Juhannusmaisema

Meille on tullut tavaksi viettää juhannus kaupungissa. Ensimmäinen kerta taisi mennä kutakuinkin vahingossa mutta siitä lähtien tarkoituksella. Kaupunki on ihana. Hiljaista, niin hiljaista. Miltei kummitusmaista. Herkullisen rauhaisaa. Sen sijaan merellä purjehtii ja pärisee hirveä määrä purtiloita. Niitä on kiva seurailla. Belgialainen mies iloitsee kaupunkijuhannuksista myös koska ei ole pakko lähteä mökille. Hän kun ei ole vieläkään oikein päässyt sen homman makuun.

Tällä kalliolla istuskeltiin tämän kesän juhannusta. Harmi että vastavaloon kännykkäkamera ei oikein saa mitään näkyviin. Maisema on ihana. Vasemmalla Santahamina, siitä lähdetään oikealle niin löytyy Suomenlinna, Kaivopuisto, koko Helsingin silhuetti kupolikirkkoineen, kirkontorneja näkyykin lukuisasti, jäänmurtajat, Hakaniemen talot, Suvilahti, Korkeasaari, Mustikkamaa ja Kulosaari. Maamerkkejä on kiva osoitella että tuolla onkin nuo Ruoholahden nosturit ja tuolla Pasilan raadiotorni. Ihan saatiin yksin istua auringon lämmittämällä sileällä kalliolla ja katsella laskevaa juhannusaaton aurinkoa. Kertakäyttögrilli oli yllättävän hyvä, sillä ehti hyvin grillata valkosipulimakkarat ja haloumijuustot. Mukana oli myös kesäsipulitomaatteja, wasabipähkinöitä ja ne siiderit. Kotona odotti mansikkavalkosuklaakakku. Onnellisen mutkatonta, rentouttavaa ja mukavaa.

Illaan päätteeksi belgialainen mies kapusi jyrkän kallion alas hakemaan grillinsammutusvettä. Tuli siinä säikäyttäneeksi sydänjuuriaan myöten laakealle rantakalliolle leiriytyneet ulkomaalaiset.  Minua huolestutti että onkohan niillä nyt tarpeeksi paksut retkeilypatjat tuolla kalliolla nukkumiseen. Kuulemma oli ollut sen verran sankka pilvipilvi leirinuotion yllä että tuskin kallion kovuus tulee ongelmaksi.

Puutarhurin juhannus

Kaksi vuotta ja kaksi päivää sitten muutimme tähän asuntoon jossa nykyisin asumme. Ihan omaan kotiin sijoitimme. Kuukaudet ennen asunnon ostoa pohdimme missä haluaisimmekaan asua. Helsingin huimaavien hintojen takia oli selvää että jos omatkotitaloa havittelemme on mentävä aika kauas esimerkiksi Vantaalle. Kävimme katsomassa lukuisia omakotitaloja ja rivareita, monet kivojakin, mutta mistään ei tullut sellainen kotiolo. Sen sijaan Laajasalon vuokra-asunnon naapuritalon asuntoon astuessamme tuntui heti jotekin hyvältä (ihan huviksemme mentiin sunnuntain esittelyyn). Suurin syy oloon oli ehkä se että olimme Laajasalossa, ikkunasta näkyy meri, toisesta lempimetsämme. Omat kulmat, rauha, hiljaisuus, ne kalliot joilla on ihana katsella auringonlaskuja kesäisin. Asunnon ikkunoistakin näkyi vain puita, ihanasti viimeinen talo ennen kapeaa rivitalosuikaletta, ylimmästä kerroksesta oli kuin ei naapureita olisikaan. Huomasimme että omakotitaloa tärkeämpi meille olikin se mitä talon ulkopuolella on, ja Laajasalosta itsestään oli tullut meille vaivihkaa koti. Niinpä mieli muuttui ja ostimmekin kerrostaloasunnon. Päätös josta taputtelemme toisiamme olkapäille säännöllisin väliajoin edelleen.

Ainoa mitä jäin kaipaamaan on piha. Minulla on multasormet. Ne ovat vihreät ja haparoivat. Niissä on peukalokin jäänyt keskelle kämmentä. Mutta innokkaat ne on ja syyhyttävät. Kaipaan hirveästi puutarhaa kesäisin. Kadehdin kun naapurit haravoivat omaa pihaansa syksyisin. Haluaisin paikan joka olisi oma ja jossa voisi puuhastella ulkona, viettää päiviä ruoputellen ja kitkeskellen. Iltaisin grillailla. Lukea kirjaa puun katveessa, mielellään riippumatossa. Haluan lompsutella kumppareissa, virttyneissä puutarhaverkkareissa, tukka sekaisin haukotellen. Haluaisin päiviä jolloin voisin kulkea pihalla gintonicia jäillä suuressa termarissa, siirtyä silleen auringon ja varjon mukaan. Soittaa vanhoja valsseja kovaa olkkarin suurten lasiovien kautta.

Sitten haluaisin muhitella uunissa mausteisia lihapatoja jotka pullistelisivat herkullisia vihanneksia jotka juuri vedettiin oman puutarhan maasta.

Jonakin päivänä kuulkaa mulla on tuo kaikki, olkoonkin sitten vaikka eläkkeellä. Mutta sitä ennen, ilo on otettava sieltä mistä sen saa, ja sitähän onneksi saa muualtakin: 

Muistaette ne yrttien ja tomaattien siemenet jotka kylvin tuossa toukokuussa? Ne joita aamupalapöydässä katselimme holhoavin ottein? Tuli aika jolloin heidät olisi tullut siirtää aikuisten ruukuihin ja viedä ulos aurinkoon parvekkeelle, mutta oli niin kiire etten ehtinyt sitä tehdä. Pikkuhiljaa lapsosten kasvuvauhti hiipui ja lopulta pysähtyi, sitten alkoivat kelmeytyä. Niinpä päätin olla vapaalla juhannusaaton, laittaa parvekkeen kesäkuntoon (kerrankin ennen elokuuta) ja istuttaa pikkuruiset taimeneni paremmille kasvumaille. Olla niinkuin se haaveilemani puutarhuri, kaivaa sormet multaan (vaikka se tulikin säkistä).  Panostaa parhaani että kasvikset siitä vielä topraantuisivat, alkaisivat ihan kasvaa taas, ja siellä jossain se pieni toivon hivenkin että jopa tomaatit ehtisivät jotain tomaatintapaistakin pusertaa ennen pakkasia.

Etualalla oikealla persiljat, korianterit, sitruunabasilikat ja normibasilikat. Hiukan jäi tilaa vielä seuraavillekin iduille.

 Vasemmalla taimitarhasta ostetut ja siksi ah niin uljaat ja tuuheat oreganot, välissä yksi tomaatti ja reunassa kanelibasilikaa.

 Tässä voipi sitten istuskella ja keskustella yrttilöiden kanssa että kasvaa kasvaa siellä.

