Olen jo pitkään meinannut kirjoittaa enemmän äänikirjoista. Olen monesti niihin tainnut viitatakin hengenpelastajina. Tai ainakin tylsyydenpoistajina. Kiirekausi (joulu se tulla jollottaa), on kovalla tahdilla menossa, teen töitä valveillaoloaikani kokonaan. (Paitsi toistaiseksi olen pystynyt tekemään vain vähän viikonlopputöitä. Messukauden alkaessa viikonloppuisin messutaan). Monien ylituntien työrupeama olisi minulle kovinkin raskas, erityisesti sellaisten töiden kohdalla jossa toistetaan jotain ei niin hauskuuttavaa toimintoa, kuten esimerkiksi silittäminen, tai sarjaompelu. Pelastuksen minulle ojentavat äänikirjat. Keskityn tarinaan niin etten huomaa kiinnittää huomiota samalla intensiteetillä työhön. Aivan loistavaa. Joskus jopa ilostun aamulla kun ajattelen he-hei, ompelupäivä, kiva tarina kesken.
Ensimmäiset äänikirjakokemukseni olivat noin vuosi sitten lainaamani pari amerikkalaista dekkaria, jotain suomalaista ja Potterin Harry. Amerikkalainen amerikanenglanniksi luettu lensi oitis romukoppaan. Mieslukija luki sellaisella matalan karhealla teennäisellä leffatraileriäänellä jonka oli kai tarkoitus olla jännittävä. 2o minuuttia jaksoin kuunnella kärvistellen. Olen sen jälkeen kokeillut paria muutakin amerikanenglantilaista äänikirjaa ja tullut samaan tulokseen. Suomalaiset seurasivat metsikköön perässä. Satuin tarttumaan sellaisiin joiden lukijat lukivat kuin luettaisiin lastenkirjaa, möreät äänet roistoille, naishenkilöt kimittivät jne. En kestänyt sitä 20 minuuttiakaan. Mutta Potteri oli aivan huikaiseva, Vesa Vierikon ääni ja lukutapa sopivat tarinaan kuin nakutettu.
Vuoden aikana olen huomannut että englantilaiset kirjat ovat parhaita. Lukijat ovat teatterinäyttelijöitä pitkän uran takaa, lukevat kauniisti ja mielenkiintoisesti ilman että tulee tunne satuilusta. Englannin englantia on kiva kuunnella muutenkin. Yksi ohari on ollut, kuuntelin kirjaa jonka jostain syystä luki mieshenkilö vaikka kirjan kolme minähenkilöä olivat kaikki naisia, se vaan tuntui niin oudolta. Ai niin, onhan minulla toinekin ohari, P.D Jamesit ovat niin jaarittelevia että kadotan punaisen langan nummien kanervikkoon ja kiemurteleviin kärryteihin. Kuuntelin jonkin majakkamysteerin läpi enkä sen loppuessa tiennyt kuka oli murhaaja ja mitä oikein tapahtui. Ei sovellu ainakaan työntekoon, ihan kivaa taustajorinaa se oli silti.
Englantilaisista kirjoista ovat Agatha Christien kirjat nousseet ehdottomiksi ykkösiksi. Tarinat ovat hauskoja ja silläviisiin hitaita että pysyy kärryillä vaikka välillä oikeasti keskittyy työhönsä. Hauskuutusta sekin että monet tarinat saa myös mahtavina BBC:n radiokuunnelmina. Kolmas oharini, vaikka se ei oikeastaan ohari ollut muutakuin tuottavuusmielessä, oli Christopher Leen lukema Poirot-novelli. Työ pysähtyi siihen. Ääni ja luenta oli niin vaikuttavaa etten pystynyt muutakuin kuuntelemaan. Sinällään ihana 40 minuutin kokemus ja tauko.
Pari viikkoa sitten löysin Daniel Katzin Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. Lukijana Lars Svedberg. Aivan loistava kirja, löyhästi toisiinsa linkittyviä nerokkaita novelleja ihmissuhteista. Ja vielä sitäkin loistavampi lukija. Svedberg lukee kauniisti ja kiinnostavasti. Olin myyty. Selkeästi suomessa on myös hyviä lukijoita, pitää jaksaa vain kahlata ne omat suosikit.
Vuoden aikana olen löytänyt kanssasisaria ja veljiä jotka ovat myös hurahtaneet äänikirjoihin. Kirjastossa juttelin miehen kanssa joka lataa kirjoja iPadiin ja siivoaa. Moni lenkkeilee, tai käy salilla tarinoiden kanssa. Eräs tuttava kuuntelee ennen nukkumaan menoa sängyssä, valot sammutettuna. Sanoo nukkuvansa paljon paremmin ja rauhallisemmin kun rentoutuu ihanasti ennen unta.
Kaikkein eriskummallisin ja kiinnostavin ilmiö kohdallani oli huomata miten voin huijata tietoisuuttani kääntämällä sen äänikirjan tarinaan. Maalaan vaativammat ja suuritöisemmät maalaukseni huomattavasti vähemmällä taiteilijan tuskalla kun kuuntelen sivukorvalla tarinoita. Ilman tarinaa ahdistun, erityisesti maalauksen aloitusvaiheessa, paljon enemmän tuleeko maalauksestani mielikuvaani vastaava tuotos. Äänikirjan kanssa luova intuitiivinen aivopuoliskoni maalaa, kuten aina, mutta se kritisoiva ja analyyttinen puoli on hiljaa koska se onkin keskittynyt kuuntelemaan Christien murhamysteeriä. Luova puoli saa tuheltaa rauhassa ja minulla on huomattavasti mukavampaa.