Mielikuvat ja kuvaavat mielet

Edellinen postaukseni herätti keskustelua erilaisista haaveellisista ajatuskuvista. Useimmilla ihmisillä on tiettyjä mielikuvia toisten asioista, yleensä sellaisia missä ruoho on vihreämpää. Itselläni on sellaisia tietysti myös. Yksi on millaista olisi olla maatilan emäntä. Olen siitä aikaisemminkin kirjoittanut (ilmeisesti useamminkin). Tuollainen harras kellarin hillopurkit-elämä. Kuvittelen että heräisin anivarhaisen katveessa (ilman herätyskelloa), vetäisin haalarit päälle ja astelisin rauhaisasti navettaan hoitelemaan elukoitani. Ne siellä ovelta jo myhähtelisivät ilosta, sitten voisi silitellä ja taputella ja tervehtiä huomenia. Niitä sitten hoitelisi aikansa, vaahtoavan lämmintä aamumaitoa tonkkiin, otsa vasten pehmeää lämmintä lehmänkylkeä. Sitten aamukahville, matkalla silmä lepäisi sen peltomaiseman yllä. Tuoreet munat matkalla kanalasta. Sittenpä olisikin aikaa päivällä louskutella mattopuita ja leivoskella tuoksuvia kullankeltaisia nisuja. Naapuriska pistäytyisi ehken kaffella. Kaappikello naksuttaa, kiikkustuoli natisee. Pihalla haukkuu pystykorva. Jonka nimi on Peni tai Musti. Kissoja kerillä uuninpankolla.

Juu. Tiedän kyllä että arki lienee sangen toisenlaista oikealla maatilalla. Kiirettä, kamalasti hommia, eikä sielläkään varmaan rikastumaan pääse. Ei ehdi niitä elukoita rapsuttelemaan ja hellimään siellä, ei.

Ystävälläni oli ruusuisia kuvitelmia siitä millaista olisi olla lääkäri, sellainen hyvä lääkäri. Jolla on aikaa hoitaa, kuunnella ja huolehtia. Pieni talo preerialla. Lääkärinlaukku kainalossa kulkisi potilaskäynneillä, kaikki tuntisivat ja ilolla tervehtisivät. Siellä kulkee se tohtori, kaikkien kyläläisten pelastaja ja lempinaapuri. Hän laskisi viileän lohdullisen kämmenensä sairaitten otsille ja helpottaisi oloja ihan olemuksellaan jo. Ojentelisi kuumeisille pikkuipanoille tikkareita. Ja viisaimpana opastaisi kaikessa muussakin askarruttavassa kuin vain ruumis.

Minua nauratti. Koska jos jokin minusta puuttuu niin se on tuollainen terveydenhuoltogeeni. Ei hoivaaminen sinällään vaan en oikein pysty ajattelemaan itseäni sairauksien, veren ja suolenpätkien kanssa. Niinpä tuo samainen kuvitelma on minulle seuraava: kauhulla odottelisin desinfektiseen valkoiseen takkiin pukeutuneena seuraavaa potilasta. Toivoisin hartaasti ettei tarvitsisi koskea mihinkään ruumiineriteisiin, ei kuunnella mitään ällöttävää, tai joutua hoitamaan jotain todella sairasta. Tai järkytysten järkytys diagnosoimaan jotain oikein tai väärin. Kamala vastuu ja hankalia potilaitakin vielä.

Lääkärihaaveilija nauroi maatilahaaveilleni yhtä rämäkästi päin naamaa.  Huomasimme että yhteistä näille kuvitelmille oli sellainen slow-fiilis. Että olisi aikaa olla rauhassa työssään ja elämässään. Olla läsnä ja hetkessä.

Sitten siirryimme pohtimaan että kenelle on ne automainokset tehty joissa auto sujahtaa halki tuntemattomien ja karujen vuorimaisemien. Näkyy vain sammalta, vuoria, kallioita, välillä tyrskyisiä lahdukoita, vaahtoisat pärskyt auton ylle, vaarallisesti. Missään ei ainoatakaan taloa, tai ihmistä. Että mikä se on se sanoma. Että kyllä on kesyttämätöntä nyt, ihan miehekkyyden ytimessä ollaan. Vai että jos joudut ajamaan tänne äärirajoille, niin tässä autossa persiesi puutuu vähiten.