 Lattialle laitettu alulle uusi ja paranneltu idätysyritys. (Jos olisin hyvä valokuvaaja, olisin hoksannut siirtää tuon talouspaperirullan ikkunalaudalta...)

 Kaikkein kituliaimman tomaatintaimen laitoin tuohon keskelle kaikkein suurimpaan ruukkuun. Ajattelin näin osoittaa sille että suuret on odotukset, parempi alkaa vaan nyt puskemaan lisää vartta.

Basilikat on ihan rimpulat. Minulle selvisi vasta muutama päivä sitten suuri erheeni. Odotin nimittäin että tuosta taimen vierestä alkaisi kasvamaan lisää varsia että tulisi sellainen tuuhea kasvis. Mutta kas ituja olisikin pitänyt kasvattaa 5 kpl vierekkäin. Jaaha. Onneksi sentään katkaisemalla varren saa oksanhaaroja. On kuitenkin erityisen selvää ettei suorastaan hurjaa satoa saada vielä näistä kavereista. Uudet siemenet on nyt kylvetty ryppäinä. Taas on opittu uutta asiaa, on se mukavaa (jostain syystä opin aina ja kaikki tällaiset kasvien kasvatusasiat näin kantapään kautta). Toisaalta nuo kapeat ja korkeat basilikanhuitaleet on aika huvittavia.

Isommat tomaatit, nekin vielä tuollaisia kymmensenttisiä. Onneksi lasitetun parvekkeen kera kasvuaika on pidempi. Sekin lienee eduksi että parvekkeen kattokin on lasia, on niinkuin olisi kasvihuoneessa?

Olipa mukava juhannusaattoaamu. Sitten pakkasimmekin ei gintoniceja vaan pari kuivaa siideriä ja valkosipulimakkaraa laukkuun, kerttisgrilin kera, ja siirryimme niille lempikallioille juhannusiltaa katsastaamaan.  

Hyvää juhannusta teillekin!

Tulihan se viimein

Eilisestä kuumasta ilmasta meillä nautti täysin rinnoin yksi otus. Kissapa tietenkin. Se loikoili koko päivän pötkönä ja vähän rullalla, ja sen naamasta näkyi miten ihanaa kun on kuuma. Välillä venytteli ja kiertyi sitten uudelle kerälle. Me, ihmisparat, olimme läkähtyä kunnes jaksettiin, tai belgialainen mies jaksoi, hakea kellarista tuulettimen. Sitten sitä ei voitu suunnata sohvalle koska kissimus inhoutui ilmavirrasta. Otukselle koko sohva ja meille ilmavirtaa ruokapöydän ääreen. Ei muutoin raaskittu koska kissalla oli niin kesäpäivää.

Onneksi viimein älyttiin hypätä pyörän selkään ja uimaan. Hymyilimme ihan vahingossa kun tuntui viimein niin kesältä.

Säätiloista

Penskana ja nuorena likkana ihmettelin että aikuiset aina jaksaa jutella hohhoijaa säästä, vahtia kellon kanssa ettei telkkarin säätiedotus mene ohi, tai nauhoittaa se, kysellä puhelimessa ystäviltä millaista säätä siellä on. Voi tylsyyden turhuus, miksi edes jaksaa kun ei siihen säähän voi vaikuttaa, tulee mitä tulee. Yllättäen Belgiassa asuessani huomasin kysyväni aina Suomipuheluissa että millainen sää siellä on. Belgiapuheluissa nykyisin kysyn samaa. Samoin Helsinki-Kuopiopuheluissa. Käyn tsekkaamassa säätiedotteet monta kertaa viikossa ja keskustelen belgialaisen miehen kanssa säätilanteista ja ennusteista. Jännä juttu. Sää on sittenkin tärkeä keskusteluasia. Vaikka edelleen tulee mitä tulee.

Olen taas mukavasti mökillä, puolittain lomalla, puolittain töissä (mukana pitkä lista tietsikkatöitä ja koulutehtäviä). Ajatuksella että saisin istua terassilla järven rannalla töitä tekemässä. Olin etukäteen aivan varma että sää on nyt älyttömän ihana. Kun kesäkuu oli niin sateinen, että luonnollisesti kompensoituu heinäkuun aurinkoisilla ilmoilla. Ja nyt olen tyystin ällistynyt kun lupailevatkin sadetta koko viikoksi. Ihan on kuulkaa huijattu olo, eihän tämä niin voi mennä. Käyn tsekkaamassa säätiedotteen ainakin neljä kertaa päivässä että virhe olisi jo korjattu. Mutta ehkeivät vaan vaivaudu korjaamaan, tänäänkin piti sataa mutta eipä ole näkynyt. Hahaa.

Niinpä istun mukavasti, kuivasti, terassilla, savuverhon takana. Olen asetellut neljä hyttyssavua strategisesti ympärilleni, sen lisäksi voidellut nilkat, kädet ja kaulan offilla. Skypetän belgialaiselle miehelle helsinkiin ja kyselen millainen sää siellä. Lisäksi kysyn aina mitä mies on syönyt. Kysymys kummastuttaa belgialaisen joka kerta, mutta minua suuresti kiinnostaa mitä herkkuja se keksiikään ilman panostustani. Muistan päivittää hyttyspurematilanteen. Ja sen millaisia veneitä/lintuja lipuu ohitse.

Töitä en meinaa malttaa tehdä. Katsokaas kun tänään voi olla se viimeinen nätti päivä, pitää katsella maisemaa varastoon, nautiskella aaltojen liplatuksista ja ulkosalla istumisesta. Tallentaa talven aikana tyhjentyneet luontoaistivarastot. Ei tätä oikein voi töihin tuhlata. Tietenkin sitten jos se sade alkaa, hommia ei voi ehken silloinkaan tehdä koska sateella kuluu ryömiä peitteen alle ropinaa kuntelemaan ja lukea kirjoja. On nimittäin niinkin olemassa myös lukukokemusvarasto ja sekin on minulta päässyt tyhjentymään melkein kokonaan. Se pitää mitä pikimmin, jos sataa siis, täyttää.

Vaikea päätös, toivoako aurinkoa vai sadetta.

Kesäreissufiilis

Puistobluesnaapurillamme oli nomadin elkeet ja vermeet. Heillä oli järeä jokasään messuteltta, suuri ja vakaa. Teltan vieressä puutarhatuolit ja pöytä. Pöydällä retkikeitin jolla keiteltiin sangen hyvää espressoa (meillekin ystävällisesti tarjoiltiin kahdet tujakat virkistyskahvit). He kiertävät ulkomyyntitapahtumia koko kesän läpi, yhdestä toiseen. Ja he selkeästi osasivat ottaa homman rennosti, elämäntapana. Vaikka ryysis oli heidänkin osaltaan sama kuin meillä, he eivät hermostuneet siitä ihan samoissa mitoissa kuin me. Teltan purkaminenkin ja kamojen poispakkaaminen sujui mallikkaan kätevin liikkein.

