Virheistä

Jatkan vielä edellisten postausten teemaa sivuten. Tällä kertaa virheistä. Koska olen tällaisella "täydellistä laatua tavoittelevalla" sektorilla (ks. ed. postaus), virheet ovat musertavia. Jokainen käsillään jotain tekevä, työkseen tai harrastuksekseen, tietää miten virheet harmittaa. Mutta jos käsityönsä jollekin myy tai lahjoittaa ja saaja huomaa virheen, se vasta onkin kamalaa. Jokainen tuotos on hartaasti ja panostuksella tehty, eikä taatusti hutiloiden. Mutta virheitä sattuu silloin tällöin ja se on hirvittävää. Pelissä on koko yrityksen maine ja kunnia, oma ylpeys ja sydän, ja voi että hävettääkin. (Tiedän eräänkin yrittäjän joka lopetti toimintansa kun ei kestänyt tätä virhevastuun taakkaa).

Tapasin juuri erään asiakkaan joka osti ensimmäisen kesälaukkuni ikinä, ostoksesta on 1,5 vuotta. Olin juuri saanut satsin ompelutarvikkeita eräästä ompelutarviketukusta. Mukana oli uusia lukkomagneetteja. Ompelin kaksi laukkua. Toisen sai ystäväni ja toisen möin. Kävi pian ilmi että uudessa lukossa on niin järjettömän voimakas magneetti että lukkoa oli hyvin vaikea avata ja tietenkin pian kangas antoi periksi ja lukon kanta luiskahti magneetin mukana ulos. Vaikka olin ommellut vahvikekankaan ja silittänyt lisäksi kaksi tukikangasta lukon molemmille kannoille. Oli ilmeistä että lukko oli viallinen. Palautin lukot ja ostin toisaalta uudet toimivat. Asiakkaalle sanoin heti että tuo laukku takaisin ja vaihdan uuden paremman lukon. Asiakas ei toimittanut minulle laukkua. Jokaikinen kerta kun hänet näin (hän käy naapurissani satunnaisesti) kysyin olisikos laukku mukana. Ei ollut. Kysyin neljä kertaa. Nyt tapasin hänet jälleen ja kysyin taas lukon vaihdosta. Asiakas sanoi ettei aio tuoda laukkua koska se on niin huono, lukko ei pysy. Ja kertoi luottamuksen nyt menneen. Pahoittelin uudelleen ja sanoin kuinka olisin halunnut tuotteen korjata. Menin pajalleni itku silmässä. Koetin korjata virheeni parhaani mukaan mutta luottamus meni silti.

Rakaat lukijat, jos ikinä ostatte käsityön josta löytyy virhe, olkaa niin kilttejä ja ihania, palauttakaa tuote. Älkää ikinä ajatelko ettette kehtaa. Pahinta mitä voi tehdä on jättää tuote palauttamatta. Kerron miksi.

1. Tekijä ei saa tietää että joku asia ei toimi ja myy samanlaisia tuotteita edelleen.
   
2. Teille jää paha mieli ettekä halua ostaa tekijältä enää koskaan mitään.
   
3. Kenties kerrotte jollekulle pahasta mielestänne (ymmärrettävää), mikään ei leviä niin nopeasti kuin huonot uutiset.
   
4. Ette anna tekijälle mahdollisuutta korjata virhettä. Uskokaa kun kerron että hän tekee korjauksen äärettömän mielellään, kukaan meistä ei takuulla halua että maailmalla kulkee huono tuotos.
   
5. Jos kyseessä on materiaalivirhe tekijä ei pääse kertomaan muille tekijöille huonosta matskusta. Meillä viidakkorumpu toimii hyvin nopeasti ja heikkoja linkkejä poistuu tuotantoketjusta.

Tässäpä linkki Susannan työhuoneelle. Susanna tekee bambuisia tiskirättejä, käsinpainettuja, ekologisia ja kauniita. Bambu on kiva materiaali koska se on antibakteerinen. Rättiä voi myöskin pestä koneessa. Huikea tuote siis. Susannan räteillä on jo sellainen kysyntä ettei hän enää ehdi painaa kangasta itse. Hän painattaa tuotteet alihankintana. Painajan käyttämä uusi maali ei toiminutkaan bambun kanssa ja tummat rätit päästivät pikkuisen väriä. Näitä viallisia rättejä on lukuisten hyvien rättien välissä, eikä voi tietää mitkä ovat noita väriä päästäviä. Niinpä koko Susannan varasto on pilalla. Osa räteistä saattaa päästää väriä, mutta nekin vain parin pesun ajan. Jos miniyrittäjän koko varasto on mennyttä, on käytännössä samoin koko yrityksen kanssa, jos materiaalirahoja ei pian saada takaisin. Uutta materiaalia pitäisi päästä tilaamaan ja tuloaukkoa paikkaamaan. Susanna myy rättejä nyt materiaalihintaan. Lukaiskaa teksti, se on kiinnostava. Ja tilatkaa pari ihanaista tiskirättiä!