Maajussiksi

Olen hurmaantunut Tanskalainen maajusi-televisiosarjaan (Tv2 keskiviikkoisin klo 20.30). Ei, kyseessä ei suinkaan ole deittailusarja vaan ns. telkkapäiväkirja nuoresta miehestä ja hänen uudesta elämästään maajussina. Pointtina on hoitaa homma yksinkertaisemmin, vanhoin hyvin keinoin, itse tehden, kierrättäen ja huolehtivalla rakkaudella. Apunaan Frankilla on lukuisia ajan kellastamia oppaita, haaveita pikkupoika-ajasta lähtien, sekä satunainen joukko vanhoja eläkkeelle vetäytyneitä paljasjalkaisia maajusseja (jotka joutuvat aivojensa varastoista kaivelemaan miten ne asiat silloin nuoruudessa oikein hoidettiinkaan). Tavoitteena päästä mahdollisimman omavaraiseksi, ekologisesti, edullisesti ja omin käsin.

Frankilla on kaksi hevosta joita hän hitaasti opettaa vetojuhdiksi, heinähommiin ja äestykseen, auraukseen ja puintiin. Lisäksi hänellä on avovaimo Therese, lukuisa joukko kanoja, sekä hanhia (jotta ei tarvitsisi leikata nurmikkoa), siperian Husky ja lauma vuohia pitämään tallin seutu siistinä. Eläimiä pidetään hyvin, mutta ne ovat kuitenkin selkeästi hyötyeläimiä, ruokaa. Niitä on ohjelmassa teurastettukin, mutta se ei kummallisesti ole tuntunut pahalle, koska homma on hoitunut nopeasti ja eläimelle yllättäen. Kaikki osat käytetään hyväksi, mitään ei heitetä hukkaan.

Kasvimaa on runsas ja suuri, ensimmäinen vuosi on ollut kömmähdyksiä ja opettelua täynnä. Etanat kalusivat jättimäiset punajuuret ontoiksi, hanhet pääsivät rellestämään salaatille, koira härvelsi hanhien kanssa jotka söivät myös kaikki maahanpudonneet omenat. Frank kerää pilkkoo, puristaa ja säilöö kaiken mitä maasta saa. Osa säilötyistä menee käymistilaan mutta seuraava satsi onnistuu jo paremmin. Lisätuloja on saatu kasvattamalla summanmutikassa kasviksia viereisen kaupungin ravintolalle jonne on kerätty myös korikaupalla villikasviksia pellonpientareilta ja joen varsilta. Koivunmahlaakin ja pähkinöitä.

Jokaikisen osan maatilasta Frank kunnostaa käsin. Talliin on pikkuhiljaa ilmestynyt vuohikarsinat, uudet ovet. Kanoille hieno kanala ja aitaukset, hanhille samaten. Vanhan asuintalon seinät ovat saaaneet kokonaan uudet sisustukset, kaikki muurauksesta ja putkitöistä lähtien on Frank väsännyt omin pikku kätösin. Hän on käyttänyt hyväksi kaikenlaisia vanhoja varastoja joita tila on pullollaan. Lisäksi kysellyt ympäriinsä ja saanut ruostuneita vekottimia joilla tehdä erinnäisiä maatilan hommia. Lautoja purkumailta, hiekkaa joen ruoppauksesta ja niin edelleen. Edullista ja kierrätystä.

Äärimmäisen mielenkiintoista ja niin äärettömän kaihoisaa. Sieluni hyrisee, niin, hyrisee. Olisinpa samoissa kumisaappaissa, saisin puuhailla pitkät päivät peltotöissä, muokata maata, kasvattaa porkkanoita, hoidella elukoita, laittaa leipätaikinat nousemaan ja säilöä syksyn herkut kellarin hyllyille. Saapastella aamukasteessa ja kirota niitä penteleen etanoita. Haluaisin olla veistelemässä koristehelmipontteja lautoihin ja viritellä eriskummallisia majoja linnuille. Hauduttaa kanapatoja omista kanoista joille olin kiltti. Ajella traktorilla. Syödä omia poksahtelevia säilykkeitä. Yksinkertaista ja aitoa elämää. Kaihoan, ette usko kuinka kaihoan. Samalla järjen ääni päässäni tietää kertoa ettei se oikeasti niin auvoisaa aina olisi. Eikä olisikaan. Enhän tiedä viljelemisestä, tai maatilan hoidosta yhtään mitään. Tiedän että harmittaisi nousta joka aamu hoitelemaan elikot ja että rahat olisi vähissä ja joskus väsyttäisi.

Mutta että näkisin siinä työni tulokset, silmieni edessä, ja eläisin sillä minkä kasvatin. Kaipuuni vanhaan saa eliksiiristä polttoainetta Frankin elämästä. Ihanaa että pääsen maistelemaan tuollaista haavemaailmaa välillisesti.