Paikalla oli muitakin vakiokiertäjiä. Ruokakojuja suurine paistinsysteemeineen jotka tottuneesti pikaviilenettiin ja lastattiin rekkaan. Slush Ice vaunu jonka seinä vaan nostettiin ylös illan tullen. Muistan vuosia sitten jollakin messukeikalla huomanneeni karavaanarit messukeskuksen takapihalla, tajusin että porukka kiertää asuntoautoillaan ympäri maan, messuilta toiseen.

Mietin millaista se olisi, sellainen elämäntapa. Jos äkkiseltään siihen joutuisin olisin aika onneton, olenhan kotona viihtyvä sohvalla loikoilija, mukavuuksia rakastava tyyppi. Uskon että elämäntapa ottaisi pian omakseen, tulisi rutiinit; pakkaaminen ja roudaaminen ei varmasti stressaisi enää samalla tapaa, tien päällä ajeleminen olisi varmasti sekin tottunutta kivaa ja vapaus koukuttavaa.

Mietin tätä usein kesäisin sillä jokainen jolla on takanaan edes yksi kiva kesäreissu kaipaa sellaista loman tullen. Sitä aamuista tunnetta kun odotellaan toista tai toisia ja matka voi alkaa. Ajelemista, maisemia ja rupattelua, pysähtymisiä kummallisiin pikkukahviloihin, salmiakkipussia joka nihkeytyy kojelaudalla, geisha-patukoita jotka sulavat velliksi kääreen sisällä (pohdintaa kuina parhaiten saisi lillin suuhunsa sotkeutumatta), kitkeränpalanutta huoltsikkakahvia jota silti juodaan lukuisia kuppeja. Jokakesäistä harmittelua kun lehmät ovat kadonneet pelloilta sitten lapsuusreissujen. Yllättäviä putiikkeja perähikiällä. Sitä reissufiilistä. Ja kyllä, ymmärrän hyvin että lomareissu on vähän eri kuin työreissaaminen, mutta haluan silti ajatella että hekin saavat hiusen piristävää kesäreissutunnelmaa hihaansa.

Mitä aidointa reissufiilitä tarjoilee Willie Nelson joka takuulla on ollut tien päällä ihan riittäviä maileja elämänsä aikana. Eikä tunnu niitä edelleenkän kaihtavan.

Ps. Saimme rahat takaisin puutarhakatoksesta. Reilu juttu.

Ylenpalttinen kesä

Vietimme laiskan pyöräilevän juhannusaaton belgialaisen miehen kanssa. Emme lähteneet kovin kauas kas kun lomaa minulla oli eilinen, tänään on palattava sorvin ääreen. Pakkasimme eväät, wasabipähkinöitä, lakritsaa ja kylmiä siidereitä mukaan, ajelimme koko päivän ympäri Laajasaloa, istuskellen eväinemme siellä missä maisema eniten kutsui. Katselimme auringon kimalteita kallioilla, pursuavaa kasvustoa ja nautimme täysillä kesästä, luonnosta ja siitä ettei ole minnekään kiire. Juuri kun aurinko oli luisumassa taivaanrannan taa seuraamme meloi kanootillaan mukavat miehet, toinen Etelä-Afrikasta ja toinen Englannista. Erittäin hauska ja nauruisa rupateluhetki kulttureista ympäri maailman ja perinteistäkin. Hauska päätös juhannusillalle. Sitten palasimmekin kotiin syömään lettuja belgialaisten mansikoiden ja suomalaisen kermavaaahdon kera.

Jollaksen kartanon hedelmätarha on nykyisin huikaisevan kaunis koiranputkimeri.

Mattojen pesijöillä ei voisi olla hienompaa maisemaa. Nyt pesupöydillä makoili kolme romaninaista suurissa samettihameissaan. He lauloivat yhteen ääneen tunnelmoiden haikeita mustalaisballadeja. En saanut ottaa heistä kuvaa.

Tullisaaren kalliot, auringonlaskun paikka.

Ei, tämä kuva ei päätynyt mukaan vahingossa, minua kiehtoo kovin kivien ja kallioiden kuviot. Mietin miten eri kivilajit ovat sulaneet joskus muinoin muinoin yhteen kerteileviksi kuvioiksi. Sivumennen sanoen hiekkakin on jännittävää, saanut alkunsa kivistä joskus ja nyt on pientä eri väristä murenaa.

Kaunista ja kesäistä juhannusta teille arvon ystäväiset, nauttikaa ylenpalttisesta kesäluonnosta!

Haaveilen Davidistä (taas)

Tässä maisemassa odotan aina bussia. Eilen aamulla se oli harvinaisen upea, niin kesänrunsas ja täysi. Koiranputket tuoksuivat huikeasti ja olivat kasvaneet korkeiksi pöheiköiksi. Alhaalla oleva pelto oli tulvilaan varmaan juuri niitä seitsämää kukkaa joiden kanssa tulee juhannustaiat tehdä. Tämä aika vuodesta on niin ylenpalttinen ettei sitä meinaa ymmärtää. Sanat ei ainenkaan riitä kuvamaan tätä tätä... paljoutta. Katselin pellolle ja mietin että pääsinpä joskus (suurista suurimman idolini) David Attenboroughin kanssa tuollaiselle tuikitavalliselle keskikesänkesantapellolle. Kumppareissa ja reisitaskihousuissa, ilman näppylähanskoja, Davidilla olisi päällään khakit ja tahraton rapeaksi silitetty vaalea pellavapaita. (sellaiset hänellä on aina hikisimmissä viidakoissakin ja uskon että perienglantilaisuus pitää paidat sellaisina läpi lukemattomien sademetsätuntien). Aukeaisi uusi maailma pullollaan vieläkin enemmän tätä paljoutta, taikamaailma, kerroksia ja tapahtumaa joista ei ole aavistustakaan. Kuhinaa, tarinaa ja evoluution pikkiriikkisiä ja tuikitärkeitä linkkeja. Eipä onni siitä minulla syvenisi, ei.

Kesäkahvila!

Eilen aamulla, tänään aamulla ja huomenna koko päivän pidän jälleen Kraftia auki. Puotilikka tekee vuoroja peräkkäin että saa sitten rennosti lomailla mökillä heinäkuussa. Suureksi, erittäin suureksi ilokseni, ja kenties teidänkin iloksenne, takapihalle avautui tunnelmallinen kesäkahvila. Kurkin aamuisin ikkunasta milloin pääsen hakemaan aamun ekan kahvin. Ja hyvää kahvia tarjoavatkin.