Jos Susanna olisi saanut tiedon virheestä heti, vahinko olisi ollut lusikallinen tynnyristä.

Itse sain viimein kadonneet pyyhkeeni takaisin. Olin aivan mielettömän helpottunut. Pesula 2. toimitti tuotteensa sovitusti ja hienosti. Sen sijaan yritys jolla teetän kankaistani tarjottimet mokasi jo toiseen kerran pahimman kautta. Kaksi satsia ennen mokia olivat moitteettomat. Ensimäisen virhesatsin ajattelin johtuneen jostain maanantaierästä, mutta nyt sain toisen erän ja erityisen ruhtinaallisesti tyrittynä. Tehdas oli lyönyt juustotarjotinten kädensijareiän kuvan päälle. Koko tarjottimen matkalla on vain yksi kuva, suunniteltuna tietenkin kauniisti laudan toiseen päähän. Mutta kas, joku järjen suunnatonta jättiyttä omaava työntekijä katsoi parhaaksi että reikä olisi samassa päässä kuin kuva. Heureka. Siinä meni pilalle iso pino maalattuja ja painettuja kankaitani. Teki ison loven kassaankin. Mutta tehtaan mielestä virhe on minun kun en erikseen sanonut kumpaan päähän reikä oli tarkoitus laittaa...

Luottotoimittajat ovat kullan arvoisia yritykselle, mutta myös yksittäiselle asiakkaalle. Tähän em. täydellisyyteen ei päästä hetkessä. Se syntyy lukuisten kokeiluiden ja materiaalioppimisen myötä. Sitä ennen on mokailtu ja testailtu riittävä määrä, karsittu huonoa. Kokemus karttuu, asiakkaan ja toimittajan ajatustapoihin perehdytty. Koetettu solmia yhteistyötä joko onnistuneesti tai ei. Joskus hyväksi havaittukaan ei enää syystä tai toisesta toimi. Silloin harmittaa. Silloin avoin ja rehellinen kommunikointi molempiin suuntiin olisi erityisen toivottavaa ja hieno juttu.

Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty vai miten se oli?...
Tässäpä samalla sneak peek erääseen uuteen hahmoon joka esitellään ensi viikolla Habitaressa. Kuka tunnistaa?

Hölmöt jotka tavoittelevat täydellistä laatua

Luin New York Timesin nettiversiosta kiinnostava artikkelin joka sivuaa tavallaan mitä edellisessä postauksessa kirjoitin. Jos ei yksinään palvelua niin osaamista. Artikkelissa pohditaan kuinka täydellisyyteen tähtäävällä käsityöllä ei rikastu vaikka olisi hyvinkin tunnettu.

Peter Frew on räätäli, sellainen ennenvanhaan räätäli joka ottaa mitat ja tekee täydellisesti istuvia pukuja miehille, täydellisistä materiaaleista. Hänen pukujaan jonotetaan. Yksi puku maksaa 4000 dollaria. Sen tekemiseen menee Peterillä 75 tuntia. Niinpä hän ehtii tehdä vain kaksi pukua kuussa. Hän ei voi palkata työhön muita koska työn laatu kärsisi. Eikä rahaakaan siihen oikein riittäisi siihen muutenkaan. Jos miehellä olisi kolme käsiparia lisää hän pääsisi ehkä rikastumaankin mutta vaivaisella yhdellä parilla bisness ei tästä etene.

Eräs toinen tunnettu mittatilauspukutalo, Greenfields, sellainen jolla on paljon työntekijöitä ja jossa työ etenee ns. liukuhihnatyyliin, mutta laadulla ja käsin, kärsii myöskin kassavirtavaikeuksista. Pukuja kun saa nykyisin ostettua tavarataloista. Jos ei ihan tavaratalo-pukua halua on luksusvaihtoehtoja, sellaisia jonkin tunnetun designerin suunnittelemia. Edullisempia, tosin laatu ei yllä samaan, eikä pukua saa omilla mitoilla. Kilpailu on kovaa, materiaalien hinnat nousevat koko ajan, eikä työtä pystytä tekemään nopeammin. Lisäksi tehdas sijaitsee New Yorkissa ja kustannukset ovat kalliit. Yksi vaihtoehto säästää rahaa olisi muuttaa tehdas halvemmille kulmille, mutta he eivät voi. Muuttaessaan he menettäisivät työntekijöitä, ja koska he ovat niin ammattitaitoisia, yritys ei kestäisi menetystä ilman että laatu kärsisi. Yrityksen ainoa markkinaetu on juuri tuo osaaminen.

