Enkäpäivästä päivää

Heräsin aamulla enkäpäivään. Niitä kummia päiviä jolloin tuntuu että on puoli askelta itseään jäljessä, asiat ei luista ja koko ajan päällä harmitus. Nämä päivät on minusta kummallisia koska ne tulevat ihan puun takaa itsestään etukäteen ilmoittamatta ja niihin vain pahaa aavistamatta herää. Tietää oitis että jaaha tämmöinen päivä sitten.

Kompuroin itseni läpi aamun, pakkasin kömpelöiden kamat pyörään ja lähdin postiin hakemaan pakettia joka olikin sitten jostain enkäpäivän syystä oli mennyt väärään postiin. Pyöräilin toiselle postille entistä kiukkuisempana. Kakkospostin ja työhuoneen välissä törmäsin arvaamatta tuoksumuuriin, iso kaari kukkivia ruusupensaita aivan yllättävässä paikassa. Tuoksu oli niin ihana että oli pakko kääntyä takaisin ja pysähtyä haistelemaan. Kauniitakin olivat, valkeita ja punaisia ja vaalean punaisia. Ja kas, oloni parani kertaheitolla.

Mietin että voisiko enkäpäivät muuttaa hyviksi tekemällä heti aamulla jotain hirmukivaa rutiineista poikkeavaa. Kun selkeästi ruusuja tuoksutellessa sain itseni kiinni ja olin taas normirytmissä. Onko niin että joskus itselleen pitää antaa hieman ylimääräistä aikaa saada hetkestä kiinni?

Sitten mietin että miksi, oi miksi, hetkessä eläminen on niin vaikeaa. Huomaan että koko ajan päässäni seilaa tulevia tehtäviä ja järjestyksiä. Olisin paljon onnellisempi jos aikatauluttamisen jälkeen sulkisin aktiiviset ajatukset seuraavilta ja elisin juuri tässä hetkessä (anteeksi vaan että toistan itseäni tässä asiassa) ja siinä tehtävässä joka on käsillä, pyöräilyssä, tuoksuissa, kankaiden tunnussa käsissä, värien sekoituksen hurmassa, kahvitauossa. Ilman että ajattelisin mitä seuraavaksi, mitä sen jälkeen, mitä huomenna, ensi viikolla, ensi syksynä. Ihan turhaakin stressaamista koska ei asioita ajattelemalla tee kun ne tehdään aina joka tapauksessa ajallaan. Oppisinko laittamaan aikataulut paperille ja sitten tyhjentämään pään niistä sille hetkelle jossa olen. Ehkä silloin kuulisinkin sen ylimääräisen hetken tarpeen enkä joutuisi enää enkäpäivän kynsiin.

Tällaisen ilahduskuvan sain belgialaisen miehen isältä jonka hoiviin ruusuni jäivät. Kuinka kauniisti ne kukkivatkaan, ihanat.

Belgiaa

Viikonlopun teeman jälkilöylyissä lisää Belgiasta. Mitä muuten tiedätte maasta? Ette varmaan juuri mitään, minä en ainakaan tiennyt ennen sinne muuttamista. Pieni viipale Beneluxmaista, olutta, Poirot ja Tintti, EU.

Belgia on kummallinen, kirjaimellisesti kahtiajakautunut maa, ja siksi kaikki on niin vaikeaa (maa muodostettiin bufferialueeksi Ranskan ja Hollannin välille niin että kummastakin maasta lohkaistiin -asukkaiden suunnattomaksi raivoksi- saman kokoiset viipaleet ja yhdistettiin Belgia-nimiseksi maaksi). Kieli- ja kulttuurimuuri puolien välillä on suuri. Koska monet Belgialaiset em. syystä eivät juuri arvosta maataan, tai koe itseään erityisesti Belgialaisiksi, vaan Wallooneiksi ja Flaameiksi, ei mitään yhteistä saada koskaan päätettyä. Hallitusta ei saada muodostettua, esityksiä ei saada läpi, syy on aina toisella puolella, jo periaatteessakin vastustetaan toisten ajamia asioita. Erityishankauksena vielä se että kaivostoiminnan loppuessa rikas wallonia köyhtyi ja suuri osa rahoista tulee nykyisin rikkaamman Flaamin puolelta. Soppa kiehuu kovalla tulella, maan jakamista puolustavat ryhmät kasvavat, samoin tietenkin sen vastustajat.