Sisäpihalla on ihana suojaisa kesätunnelma, aurinko ei paista suoraan, lämmin on silti ja ihanaa. Kesäkahvila on aina superloistoidea, että saa istuskella ulkona, nautiskella kesästä. Ruokakin on aina ekstrahyvää taivasalla. Kahvila tajoilee erikoiskahveja, monen sortin herkullisia (itse leipomiaan) kahvileipiä, tuoreita smoothieita ja lounasaikaan kasviskeittoa, salaatteja ja päivän quichen salaatin kera. Herkkuja pääsee maistelemaan arkisin klo 10-18 ja lauantaisin klo 10-16, sadevarauksella. Viileiden päivien varalta jokaisessa pöydässä on lämpöiset villaviltit. Pihalle pääsee Aleksanterinkatu 20 porttikongista, tai Bockin talon kautta. Tervetuloa!

Tunnelmallista, vai mitä, helmi Helsingin keskustassa.

Klikkaus suurentaa listan.

Edit. Huomasin juuri että ensi keskiviikkona naapurissa, Katariinankatu ykkösessä, Urbanstoryn sisäpihalla hauskuutellaan hyvissä merkeissä klo 20.30-22.30. Luomo PureBistro palvelee vieraita ja osa tuotosta lahjoitetaan WWF:n Itämeren suojelutyöhön. Illassa mukana MamboJambo, WWF ja Amphion Loudspeakers. Kuulostaa erittäin hienolta, kaikki mukaan!

Raparperi on kesää

Kauniita ja kesäisiä terveisiä Kraftista. Päivystän puotilikkana tänään ja huomenna. On ollut hirmuisen kiva päivä. Talo on ollut pullollaan vaikkaminkämaalaisia. Hauskoja juttuja on tullut turistua. Vaikka onkin pilvinen päivä, ilmassa on kesää. Ihmiset lomalla ja hyvällä tuulella. Tai ei-lomalla ja hyvällä tuulella. Sivumennen sanoen belgialainen mies ihmetteli taas miten suomalaiset ovat ihan erilaisia kun kesä tulee. On kuulemma kuin jossakin omituisessa elokuvassa kun koko kaupungin ihmiset yllättäen muuttuvat toisenlaisiksi ja tunnelma on hiukan pelottava ja väärä. Hih.

Ajattelin jakaa teidän kanssanne maailman helpoimman herkkujälkkärin kesäpäivän iloksi. Raparperista, joka on suosikkini kesän mauista (tai mansikat. Tai raparperi ja mansikat. Toisaalta vadelmatkin kyllä). Tein eilen satsin ja ahneuksissani unohdin sen kuvata. Epäilen suuresti että sitä ei ole enää jäljellä kun menen kotiin. Se on mennyt muruja myöten, selkäni takana, belgialaiseen vatsaan.


Raparperipaistos:

Raparperipaloja noin viidestä varresta
Sokeria, vaniljaa ja kanelia
1,5dl fariinisokeria
100g voita (ettekä sitten pinnaa käyttämällä jotain margariinia tms)
3-4 dl vehnäjauhoja

1. Kuori ja paloittele raparperit, ripottele päälle reilusti sokeria ja kanelia, sekä kukkura teelusikka vaniljasokeria.
   
2. Sulata voi mikrossa, sekoita siihen fariinisokeri. Lisää jauho ja sekoita käsin miltei murumaiseksi seokseksi. Taikinan pitää olla juuri sopivan jauhoinen, ei liian tahmea eikä vielä muruja, tahmea lätsähtää uunissa raparperien väliin ja murumaisesta tulee liian kova.
   
3. Lisää taikina ripotellen raparperipalasten päälle.
4. Uuniin n. puoleksi tunniksi ja asteita on 175. Taikinan tulee ruskistua kunnolla ja raparperimehujen pulpahdella karemellisoituneen sokerin kanssa taikinan joukossa. Sitten on valmista.
5. Tarjoile suoraan uunista vaniljajätskin kanssa. Tai puolijäähtyneenä kermavaahdolla.
   

Lupaan jälleen että ette pety. Juuri sopiva ja suloinen liitto hapokkuutta, mausteita ja voimakkaan paahteista sokeria. Parasta tässä reseptissä on että sen voi tehdä mistä tahansa marjoista, ompuista, tuoreista luumuista ja persikoista jne tahansa. Nopsaa, helppoa ja tajuttoman ihanaa.

Tiedättkö milloin raparperipaistos on parhaimillaan? Piknikillä kesäisessä luonnossa kylmän kuohuviinin kera. Olen kokeillut. Kelpasi. En silti sylkäise lautaselle jos saan herkun kotikeittössä kahvin kanssa.

Edit. Olin niin väärässä, jäljellä oli vielä pieni annos josta sain kuvan. Oli kuulemma hartaudella ja ajatuksella säästetty. True love :)

Sadepäivät rules

Onpa mukava sadepäivä. Siirsin ylimääräisen öljypatterin huoneeseeni ja nyt on kohtalaisen lämmintä. Istun silti vällyjen alla sängyssä, nojaan seinään pehmeiden tyynyjen varassa ja työstän kuvia koneellani. Sade ropisee ihanan kotoisasti huopakattoon. Koira kuorsaa ja uneksii sängyn alla. Tunnelma on rauhaisa, jotenkin pesämäinen. Ehkä juuri sellainen työpäivä jonka luokittelisin maailman parhaaksi työpäiväksi jos kutsuisivat luokittelemaan.

Ei minulla ole mitään muuta asiaa, ajattelin vain jakaa tämän mukavan tunnelman kanssanne.

Mökkeilyä

Sattuipa parhaat ilmat mökkeilyyn. Tai siis ei. Viime viikko oli kuulemma ihanaa, ihan kuule kuin linnunmaitoa. Kerrassaan suloista. Nyt jäätää ulkona ja jäätää sisällä. Luen vällyjen alla kirjaa kynsikkäät käsissä, pukeutuneena muutamaan kerrokseen vaatteita. Mamá lukee kirjaa ikkunan edessä (sisällä) pukeutuneena pikään toppatakkiin. Mutta silti on ihanaa. Nukuin ensimmäisenä yönä sikeästi viileässä 13 tuntia. Heräilin muutamaan otteeseen mutta aaltojen loiskinta tuuditti minut takaisin virkistävään uneen. Univelkaa olikin kiinniotettavaksi. Autuasta.

Haaveeni siitä että työstäisin tuotekuvia ja nettikauppaani terassilla järven rannalla lätsähtivät. Konekin varmaan löisi hanat kiinni kylmästä. Mutta maisema on kiva sisältäkin, ei sen puoleen. Eilinen meni tosin huomaamatta vahingossa epähuomiossa kirjaa lukiessa, sentään kivalla kävelyllä käytiin Tonkurin mäellä koiran ja mamán kanssa. Päätin illalla että ansaitsin kyllä yhden lomapäivän ennen työtä ja hylkäsin huonon omatunnon.

Mamán Kerokoira...

