Kaikenlaista

Tervehdys kaikille piiiitkästä aikaa. Kiire, tuo vanha sitkeästi kintereilläni pysyttelevä kaveri on ollut vakiovieraana edelleen. Ja tainnut tuoda mukana muutaman kaverinsakin. Surettaa etten ehdi postailla koska blogaaminen on ollut se ainokainen armas harrastukseni ja henkireikäni. Paitsi tietysti keittiössä huseeraaminen, joka sekin on jäänyt kiireen jalkoihin. Käyköhän niin että ehdin kirjoittelemaan tänne oikeastaan vain kevätkauden alussa? Kurkistella keittokirjoihini vain tammikuussa? Toivottavasti ei. 

Kulunut vuosi on ollut huomattavasti entisiä kiireisempi uusien projektien myötä, tarkoitukseni ei suinkaan ole elää näin hektistä elämää, ei minun, naustiskelija-laiskottelijan, ei. Pärjään kyllä kiireen kanssa, olen oppinut järjestämään kalenterini niin priimaan organosintiin että kaikki langat pysyy käsissä. Osaan paremmin jo elää hetkessä, etten stressaa huomisien työlistoista, tai etten osaisi nauttia muutamista pienistä lepohetkistä ennen nukkumaanmenoa. En kärsi enää niin paljon lyhkäisistä yöunistakaan. Olen oppinut pitämään päässäni vain ne käsillä olevat asiat. Tämä kaikki olisi ollut utopiaa reilu vuosi sitten.  Mutta silti arvostan niin paljon hitaampaa elämää jossa on aikaa pysähtyä, tavata ystäviä kahvilla, tai edes soittaa heille puhelimella, lojua sohvalla lukemassa kirjaa, kävellä syksyisessä metsässä, viettää laiskoja viikonloppuaamuja sängyssä köllien. Ei tällainen jatkuva miuuttiaikataulu oikein ole omiani. Vaikkakin työni on kiinnostavaa, rakasta ja hykerryttävän haasteellista, koen että joudun uhraamaan sen eteen hiukan liikaa, erityisesti sosiaalisesti. Ei ole hyvä että ainoat sosiaaliset suhteet löytyy bussin kanssamatkustajista ja hotkaissusta illallisesta baeglaialisen miehen kanssa. Valinta on minun, ja aionkin joulukiireen jälkeen pohtia hartaasti kuinka järjestäsin työni toisin, mistä voisin karsia, mistä ytimestä pitäisin kiinni. En halua olla se henkilö joka polttaa itsensä kymmenessä vuodessa tyystin romuksi ja löytää itsensä samalla ilman ystäviä. Huh, en. 

Kun aikaa on vähän, löytyy itsestä tunnistamattomia piirteitä. Olen kärsimätön, kamalan kärsimätön, en kestä jos jokin itsestä riippumaton asia vie minulta liikaa aikaa. En kestä hidastelua, jonottamista, ruokakaupassa käyntiä, tai bussin myöhästelyä. En tiedä mitä telkasta tulee ja mistä puhutaan maailmalla. Trendit, mitä ne on?  Huumorini on usein jossakin kahvitauolla tai jotain. Kissa seuraa minua kotosalla huoneesta toiseen, hiljaisella kissamaisella tavalla kertoo miten yksinäistä on. Huono omatunto. Lupasin joulun jälkeen tuplehellittelyjä, mutta ei se siitä leppynyt. Nukkuu yöt tiiviisti lonkkani päällä, raukka. Ei reilua.  Syömme neljästi viikossa samaa ruokaa joka heitetään keittymään sammiossa viikonloppuna. Eilinen neljännen kerran bolognesekastike ei tarjonnut enää lohtua vaikkakin oli ihanasti pakattu valkosipulilla ja reilusti juustoraastetta päällä. Belgialainen mies on kullan arvoisen kärsivälinen vaikkakin laiminlyöty hänkin. Kimppaavat kissan kanssa. 

Ei se voi olla minä joka elää näin, eihän?

Mutta enää jouluinen rutistus. Joulu on ihanaa aikaa. Rakastan joulutapahtumia joissa ihmisillä hyvä lämmin mieli. Kiire unohtuu siinä, joulutunnelmassa. Jostain syystä kaupungilla tavarataloissa tuo tunnelma on kadoksissa. Siellä käsissä on vain tunkeminen, kiire ja liian kovalla soitetut joulurallit. Kaikki kiukkuisia henkilökuntaa myöten. Suosin jouluostoksiini tunnelman vuoksi myyjäisiä, mutta myös siksi että saan sieltä ajatuksella tehtyjä, laadukkaita suomalaisia käsitöitä.

Noniin, mutta asiaakin olisi. Siis muutama asia mistä en ole muistanut infota:

1. Nettisivuni ovat uudistuneet: www.rantakoskidesigns.fi , käykää  tsekkaamassa. Sivut laati Kissaniitty. 
2. Nettikauppani uudistui samalla myös http://kauppa.rantakoskidesigns.fi/. Pidän kovasti uudesta selkeän rauhaisasta ilmeestä.
3. Tulevat vielä jäljellä olevat myyjäiseni:
   Naisten joulumyyjäiset Helsingin Katajanokalla Wanhassa Satamassa 4-8.12, myyjäiset avoinna klo 10-18.  Löydyn salista G.
   
   Ornamon joulumyyjäiset Valkoisessa salissa, Aleksanterinkatu 16-18, perjantaina klo 11-17 ja lauantaina klo 10-17.
   
   Päällekäisyyksien vuoksi olen itse mitä luultavimmin Ornamon myyjäisissä tuossa välillä ja minulla on Wanhassa satamassa tuuraaja. Tervetuloa kumpaankin, tunnelmat on ihanat molemmissa!
   
4.  Ja sitten vielä se etten ehtinyt täällä esitellä kolmea uutta Legendaani! Heidät esiteltiin Habitare-messuilla ensi kertaa. Leidit ja gentlemannit, saanko esitellä:

Freddie 

Audrey

John

Kaikki löytyvät lukuisista erilaisista tuottehista. 

Oikein mukavaa joulukauden odottelua teillekin ystäväiset! Toivottavasti tapaamme hivenen useammin tulevaisuudessa.

Äly hautautuu roskaan

Mietin taas tuhannen kertaa miksi tehdään halpaa. Ostin taannoin työhuoneelleni nokkakärryt, tukevaa metallia, sellaiset että kestäisivät minulla vuosikausia.  Nyt huomasin että renkaat tyhjentyneet niin että täytön paikka olisi pian edessä. Hetken tutkailtuani huomasin että kas renkaita ei voikaan täyttää. Häh? Mitä järkeä? Koko metallihässäkkä kaatikselle? Toivottavasti systemiin edes saisi ostetuksi uudet renkaat. Täytettävät tack. Silti kaatikselle menee rengaskumia joka maatuu varmaan ei ikinä. Olisin maksanut enemmän paremmasta versiosta, jos olisin hoksannut kaupassa tämän täyttöongelman. Ja jos tarjolla olisi ollut toinenkin vaihtoehto ylipäätään.

Inhottaa tämä koko ajan nopeammin lyhenevä tuotteiden elinkaari. Mikään ei kestä, minkään ei ole tarkoituskaan kestää. Kulutusyhteiskunta ohjaa ostamaan koko ajan uutta ja lisää. Ostakaa ostakaa että päästään tästä lamastakin samalla. Ei haittaa, kaikki on halpaa. T-paita joka on ostettaessa hyvä on ensimmäisen pesun jälkeen kummallisesti päällä roikkuva rätti. Mutta hei, sitä ei olekaan tarkoitus pestä, se heitetään roskiin,  uuden saa muutamalla eurolla. Munakaspannun pinta hajosi parin pesun jälkeen. Ja imuri jonka ostin Gigantista, juu myönnän typerästi halvalla, jaksaa imuroida about 5 minuuttia, sen jälkeen se joko hyytyy kuumetessaan, tai sen 1 desin pölypussi on täysi.  Ja noita perskeleen renkaita ei voi täyttää.  

