Naamat

Tänään postelisjooni toi viimeinkin lasinaluset Ruottinmaalta. Hartaasti odotetut olivat ja taas oli niin jouluolo kun avasi paketin!

Suomalaiset Suurmiehet:

Kekkone

Sibelius

Mannerheim

(Ihana) Tauno


Sitten arvoisat länkkärit:

Waynen Johni

Eastwoodin Clintti


Ja arvon leidit:

Elizabeth T.

Rita H.

Näistä voi kukin sitten kerätä haluamansa Naamat-sarjan.

Uutuuksia

Hurja kiire alkaa olla loppuhuipentumissaan. Ensi viikolla alkavat joulumessut joita onkin sitten joka viikonloppu. Olen pyörittänyt joulupukin pajaa aamusta iltaan ja koettanut ehtiä valmistaa tarpeeksi myytävää moniin myyjäisiin. Tänään minulla oli harvinainen kotipäivä jolloin keskityin uusien tuotteiden laittamiseen nettiin. Olenkohan jo tällä kertonut että löysin pikkuruisen firman Ruotsista joka laminoi tarjottimia. Tilasin heiltä pieniä sarjoja erilaisia tarjottimia joihin laminoitiin Glamour-kankaitani. Olin ilosta ymmyrkäisenä kun sain uutukaiset tarjottimet postipaketissa. Ne olivat niin ihania, kiiltäviä ja huippulaatuisia. Jokaista mallia on usealla kuvalla ja värillä, ihanaa on myös että tarjottimet voi laittaa tiskikoneeseen! Alla esimerkkejä, loput löytyvät nettisivuiltani.

Elizabeth T pyöreässä tarjottimessa jonka halkaisija on 38cm.

Tällä tarjottimella tarjoillaan marskinlasit, koko 44cm x 22cm.

Neliskäiseen tarjottimeen sopi hyvin Kekkonen laseineen, koko 32cm x 32cm. Aion tarjoilla omat jouluglögini tällaiselta.

Ja tältä hajuisimmat joulujuustot! Koko 40cm x 17cm.

Kekkonen pääsi myös pannunaluseen, halkaisija 21cm.

Päin pierua

Muuan rouva Pulmunen, rinnakkaisluokkakaveri ala-ja yläasteelta, kirjoittaa hauskaa blogia parisuhteestaan ja perheestään; Pulmusen Pohdintoja Parisuhteista. Olen mietiskellyt Pulmusen erästä kirjoitusta vanhasta miehestä joka muisti edelleenkin muinaisen tapahtuman treffeistään joista sluibasi kun pelkäsi pieraisevansa hienossa ravintolassa. Mies jätti siis menemättä, eikä edes perunut. Ja sitä hän katui katkerasti vielä tänäkin päivänä. Lukekaa koko tarina tästä.

Minulle tarina oli kirpaiseva muistutus kuinka helposti pelko ohjaa ratkaisua. Noita hetkiähän tulee eteen tuon tuosta. En tarkoita etten lähtisi jonnekin pierunpelossa, vaan kun siellä jossakin uudessa tuntemattomassa voi olla se tuntematon, uhka, moka, inhottava hetki, tilanne, ihminen. Epäonnistuminen. On niin mukavampaa ja helpompaa väistää, pysyä tutussa ja turvallisessa.

Nämä viimeiset 2,5 vuotta yrittäjänä ovat kuljettaneet minua reimasti mukavuusalueeni ulkopuolella lukuisia kertoja ja näin menee tulevassakin. Olen oppinut paljon ja kaikkein eniten kantapään kautta. Parhaiten sellaisessa tilanteessa jolloin juuri siinä kaiken valaisevassa hetkessä hoksaan että nyt kuulkaa tuli tehtyä virheliike. Jos en olisi kokeillut tuota liikettä, olisi oloni sillä hetkellä huikeasti mukavampi, mutta tietäisin huomattavasti vähemmän.

Olen juuri oppimassa hyväksymään sen että kokeilen usein vääriä asioita ja että se kuuluu oppimisprosessiin. Vähän niinkuin kulkisin labyrintissä lukuisia kertoja umpikujiin tai kiertoteihin kunnes löydän niitä yllätyksiä ja ehkä lopulta jopa jonkinsortin maalin. Tähän mennessä olen nimittäin soimannut itseäni kaikista virheliikkeistä. Olen 'pelänyt pierua' ja väistellyt epämukavia asioita vain löytääkseni ne asiat edestäni uudelleen. Olen menettänyt oppirahoja sijoittaessani johonkin kannattamattomaan. Antanut liian nopeasti periksi. Pelännyt lähestyä hankalaa asiaa uudelleen. Käyttänyt monumantaalisesti aikaa oman häntäni jahtaamiseen. Ollut itselleni noista asioista vihainen.

