi sitten lainaamani pari amerikkalaista dekkaria, jotain suomalaista ja Potterin Harry. Amerikkalainen amerikanenglanniksi luettu lensi oitis romukoppaan. Mieslukija luki sellaisella matalan karhealla teennäisellä leffatraileriäänellä jonka oli kai tarkoitus olla jännittävä. 2o minuuttia jaksoin kuunnella kärvistellen. Olen sen jälkeen kokeillut paria muutakin amerikanenglantilaista äänikirjaa ja tullut samaan tulokseen. Suomalaiset seurasivat metsikköön perässä. Satuin tarttumaan sellaisiin joiden lukijat lukivat kuin luettaisiin lastenkirjaa, möreät äänet roistoille, naishenkilöt kimittivät jne. En kestänyt sitä 20 minuuttiakaan. Mutta Potteri oli aivan huikaiseva, Vesa Vierikon ääni ja lukutapa sopivat tarinaan kuin nakutettu.

Vuoden aikana olen huomannut että englantilaiset kirjat ovat parhaita. Lukijat ovat teatterinäyttelijöitä pitkän uran takaa, lukevat kauniisti ja mielenkiintoisesti ilman että tulee tunne satuilusta. Englannin englantia on kiva kuunnella muutenkin. Yksi ohari on ollut, kuuntelin kirjaa jonka jostain syystä luki mieshenkilö vaikka kirjan kolme minähenkilöä olivat kaikki naisia, se vaan tuntui niin oudolta. Ai niin, onhan minulla toinekin ohari, P.D Jamesit ovat niin jaarittelevia että kadotan punaisen langan nummien kanervikkoon ja kiemurteleviin kärryteihin. Kuuntelin jonkin majakkamysteerin läpi enkä sen loppuessa tiennyt kuka oli murhaaja ja mitä oikein tapahtui. Ei sovellu ainakaan työntekoon, ihan kivaa taustajorinaa se oli silti.

Englantilaisista kirjoista ovat Agatha Christien kirjat nousseet ehdottomiksi ykkösiksi. Tarinat ovat hauskoja ja silläviisiin hitaita että pysyy kärryillä vaikka välillä oikeasti keskittyy työhönsä. Hauskuutusta sekin että monet tarinat saa myös mahtavina BBC:n radiokuunnelmina. Kolmas oharini, vaikka se ei oikeastaan ohari ollut muutakuin tuottavuusmielessä, oli Christopher Leen lukema Poirot-novelli. Työ pysähtyi siihen. Ääni ja luenta oli niin vaikuttavaa etten pystynyt muutakuin kuuntelemaan. Sinällään ihana 40 minuutin kokemus ja tauko.

Pari viikkoa sitten löysin Daniel Katzin Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. Lukijana Lars Svedberg. Aivan loistava kirja, löyhästi toisiinsa linkittyviä nerokkaita novelleja ihmissuhteista. Ja vielä sitäkin loistavampi lukija. Svedberg lukee kauniisti ja kiinnostavasti. Olin myyty. Selkeästi suomessa on myös hyviä lukijoita, pitää jaksaa vain kahlata ne omat suosikit.

Vuoden aikana olen löytänyt kanssasisaria ja veljiä jotka ovat myös hurahtaneet äänikirjoihin. Kirjastossa juttelin miehen kanssa joka lataa kirjoja iPadiin ja siivoaa. Moni lenkkeilee, tai käy salilla tarinoiden kanssa. Eräs tuttava kuuntelee ennen nukkumaan menoa sängyssä, valot sammutettuna. Sanoo nukkuvansa paljon paremmin ja rauhallisemmin kun rentoutuu ihanasti ennen unta.

Kaikkein eriskummallisin ja kiinnostavin ilmiö kohdallani oli huomata miten voin huijata tietoisuuttani kääntämällä sen äänikirjan tarinaan. Maalaan vaativammat ja suuritöisemmät maalaukseni huomattavasti vähemmällä taiteilijan tuskalla kun kuuntelen sivukorvalla tarinoita. Ilman tarinaa ahdistun, erityisesti maalauksen aloitusvaiheessa, paljon enemmän tuleeko maalauksestani mielikuvaani vastaava tuotos. Äänikirjan kanssa luova intuitiivinen aivopuoliskoni maalaa, kuten aina, mutta se kritisoiva ja analyyttinen puoli on hiljaa koska se onkin keskittynyt kuuntelemaan Christien murhamysteeriä. Luova puoli saa tuheltaa rauhassa ja minulla on huomattavasti mukavampaa.