Mutta miksi oi miksi tuollaisia käteen murenevia tuotteita yleensä tehdään kun niitä ei voi kukaan oikeasti käyttää? Samalla kun tämä pallo hukkuu roskaan ja ilmansaasteeseen. Miksi ei tehdä vähemmän, parempaa ja kerralla kalliimmalla. Sama rahamäärä liikkuisi kuin nyt, vähemmällä tavaramäärällä. Karmea kiihtyvä spiraali tämä. En kykene ymmärtämään.

Ja sitten vielä on sitä kallista jossa on joku hieno merkki ja se on silti aivan yhtä huonoa mutta on sentään hienoa huonoa ja siihen ollaan sitten ylen tyytyväisiä.

Onko niin että kaikki kunnollista tekevä on joutunut laittamaan luukulle lapun kun kauppa ei käy, kilpailu liian kovaa, kaikki ostaa halvempaa. Sitten kaikki tuotanto Kiinassa ja samaten kaikki osaaminenkin niin että siinä vaiheessa kun paska läsähtää tosiaan kämmenelle kun mikään ei kestä, maapallosta puhumattakaan, ei voida kääntyä takaisin kun tuotantomahdollisuuksia ei enää yksinkertaisesti olekaan meillä itsellä. Kukaan ei osaa enää mitään. 

Tällaisina päivinä mietin miksi itsekin tuotan uutta. Lisään ja kuormitan. Olkoonkin että panostan laatuun ja kestävyyteen. Teen itse kaiken mahdollisimman ekologisesti ja luomutuotteita käyttämällä. Tietenkin kalliimmalla kuin nuo halpikset. Silti lisää asiaa maailmaan.

Minä haluan. Kunnollisia toimivia ja kestäviä tavaroita. Puhdasta normaalia vauhtia kasvanutta ruokaa. Raitista ilmaa ja tilaa luonnolle. Rakentavaa pitkäkestoista kehitystä hutun sijalle. Takaisin sitä tervettä ajattelua, maalaisjärkeä.

Näin nokkakärryt tyhmine tyhjine renkaineen kärräsi tämän päivän sitten paasaukseen.

Nyt väsyttää

Metron seinällä mainostetaan Haaga-Heliaa, yhteishaku on käynnissä/käynnistymässä. Kuvassa on nuori kaunis kuulaan energinen nainen ja tekstissä kysytään oletko koskaan halunnut olla yrttäjä tai jotain vastaavaa.  Naisella on se asento että on juuri lähdössä juoksemaan maratonin, ennen sitä koulupäivää,  tai ehkä valloittamaan koko maailman. Raikkaasti ja varmana. Kiinnostavia haasteita päin. Tiedätte. 

Nauratti kun kuvittelin kuvaan käsityöläisen. Sen kerrospukeutuneen ja kiltin.

Mietin että yrittäjät voisi ehkä karkeasti jakaa kahteen eri sarjaan. On ne jotka todella haluavat olla yrittäjiä, jotka kenties jopa miettivät itse tuotteen, tai palvelun sen jälkeen. Heitä innostaa haasteet, myynti, markkinointi, käyrät ja tuloksen parantaminen. Heille parhautta on se että voi keksiä itse miten sinne huipulle pääsee. Tähtäys on nimenomaan sinne huipulle, isoihin rahoihin, kasvuun, kenties kansainvälistymiseen. Uskon että lähtökohtaisesti tällaiset yrittäjät voivat kohtuullisen hyvin. Yrittäminen on se juttu. Ideaali olisi johtaa suurehkoa energisesti virittynyttä porukkaa. Imago on äärettömän merkitykselinen.

Sitten on pakostayrittäjiä. Sellaisia jotka eivät mitenkään muuten keksi ansaita leipäänsä tehden työtä mitä haluaa. Siis Ei Mitenkään Muuten. Tässä luokassa on pääsääntöisesti kaikki käsityöläiset (poikkeuksiakin toki on) ja useimmat taitelijat. Kun on pakko tehdä käsillään sitä omaa visiota, ja leipääkin pitäisi saada pöytään, aloitetaan yritys. Pienesti vaan, sohvan nurkasta ehken ensin. Sitten pakosta ja ujosti ehkä isommalla kaavalla. Itse bisnes on välttämätön inhokki, myynti kuin möisi omaa lastaan, markkinointi Klingonia, pitkät tähtäimet yleensä kadoksissa kun ei ne silleen kiinnosta. Kasvu on jees, mutta ihan vain sen verran että saisi elannon.  Kilpailu on vaivaannuttavaa. Ideaali olisi saada olla omassa kuplassaan mukavuusalueen ytimessä. Aina. Imagolla ei ole niin mitään väliä.

Luonnollisesti olen itse jälkimäinen. Taisi olla turha edes kirjoittaa.

Hankaluus tässä on että nämä kaksi sarjaa kohtaavat väistämättä. Siis parashan olisi että me käsityöläiset istuisimme aina vaan keskenämme ja ostelisimme toistemme työt, mutta ylläolevista kimmokkaista johtuen meillä ei ole siihen rahaa. Muuten homma hoidettaisiin näin. Aivan varmasti. Seuraa vieläkin voimakkaampaa yleistystä; käsityöläinen on mukava, pehmeä, yliherkkä, ja sillä on älyttömät siniset silmät (kivat ominaisuudet ystävien kesken mutta mitääntekemättömät bisneksessä). Se uskoo toisista aina parasta. Ja turpaan tulee niin että päreet lentelee. Näin usein on, valitettavasti. Koska se vastapeluri olikin se ykkösyrittäjä jolla on kovemmat piipussa.  Joka ajattelee omaa etuaan ja rahan tuloa, koska muuten ei menesty. Ei se todella mieti miltä toisesta tuntuu, tai onko tämä nyt tasapuolisen reilua, tuleeko molemmille mukava olo. Käsityöläinen lähtökohtaisesti ajattelee että tietenkin käyttäydytään kohteliaasti ja reilusti, ihan ilman että asiasta täytyy puhua, saati sitten sopia tarkasti, tai herran tähden tehdä kirjalliset sopimukset. 

Ja joka ikinen kerta kun käsityöläinen saa nokkiinsa, se on aina yhtä ihmeissään että miten nyt noin voi mennä? Joka kerta. Joka ikinen kerta. Uudelleen ja uudelleen. Yhtä ällistynyt. Koska eihän ihmiset vaan noin.

Olen saanut turpiini usein. Kokeillut paljon kantapään kautta. En silti ole 'kovettunut', en ole 'oppinut'. Edelleen innostun ja uskon kaikkeen tulevaan kivaan uuden mahdollisuuden edessä. En silti ole mielestäni typerä ihminen. Luotan sovittuun sanaan. Koen jopa että tavallaan vahvuuteni on se että luotan toisiin. Kohtelen toisia aina reilusti ja pidän mitä sanon. Naiivisti edelleen ajattelen että edessä oleva on entistä parempaa, että elämä on silleen tasapainottava että kaikki saa ansaitun palkkansa. Mutta hahaa, näinpä ei bisneksessä olekaan. Sillä se jolla on kanttia eniten kävellä muiden yli takuulla saa parhaimman palkan.