Mutta nyt kun katson taakseni huomaan että olen aivan toisenlainen yrittäjä kun olin yritykseni aloittaessa. Olen oppinut paljon, karaistunut, voimistunut ja saanut itsevarmuutta, löytänyt hyviä kolosia yritykselleni, kokenut paljon ihania onnistumisia, noussut ylös kompuroinneistani, enkä lannistu vähästä. En pelkää hankalia ihmisiä, vaikken heistä nautikaan. Hyväksyn sen että mukavuusaleen ulkopuolella piipahdellaan. Joskus jopa odotan sitä. Että kaikesta, myös vähemmän loistokkaista hetkistä olen kuitenkin oppinut paljon, yksikään niistä ei ollut turha vaan kenties jopa välttämätön.

Niin että antaa tulla vaan, paljon on vielä oppimatta. Pierua päin!

Kuva täältä.

Kettu

Viime viikolla juutuin sellaiseen hassuun steppauskuvioon vastaantulijan kanssa jossa kumpikin väistää toista toistuvasti samaan suuntaan. Yleensä molemmat naurahtavat huvittuneena, tai ainakin edes kiusaantuneena, mutta jonkinlainen kontakti otetaan kumminkin. Tällä kertaa vastaantulija, keski-ikäinen mies, ei edes katsonut, väänsi kasvonsa vain erityisen kypsyneeseen ilmeeseen. Hitsi että minua harmitti noin hapannaamainen käytös. Ystävä joka seurasi vierestä mainitsi etten viitsisi olla niin ikävystyttävän hapannaamainen, olisin vaikka iloinen että itse ymmärrän nauraa tanssitilanteessa.

Jotenkin kolahti. Että itse olin hapannaamainen yhtälailla kun harmistelin sitä toista hapannaamaa. Että tämähän käy joka kerta kun alkaa jollekulle napista jonkun toisen käytöksestä. Siinä nuristessaan siirtää eteenpäin saman ketutuksen ja vielä ihan turhaan. Kenestäkään ei ole kiva kuunnella toisen harmistuksia (paitsi ehkä jos harmistuksen kohde on joku yhteinen inhokki tai jotain).

Mutta mitä sitten yleensä tulee ketutuksille tehdä, pienille tai suurille? Niellä ne? Antaa valua läpi pään kuin siivilästä? Analysoida rakentavasti omassa päässä? Antaa olla aina, vai viljellä seuloen vain ne pahimmat? Mennä terapiaan?

Ennen vanhaan oli niitä huutopuita keskellä peltoa. Siellä kasvoivat suuriksi yksinäisyyksissään ja ottivat vastaan koko kylän suuttumukset. Sinne mentiin huutamaan yksitellen, puulle. Kaikki ulos vaan, eikä kukaan muu kuule. Havinaa lehdistössä ei mitään muuta. Vitsit miten viisasta.

Äänikirjojen salat

Olen jo pitkään meinannut kirjoittaa enemmän äänikirjoista. Olen monesti niihin tainnut viitatakin hengenpelastajina. Tai ainakin tylsyydenpoistajina. Kiirekausi (joulu se tulla jollottaa), on kovalla tahdilla menossa, teen töitä valveillaoloaikani kokonaan. (Paitsi toistaiseksi olen pystynyt tekemään vain vähän viikonlopputöitä. Messukauden alkaessa viikonloppuisin messutaan). Monien ylituntien työrupeama olisi minulle kovinkin raskas, erityisesti sellaisten töiden kohdalla jossa toistetaan jotain ei niin hauskuuttavaa toimintoa, kuten esimerkiksi silittäminen, tai sarjaompelu. Pelastuksen minulle ojentavat äänikirjat. Keskityn tarinaan niin etten huomaa kiinnittää huomiota samalla intensiteetillä työhön. Aivan loistavaa. Joskus jopa ilostun aamulla kun ajattelen he-hei, ompelupäivä, kiva tarina kesken.

Ensimmäiset äänikirjakokemukseni olivat noin vuosi sitten lainaamani pari amerikkalaista dekkaria, jotain suomalaista ja Potterin Harry. Amerikkalainen amerikanenglanniksi luettu lensi oitis romukoppaan. Mieslukija luki sellaisella matalan karhealla teennäisellä leffatraileriäänellä jonka oli kai tarkoitus olla jännittävä. 2o minuuttia jaksoin kuunnella kärvistellen. Olen sen jälkeen kokeillut paria muutakin amerikanenglantilaista äänikirjaa ja tullut samaan tulokseen. Suomalaiset seurasivat metsikköön perässä. Satuin tarttumaan sellaisiin joiden lukijat lukivat kuin luettaisiin lastenkirjaa, möreät äänet roistoille, naishenkilöt kimittivät jne. En kestänyt sitä 20 minuuttiakaan. Mutta Potteri oli aivan huikaiseva, Vesa Vierikon ääni ja lukutapa sopivat tarinaan kuin nakutettu.