Belgia on täynnä vastakohtia, mutta koska ulkomaalaisena jää syrjään em. asioista, saa nauttia täysillä kahden kulttuurin parhaista paloista. Lievästä sekasorrosta kumpuaa musiikkia, taidetta, ruokaa, katuperformansseja ja -dokumentteja ja muhevaa katukulttuuria. Kun tähän lisää vielä EU:n ja sen tuomat kansalaisuudet, sekä (liiankin) runsaan pakolaisväestön, on sekoitus entistäkin rikkaampi ja ulkomaalaisena helppo solahtaa maan meininkiin mukaan.

Kaiken tämän kulminoituma on pääkaupunki Bryssel. Ydinkeskusta on sekainen, likainen, rähjääntynyt, kuitenkin viehättävä kuin hieman hassahtanut vanhapiikatäti perinnekrinoliineissaan. Vanhoja kauniita koristeellisia viipaletaloja, rapistuneita julkisivuja, tunnelmallisia aukioita, juustokauppoja, pitsiä, viinitupia, olutpubeja, tiriseviä makkaroita ja rapsakoita vohveleita.

Kaupunki kasvoi aikanaan yhteen 12 pienestä naapurikylästä ja omaa nykysinkin 12 minikeskustaa. Jokaisen keskuksen ympärillä on omanlaisensa kulttuuri. Pari korttelia mustinta Afrikkaa kummallisine ruokakauppoineen ja tuoksuvine ravintoloineen, peruukkeja, irtolettejä ja kirkasväsiriä telttamekkoja. Siitä hieman sivuun ja olenkin Arabian maalla, hunnutettuja naisia, pitkiin kaapuihin pukeutuneita parrakkaita miehiä istuskelemassa minttuteellä, minikauppoja täynnänsä kaikenmaailman tavaraa. Vähän vasemmalle ja liikun hienostokortteleissa, upeat hoidetut talot ja luksusputiikit, ihastuttavia vahvasti meikattuja vanhoja rautarouvia hattarakampauksissaan, shoppailemassa Burberryjään. Toreja, ostoskatuja, pieniä levy- ja kirjakauppoja, antiikkia. Ihania ravintoloita ja kutsuvia kahviloita kaikkialla, iltaelämä musiikintäyteistä naurua. Brysseliin tutustuminen vie pari kuukautta, koko sen ajan on hämmenyksissä, koettaa hahmottaa kokonaisuutta, etsii omia paikkojaan, mutta sitten alkaa nauttia löydöistään, elävyydestä ja värikkyydestä (turistille kaupunki on varmasti hankala, koska aikaa on vain nähdä muutaman päivän sekavuus ja ydinkeskustan turistikorttelit).

Viihdyin Brysselissä hyvin, kattoterassillani kasvatin ruusuja ja unikoita (ja sen yhden tuulen tuoman hiirenvirnan), nautiskelimme illalliset katsellen Brysselin kattojen yli, kadotin ääliömäisen kissani joka hyppäsi katolta ja sain hänet (neljän päivän päästä) takaisin vahingoittumattomana viidennen kerroksen loikasta. Mahdollisuudet tehdä mitä tahansa kivaa vapaa-aikana, ihania ystäviä, mukavaa työtä ja elävä kaupunki jalkojen juuressa. Kuitenkin nautin aivan yhtä suuresti täällä Laajasalon (maalais)maisemissa, luonto alkaa ovelta, ilma tuoksuu hyvältä, ihania kävelyreittejä, rauhaa, hiljaisuutta, meren aaltoja, kotielämää, rakkaita ystäviä ja mökille matkaa vain junareissu.

Tätä on usein kyllä ikävä