Onneksi on se voimaannuttava kollegasisarten rinki jotka potkis toistensa persauksille että nouseha ny siitä, tämä nyt oli taas vaan yks tämmönen.

Heittopussit

Mukavaan Bockin talon kädentaitoyhteisöömme kuuluu kummia. 

Aikoinaan, kolmisen vuotta sitten yhteisö oli laajempi ja eläväisempi, asustaessaan Senaatintorin toisella laidalla Kiseleffin talossa. Talo on oli käsite, olihan se ollut toiminnassa jo vuosia. Turistit osasivat tulla, myös kaupunkilaiset ja muualta Suomesta visiteeraavat. Homma toimi mukavasti. Kiseleffistä pidettiin ja sinne tultiin varta vasten ihan kaukaakin.

Kas sitten kaupunki päätti renoveerata talon. Käsityöläiset heivattiin ulos. Takaisin ei ollut tulemista sillä talo haluttiin uusia fiinimmäksi. Sinne haluttiin oikeita disainareita, ei mitään käsityöläisiä. Niinpä osa Kiseleffin kaupoista loppui, osa hajaantui ties minne ja osa päätyi tänne Bockin taloon.

Viime vuoden vaihteessa Kaupunki renoveerasi toisen talon Torikortteleista, tällä kertaa Goviniuksen talon Kauppatorin kulmassa (Bockin talo ja Goviniuksen talo jakavat Katariinan kadun). Meille tarjottiin vuokrattavaksi Goviniuksen tiloja mutta koska olimme jo kerran muuttaneet katsoimme parhaaksi jäädä Bockin taloon. Se meille luvattiin, tosin pienen remonttikatkon jälkeen.

Kas nyt kävikin yllättäen sitten niin että remontin jälkeen ei olekaan takaisin tulemista. Bockin talo laitetaan toimistoiksi. Mitäs siihen sanotte? Ei mitään. Tuuliajolla ollaan. Heittopussit. Tarjolla on yksi iso tila josta voimme vuokrakilpailulla saada siivun, siis taistelemalla toinen toistamme vastaan. Kaikki eivät mahdu, niillä jolla on varaa maksaa suurin vuokra on parhaat mahdollisuudet. Mutta kiinnostuneita on kuulemma paljon, jotain ulkopuolisia suuria tahojakin. Eipä siinä pienet käsityöläiset sitten pärjää. Eikä kaupunkia kiinnosta.

Tai jännästi kiinnostaa silloin kun on joku tapahtuma, silloin mainostetaan kiinnostavia käsityöläiskortteleita, että kulmat näyttäisivät mukavilta ja eläväisiltä. Katariinakadun avajaisissa hehkuteltiin uutta katu-kaupunkia pieniä putiikkeja, uniikkia kädentaitodesignia ja kahviloita. Käytännön hetkellä tällaista ei ole oikeasti harkinnassakaan. Elävässä elämässä meillä ei ole mitään merkitystä eikä oikeuksia. Meitä heitellään mihin sattuu, luvataan yhtä, maalaillaan toista, ja lopulta jää tyhjät käteen.

Onko käsityöläiskulttuuri tosiaan niin turha ja arvoton?

Ajatusta kehiin, kiitos

Tänään havaittiin jälleen että luonto on (edelleenkin) paras jättää ihan luonnolleen ja rauhaan. Mökin rantavesissä on uiskennellut sorsaperhe. Arka sellainen, ei mikään pullasorsasorttinen. Kuusi ihanaa pientä höyhenenkeveää poikasta. Välillä uskaltautuvat lähelle rantaa josta mamán koira antaa niille livakat hatkat. Olen nähnyt nämä hatkat muutamaan kertaan. Aina jännityksellä että kerkeäväthän kaikki varmasti karkuun. Sen verran nopeaa on pikauinti että turvassa ovat olleet (itseasiassa niin nopeaa räpylämelontaa että ilmaa näkyy mahan ja veden välissä). Eräänä päivänä perhe yllättäen rantautui, ehdimme hätistää ne kiireellä takaisin järveen ennenkuin koirimus huomasi ne. Olisi tullut sorsapaistia jos ei olisi ehditty ensin. Kovin ketteriä kun eivät ole maalla vesilinnut. Ihmeteltiin mikä aivopieru ne sai tuolleen rantautumaan.

Tänään keskustelin mamán kanssa akustiikkalevyistä terassilla ja yllättäen ihan huomaamatta jalkojen juuressa olikin lauma kaulojaan kurkottelevia sorsanpoikasia, hirveällä piipityksellä, pullan perässä. Siinäpä tuli nimittäin sitten kiire. Villasukkasillani säntäsin koiran etsintään, joka onneksi, kerrankin, nukkui talon takana. Sain otuksen suljetuksi sisätiloihin. Sillä välin mamá yrittää hätistellä linnut veteen mutta eivätpä mene, ei, kun olisi sitä pullaa niin kiva saada. Lopulta piti kepeilla paukuttaa maata ja huutaa ärjymällä ennenkuin poistuivat (mahtoi näyttää sadistiselta jos joku veneili juuri silloin ohi...). Ja toivottavasti pelästyisivät niin etteivät enää tule meille kyläilemään. Katastrofi vältetty tällä kertaa. Myöhemmin huomasimme naapurit laiturillaan iloisin naamoin nakkelemassa sorsille pullaa.

Hitsin hyvä idea kiva opettaa tällainen luomusorsa citysorsan tavoille. Ei olla ainoa aidattu tontti jossa koira juoksentelee vapaana. Jos tulevat tänne uudelleen niin ihme jos sattuu olemaan yhtä hyvä tuuri. Visioin retkottavat pikkukaulat roikkumaan korian kidasta. Ei mitenkään mukava mielikuva. Kurkkua kuristaa ihan. Rakensimme oksista barrikadin rantaan, toivottavasti auttaa.

Nopeasti oppivat luonnon luomat, pedon pelko unohtui sen siliän tien kun helpon sapuskan houkutus kasvoi. Ai että minua raivostuttaa ihmiset jotka alkavat luontokappaleita syöttelemään täällä pöpelikössä. Ensinnäkin jo se ettei ranskanleipä ole luontokappaleen ruokaa, jää ravinteet saamatta. Muistatteko ne cityvarikset joille ei enää kasva höyhenet koska pullaruoka näivettää ne? Tai siilit jotka eivät osaa enää itse etsiä ruokaansa ja kuolevat nälkään, (viimeistään talvipesässään) kun mökkiläiset lähtevät koteihinsa? Toisekseen, luontokappaleen kesyttäminen ei ole ikinä hyvä idea.

Mamá muisteli vastaavaa tilannetta jossakin muualla, että lopulta nähtiin kun naapurin metsämiehet olivat posautelleet leipää kerjäävät sorsat suoraan veneestä. Metsämiehen saaliiksi menevät nämäkin syksyllä, kesyt kaverit, jos joku ei syö niitä sitä ennen.

En voi ymmärtää tällaista ajattelematomuutta, kun vielä niin paljon kirjoitellaan lehdissä että älkää ruokkiko villieläimiä. Että niistä voi iloita mainiosti katselemalla, ilman että tunkee pullamössöä nokkiin ja naamoihin.

Sitten killistellään että miten ihanaa kun tuollaviisiin kesyynytyvät että ihan kädesta pullaa ottavat. Pam.

Oksabarrikadi. Ei näytä kutsuvalta, eihän?

Enkäpäivästä päivää

Heräsin aamulla enkäpäivään. Niitä kummia päiviä jolloin tuntuu että on puoli askelta itseään jäljessä, asiat ei luista ja koko ajan päällä harmitus. Nämä päivät on minusta kummallisia koska ne tulevat ihan puun takaa itsestään etukäteen ilmoittamatta ja niihin vain pahaa aavistamatta herää. Tietää oitis että jaaha tämmöinen päivä sitten.