Vuoden aikana olen huomannut että englantilaiset kirjat ovat parhaita. Lukijat ovat teatterinäyttelijöitä pitkän uran takaa, lukevat kauniisti ja mielenkiintoisesti ilman että tulee tunne satuilusta. Englannin englantia on kiva kuunnella muutenkin. Yksi ohari on ollut, kuuntelin kirjaa jonka jostain syystä luki mieshenkilö vaikka kirjan kolme minähenkilöä olivat kaikki naisia, se vaan tuntui niin oudolta. Ai niin, onhan minulla toinekin ohari, P.D Jamesit ovat niin jaarittelevia että kadotan punaisen langan nummien kanervikkoon ja kiemurteleviin kärryteihin. Kuuntelin jonkin majakkamysteerin läpi enkä sen loppuessa tiennyt kuka oli murhaaja ja mitä oikein tapahtui. Ei sovellu ainakaan työntekoon, ihan kivaa taustajorinaa se oli silti.

Englantilaisista kirjoista ovat Agatha Christien kirjat nousseet ehdottomiksi ykkösiksi. Tarinat ovat hauskoja ja silläviisiin hitaita että pysyy kärryillä vaikka välillä oikeasti keskittyy työhönsä. Hauskuutusta sekin että monet tarinat saa myös mahtavina BBC:n radiokuunnelmina. Kolmas oharini, vaikka se ei oikeastaan ohari ollut muutakuin tuottavuusmielessä, oli Christopher Leen lukema Poirot-novelli. Työ pysähtyi siihen. Ääni ja luenta oli niin vaikuttavaa etten pystynyt muutakuin kuuntelemaan. Sinällään ihana 40 minuutin kokemus ja tauko.

Pari viikkoa sitten löysin Daniel Katzin Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. Lukijana Lars Svedberg. Aivan loistava kirja, löyhästi toisiinsa linkittyviä nerokkaita novelleja ihmissuhteista. Ja vielä sitäkin loistavampi lukija. Svedberg lukee kauniisti ja kiinnostavasti. Olin myyty. Selkeästi suomessa on myös hyviä lukijoita, pitää jaksaa vain kahlata ne omat suosikit.

Vuoden aikana olen löytänyt kanssasisaria ja veljiä jotka ovat myös hurahtaneet äänikirjoihin. Kirjastossa juttelin miehen kanssa joka lataa kirjoja iPadiin ja siivoaa. Moni lenkkeilee, tai käy salilla tarinoiden kanssa. Eräs tuttava kuuntelee ennen nukkumaan menoa sängyssä, valot sammutettuna. Sanoo nukkuvansa paljon paremmin ja rauhallisemmin kun rentoutuu ihanasti ennen unta.

Kaikkein eriskummallisin ja kiinnostavin ilmiö kohdallani oli huomata miten voin huijata tietoisuuttani kääntämällä sen äänikirjan tarinaan. Maalaan vaativammat ja suuritöisemmät maalaukseni huomattavasti vähemmällä taiteilijan tuskalla kun kuuntelen sivukorvalla tarinoita. Ilman tarinaa ahdistun, erityisesti maalauksen aloitusvaiheessa, paljon enemmän tuleeko maalauksestani mielikuvaani vastaava tuotos. Äänikirjan kanssa luova intuitiivinen aivopuoliskoni maalaa, kuten aina, mutta se kritisoiva ja analyyttinen puoli on hiljaa koska se onkin keskittynyt kuuntelemaan Christien murhamysteeriä. Luova puoli saa tuheltaa rauhassa ja minulla on huomattavasti mukavampaa.

Kekkosta lisää

Uusimmassa Avotakassa listattiin isänpäivälahjaksi Rantakoski Designsin Kekkonen-pyyhe. Lisäsin juuri nettisivuille kaikki uudet Kekkostuotteet, niitä pääsee tarkastelemaan tästä linkistä. Kekkos-myynti on ollut aika huikeaa, minulle yllätys, mutta tietenkin mukava sellainen. Kiirettä ja vilskettä se on tuonut mukanaan, erityisesti näin isänpäivän alla.