Frew ja Greenfieldsin johtaja Rowland puhuivat kuinka nykyisin on niin suuri ero tuottavan ja arvokkaan välillä. Ne eivät ole enää sama asia. Nopeasti tehty, ei niin hyvistä matskuista on tuottava. Arvokas ei enää ole sitä. Ennenvahnaan paras oli paras, myös rahallisesi. Markkinat ratkaisevat kuka menestyy vaikka se olisikin Kardashianin mallisto, eikä maailman parhaiten tehty maailman parhaiten istuva puku.

Artikkelin lopputulos on että ainoa tapa tehdä rahaa tällaisessa täydellistä laatua tavoittelevassa bisneksessä on lopettaa täydellisen laadun tavoittelu. Surullista eikö totta? Kädentaidoilla, edes niillä harvinaisen taidokkailla, ei enää menesty ja osaaminen katoaa.

Kirjoittaja pohdiskeli ratkaisua, että jos ihmiset oppisivat kuinka käsintehdyt puvut tehdään vs tehdaspuku, he olisivat valmiimpia niistä maksamaan. Mutta kuinka pienituloinen yritys pääsee tästä kertomaan on sitten toinen juttu.

Olen ollut usein ällistynyt kuinka kalliiksi käsityö koetaan. Itse näen hinnat tietenkin toiselta puolelta ja useimmiten näen heti ettei myyjä pääse palkoille. Ehkä hinta koetaan kalliiksi juuri siksi ettei ymmärretä materiaalien kalleutta, työhön kuluvaa aikaa, erityisosaamista ja, etenkin Suomessa, verotusta (alv lohkaisee heti alkuun neljänneksen)?

Eräs henkilö Puistobluesissa vihastui kovin kun T-paitani maksaa 28e. Hänelle se tuntui olevan henkilökohtainen loukkaus, kenties mies koki että koetan jollakin tapaa huijata häntä. Hän varmaan vertasi hintaa tehdaspainettuihin t-paitoihin jotka kenties maksoivat 15e. Olisiko mies tuntenut toisin jos hän olisi tiennyt että olen itse suunnitellut designin, piirtänyt kuvat, laatinut valotuskalvon, valottanut seulan, etsinyt hyvää T-paitaa, tilannut kalliin minisatsin paitoja ja painanut ne itse käsin piensarjana. Tiennyt kuinka paljon aikaa on mennyt tuossa prosessissa, etten saa ikinä järkevää tuntipalkkaa. Verrannut että tehdas tilaa kaukomailta tuhansia ja taas tuhansia paitoja samalla, painattaa ne tehtaan koneilla kerralla ja myy ympäri maailman.

Maitotytön silmät avautuivat käsityön hintapolitiikkaan taannoin ja hän kirjoittaa siitä blogissaan. Pohdinnasta puuttui tosin yksi erityisen kallis siivu, eli materiaalit, joka lohkaisee käteen jäävästä osuudesta vielä puolet pois. Käykää lukemassa, kiva kirjoitus.

Toukan elämää ja sen tarkoitusta

Satuittekohan katsomaan Avaran luonnon Jäinen Planeetta-sarjaa? Napa-alueista kertoo se. Katsoin eilen ensimmäisen jakson ja erään eriskummallisen perhosen elo jäi kovasti askarruttamaan. Ajattelin jakaa siitä teille jotka ette ohjelmaa katsoneet. On nimittäin niin että kun perhosen toukka munasta loppukesästä kuoriutuu alkaa se vimmatusti syödä. Se syö ja syö, yötä päivää. Rouskuttaa menemään mehikasvin toisensa perään. Mutta vaikka se söikin urhealla tahdilla kesä on niin lyhyt ettei se ehtinyt lihoa tarpeeksi muodonmuutosta varten (kovin on energiaa vaativaa se metaformoituminen). Niinpä se ryömii kiven alle ja pakkasten tullen jäätyy. Siis kalikaksi, umpijäähän, sydän pysähtyy ja kaikki.

Mitä tapahtuu sitten keväällä? Kas kun lumi ja jää sulaa, herää toukka henkiin. Pim vain nousee ja jatkaa syömistä. Sitten se syö ja syö, samalla vimmalla. Mutta taaskaan syksyn tullen se ei ole saanut itseään lihotetuksi tarpeeksi. Se menee kiven alle jäätymän herätäkseen henkiin taas keväällä. Näin käy 13 kertaa. Kolmentoista vuoden ajan toukka kuolee ja herää henkiin ja syö syömistään. Sitten neljäntenätoista keväänä se sitten koteloituu herättyään. Muuttaa muotoaan ja kuoriutuu perhoseksi. Sitten sillä onkin muutama kiireinen päivä löytää kumppani ja pariutua. Sitten se kuolee.

Tämän elon kaari on kovin sitten kummiteut mielessäni ja mukafilosofisissa aattoksissani.