Kompuroin itseni läpi aamun, pakkasin kömpelöiden kamat pyörään ja lähdin postiin hakemaan pakettia joka olikin sitten jostain enkäpäivän syystä oli mennyt väärään postiin. Pyöräilin toiselle postille entistä kiukkuisempana. Kakkospostin ja työhuoneen välissä törmäsin arvaamatta tuoksumuuriin, iso kaari kukkivia ruusupensaita aivan yllättävässä paikassa. Tuoksu oli niin ihana että oli pakko kääntyä takaisin ja pysähtyä haistelemaan. Kauniitakin olivat, valkeita ja punaisia ja vaalean punaisia. Ja kas, oloni parani kertaheitolla.

Mietin että voisiko enkäpäivät muuttaa hyviksi tekemällä heti aamulla jotain hirmukivaa rutiineista poikkeavaa. Kun selkeästi ruusuja tuoksutellessa sain itseni kiinni ja olin taas normirytmissä. Onko niin että joskus itselleen pitää antaa hieman ylimääräistä aikaa saada hetkestä kiinni?

Sitten mietin että miksi, oi miksi, hetkessä eläminen on niin vaikeaa. Huomaan että koko ajan päässäni seilaa tulevia tehtäviä ja järjestyksiä. Olisin paljon onnellisempi jos aikatauluttamisen jälkeen sulkisin aktiiviset ajatukset seuraavilta ja elisin juuri tässä hetkessä (anteeksi vaan että toistan itseäni tässä asiassa) ja siinä tehtävässä joka on käsillä, pyöräilyssä, tuoksuissa, kankaiden tunnussa käsissä, värien sekoituksen hurmassa, kahvitauossa. Ilman että ajattelisin mitä seuraavaksi, mitä sen jälkeen, mitä huomenna, ensi viikolla, ensi syksynä. Ihan turhaakin stressaamista koska ei asioita ajattelemalla tee kun ne tehdään aina joka tapauksessa ajallaan. Oppisinko laittamaan aikataulut paperille ja sitten tyhjentämään pään niistä sille hetkelle jossa olen. Ehkä silloin kuulisinkin sen ylimääräisen hetken tarpeen enkä joutuisi enää enkäpäivän kynsiin.

Tällaisen ilahduskuvan sain belgialaisen miehen isältä jonka hoiviin ruusuni jäivät. Kuinka kauniisti ne kukkivatkaan, ihanat.

Narinamaanantai

Olen huono maanantai-ihminen. Herään vaivalloisesti, tai en oikeastaan edes herää, toimin hitaasti ja automaattisesti aamun ohi. Silmissä on liimaa. Haluan ryömiä takaisin sänkyyn ja nukkua lisää. Väsyttää. Tökkii. En suoriudu normaalisti juuri mistään.

Olen vastahanka ja enkä.

Pakottaudun työhuoneelle koska niin kuuluu tehdä maanantaisin. Istun bussissa edelleen kärttyisänä kun kaikki ärsyttää. Töissä surffaan koneella pari tuntia turhaa ja edelleen tahmoo. Sitten juon työhuonenaapurin kanssa kahvit (n. 1,5 litraa itselle). Hitaasti alan virkoamaan ja saan ehkä jotain tuottavaakin tehtyä. Mutta koko päivänä en ole vielä tiistain tasolla.

En ymmärrä miksi aina näin. Vaikka olisin kuinka nukkunut riittävästi ja levännyt halki viikonlopun. Tämä on tyystin henkistä maanantain vastustusta jonka alitajuntani kehittää ilokseni, ihan itsenäisesti. Siitäkin huolimatta että työni on kivaa ja rakastan työhuonettani. Onko tämä ekaluokasta asti kehittynyttä opittua maanantaitapaa?

Tänään olen surffannut luontaiskosmetiikkasivuja, vaatteita, puhelinliittymiä ja oikotiellä asuntoja. Lukenut uutisia ja blogeja. Suunnitellut tulevia päiviä kalenteriin ja siirtänyt osan tämän päivän hommista huomiselle (jokamaanantainen toimenpide). Kuplapeliin en ole vielä alkanut vaikka sekin saattaa olla edessä. Harmittelin että ystävä on saanut töitä enkä voi soittaa tunnin puhelua hänelle. Söin lounaani etuajassa koska en keksinyt enää muutakaan tekemistä. Mietin Kekkosta ja Mannerheimia. Ja japanilaisia. Pohdin joulupipareita ja että kehtaisinko ottaa nokkaunet työhuoneen sohvalla. Katselin päivän työlistaa viidennen kerran ja arvoin voisiko jostain vielä karsia. Sitten sätin itseäni kun en ryhdy. Hitsi kun olen itselleni vaivalloinen.

Huomenna tämä on ohi. Olen taas normaalissa työvireessä ja energinen. Perjantai-iltana harmittaa kun lauantaina en tee töitä. Kun innostaisi vielä kokeilla tuota ja viimeistellä tämä. Sunnuntai-iltana kahdeksan jälkeen alkaa sunnuntaiangsti ja maanantai avautuu totuttuun tapaan vaikeasti. Ei kuulkaa järjen häivää tässä.

Reiluu ja reiluu

Huomasittekos että tällä viikolla vietetään reilun kaupan viikkoa? Iloitsen aina kun reiluutta tai luomua brändätään. Reiluus on monelle jo huomionarvoinen käsite, minusta tuntuu että paljon ympäristöystävällisyyttä enemmän. Tiedän paljon ihmisiä jotka ostavat aina reilun kaupan banaaneja, mutta eivät juuri koskaan luomua. Siitäkin huolimatta että banaanitkin ovat ei-reiluja kalliimpia. Mutta enpä narise tästä, hyvä että ostavat ne banaanit.

Joissakin tapauksissa mietin ettei reilu ole välttämättä luonnolle reilua. Ensinnäkään reiluus ei tarkoita tietenkään ettei raaka-ainetta ole riistokasvatettu ympäristölle haitallisin lannottein ja tuholaismyrkyin, ellei tuotteessa ole erikseen mainittu ekologisista tavoitteista. Toiseksi tuotteen tuominen kaukaa mitätöi helposti ekologisuuden vaikka se olisikin kasvatettu puhtaasti. Ei-luomu reilu tuontituote vaakakupissa lähiruoan kanssa on aika kevyt. Esimerkiksi reilun kaupan sokeri tuodaan kaukaa jättituotantolaitoksista monen välikäden kautta. Suomalainen sokeri tulee naapurista. Minulle eniten järkeä on ostaa reiluina tuotteet joita ei voi kasvattaa lähellä. Reilut suklaa, kahvi ja eksoottiset hedelmät rules.

Mutta reilun kaupan tuotteita ostamalla tukee työläisten koulutusta (ja terveydenhuoltoa, inhimillisiä asuinoloja, järkevää palkkaa ja turvallisia työolosuhteita). Erityisen tärkeää myös luonnonsuojelua ajatellen. Tästä minulla on muisto keskustelusta Unisefin työntekijän kanssa. Tililtäni menee kuukausittain tukirahaa WWF:lle ja Greenpeacelle. Pahoittelin Unisefin henkilölle ettei oikein enää olisi varaa tukea heitäkin. Sain vastaani erittäin hyvän, inforikkaan ja perustellun vastauksen että luontoa suojelee parhaiten kouluttamalla ihmisiä. Oikein sekin.

