Semmost sekalaist

Mitä tehdä ettei linnut lennä ikkunaan? Löysimme eilen todisteet päivän aikana tapahtuneesta massaitsemurhasta belgialaisen miehen musahuoneen ikkunaan. Kuolosta kieliviä jätöksia valui neljässä kohtaa ikkunaa. Ja kas tänä aamuna sama löytö työhuoneellani. Juuri siinä ikkunassa jonka edessä kirjoituspöytä on. Ottaen huomioon että ikkunoita on 11 kpl olen onnellinen etten ole taikauskoinen. Mietin onko jotain kikkaa, liimata pöllön kuvia ikkunaan tms? Surettaa nimittäin. Lintusten kevättärinnassa päättyy onnettomasti.

Sen sijaan onnellista on tämä kevät ja viheryyden kasvu. Jokainen päivä jotain uutta on kasvanut ja tuoksuilee. Kotosalla löytyy niiden yrttien ja tomaattien muodossa. Iduista on tullut perheenjäseniä, lähinnä siksi että ne kasvavat keittiön aamiaispöydällä. Joka aamu syömme muroja ja munia tutkien vuorokauden aikana tapahtuneet kasvumuutokset. Iduille on tullu jo nimiäkin. Tänä aamuna Jack oli vähän kellistynyt liian roiman kastelun viattomana uhrina. Jack tuettiin pystyyn mitä pikimmin. Saa nähdä raaskitaanko loppujen lopuksi ketään heistä syödä. Pirskatit kasvavat liian hitaasti, aivan mainiosti aikaa kiintyä.

Kissallakin on kevättä sielussa. Se herää anivarhain ja alkaa kipsutella sängyssä koska hänen ihmiset-palvelijat-hännystelijät nukkuu liian myöhään, on jo valoisaa. Kun ei herätystä tapahtu niin olohuoneen sohvalta, tai vaihtoehtoisesti ruokapöydältä, aloitetaan konsertti. Ensin vienosti, lopulta mouruamalla niin suurella äänellä ettei uskoisi sen lähtevät 2,2 kiloisesta linnunluisesta kissasta. Tämän ilon kirvoittamana en ole nukkunut yli kuutta tuntia nyt reiluun kuukauteen. Eikä otus tietenkään tunnusta eroa arkipäivien ja viikonloppupäivien välissä että olisi niinkuin ne aamut jolloin voisi nukkua pitkään laiskasti. Ai että se on rakas tämä kissa.

Siksipä täällä nyt nuokun koneella, enkä huiskikaan läpi tämänpäiväistä työlistaa. Yhenäkkiä vaan loppui puhti ja kaikki energia. En jaksa mitään en. Aivokäyrä on varmaan miedon loivaa laineilua. Liplattelua. Pysähdyin pohtimaan näitä suurensuuria lintu-yrtti-kissalinjaisia ongelmia. Kaikki vinkit näihin ongelmiin otetaan fanfaarein vastaan.

Kaiken lisäksi mietityttää se facebook-video austraalialaisesta jättihämähäkistä joka muina miehinä pyydysti ja söi aikamoisen vonkaleen kokoisen käärmeen. Menin ihan viattomasti sen aamulla avaamaan ja järkytys jäytää edelleen. Ehkäpä sinne katosi tämän päivän energiat, järkytyskuiluun.

Kovaa kamaa

Luin tänään Facebookin I fuckin love science-sivulta että Marie Curien muistiinpanot ovat edelleenkin niin radioaktiivisia että niitä voi käsitellä vain suojavermeissä.  Noita sangen arvokkaita muistikirjoja ja lappusia säilytetään järeissä lyijylaatikoissa. 

Hatunnosto naiselle jonka paperitkin hehkuvat yli sadan vuoden jälkeen. Siellä hän on labrassaan tutkiskellut ja kehitellyt tyynesti (tai mistä minä tiedän miten tyynesti) teesejään kaikenmoisten gammasäteiden loimotuksessa (tai jotain sinnepäin). Kävellyt kotiin Pariisin katuja pitkin suukottamaan pieniä tyttäriään.

En taida enää valittaa kun pyyhkeitä etsatessani joudun käyttämään paineistettua hengitysmaskia.