...joka on mitä parhain Tonkurinmäen lenkkikaveri

Sitten ääni- ja luontomaailmaan:

Kuunelkaa miten ihanat aallot. Ääni jota eniten talvella kaipaan ja johon olen kaikkina elämäni kesinä mökillä tiiviisti kiinnikasvanut. Vesi on harvinaisen korkealla. En muista milloin olisi kesäkuun alussa ollut näin viimeksi.

Tässä vedenpinnan normaalitila viime kesältä, kuvattu samasta kohdasta (paistoi aurinkokin...).

Jännittävintä veden korkeudessa on se että tulee kahlata kivipolkua pitkin kunnes pääsee laskeutumaan kunnolla veteen. Eilen kävin pesulla lenkin jälkeen järvessä (saunan kevätsiivous on vielä kesken). Kahlaamisen aikana jalat ehtivät jäätyä kalikoiksi. Kyllä Suomen kesä on niin luksusta!

Ajatukset hajallaan kesässä

Taas on ollut pitkä radiohiljaisuus, ai-van liian nopeatahtisen dead-line-homman otin ja se on syönyt kaiken aikani. Kapasiteettia ei vain ole, jos ei aikaakaan, ei jaksa enää illalla kotona työpäivän jälkeen ajatella juuri mitään. Vielä muutama päivä ja sitten helpottaa. Silloin istun junaan ja matkaan -ah niin ihanaa- mökille. Mukanani matkaa pitkä lista töitä joten lomailla en juurikaan voi, mutta mieluummin istun pari päivää koneeni ääressä järven rannalla kuin työhuoneella.

Belgialainen mies vaihtoi uuteen työhön reilu kuukausi sitten. Se merkitsi muutosta myös minulle sillä uudessa duunissa on tällä kertaa oltava töissä ns normaaliin työaikaan (eli persuaikaan, näin kuulin erän nuoren miehen määrittelevän päiväsaikaa metrossa)(hänen oli niin hankala olla persuaikaan liikenteessä kun oli tungosta). Ei enää iltatyötä. Aika mielenkiintoista parin vuoden iltailun jälkeen. Eränä aamuna työmatkalla sanoin belggarille että nythän saadaankin nauttia ihanista aikaisista kesäaamuista, ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Mies vastasi että jäädään kyllä paitsi ihania kesäöitä. Niin, totta. Yömyöhän juoksupyörälenkit ovat vaihtuneet iltaisiksi. Aika harmi koska kesäyöt ovat tuoksuvia, kauniita, rauhallisia, mystillisiä, suloisia ja täynnä villieläimiä. Ei enää pääse jäniksiä laskemaan, lenkkeilemme juuri parhaaseen koiranulkoiluttamisaikaan.

Siksipä olikin erityisen hienoa eräänä iltana törmätä mäyrään. Se tupsahti tielle aivan eteemme, säikähti kamalasti, juosta myllersi viistoon edessämme ja lopulta pyörähti pusikkoon toiselle puolen tietä. Mikä hykerryttävä kokemus. Mäyrän takamus on kuulkaa niin hieno, karhumaisen pyöreä ja kömpelö, nukkavillainen ympyrä, ja juoksutyyli kylkimyyryä kömmeltävä. Nauratti niin hirveästi. Ja eilen illalla eteeni juoksi parkatun auton takaa jänis, sekin säikähti ja löi oitis jarrut päälle, sen kynsistä kuului hauska jarrutusääni asfaltilla. Samaten kääntymisen sutimisääni. Nauratti sekin.

Kesä on niin ihanaa aikaa. Haluaisin taas pysäyttää ajan pariksi kuukaudeksi että ehtisi oikeasti nauttia alkukesän ihanuuksista, tuoksuista ja kaiken kasvamisesta. Eräänä viimeviikon aamuna ajoin pyörällä töihin ja haistoin viimein tuomen kukat. Yksi rantatuomi oli alkanut pikkuisen availla kukkasiaan. Illalla kukkivat sitten kaikki rannan tuomet. Tuoksu oli huumaava. Mutta niin nopeaan tapahtuu kaikki ihana. Jo nyt haluaisi jarruttaa että älkää nyt hyvän tähen kaikki kerralla ja noin kiireellä. En halua menettä mitään ja haluan kaikkea kukkuralla.

Miten ihmeessä tuntuu siltä että vuodeajat pyyhältävät ohi hirveällä vauhdilla. Lapsena ne kestivät niin pitkään. Minkä kuningasajatuksen tai - asenteen olen hukannut matkan varrella? Varmaan sen hetkessä elämisen taidon. Siihen on kyllä parempi keskittyä näin kesällä, ei ole siihen hommaan tämän parempaa aikaa.

Hetken istahdus lenkillä, belgialainen mies halusi tehdä ylimääräisen pyrähdyksen kiiveten kallioiselle mäelle, jäin mielihyvin odottamaan siksi aikaa näihin maisemiin.

Haaveilen siitä ajasta kun vesi on taas lämmintä. Tälle rannalle pysähdymme yleensä lenkin päätteeksi uiskentelemaan.

Viime kesänä miltei samoihin aikoihin fiilistelin kesästä näin (klik). Toistan itseäni, mutta en voi muuta. Kesä on ihanaa. Tiedätte kyllä mistä puhun.

Maalaamisesta

Kuntosalikaverini kiekaisi puhelimessa että mikä se semmonen loma on kun maalataan. Silloin kun kerroin että olen mökillä maalaamassa seiniä enkä pääse salittamaan. Sanoin että ei ne seinät kyllä itsestäänkään tule kuntoon.

Jäin sitten miettimän ajatusta lomasta ja mitä lomalla ei saisi tehdä, tai mitä saisi. Että enpä tosiaan koe maalaushommaa työksikään, vaikka työksenikin maalaan. Niin erilaista hommaa on huhkia isolla sudilla, yhdellä värillä, ulkoilmassa, ihanissa kesämaisemissa. Ajatukset saa vaellella ihan muualla, keskittyminen on erilaista. Minusta menee kategoriaan lomahomma. Jossakin vaiheessa totesin että maalaaminen oli vahingossa viisasta aloittaa paraatipuolelta, silloin jaksoin vielä panostaa ja keskittyä, ne viimeiset osat meni vähän huolettomammin, lomailijalla. Tai jos oikein rehellinen olen niin se kaikkein viimeisin osa, takaseinän kattokolmio joka on kamalan korkealla, alkoi näyttämään päivä päivältä olevan paremmassa kunnossa. Niin että lopulta se oli vielä ihan priima eikä sitä turhaan kannattanut maalata.