Törmäsin n. vuosi sitten hurmaavaan kakkublogiin Kinuskikissaan. Silloin olin vielä aika noviisi blogien lukijana, enkä ollut törmännyt yhteenkään kakkublogiin aikasemmin. Kinuskikissa koukutti heti, minusta oli äärimmäisen mielenkiintoista kuinka joku jaksaa, innostuu ja osaa koristella moisia kakkuja. Selasin kertaistumalta kaikki arkiston kakut läpi (myöhemmin olen huomannut että kakkublogeissa löytyy, mutta edelleenkään ei Kinuskin vertaista). Kinuski on haastanut kaikki lukijansa vaihtamaan vakio-ostoksista ainakin yhden tuotteen luomuksi tai reiluksi. Haaste on paketoitu ihanaan ja reiluun suklaa-appelsiinikakkuun. Postauksesta löytyy myös kiinostava aiheeseen littyvä linkkilista (jonka pihistäisin tähän tekstiin jos kehtaisin).

Sen lisäksi että lupasin vaihtaa viljatuotteeni luomuun säännönmukaisemmin kuin satunnaisesti, haastan teidät samalla kaavalla, vaihtamaan yhden vakiotuotteen eettisemmäksi, tai ympäristöystävällisemmäksi. Minkä tuotteen te vaihdatte? Psst: Reilu kahvi vaaleansinisessä paketissa on hyvä kahvi, hiukan voimakkaampipaahtoinen kuin peruskama ja maultaan maukas.

Voiko vaikuttaa?

Laitoin ympäristöystävällisen aloitteen Hesarin sivuille. Anteeksi, paasaan aloitteeni aiheesta hetken seuraavassa tekstissä.

Meillä käytetään ympäristöystävällisiä pesuaineita, uusi säilöntäaineeton, fosfaatiton ja zeoliititon Lumme-pyykinpesuaine on erityisen hyvä tuote, pesee hyvin ja tuoksuu raikkaalle. Ecoverin tiskikonetabletit toimivat aivan yhtä hyvin kuin epäekologiset tuotteet (suomalainen vesi on niin kalkitonta ettei tiskikonetta peseviä tuotteita tarvitse kukaan). Lumme-sarjaan kuuluu myös hyvät siivousaineet. Ostaessani em. tuotteet ärsyynnyn aina koska löydän ne etsimällä korkeimman hyllyn kauimmaisesta nurkasta, ja maksavat miltei tuplasti verrattuna muihin tuotteisiin. Hinta kirpaiseee minuakin. Vähätuloiselle hinta voisi olla mahdoton, kuten myös suurperheille joilla pesuaineita kuluu eniten. Sama kuvio myös muiden tuoteryhmien kohdalla, luomuruoka ja ekologisesti valmistetut tuotteet ovat tyyriitä luksustuotteita. Mietin ettei tämä millään lähennä ihmistä ja luonnonsuojelua. Mietin myös maksaisiko homma itsensä takaisin jos hintapolitiikkaan puututtaisiin vaikka alv-helpotuksella. Jossakin vaiheessa luonto voi jo niin huonosti että meille kaikille tulee aivan järisyttävän suuri lasku. Siihen kannattaisi vielä vaikuttaa.

Kaikki tietävät, ainakin pitäisi tietää, miten hurjia ympäristövaikutuksia pesuaineilla on. Keskivertoperhe pesee yhden tiskikoneellisen ja yhden pyykkikoneellisen päivässä, sekä siivoaa kerran viikossa pesuaineita käyttäen. Jokaisesta koneellisesta pääsee osa pesuaineista luontoon, ja pesuaineet sisältävät ympäristölle haitallisia aineita, mm. fosfaattia ja zeoliittia, yhden päivän yhteispäästöt ovat inhottavan suurta luokkaa. Koetin etsiä netistä lukuja ja tutkimuksia tämän tekstin tueksi, mutta eipä niitä noin vain löydykään, harmittelen että koulukirjani on mamán luona varastossa ja muistini nolon huono.

Kun aikoinaan opiskelin puuvillan kasvatuksen ympäristöhaitoista törmäsin seuraavaan tietoon; puuvillavaatteiden ympäristöhaitallinen vaikutus jakautuu niin että 1/3 haitoista syntyy siihen mennessä kun vaate on saatu kauppaan (puuvillan kasvatus torjuntamyrkkyineen, sadon korjuu, lukuiset tehdaskäsittelyt mukaanlukien valkaisu ja värjäys, kuljetukset jne.), ja 2/3 sen huollosta, eli pesuista (Finatex 1998). Minusta aika helkkarin yllättävää tietoa. Pesuaineita menee myös paljon pullojen pohjilla roskiksen kautta kaatopaikalle (luin Greenpeacen tiedotteesta aikanaan määrän joka oli huikaiseva). Kuluttajavirasto varoittaa tahranpoistoaineiden ympäristö- ja allergiahaitoista, silti pinkkiä pulveria ostetaan entistä enemmän.

Ja tietenkin kaikki viljely torjuntamyrkkyjä ja lannoitteita käyttäen, meillä suomessa se hoituisi hyvin ilmankin, jos luomuviljelyyn saisi enemmän tukea, tai verohelpotuksia. Tukea siksi ettei sato kasva yhtä nopeasti ja suureksi kuin em. aineita käyttäen ja siksi hinta luonnollisesti on superkasvatettua tuotetta kalliimpi. Ravintoarvot ovat sitten tietenkin aivan toinen juttu. Toissakesänä luin Hesarista mielenkiintoisen jutun kuinka paljon torjuntamyrkkyjä oli kaikissa eiluomu-tarhakasvatetuissa marjoissa (en tietenkään muista enää näitäkään lukuja, pahoittelen, mutta määrä kuristi kurkkua).

Myönnän ensimmäisenä ettei minulla ole riittävästi tietoa verohelpotusten järjestämisistä, tai tukien saatavuudesta tai mistään poliittisista ratkaisuista. Mutta mietin miten hirmuisen vähän voi luontoa suojella normaalituloilla. Pitkällä tähtäimellä tämän politiikan kirves iskee kyllä ihan omaan sääreen.

Aloitettani pääsee lukemaan tästä, voitte myös puoltaa sitä, siitä olisin iloinen.
Pahoittelen että joiduin käyttämään aloitteessani kamalaa sanaa loppupeleissä, kirjainmäärä ei riittänyt sanoihin pitkällä tähtäimellä. Huh. Lupaan ettei tämä toistu enää koskaan.

Liian kestävä?

Ostin eilen Marimekosta talvitakin. Edellisen talvitakin (muoti-ihmiset, sulkekaa silmänne seuraavalta) ostin 12 vuotta sitten. Se oli silloin 'älyttömän kallis' klassinen pitkä musta villakangastakki. Joka kevät olen vienyt sen pesulaan josta se on tullut kotiin uuden näköisenä, puhtaana ja nypyttömänä. Takki on ollut rakas ja maksanut itsensä monin kerroin takaisin. Nyt kuitenkin tuntui että siirtyisikö vanha takki lenkkitakiksi työmatkakävelyihin. Toivon että uusi takki kestää edes puolet edellisen takin elinkaaresta. Ja että se muotoutuisi henkisesti yhtä rakkaaksi.