Ensi keskiviikkona alkaa sarjan toinen kausi, muistakaa olla hollilla!

Paratiisi livenä

Esittelen teille erään blogin jossa suomalainen nainen, Taru, elää elokuvamaisen ihanaa elämää espanjalaisen (?) miehensä Alexin kanssa. Tarina menee kutakuinkin näin:

A ja T tutustuvat ja tästä hetkestä kuukauden päästä puhuivat purjehtimisesta yhdessä jonnekin pitkälle reissulle. Ja kas sitten läksiväitsen purjehtiman ympäri maailman. Blogi kertoo tästä reissusta ja on höystetty häikäisevin kuvin. Ah niin ihanin kuvin, ihanista paikoista, ihanin värein ja tunnelmin. Sen lisäksi että matka käy maailman ympäri he ovat järjestäneet niin kivasti että tekevät viikon jokaisesta kuusta etätöitä (nii-in, keskellä sitä trooppista paratiisia, veneen kannella, pasaatituulten viilentäminä), joilla elättävät itsensä ja saavat aikaan jopa säästöjä. Niinpä he voivat jatkaa elämäntapaansa niin pitkään kuin siltä tuntuu.

Pysähtyä kivaan paikkaan päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi, jatkaa matkaa kun tulee tunne. Lipua postikorttimaisemista toisiin. Syödä sushia joka on tehty kalasta jonka juuri kalastivat ja aamupalaksi vastapoimittuja troopppisia hedelmiä, juoda iltaisin auringonlaskiessa kannella tai valkealla hiekkarannalla coctaileja. Yöpyä silloin tällöin salaisissa luksusmajapaikoissa. Tämä autuuden lisäksi molemat ovat törkeän kauniita, Taru etenkin. Ja vaatekaappikin on täynnä järjettömän hintaisia upeita design-vaatteita ja -kenkiä.

Eihän kukaan voi elää oikeasti näin, mietin, ja tsekkaan uudet postaukset kateus-rakkaus-mentaliteetilla. Niin ihanaa ja niin kaukaista. Ei tunnu todelliselta, vaan elokuvalta, romaanilta, päiväunelta. Silti ilolla sukellan postauksien mukana palasiin paratiisia. Huikaisevaa että joku voi näin.

Blogiin klikkaamalla: The World Tour - Alex and Taru-

Lapsuuden flow

Katselin pihalla 10-vuotiasta poikaa joka oli ilmeisesti päässyt koulusta aikaisemmin kuin muut talon lapset. Siellä se odotteli lievän pitkästyneenä. Pojalla oli hieno vesipyssy jolla se esitteli-ampuili. Ilmaan, seinään, maahan. Sitten piirteli kuvioita ampumalla asfalttiin, kuviot muuttuivat koko ajan kun poika 'tutustui käsillä olevaan materiaaliin'. Kohta poika kuvioi puisia portaita, kiviä ja sitten hiekkalaatikon hiekkaa. Näin niin selvästi miten ajatus kuljetti poikaa, tekeminen. Ei siinä aktiivisesti ajateltu, asia vaan johti toiseen, mielenkiinto ja mualiman asioihin tutustuminen. Poika oli ihan omassa mukavassa kuplassaan, lapsuusflowssa.

Muistin niin selvästi samankaltaisia kokemuksia omasta lapsuudestani. Mummin pihassa kun muita ei ollut vielä ulkona, tai omassa kotipihassa jos kavereita ei ollut paikalla. Miten jaksoin viihtyä ihan vaan kuljeskelemalla, kääntelin kiviä ja katselin paniikissa piiloutuvia ötököitä, valuttelin hiekkalaatikon hiekkaa nyrkin läpi, makailin kiikussa ja katselin taivaalle. Ja ties mitä turhaa. Aika kului mukavasti kuljeskelemalla ja taivastelemalla ihan itsensä kanssa.

Mihin tämä ihanuus on aikuisiällä kadonnut? Miten on aina puuhaa, kiire, tai jokin muu tekeminen, vaikka kirjan lukeminen, käsillä. Vaelteleeko enää yksikään aikuinen pihalla pitkiä toveja ihan vaan ajatuksissaan (puutarhan hoitoa ei lasketa). Tekeekö tekoja vain siksi että tutustuisi ilmiöihin, mini-sellaisiin. Yhenäkkiä minulle tuli kamala kaipuu samaan flowhun, mukavuuteen olla tekemäättä oikeastaan yhtään mitään, keskittyen juuri ja ainoastaan siihen hetkeen.