Ainoa miinus koko maalausurakassa oli lautojen ja erityisesti kattopellin alta paniikissa syöksähtelevät ötökät (olen varmaan joskus maininnut etten tule läheisesti toimeen hämähäkkien kanssa). Niihin oli erityisen kyseenalaista törmätä tikkailla keikkuessa. Alkuun muutenkin hellästi keräisi ötököitä (voi voi pikkuruiset luonnonlapset) pois etteivät menehdy katkuiseen maaliin. Urakan edetessä ei jaksanut enää vaivautua erityiseen hellyyteen vaan jahtasi ne (mokomat hyönteiset) pensselillä tieltä (Run Forrest, run!) ja lopulta suurella kostolla liiskasi nuo perskeleen tuholaiset ikuisiksi ajoiksi maaliin fossiloitumaan. Öisin näin unia juoksevista hämähäkeistä. Universumin kosto.

Niin, tämän jutun ajatus oli se että miten kivalta tuntuu nähdä kun jokin työ valmistuu. Se että on tehty, kunnossa ja valmista. Tietää että nyt on hoidettu muutamaksi vuodeksi etiäppäin. Sama tunne kun tekisi kellariin hillot, tai kun pakastaa kesän vadelmat talvea varten. Tuntee itsensä jollakin tapaa kunnon ihmiseksi. Varmaan esi-isien geenit hurraavat kun tuli kerrankin tehtyä järkeviä immeisten hommia.

Maalauskaverina jaksoi päivästä toiseen mamán koira Kero. Vahti jopa maalauskengätkin.

Oodi kesälle tai jotain

Kukkuluuruu? Onko täällä enää yhtään ystävää, tuttavaa tai kulkijaa jäljellä? En voi uskoa että edellisestä postauksesta on kuukausi ja kuusi päivää.

Tämä kesä on ollut (siis kesähän ei ole minulla millään muotoa vielä ohi) harvinaisen kiireinen ja repaleinen. Olen sinkoillut sinne tänne, majoittanut vieraita Belgiasta, suorittanut oman muuton ja vehdannut mamán muutossa apuna pari viikkoa, muuttanut loputkin lapsuuden tavarat Kuopiosta Helsinkiin, juossut sisustusliikkeissä etsimässä huonekaluja ja lamppuja, renoveerannut uutta kotia, kunnostanut mummin vanhoja ihania lipastoja, maalannut (ja sitä ennen rapsuttanut vanhat maalit pois) yhden kesämökin ja yhden huussin. Varsinaiselle työlle jäi nolon vähän aikaa. Siitä huolimatta kaiken tuon lomassa olen urakoinut kirjoja joita kertyi kasaan 26 kappaletta, en ymmärrä missä vaiheessa nekin tuli luettua. Minusta kun lukemiselle ei oikein jäänyt aikaa.

Sisimmässä haipuilee tunne että kesä meni hässäköidessä salakavalasti ohi huomaamatta. En-nn suostu että on syksy vielä. Eikä se siltä tunnukaan, aurinko paistaa ja on lämmin. Mukavia pyörälenkkejä luvassa ja uimassakin pystyy vielä käymään. Eipä hätää siis. Eihän?

Olen palannut pajalle työn ääreen. Jollakin tapaa melkeinsyksyn tuleminen on mukava asia, kesän pyrähtelyt on pyrähdelty, pysyn paikoillani ja pääsen uppoutumaan työhön kiinni. Työhuoneessa on kaaos, aikatauluissa on kaaos, päässäkin tuntuu olevan kaaos, kunnes rytmiin pääsee taas kiinni. Tämä vaihe on herkullista suunnittelun vaihetta. Pääsee nappailemaan karussa olevista naruista kiinni, järjestämään ne siististi omille paikoilleen, kirjoittelemaan listoja ja aikatauluja, luonnostelemaan ja suunnittelemaan kiinnostavia tulevia juttuja. Aijai, vähän sadonkorjuun tunnelma jotenkin. Tunne oli miltei juhlallinen kun palasin rauhaisaan ateljeeseeni, omaan sanctus sancrotiumiini.

Tuliaisiksi toin teille kesäkuvia mm. uudesta huussista jonka maalasimme ulkoa punaiseksi ja sisältä seinät kirkkaan limeksi, lattian pullonvihreällä puuöljyllä. Ikeasta löytyi juuri oikeat karikesangotkin. Otin kuvat uusvanhalla puhelimellani jota en oikein osaa vielä käyttää. Jotenkin vahingossa onnistuin saamaan huussikuvan puhelimen taustakuvaksi. Huvitti, muilla on kuvia rakkaimmistaan, minulla hyyskänpöntöstä. Junamatkalla opettelin vaihtamaan kuvan vähemmän originelliksi.

Livenä kirkas punainen ja kirkas lime, nam. Ovea pidetään lähes aina auki herkullisen väriläjäyksen takia.

Em. taustakuva...

Pakko laittaa kuva käsienpesutankista jonka rakas ystävä toi muutama vuosi sitten tuliaisiksi. Käytännöllinen ja mitä herkullisinta huussiin soveltuvaa kitchiä. Fuji-vuori syvällä Savossa.

Seinät saivat uuden punaisen sävyn ja terassin lattia ruskean. Mamán vanha ruokapöytä pääsi ulos.

Risusavottaakin tehtiin

Kasasin kivistä polun pohjaan. Tonttiin kuuluu myös hiekkaranta mutta juuri tämä kiviranta on minulle rakkain ja paras.

Viimeisen illan kuva, tätä jään kaipaamaan ensi kevääseen saakka. Niisk.

Terveisiä kesältä

Poukkoilen lumi-intoilusta kesän muistoihin. Törmäsin sattumalta tietokoneellani erääseen kuvaan jonka sain mökkivierailta viime kesänä. Ja tulin niin hyvälle mielelle. Kuvaan oli tarkoitus vangita ilmapatjalla uivia poikasia ja roiskuvaa riemua illansuussa. Me aikuiset istuimme terassilla ihastelemassa kaunista luontoa ja hiljenevää iltaa. Söimme mansikoita ja herneitä ja juustoja, rupattelimme hiljaisen laiskasti. Eräs meistä neuloi, niinkuin mökkiterassikuvaan hänen osaltaan aina kuuuluu. Juuri kun kuvaaja (em. neuloja) laukaisi kameran, heitti mamá yhden monista tyhjistä herneenpaloista metsikköön. Palko ikuistui sattumalta kuvaan ja se nauratti meitä sillä hetkellä jostain syystä niin mahdottoman paljon.

Kuvasta nousee ihanasti mieleen tuo hetki, kesän ihanuus, rakkaat ystävät ja elähdyttävä mahanpohjanauru.