Minua tympii halpavaatteet. Ne näyttävät hyviltä ainakin ensimmäiseen pesuun saakka, sitten jotain mystistä tapahtuu ja ne menettävät muotonsa, venähtävät ja kulahtavat, hyppäävät hetkessä uusista vanhoiksi. Tarkoitus on tietenkin että sitten ostetaan uusi halpis. Samalla pysyy kätevästi muotimaailman kuumassa ryhmässä. Mutta mitä luonnonvarojen haaskaamista, oikea epäekologisuuden kulminaatio. Ollakseen niin halpa voi olla varma ettei tuotantoketju ole ollut eettisestikään reilu. Yritän itse ostaa vähemmän, laadukasta ja pitkäikäistä. Siihen tähtään myös tuotteillani, kankaani ovat kalliimpia kuin Eurokankaan, sisustustuotteeni kalliimpia kuin Hemtexin, IKEA:n ja H&M:n uuden sisustuspuolen. Mutta ne kestävät, ne ovat ekologisia ja eettisiä (työvoima olen minä), niihin saa oman tarinan, ne tulevat rakkaiksi. Omatunto on puhdas ja luonto kiittää.

Tiedän ihmisiä joista on ihanaa shopata paljon ja usein, heistä ei ole ongelma heittää tavaraa roskiin ja ostaa uutta tilalle kuukausittain, päinvastoin, se on nautinto. He löytävät touhuun eettisen kulmankin, he pitävät taloutta pystyssä ja töitä köyhissä maissa. Harmillista omasta näkökulmastani on miten halpatuotteet muokkaavat kuluttajien ajatusmaailman sellaiseksi että kaiken on oltava halpaa. Laatuun ei haluta sijoittaa koska saatavilla on vastaava tuote pikkurahalla, olkoonkin että laatu on huono. Aina on saatavilla toinen. Kaiken ei halutakaan olla kestävää.

Eilen pohdin erään ystäväni kanssa missä kulkee pitkäikäisyyden raja. Joskus tuote voi olla liian kestävä. Ystävä oli saanut lahjaksi Marimekon yksivärisen trikoopuseron 16 vuotta sitten. Hän on ehtinyt toivoa sen loppuunkulumista jo vuosia, lopen kyllästynyneenä sen kaivanut ja haudannut kaappiin liian monta kertaa, joskus liian pienenä, joskus liian suurena, joskus vaan kyllästyttävänä. Laatua voi olla liikaa. Ystävällä oli onnea koska piti puserosta, joskus kestävä tuote voi olla puolimieluinen. Sillon sen kestävyys vasta sapettaakin.

Mökkietiketti

Minulla on ollut onnea kun isovanhempani hankkivat kesämökin ennen syntymääni. Ensin he rakensivat saunarakennuksen jonka reilun kokoisessa kammarissa pystyi hyvin koko perhe yöpymään. Kammarin turvin he rakensivat sitten päärakennuksen jossa on keittiö, olohuone ja kaksi makuuhuonetta. Siinä vaiheessa kun putkahdin maailmaan äitini ja isäni omistivat puolet paikasta ja asustivat saunakammaria. Myöhemin rakennettiin erillinen savusauna ja entisestä saunasta tuli toinen makuuhuone saunakammarille kaveriksi. Kaikki mahdolliset kesäkuukaudet asuimme mökillä, elin kuin pellossa mummin ja ukin kanssa vanhempien ollessa töissä. Niitä unohtumattomia loistavia lapsuuden kesiä. Kasvoin saumattomasti kiinni paikkaan ja se on edelleenkin minulle maailman tärkein. Mökillä lataan akkuni ja rentoudun ihan oikeasti (anteeksi aiheen toisto, mutkun...)

Mummini oli tarkka käytöstavoissa ja opetti minulle tiukasti mökkietikettiä. Ja niin opetti äitinikin. Minusta tämä etiketti pitäisi olla selkärangassa jokaisella suomalaisella joka mökillä meinaa aikaa viettää. Kuulostan varmaan tiukkapipoiselta ämmältä mutta mökillä olo on minusta jotenkin niin pyhä henkireikä että se on suotava jokaiselle omassa rauhassaan. Suomalaisten etuoikeus niinkuin vaikka jokamiehenoikeudet.

1. Jos naapurit menevät saunasta alastonna uimaan on kohteliasta vähintään kääntyä heihin selin, mielellään poistua paikalta. Ihan vaikka naapurit olisivat aika kaukanakin. On äärimmäisen tärkeää antaa jokaiselle saunarauha.
2. Mökkiradio on helvetistä. Jos ei kestä luonnon ääniä ja hiljaisuutta, voi hankkia vaikka siirtolapuutarhan. Pysyä kotona. Ostaa korvalappuradio. Tehdä mitä tahansa mutta olla ottamatta radio huutamaan aamusta iltaan laiturille. Mökkiradiota voi soittaa sisälläkin. Mikään ei ole kamalampaa kuin kuunnella vaimeaa ja jatkuvaa jenkkaa naapurin radiosta kun itse haluaisit olla rauhaisessa Zen-tilassa ja nauttia laineiden liplatuksesta. Tästä kävimme kiistaa kun olin teini ja halusin kuunnella musaa jatkuvalla työnnöllä. Ei onnistunut. Nyt ymmärrän miksi.
3. Joka ilta ei tarvitse vetää örvelökännejä. Jos on ihan pakko niin ne voisi myös vetää sisätiloissa, eikä rähistä, mylviä, pöllöillä aamuyöhön pihalla niin että tyyntä järveä pitkin myös vastarannan asukkaat saavat nauttia juhlinnasta kymmenen kilometrin säteellä. Kukaan ei nuku ja joutuu kitkeräksi lisäksi kuuntelemaan perheriitoja joka ilta. Toki bilettää saa, mutta jos se on jokailtaista, voisi mökin ovet lukita alkuillasta sisältäpäin ja heitta avaimella vesilintua.

Tällä etiketillä pärjää minusta mainiosti. Kovin yksinkertaisia asioita, joita ei mielestäni pitäisi joutua erikseen selventämään, niiden tulisi olla ihan maalaisjärjessä.

Mutta todellisuus on toinen. Entinen mökkinaapurimme rakensi jumalattoman pitkä laiturin niin että se sojotti ojossa kuin kipeä sormi meidän rantamme suuntaisesti (meidän mökkimme on niemellä ja heidän lahdessa). Laiturin pähän hän rakensi penkin, senkin niin että pystyi mutkattomasti istumaan penkillä koko päivän katselemassa suoraan meille. Hän veti viinaa aamusta iltaan, soitti mökkiradiota ja notkui päivittäin sopertelemaan juttujaan meille. Naapuri helvetistä. Tätä onneksi kesti vain pari kesää kunnes viina vei miehen...

Uusimmat naapurit olivat paikalla juhannuksen seutuun, vetivät örvelökännejä joka yö ja riitelivät katkeria kovaäänisiä perheriitoja lasten leikkiessä rannalla. Sen lisäksi he erityisesti kerääntyivät katselemaan joukolla jos joku naapureista tuli uimaan. Onneksi meidän saunaranta on niemen toisella syrjällä.

Joskus mökkietiketti voi tulla tielle. Se on niin syvällä monissa meissä, että yhdessä kiristelemme hampaita kaikessa raivokkaassa hiljaisuudessa, mulkoilemme hyytäviä silmäyksiä etikettömiin naapureihin. Kukaan ei ota ja mene juteleman häiriköiden kanssa. Kukaan ei järjestä kuutamoriviä uintireissulla. Kukaan ei huuda yöhön että nyt hiljaa pe**ele! Kun se olisi etiketin vastaista. Ei siinäkään ole kyllä järkeä.