Soittaisivatko naapurit valkotakkiset jos niin tekisi, varmasti ainakin tulisivat tiedustelemaan mitä olen kadottanut. Lapsuuden, olisi varmaan pakko vastata.

Voisikohan vaellella viulua soitellen antaen sävelmän vaan luritella.

Edit. Ystävä kertoi kuinka 11-v poika oli saanut kissanvessan siivoushukin. Hommaan oli kulunut huomattavasti kauempi aika kuin yleensä. Selvisi seuraavaa: "hän oli kuulema kiinnostunut hiekan paakkuuntumismekanismista, joten oli pudottanut hiekkaan syljen, haudannut sen ja odottanut minuutin. Sitten oli kaivanut sylkipaukun esiin. Varmaan hyvin paljon viisaampana jatkoi elämäänsä". Juuri näin! Ihanan ilahduttavaa!

Kuva täältä.

Lisää elämiä

Minulla on taipumus lojuskella laiskana mielikuvittelemassa erinnäisiä 'elämäntärkeitä seikkoja'. Näissä lojumissessioissa en ainoastaan virkisty, vaan saan parhaat ideani ja tulevat kuvat päähäni. Mietin usein erilaisia ympäristöjä ja maisemoita missä olisi ollut kiva asua/syntyä. Kuvitteleminen on hauskaa koska realiteetit voi rauhassa unohtaa. Havahduin edellistä postausta kirjoittaessani siihen että kaikki mielikuvitelmani sijoittuvat jonkilaiseen karunpelkistettyyn luksuselämään (minusta voivat olla samassa lauseessa) jossa on tilaa aina ympärillä runsaasti ja pitkälle horisonttiin. Sijoitan itseni sellaisiin oikeisiin multaisen muheviin asioihin ja tiiviisti kytkökseen luonnon kanssa. En mieti näitä paikkoja sillä että olisin tyytymätön elämään mikä minulla on, mutta olisikohan niin että kaipaan lisää ilmaa ja maata ympärilleni? Cityasuminen alkaa riittää?

Englantilaisen kartanonomistajan lisäksi:

Eléa (ελαία)
Pieni valkeaksi kalkittu talo Kreikan karuilta kukkuloilta, jonka kattotasanteelta näkisin kauas kauniin maiseman ylle, kenties merelle saakka. Kirjoittelisin ja maalailisin kaiket päivät, kävelisin illalliselle paikalliseen tavernaan jossa söisin suussasulavia souvlaki-vartaita, kimpaleita tuoretta taivaallista fetaa ja maailman parhaita oliiveja. Istahtaisin ovien suihin ikivanhojen rusinoitujen mammojen ja pappojen kanssa, kuuntelisin kaikki kiehtovat tarinat. Uppoutuisin historiaan ja mytologiaan nielurisojoani myöten. Kasvattaisin puutarhassani vihanneksia, pitäisin kanoja ja yhden vuohen. Ilmassa tuoksuisi pihkaiset pinjat, oliivipuut ja meren suolainen tervehdys. Aina rankkasateen tullen juoksisin ulos imemään iholleni jokaisen raikkaan pisaran. Vanhenisin verkkaisesti, kutistuisin, jalkani painuisivat silleen längelle leveiden hameiden alla, sitoisin huivin tiukasti harmaiden hiuksieni suojaksi. Istuisin ovensuuhun ja odottaisin seuraa jolle kertoa tarinoita.



Country'n western
Entäpä pieni ranch jostain Amerikan keskilännestä, vaikka Arizonasta tai New Mexikosta, pöytävuorien maisemasta. Taloni olisi sellainen vanha, puusta aikoinaan käsin veistetty jossa olisi ympäritalon leveä kuisti, kuistilla löhötuoleja ja keinu (ja sisällä ilmastointi). Sisustaisin natiivien käsitöinä kutomilla matoilla ja huovilla, tarjoilisin pitkiä viileitä laseja jääteetä tai jäänhuurteisia margaritoja, saviastioista maukkaita cole slaweja, istuisin kuistilla katselemassa huimaavia auringonlaskuja. Aamuviileällä ratsastelisin tomuisessa maassa haistellen mitä tuulet tuovat tullessaan. Osallistuisin tilkkutyöpiireihin joissa tärkeintä yhteisen yhteisön pönkittäminen, lähtisin talkoisiin, kävisin countrytansseissa, opettelisin soittamaan huuliharppua. Belgialainen mies saisi soitella kitaraansa pimeinä iltoina tähtien valossa. Joskus järjestäisimme pihabileet jossa grillaisimme kokonaisen porsaan ja paikallinen kantribändi soittaisi pitkälle aamuun. Tanssisin jalat rakoille buutseissani.