Känkkäränkkä

Haa, tänäänpäs en postaakaan positiivisia fiiliksiä vaan ärsytyksiä. Ettäs tiedätte.

Heräsimme moottorisahan ääneen, anivarhain. Emme siihen erityisesti kiinnittäneet huomiota koska jokasyksyinen überärsykkini se penteleen lehtipuhallin on pauhannut joka toinen aamu ikkunan alla. Kun sitten lopulta nousimme ylös huomasimme että kas, maisema oli avartunut. Kaupunki ystävällisesti 'siistii' viheralueita, tässä tapauksessa ihanasti metsittyneitä kohtia talojen välissä. Juuri sellaisia kivoja metsän pahasia joissa on kiva samoilla ja joissa kasvaa kaikkea yllättävää. Ei kasva enää. Nyt siellä on muutama korkea (karsittu) mänty jäljellä ja loppu on ei mitään. Näemme esteettä talolta talolta talolle. Kuulemme esteettä talolta talolle. Voi järjen riemuvoitto. En käsitä en ymmärrä tuota kummallista kaupunkiolojen sterilointia että kaikki luonto pitää nujertaa ja siivota. Siivota! Minun mielestäni homma on ihan sama kun menisi metsään pölynimurin ja jumalattoman pitkän jatkoroikan kanssa.

Tästä mielenipahoitettuani ärsyynnyin metrossa olevista tankoon nojailijoista. Ne jotka letkeästi nojaavat koko vartensa mitalla niin ettei muilla ole mahdollista tankoon tarttua kun metro lähtee liikkeelle. Vakioärsykkini.

Cafe Engelin mukaan otettava latte maksaa 4,90e. Seikka joka ei ole erityisesti minua ennen harmittanut, vaan tänäänpä sekin sitten harmitti.

Rakkaiden kenkieni pohjassa on reikä ja sukka kastui. Sinä samassa päässäni alkoi soida ärsyttävästi 'Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut', erityisesti kohta 'purukumilla me paikkasimme sen'. Ihan itsestään alkoi rallittaa päässäni eikä suostu poistumaan.

Niskakin on jumissa.

Positiivispostaan kuitenkin ostamistani kerrassaan kauniista kynttilöitä. Tällaisia. Olen joka tapauksessa sangen iloinen siitä että on perjantai ja tulossa on yleellinen Vapaa Viikonloppu. Aion lukea, poltella uusia kynttilöitäni ja rentoutua. Enkä suostu enää ärsyyntymään mistään tänään klo 21.00 jälkeen. Siihen saakka, antaa palaa, hoidetaan tämäkin nyt sitten antaumuksella.

Näitä kauniita saa nyt Kraftista.
Bockin talo, Senaatintorilla.

Herkullinen ruska

Törmäsin tänään häkellyttäviin ruskeisiin. Pyöräilin mererantareittiä pajalle, kuten jokainen työpäivä konsanaan. Ihmettelin mihin hävisivät syksyn kirkkaat värit. Hiljalleen aloin huomata etteivät ne mihinkään menneet, niistä tuli vain uusia.

Niistä tuli pähkinöitä, hasselin tummaa punaruskeaa ja maapähkinän vaaleampaa, saksanpähkinän kuoren vaaleaa beesiä ja sisuksen tummempaa. Pistaasin vihreää väliin, macadamian vaaleaa kermaa. Sitten löysin ihanan paahdetun kahvipavun, vaalean maitokahvin ja sellaisen ruskean kun kahviin kaataa maitoa vain lorauksen. Hiekkaakin usein sävyin ja jotain niin vaaleaa että vain häivähdys okraa. Ja sellaista joka on melkein jo harmaata mutta kuitenkin vielä enemmän beesiä. Ja tummaa suklaata, sitä 90% ja toista joka on melkein tummaa mutta enemmän ehkä maitosuklaata. Kanelin kuortakin.

Tajusin etten ollut oikeastaan huomannut ruskeita, olin vain havainnut kirkkaiden värien häviämisen. Kun aloin ajatuksella katsomaan hurmaannuin ihanista ruskean sävyistä. Lukuisista, toisiinsa kauniisti sointuvista, rauhallisista, lempeistä ja niistä lämpimän voimakkaista. Ne muutamat vihreät maassa kasvavat tuntuivat yhenäkkiä kamalan kirkkailta. Ihana syksy, että tuo iloa aina uudelleen.

Sitten mietin että miksi kaikki sävyt tulevat mieleeni ruokakomeron puolelta. Ja että kupponen kuumaa kahvia ja palanen (tai useampi) suklaata olisi nyt poikaa.

Näitä värejä ainakin, kiitos!

Kuvat täältä