Kuumasta

Palasin mökiltä töihin. Tiesittekö muuten että on aika kuuma? Mielenkiinnolla olen seurannut tätä yleistä kuumuuskeskustelua jota käydän kaikkialla, bussissa, puhelimissa, kaupungilla, facebookissa jne. Ihmiset jakautuvat tasan kahteen leiriin, kärsijöihin ja valittajiin (joihin kuulun, pardonne moi) ja kiihkoilijoihin joiden mielestä tämä on parasta ikinä, että antaa tulla lisää vaan. Narisijoita ottaa päähän tämä intoilu, eivätkä he (lue enkä) usko että asia ihan oikeasti voi olla näin hienoa kenellekään. Ainakaan jos joutuu oleilemaan sisätiloissa. Kiihkoilijat taistelevat intohimoisesti valittajia vastaan, on hienoa rakastaa harvinaista kuumuutta, ja noloa inhota sitä. Siksipä valittajat eivät hyökkää erityisesti kiihkoilijoita vastaan (tai sitten he eivät vaan jaksa kun kuumuus on vienyt heidän energiansa).

Jokatapauksessa, hikoilen vuolaasti kulmatyöhuoneellani johon aurinko porottaa aamusta iltaan. Välillä viilennän itseäni tuikkaamalla jalat kylmään veteen (kahdessa eri maalikulhossa). Rakastan kesää, mutta hiukan vähemmän sitä riittäisi minulle, kiitos. Ja pliis, seuraava joka vääntää kanssani kuumuuden mahtavuudesta saa syyskuusa litsarit. Sitä ennen en jaksa.

Slow

Mökillä jälleen. Katselen ikkunasta hiljalleen hämärtyvää ja punertuvaa iltaa, tyyntä järveä ja saderintamaa joka lähestyy horisontista. Tällä hetkellä se on saavuttanut jo puolet järvenselästä ja on täällä muutaman minuutin sisällä. Kaunista. Sade värjää ensin kaukaiset saaret utuisen vaaleiksi, sitten syvän siniharmaiksi mitä lähemmäs minua sade kulkee. Sateen rajan näkee selvästi värein ja järvenselkään piirtyvin kuvioin. Koira makailee ulkona vaikka sataa, mamá on kaupungissa ja koira odottaa, vaikka kaatosaavisateessa. Minun kissat eivät tekisi samaa ikinä. Viisaammat olennot. On hiljaista.

Eilen seurasimme ukkosrintamaa joka läheni kaukaa, jakaantui kahtia järvenselän kohdalla, se tekee niin aina. Vaikka selkä ei ole kovin suuri, ukkonen ei jaksa sitä ylittää. Lopulta se kiertyi renkaaksi yläpuolellamme ja heitti kaksi salamaa selän toiselle puolelle, mennessään ne räsähtivät sähköisesti, paljon ennen jyrähdystä. Valo oli tummaa mustikkaa vasemmalla ja vaalean persikan kajoa oikealta, ukkosrintaman reunasta, auringonlaskusta.

Tänään olen istunut pirtinpöydän ääressä ja piirrellyt, luonnostellut, kutsunut inspiraatiota ja kuvia paperille. Välillä lähetellyt sähköposteja ja vastaillut viesteihin. Irvistellyt ikkunan takana parveileville itikoille, hätistellyt tietokoneen päälle pyrkiviä kissoja. Aion laajentaa Japanin markkinoille ja sinne lähtevän malliston pitää valmistua ennätysajassa. On kiire, muttei ahdista yhtään. Mietin miten ihanaa on työskennellä tässä ympäristössä. Olisin onnekas jos tämä näkymä olisi minulla vuoden ympäri.

Hellalla porisee lammaskaali.

Kesäeläimyksia

Eilen lensivät sinitiaisen poikaset pöntöstään, siitä kuistin edessä olevasta. Edellisinä kesinä en ole onnistunut näkemään tätä tapahtumaa, voi iloa että tänä kesänä näin. Ensimmäinen poikanen lensi vaappuvaa kylkimyyryä, pumpsahti kuistin edessä olevan tukin kautta toisella kylkimyyryllä kissahäkin päälle. Siinä hetken ihmeteltyään, sangen pöllämystyneen näköisenä, lensi rantalepän oksalle huutamaan. Vielä kaksi poikasta räpelsi maailmaan. On se ihmeellinen hyppy tuntemattomaan, pienestä pöntöstä, joka on ollut koko maailma, pitää yhtenä päivänä vaan uskaltaa hypätä ja lentää. Mahtaa se olla tajunnan räjäyttävä kokemus, maailman oikea koko ja lentäminen.

Helsingissä pyörälenkeillä laskemme jäniksiä. Paras saldo on ollut 11 kappaletta yhdellä lenkillä. Teemme ylimääräisiä sivulenkkejä parhaille jänispaikoille. Jos belgialainen mies käy joskus yksin juoksulenkillä, hänen on kerrottava minulle mikä saldo oli tällä kertaa. Huvittavaa ajatella että synnyinkoti-Kuopiossa, tai opiskelupaikka-Orivesi ja -Joensuussa en ole juuri koskaan nähnyt oravaa tai siiliä suurempaa villieläintä. Saati sitten Brysselissä. Mutta Helsingissä juoksee kettuja, jäniksiä, fasaaneja ja perukarhuja. Niillä ei varmaan ole niin paljon metsätilaa kuin Savo-Karjalassa.

Joka kerta kun vastaan jolkuttelee kettu tunnen saaneeni suuren ihanan lahjan. Upea eläin, kaunis, laiha ja nukkavieru, villi ja vapaa. Tuijotan sanattomana. Jänikset ilahduttavat, miten pulleita pyöreitä leipäsiä ne ovat ensin ja sitten mahan alustasta nousee taitoksilta pitkät teleskooppikoivet. Ihmeelliset korvalihakset että jaksavat kannatella niin suuria korvia, liikutella niitä nopeasti ylös ja laskostella alas (joskus vain toista korvaa). Hiiriä, myyriä, siilejä, oravia ja lepakoita laskemme myös. Edelleenkin olen onnellinen ja ällistynyt että ihmisten asfaltoimissa kaupungeissa löytyy vielä oikeaa elämää.

Mökin rannassa on vieraillut nyt myös Tavi, sillä oli vanavedessään yhdeksän pikkuruista pörröistä poikasta. Ne uivat tiukasti kylki kyljessä lauttana, emon pyrstössä kiinni. Safety by number. Eilen aivan peilityynen iltajärven läpi lipui uljaasti silkkiuikkupari. Toisella oli selässään minipoikaset, aivan juuri kuoriutuneet. Selässä kävi vimmattu mylläys ja piipitys. Läheisen salmen ruovikossa pesi joutsen, toissapäivänä ruokojen seassa uiskenteli kolme valmista harmaata poikasta.

Ihanaa tämä kesä.