Voisi ranchini olla myös Montanassakin, kalliovuorten jylhissä maisemissa. Ihana nimi tälläkin "Wolf Springs Ranch".

Meri
Voisin hyvin elää myös jossain suuren meren rannalla, niin että talon kuistilta laskeutuisi leveät puuportaat suoraan vaalealle hiekalle. Aina tuulisi ja aallot löisivät rantaan kuohuvina. Nukahtaisin ihanasti niiden ääniin. Tuuli puhaltaisi sisään avoimista ikkunoista ja pelmuttaisi ohuita verhoja keveästi, sisällä olisi viileää ja raikasta meren tuoksun kyllästämää. Kun katsoisin merelle näkisin avaa loputtomiin, joskus öisin ohilipuvien laivojen valoja. Aamun tullen kävisin aarrekävelyllä katelemassa mitä kivaa aallot ovat minulle yön aikana tuoneet. Naapureita ei olisi lähellä, talon sisustus olisi pelkistetty koska tärkeintä olisi hajut, maut ja ulko. Tässä talossa leipoisin paljon suuressa viileässä kivitasoisessa keittiössä. Leipoisin leipäsiä, limppuja ja rieskoja. Pullaa, kakkuja ja pikkuleipiä. Laittaisin aikaavieviä illallisia katsellen ikkunasta merelle ja tarjoilisin ne ulos terassille punaviinin kera. Kynttilöitä lasilyhdyissä, simpukankuoria ja ajopuita.

Aarteita

Toinen elämä

Joskus haaveilen että olisin perienglantilainen kartanonomistaja. Sellainen jonka kartano olisi vanha ja vetoinen, että iltaisin pitäisi istuskella takan ääressä juomassa rommitoteja. Lääniä olisi silmänkantamattomiin, päivät kuluisivat lampsimalla kumppareissa ympäriinsä, tiluksia tarkistamassa. Vaatetuksena olisi kauhtuneet ratsastushousut, virttynyt hihansuista rispaantunut villapusero jonka päällä burberry-kuvioinen tikkitoppaliivi. Seurana muutama vinttikoira ehken. Iho olisi ahavoitunut kaikesta ulkoilmasta mutta kunto olisi pelottavan rautainen. Periaatteessa kuvaan kuuluisi kivääri kainalosta roikkumassa, mutta minulta se jäisi kotiin.

Suuri talli olisi tietenkin ja kenties myös lampaat. Pitäisihän päästä ratsastamaan nummilla tuulisina tummina päivinä ja tarkastamaan onko elikot omilla mailla. Ja valvoa pitkinä kevätöinä eläinlääkärin kanssa lampomista (eläinlääkäri olisi tietenkin Herriotia muistuttava sydämellinen heppu). Osaisin muitta mutkitta hoidella verisimmätkin hommat.

Puutarhaa hoitelisin silleen että se olisi rönsyilevä ja runsas. Tarjoilisin siellä terästettyä iltapäiväteetä ja skonsseja naapureille, jotka ratsastaisivat sopivasti iltaviiden aikaan kumppareissaan hollille, tallilta haisevina ja multaa kynsien alla. Keskusteltaisiin hevosten hoidosta ja kirjallisuudesta. Osallistuttaisiin kaikki suurimman kurpitsan/tomaatin/munakoison/jne kilpailuun ja kadehdittaisiin toisten menestystä kohteliaasti.

Joskus ajaisin lähinpään kylään Land Roverillani ja ostaisin paikallisia juustoja, pekonia, makkaroita ja munia ruokakomeron täytteeksi. Ruokakomeron joka pullistelisi Heinzin tölkkipapuja tomaattikastikkeessa. Täydentäisin alati hupenevan rommi-viskivaraston. Kävisin lounaalla paikallisessa pubissa, söisin hyvällä ruokahalulla munuaispiirasta ja joisin pitkän oluen. Postittaisin kirjeet lapsilleni sisäoppilaitoksiin. Tervehtisin kyläläisiä ja keskustelisin säästä indeed. Vastustaisin ketunmetsästystä ja kulkisin hankalan ämmän nimellä ja olisin siitä helskatin ylpeä. Minua kuitenkin siedettäisiin koska leipoisin seudun parhaat sponge caket ja säilöisin äkäisimmät pikkelssit.

Paikaksi kävisi mainiosti tämä Bosham Manor Chichesterissä.