Kolme henkireikää

Pitkästä aikaa.

Näin kiire minulla ei ole ollut vielä koskaan, vaikka kova kiire onkin tuttu juttu (samoin laiskat kaudet, ei sen puoleen). Olen ollut yötäpäivää työhuoneellani, viikonloput mukaanlukien. Mietin miten onnekas olen että saan tehdä rakasta työtä, vaikka sitten näin kiireellä. Ajattelen niitä ihmisiä jotka vetävät samanlaista aikataulua työssä joka ei kenties ole aivan yhtä palkitsevaa kuin omani. Sympatiani ovat syvästi heidän puolellaan. Pää olisi jo haljennut jos en pitäisi hommistani näin paljon.

Olen löytänyt avukseni kolme arvokasta henkireikää. Ilman näitä en tulisi toimeen.

1. En ole ehtinyt ns. rentoutua juuri lainkaan, en lukea kirjaa, loikoilla soffalla elokuvaa katsoen jne. Mutta jokaisen pitkän työpäivän jälkeen olen lähtenyt belgialaisen miehen kanssa iltamyöhän kesäyöhön pyöräilemään, vehreiden mutkien kautta kotiin. Matkalla on ruumis, sekä mieli, rentoutunut ja sulanut ihanaan raukeuteen. Ei ole tarvinnut kantaa stressiä kotiin yöksi kummittelemaan. Aivan ihania lenkkejä kauniissa ja tuoksuvassa alkukesässä, kivoja hetkiä yhdessä.

2. Potterin Harry. Hän on äänikirjana* työhuoneellani ja aina kun jokin työvaihe on junnaava, tylsä tai toistava laitan Vesa Vierikon tarinoimaan Potterin tarinaa. Harry siksi että kerronta on riittävän hidasta että kärryillä pysyy vaikka välillä miettiikin hetkiä työtä ja korvat sulkeutuvat kerronnalta. Huvittavaa on että olen alkanut kaivata mm. ompelua että saisin kuunnella lisää. Kenties siksi että kaipaan kirjojen lukemista. Alleviivaan että Vesan kerronta nostaa tarinaa huisasti. Näen usein Vesan kasvot ja muikeat ilmeet silmissäni.

3. Työhuoneeni sijoittuu ihanasti suuren teollisuustalon kolmannen kerroksen kulmaan. Seinät ovat ikkunaa ikkunan vieressä kahdella sivulla, luonnonvalo on huikaiseva. Mutta kesällä aurinko paahtaa aamusta iltaan sisään ja luo sademetsäistä tunnelmaa (mainittakkoon tässä että inhoan kuumuutta ja tulen siitä perhanan kiukkuiseksi). Sain apinanraivolla murrettua kiinninaulattuja ikkunoita auki (toivottavasti vuokraisäntä ei lue tätä...) ja nyt täällä puhaltaa vilvoittavat tuulet. Iltaisin henkäysten mukana tulee hurmaavaa kesäluonnon tuoksua. Ah!

Olin suunnitellut pitäväni pätkän kesälomaa heti kesäkuun alusta. Mutta sitten menin ilmoittautumaan mukaan Espan Designtorille 12.6. Kiireen keskellä en ole ehtinyt täydentää varastojani lainkaan ja hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Minulla on siis 12 päivää aikaa tehdä kaksimetrinen leveä pöytä täyteen kamaa. Niinpä hullut päivät jatkuvat vielä kesäkuun alun jälkeen. Torista lisää myöhemmin, mutta merkatkaa bileet jo kalenteriin!

Leveä haukotus, vai kauhunhuuto, päättäkää itse. Kuva täältä.

*) Äänikirjojen nimeen vannoo myös iki-ihastukseni Steven Fry. Hän näyttäytyi Top Gear-ohjelmassa muutama viikko sitten laihtuneena puoleen entisestään, kertoi kävelleensä lenkkejä lenkin perään tyytyväisenä kuunnellen äänikirjoja. Hyvä idea.