Yksi riitasointu minulla sentään on. Pelkään hysteerisesti hämähäkkejä. Ihan hölmöä, tiedän, mutten voi sille mitään. Ennenkuin tulen mökille, mamá joutuu tekemään huolellisen hämähäkkisiivouksen. Kaikkein kauhein hämähäkki on ristilukki. Jostain syystä se on joka kesä oven yläpuolen lampussa. Vaikka lampussa ei käytetä valoa kuin syksyisin. Kauhulla avaan oven, joskus se ryöpsähtää alas kun seitti oven avauksessa katkeaa. Aivan järkyttävän kamalaa. Mamá kutsutaan apuun, ja hän hellämielisesti poimii hirviön, vie sen kauaksi pihan laitaan. Samana iltana se on takaisin oven yläpuolella. Siis miten??? Onko niitä useita jonossa, vai hölkkääkö se kiireellä takaisin?? Toinen ristilukkipaikka on kakkosrakennuksen kuistinpylvään taitoksessa. Lapsuudesta saakka siinä möllöttäneet. Samaa sukua, oppineet postauspaikan? Tähän haluaisin selvityksen kyllä. Kammoan ajatusta että niillä on lukuisia silmiä, ja tunnen jokaisen niiden karmaisevan tuijotuksen ihollani. Ihan hirveitä ovat.

Silti pieni harmi kaiken ihanuuden keskellä.

Perhanan pyöräilijät, aina häiritsemässä!

Ihanuutta

Voi kesä. Rakastan sinua. Olet huikaiseva. Korvaamaton. Mittaamaton. Ihanin.

Ja riipaiseva, kun kaikki kiitää ohi niin nopeaan. Mutta ihanuus on siitä ihanaa että koko kesän ajan mennyttä seuraa uusi tuleva ja yhtä ihana.

Ehkä kaikkein parasta ovat tuoksut. Olen niistä humalluksissa ja pyörryksissä, haluaisin pakata pulloon, säästää talven varalle, pistää taskuun ja ottaa varkain esille huonona päivänä. Jos voisin niin söisin vain tuoksuja koko kesän.

Ihan alkukesällä tuoksuvat tuomet, koivut ja nokkosten taimet. Tuomen kukkien tuoksu on huumaavaa ja makeaa, koivujen aivan yhtä voimakasta tuoretta ja raikasta. Koivujen tuoksu tuo veden suuhun ja mieleen lapsuuden rantasaunat kun mummilla oli vasta. Nokkosten tuoksu on siitä kumma ettei se suorastaan ole hyvä tuoksu, mutta jollain tapaa kiehtova. Jos olisin kissa vertaisin sitä ehkä kissan minttuun (tosin en hankaa itseäni nokkosiin). Iltakähmän pyöräilyillä tuoksut tulivat vastaan toisensa lomassa viipaleina.

Tämän potpurin jälkeen seuraa hieman vaimeammat mutta monisyisemmät tuoksut. Niittykukkasten herkkä suloinen sekoitus, sireenit, ruoho, silkka vihreys. Meri alkaa tuoksua suolalle, levälle ja kaloille, heti kun vesi hieman lämpenee. Mattolaiturin ohi pyöräillessä mäntysuopa, pakko pysähtyä haistelemaan. Lämmennyt maa tuoksuu muhevalle, neulasille, rehevälle. Omenankukkien hento tuoksu, maailma sateen jälkeen. Nokkosten tuoksu voimakas, mutta tummempi kuin alkukesällä. Taivaallista ihanuutta.

Näiden jälkeen tuoksut menettävät herkkyytensä terän, tulevat jotenkin raskaammiksi ja voimakkaammiksi, suuntavat kenties jo kohti syksyä, silti ihanina. Ruohon leikkuu, miten sateen jälkeen tuoksuu märkä tomu, paahteinen maa, öiden utuiset tuoksut. Suopursut ja sammal.

Täällä mökillä tuoksuu männyt, hiekkainen maa, järvi. Tuoksuihanuuteen liittyvät äänet. Rakastan laineiden liplatusta rantakivilla, miten vesi solahtaa kivien kolosiin erilaisin äänin. Kuistin edessä olevassa linnunpöntössä sirkuttaa poikasparvi, kohta lähdössä ensimmäiselle lennolleen. Saunan edessä olevassa pöntössä ruokkii poikasiaan västäräkkipari, pihapöydän (jonka ristimme jostain muistamattomasta syystä Birger Jaarliksi) viereisen pöntön lapsoset ovat jo lähteneet. Parin metrin päässä kuistista ne rantakivet ja se järvi, silkkiuikkujen solakat kaulat, tukkakoskelot uiskentlevat edes takaisin, raakaisevat karhealla äänellä, joka kerta pysähtyvät kohdalla, kääntyvät ja tuijottavat pitkät tovit minua. Niille kenties yhtä kiva luontokokemus kuin minulle. Kuikka huutaa.

Paratiisi minusta.

Maisema kuistilta.

Kökkökännykkäkameralla tulee usvaisia kuvia, linssi raapiutunut.

Maisema kuistilta oikealle, kuvassa linnunpönttökin. Ja kissahäkki jossa kissat saavat ulkoilla koirien ollessa mökillä.

Kesäsade

Kesän ikävä

Tänään kun tuuli ulvoo puuskissa varastaen kaikki lehdet puista ja sade hakkaa räystäitä, on viimeistään ensimmäinen hetki ikävöidä kesää (ja hautautua syvälle sohvaan kirjan kanssa, teeskennellen ettei ole maanantai, ja työpäivä).

Minun oma Maailman paras paikkani on Kortejoki, kesämökki, jossa olen nautiskellut kaikki lapsuuteni kesät läpi (pistäen mummini pitkämielisyyden koetukselle päivittäin rypemällä vedessä tuntikausia, mummin vahtiessa pihalta suu pienessä supussa ja kädet puuskassa (levottomat sormet hautautuneena allien alle), kärsimättömänä muiden hommien odottaessa)(vaan antoipa silti rypeä rauhassa, vaikka Tie-Dän miten ne hommat on über-übertarmokasta mummia poltelleet). Belgiassa asuessani kaipasin sinne enemmän kuin ikinä. Helsingissä asuessani kaipaan sinne vähäsen vähemmän, mutta silti kovasti.

Mies Belgiasta ei ymmärrä mitä siellä on niin ihanaa, siis 'mitä siellä on oikein tarkoitus tehdä?'. Ei niin mitään.

Mutta joskus joutuu, ja sitten kaikki kerralla äkkiä, että pääsee taas olemaan tekemättä mitään.

Sinä päivänä maalasin sinisiä.

Ja remontoin samalla Mamán kanssa mökki kakkosta (jota ylärakennukseksi kutsuttaman). Kaikki roina heitettynä ulos inventointia (kaatopaikkaa) varten, sisällä maalataan kuultovalkealla, ja kun käsi ei enää jaksa maalata kattolautojen välejä, soitetaan kylältä Pekkarinen joka viimeistelee homman.

Nyt kun saisin vaikka yhdeksi hetkeksi juuri noita kesän lämpöisiä päiviä ja ulkosalla maalaamista, aaltojen ääniä, järven tuoksua, sinisen hehkua kaikkea vihreää vasten, remontoimiskaffeja parhaassa mahdollisessa seurassa, ja miten hauska oli maalailla seiniä yhdessä Lepon kanssa, keskustellen Star Warseista.