Kuumasta

Palasin mökiltä töihin. Tiesittekö muuten että on aika kuuma? Mielenkiinnolla olen seurannut tätä yleistä kuumuuskeskustelua jota käydän kaikkialla, bussissa, puhelimissa, kaupungilla, facebookissa jne. Ihmiset jakautuvat tasan kahteen leiriin, kärsijöihin ja valittajiin (joihin kuulun, pardonne moi) ja kiihkoilijoihin joiden mielestä tämä on parasta ikinä, että antaa tulla lisää vaan. Narisijoita ottaa päähän tämä intoilu, eivätkä he (lue enkä) usko että asia ihan oikeasti voi olla näin hienoa kenellekään. Ainakaan jos joutuu oleilemaan sisätiloissa. Kiihkoilijat taistelevat intohimoisesti valittajia vastaan, on hienoa rakastaa harvinaista kuumuutta, ja noloa inhota sitä. Siksipä valittajat eivät hyökkää erityisesti kiihkoilijoita vastaan (tai sitten he eivät vaan jaksa kun kuumuus on vienyt heidän energiansa).

Jokatapauksessa, hikoilen vuolaasti kulmatyöhuoneellani johon aurinko porottaa aamusta iltaan. Välillä viilennän itseäni tuikkaamalla jalat kylmään veteen (kahdessa eri maalikulhossa). Rakastan kesää, mutta hiukan vähemmän sitä riittäisi minulle, kiitos. Ja pliis, seuraava joka vääntää kanssani kuumuuden mahtavuudesta saa syyskuusa litsarit. Sitä ennen en jaksa.

Tympäännys

Talven korvissa ajattelin lumien kippaamista mereen ja sitä mitä kaikkea lumen mukana veteen mahtaa mulahtaakaan. Nyt sitten Katajanokan edustalla kelluu suuri jätelautta joka on sitä lumen mukana kipattua roinaa. Olipa yllätys. Nyt sitten ihmetellään että mitenkäs näin. Näen sieluni silmin haalariasuisia työmiehiä, heidän pomojaan ja kippaamisesta päättäneitä pukumiehiä yhdessä tuumin kädet taskussa, silmät ymmyrkäisinä kohauttelemassa olkapäitään.

Lisäksi Helsinki on suunnitellut systeemin jolla hävittää supertehokkaasti lokkeja, ja metsästyslupia myönnetty hurja määrä lisää merimetsojen lahtaamiseen, kanijahti jatkuu. En ymmärrä edelleenkään tätä luonnon sterilointia, ajatusta että tämä maa on vain ihmisten ja häiritsevistä eläimistä päästävä eroon kiireesti. Harva asia etenee niin nopeaan ja tehokkaasti. Ajattelen ettei lokeista olisi häiriötä ensinkään jos ihmiset eivät heittelisi roskiaan kaduille.

Itseasiassa em. hävityslogiikalla ajatellen kaikki häiritsevästi käyttäytyvät ja roskaavat ihmiset pitäisi sitten myrkyttää, tai posauttaa taivaan tuuliin. Olisipa rauhallisempaa ja kauniinpaa elellä sitten.

Ja siltä varalta jos joku säikähti ja miettii pitäisikö soittaa polliisille, en itse kannata kenenkään myrkyttämistä, tai posauttamista minnekään. Tympii vain koko homma ja kaikenlaiset typeryydet.

Kiltti

Kaksi henkilöä viime aikoina ovat sanoneet minulle että olen kiltti. Usein kiltti-sana särähtää ikävästi sanojan suussa ja kuulijan korvassa, vaikka periaatteessahan se on mitä mukavin luonteenpiirre. Vaan kun ihmiselle sanotaan että olet kiltti, monesti sanoja samalla vihjaa että olet vähän lahnake.

Minua kasvatti lapsena kaksi naista, mamá ja mummi. Vietin päivät mummin (ja ukin) hoidossa kaikki kesät, eskarin ja koulun jälkeen iltapäivät. Mummi opetti kultaiset käytöstavat, pilkulleen. Olen ehkä aikaisemminkin maininnut etten ikimaailmassa kuvittelisi villeimmissä kuvitelmissanikaan tervehtiväni ihmistä käsipäivää, ilman että katsoisin silmiin. Varmaan vainajanakin silmäni rävähtävät refleksinä auki jos joku ojentaa kättä kohti. Mummi opetti kohteliaaksi ja diplomaattiseksi. Ja mamá diplomaatiseksi ja rennoksi itseä ja muita kohtaan. Molemmat että aina pitää auttaa jos voi. Ukki opetti läsnäolollaan kiltiksi, mutta sangen positiivisessa mielessä, hän oli maailman lempein ja ihanin mies.

Tästä on seurannut esimerkiksi se että jos edessäni on ihminen joka puhuu mielestäni puutaheinää, ja henkilö ei ole minun elämääni tärkeästi liittyvä, kuuntelen kohteliaasti ja siirryn sitten muualle. En sano hänelle siinä että ohhoh ja ala vänkäämään omaa mielipidettäni. En koe että minun tehtäväni, tai mielenkiintoni, on koettaa ojentaa, tai suoristaa toista ihmistä. En näe että siinä olisi minulle mitään syytä, mieltä, tai hupia, enemmänkin koen pidemmän keskustelun pöljän henkilön kanssa turhaksi ajanvietteeksi. Paitsi jos henkilö on joku läheinen, (eikä kategoriassa pöljä) silloin kyllä sanon mielipteeni, mutta kohteliaasti. Paitsi jos henkilö on tosi läheinen, silloin taitaa valitettavasti diplomatiakin karista. Luotan siihen että he tietävät että puhun rakkauden siivittämänä...

Olen ihmetellyt usein (kuulostan kamalan vanhanaikaiselta nyt) kohteliaisuuden katoamista. Itse elän, ehkä naiivistikin, ajatuksessa että vastaantulija on mukava ihminen, ellei toisin todisteta, ja olen häntä kohtaan kohtelias. Ällistyn usein ettei kaikki olekaan samanlaisella asenteella liikkeellä. Kummeksun sitä ettei Helsingissä naapurit tervehdi, tai auta esimerkiksi avaamalla ovea ostoskasseja kantavalle. Tai että bussiin tungetaan vanhusten edellä kyynärpäin, pukuihin pukeutuneet aikamiehet. Olen joutunut yrityksen perustamisen myötä kohtaamaan hurjia määriä ihmisiä kasvokkain ja puhelimessa. Ja siihen määrään mahtuu paljon 'persoonia.' Monet ilahduttavan mukavia, tai ainakin kohteliaita, mutta suuri määrä lähtökohtaisesti töykeitä ja epäkohteliaita. Kummallista, minusta, mitä voittaa tai saavuttaa olemalla töykeä tuntemattomalle. Überhenkilökohtaisia egopisteitä?

Kyllä minusta on kuitenkin parempi olla kiltti. Vaikka välillä tulisikin tulkituksi lahnakkeena. Enkä todella tällä tarkoita että pitäisi olla aina miellyttävä, kohtelias kyllä.

Junanarinaa

Palasimme Kuopiosta kotiin sunnuntaina sirkusjunalla. Tarkoitan tässä jokajouluista massahelpulia eläinvaunuissa. Upeita vaihtoehtoja on kaksi: Pendolino, jossa viimeisen vaunun neljä viimeistä penkkiriviä on tarkoitettu eläinten kanssa matkustaville (8 penkkiä, 16 tuolia), sekä Inter City jossa puolikas vaunua on eläinkäytössä (kolme settiä neljän istuimen vastakkaisia paikkoja ja kolme settiä kahden tuolin vastakkaisia paikkoja, 18 istuinta siis). Kaikki on normaalioloissa ihan hyvin, eläinlipun ostaja saa lemmikilleen viereisen istuimen, mutta jos on tungosta, eläinpaikkansa menettää, ja kaikki otukset tungetaan em. rajoitettuihin paikkoihin. Niinpä vierekkäin ärisee, sähisee, haukkuu 16-18 toisilleen tuntematonta ja stressaantunuttaa eläintä, kissat, koirat, kanit ja marsut sekaisin. Ja on muuten ahdasta. Omistaja istuu tuolilla ja pitää eläintään jalkojensa välissä tai sylissään, ja koettaa varjella pahimmalta tappelulta. Aivan järjetöntä meininkiä.