Lomakirjoja

Sain pukin kontista uusimman kirjan Henning Mankellin Wallander-sarjasta. Se oli kiva lukea, tiivistä hyvää tekstiä, taustatutkimusta tehty hartaudella, normi-Mankellia siis. Minua huvitti kirjan loppu, siinä varmistettiin lyhyesti ja kuivasti ettei Wallandereita enää tule*.

Olen lukenut usein miten Mankellilta pyydettiin jatkuvalla syötöllä uutta Wallanderia. Mutta kun kirjailijaa ei huvittanut. Hän oli siirtynyt 'vakavammin otettaviin' genreihin, ja kirjoittanut useita poliittis-yhteiskunnallisia romaaneja, monesta näkökulmasta ja aikakaudesta. Ilmeisesti hyvin sydäntä lähellä olevia aiheita, kaikkiin kirjojen eteen tehty valtavasti työtä, historiaa tutkittu, heittäydytty ja perehdytty. Ei varmaan kiinnosta enää palata janan alkuun kun on päässyt siihen omimpaan kiinni. Vaan kun vaatimalla vaativat, Henning meni ja kirjoitti sarjoilleen tiiviin korkin ja pisteen pyynnöille. Minusta oli hauskaa ettei korkkia puitu kirjan aikana, se vaan tulpattiin viimeisessä pienessä kappaleessa. Ja se tehtiin vielä lempeästi. Symppaan Henningiä.

Nyt luen kirjaa Marlon Jamesilta, "The Book of Night Women" (en tiedä onko suomennettu vielä). Kirja kertoo Jamaikan sokeriplantaasiorjista alkaen vuodesta 1785, nimenomaan naisnäkökulmasta. Kirjan persoonaton kertoja puhuu Jamaikan englantia, kenties vielä vanhaa sellaista. Aluksi kieli on hiukan vaikealukuista, mutta sitten siihen pääsee kiinni. Loistava veto, tarinaan uppoaa aivan eri syvyydellä kielen takia. Aihe on karu mutta jollain mystisellä tavalla lukiessä pääsee kiinni johonkin elämänlankaan ja -haluun. Mietin miten paljon tästä on juuri kielestä kiinni. (New York Timesin arvostelun kirjasta voit lukea tästä). Laitan näytteen:

"Lilith hating the darkness because it not dark no more. In the dark she seeing things, like a swing noose or a head exploding like a drop pumpkin. Lilith down in the cellar half asleep. But she can't remember the Johnny-jumper face. She can't remember if a black pot had green tea boiling or a green pot blac tea boiling. She can't remember if he scream once or plenty or if that scream different from any other scream she hear on a sugar plantation. But she seeing things."

Lisälaiskotteluun lainasin kirjastosta äänikirjoja, olen nyt koukuttunut niihin tyystin. Pääsen soffalla lojuessani sellaiseen lapsuuden nirvanaan kun minulle luettiin satuja, sama pilvellä keinumisen tunne. Kuuntelussa nyt on Leenan Lehtolaisen "Henkivartija". Lehtolaisen kirjat eivät ole olleet suosikkejani, mutta kuuntelukirjana homma toimii paljon paremmin.


Sen sijaan James Pattersonin "Run for Your Life"-äänikirja on niin huvittava etten pysty kuuntelemaan sitä. Karskisti näytelty, überamerikkalainen miesääni pilaa koko homman (sama tekojännitystä luova tekoääni joka kuuluu elokuvien trailereissa). Nyt ajattelin ladata kirjan kappaleita mp3-soitimeen ja lähteä kävelylle, kokeilen jospa se siinä menisi paremmin. Jos alan luimia puiden välissä vaklaamassa niin syy on sitten kirjan.

Voin sydämellä suositella Agatha Christien englanninkielisiä äänikirjoja (suomenkielisiä en ole kokeillut/löytänyt), ne on jotenkin ihanan hitaan vanhanaikaisia ja toimivat kaikkein herkullisimmin sohvaan upottajina.

Dear Agatha

*) Ei, Kurt ei kuollut.