Viime jouluna kokeilimme onnistuisiko paremmin Inter Cityssä, saimme vastakkaisille paikoille viereemme afgaanin vinttikoiran. Meillä oli sähisevät ja murisevat kissat bokseissaan sylissämme ja naapurilla sylissään ärhäkäs miniponin kokoinen koira, se ei yksinkertaisesti mahtunut lattialle jalkojemme väliin. Matkaa oli meillä kaikilla viitisen tuntia. Muilla paikoilla ihan sama härdelli, takanamme rähisi neljä koiraa tungettuna vastakkaisille paikoille omistajiensa syliin. Käytävän toiselta puolen äänensä kuoroon lisäsi erityisen kiukkuinen kollikissa. Lopulta saimme riideltyä paikan eläinvaunun viereiseen loosiin. Saimme rauhan ja afgaani tilan lattialta.



Tänä vuonna matkustimme Pendolinolla, hieman parempi fiilis, muita eläimiä ei sentään samalla penkillä, mutta lämmitys oli rikki ja paahtoi täysillä, oli kamalan kuuma ja painostavan huono ilma. Muissa penkkiriveissä oli tukalampaa, vieressämme matkasi kaksi kissaa omistajiensa sylissä, heidän penkkinsä alla makasi litteänä koira ja takana jalkatilassa toinen koira. Koirat eivät tulleet toimeen keskenään ja siksi toinen joutui olemaan penkin alla koko matkan. Välillä koirat rähisivät toisilleen ja välillä kissoille. Kissat sylkivät sydämensä kyllyydestä vastaan ja lietsoivat kamalamman rähinän. Sama meininki tietenkin muissakin penkeissä. Juuri kun jonkinlainen pakotettu status quo oli saavutettu ja oli suhteellisen rauhallista, joku poistui paikaltaan ja siitä alkoi dominoefektirähinät uudelleen.


Maksamme eläimen paikasta jota ei kuitenkaan saa pitää. Säännöistä poiketaan juhlapyhinä niin että eläimiä laitetaan vierekkäin, mutta ei voi poiketa niin että eläimiä voisi sijoittaa vaikka seuraaviin riveihin, allergisille asialla ei ole merkitystä kun vaunu on kuitenkin sama. Tietoihin tulee matkustaako henkilö kissan vai koiran kanssa, mutta tätä ei voida ottaa huomioon niin ettei vierekäisille tuoleille sijoitettaisi koiraa ja kissaa. Niinpä aina uuden eläimen vaunuun tulessa joutuvat kaikki auttamaan vaihtamalla paikkoja ja sijoittamalla parhaiten yhteensopivat eläimet vierekkäin. Jokaisen aseman kohdalla alkaa kaaos.


Lähtiessä minun junani oli rikki eikä päässyt lähtemään Helsingistä, odotimme uuden vehkeen tilalle, miehen juna oli kaksi tuntia kaksikymmentä minuuttia myöhässä, paluujuna oli myöhässä puoli tuntia ja saimme kaupan päälle saunan. Maksoimme lipuista miltei 280e. Tänään luin Hesarista että junaliput kallistuvat entisestään vuoden alusta. Huraa.

Ei ymmärrystä

Urbaanista ihmisestä on tullut niin vieras luonnolle, ja luonnosta niin vieras ihmiselle, ettei luontoa enää siedetä lähellä. Luonnosta on tullut pelottava ja villi, ja sitä pitää kaikin keinoin vahtia. Puistoja pitää olla mutta niiden tulee olla tarkoin hallinnassa, kukkapenkkien siististi ihmiskäsien tekemät, puiden sievästi karsittuja, ruohon tasaisesti leikattua. Kävelytiet mielellään asfalttia ja lehdet haravoitava sillä hetkellä kun ne putoavat. Ja missään tapauksessa, ei siis missään tapauksessa, siellä saa olla villejä eläimiä sotkemassa kuvioita. Puluja? Yök, roskalintuja kakkimassa kaikkialle, nuo lentävät rotat. Samoin varikset ja harakat. Citykaneja? Lahtaukseen vain, ne syövät istutukset ja puut. Liikaa lokkeja, merimetsoja, hylkeitä, oravia. Siis mitä käsittämätöntä ihmettä???

En pysty ikinä millään ymmärtämään tätä ajatustapaa. Minä näen asian enemmänkin niin että ensin on luonto. Ensin on oltava luonto. Siellä olemme vieraina me ihmiset (yleensä käyttämässä vieraanvaraisuutta törkeästi hyväksi), ja sitten ovat eläimet joilla on aivan sama oikeus olla täällä kuin meillä. Miksi kaikki olisi täällä vain meitä varten? Miten joku voi ajatella että kaikki täällä kuuluu vain ihmiselle? Ja kun tähän lisää miten ihminen on tämän pallon sörssinyt, olemme enemmänkin muille asukeille velkaa. Kaivamme maata omian jalkojemme alta, emme tiedä mitä tapahtuu jos linkkejä luonnon kiertokulusta katkeaa.

Liian moni kokee tärkeämmäksi sen että ruusupensas pysyy moitteettomassa kunnossa kun luonnossa elävän eläimen hengen (kuvittele tilanne jossa vierekkäin eläin ja kasvi, ihminen osoittaa sormellaan sitä eläintä ja sanoo ammu tuo pois, haluan pensaan). Jos minulla olisi piha, ja siellä varmasti olisi myös ruusupensaita, minusta olisi niin viihdyttävää katsella pihalla vierailevia eläimiä, siltikin vaikka puolet ruusupensaastani menisi muihin suihin. Koen niin että pensas, minä ja kani ovat kaikki luontoa ja luonnon hommat menee niinkuin menee (ja että elävä eläin on kivempi asia puutarhassa kuin paikallaan jököttävä pensas). Jos jostain syystä haluaisin suojella jotain kasvattamaani, esimerkiksi kasvimaatani, tai omenapuutani, laittaisin sen ympärille aidan. En todella posauttaisi nälkäistä jänistä tuusan nuuskaksi.

Minua ihmetyttää tämä kummallinen siivousvimma, tehdä kaikesta niin hallittua, siistiä, ennalta arvattavaa. Minua ihmetyttää jokainen eläin joka tulee vielä vastaan, että miten ne ovat onnistuneet täällä säilymään hengissä, kaiken asfaltin ja vimmaisten ihmisten keskellä, nostan hattua, kiva kun tulit vastaan, pysy piilossa. Harva asia ilahduttaa minua yhtä paljon kun jos törmään kävelyllä loikkivaan jänikseen tai puhastelevaan myyrään. Itseasiassa suunnittelen kävelyt sellaisiin aikoihin jolloin niitä näkisi enemmän. Rakastin sitä kevättä jolloin lehtopöllö teki pesän viereisen pikkumetsän puuhun ja sain kuunnella sen kaihoisaa huilumaista huhuilua öisin. Ja herätä aamulla mustarastaan lauluun.

Muistatteko Pikku Prinssin jonka elämän suurimmaksi tehtäväksi oli noussut yhden ruusun suojeleminen lampaalta. Tehtävän tärkeys oli kasvanut niin suureksi että peitti alleen kaiken muun ajattelun ja ymmärryksen. Kaikki kiertyi vain siihen että ruusun on oltava kunnossa. Entä muistatteko sen kun Prinssi sai lopulta ystäväkseen ketun, tämä kertoi miten suuri vastuuu Prinssillä nyt on ketusta kun sen kesytti.