Elämän ojentama koe (jonka mokasin) (ei heikkohermoisille)

Koin tänään kriisin (pidätte minua varmaan taas pimahtaneena kun/jos luette tämän tekstin). Bussipysäkin lasiin oli lentänyt räkättirastas. Se oli hengissä. Se ei pystynyt liikkumaan. Se haukkoi henkeä työläin hengenvedoin. Tarkastelin sitä ja tulin tulokseen että onnettomalta ei ollut katkennut niska (niinkuin tällaisissa tapauksissa yleensä armeliaasti käy ja kuolo korjaa heti), vaan kenties selkäranka. Tiesin että nyt se olisi kaikkein armeliainta päästä tuskistaan, mutten pystynyt. Soitin mamálle (onhan teissä muitakin jotka aikuisiässä soittavat kaikessa pulassa äidille?). Mamá sanoi toivovansa että paikalle olisi sattunut joku aikuinen. Toivoin samaa. Kun bussi tuli en ollut pystynyt tekemään asialle mitään. Jätin elävän olennon kitumaan hiljalleen kuolemaansa. Miten saatoin. Itketti, tunsin olevani nynnyjen nynny ja surkimus ja huono mitääntekemätön ihminen. Toivoin että lintu kuolisi pian. Ja että minusta olisi ollut enempään.

Kun palasin kotiin tunteja myöhemmin, lintu oli kauhujen kauhuksi edelleenkin elossa. Soitin mamálle. Soitin myös eläinlääkärille. Väännä niskat nurin, tai murskaa pää nopeasti kivellä, sanoivat. Pelko kurkussa etsin kiveä ja mietin olisiko minusta tähän oikeasti. Pelkurin onneksi tietä pitkin käveli mies. Pyysin hänet apuun, selitin asian. Mies otti linnun käsiinsä, tutki sitä tarkoin, epäröi pitkiä minuutteja ja lopulta antoi linnulle rauhan. Kiitin miestä sydämeni pohjasta. Ja pahoittelin että toin hänen eteen tällaisen. Olin niin hirveän kiitollinen.

Toivottavasti linnulta oli mennyt liikuntakyvyn lisäksi myös tuntoaisti. Ettei nämä turhat ylimääräiset tunnit olleet sille hirveän hirvittäviä. Mietin, olisinko pystynyt tekemään mitä piti ihan itse. En tiedä. Toivon että olisin. Sydämessäni kävi pyörremyrsky ja se lepattaa edelleen.

Muusa

Ruostevilla antoi minulle ihanan lahjan linkkivinkin muodossa. Katselin linkin videon ja jäin sitä ajattelemaan. Minun on pakko laittaa se tähän alle katseltavaksi.

Kirjoitin taannoin läjäytyshetkistä ja kuvasin yhtenä niistä luovaa prosessia kun joskus kynään tai pensseliin tarttuessani kuvat ja ideat ikäänkuin valuvat paperille, tai kankaalle. Kuva tuntuu muodostuvan melkein itsekseen, olen jossain flow-tilassa, tai ehkä väline. Se on tavallaan pelottavaa, koska tuntuu ettei se tullut kokonaan minusta. Ja sitten pelottaa myös se että tuleeko se takaisin enää ikinä jos se en ollut kokonaan minä. Ja että jos se en ollut kokonaan minä, mikä se oikein oli. Oikeasti ajattelen asian niin että alitajuntani on ideaa jo työstänyt ja se on valmis päässäni, se pitää vain piirtää ulos. Otan yhteyttä jonnekin yliminään. Mutta oli niin ihanaa kuulla jonkin muun kuvailevan aivan samaa tunnetta. Ja myös sitä turhaumaa ettei tämä suinkaan tapahdu aina. Helpotti.

Hauska kohta on kertomus Tom Waitsista joka autolla ajaessaan "kuuli" aivan loistavan laulun pätkän, mutta ei voinut kirjoittaa sitä ylös kun ei löytänyt mistään paperia, kynää, tai nauhuria. Lopulta lopen turhautuneena hän katsoi auton ikkunasta ylös taivaisiin ja sanoi "Give me a break, I am driving!" ('annahan nyt vähän armoa, minä ajan nyt autoa', vapaa käännös). Tai runoilijasta joka "kuuli ja näki" runon lähestyvän rytinällä ja joutui juoksemaan hullun lailla kotiin että ehtisi paperin ja kynän luo ennenkuin runo kerkeää mennä ohi (niin kauas kunnes törmää toiseen runoilijaan). Ja kuinka joskus hän onnistui saamaan viimetipan otteen runon hännästä ja kelattua runon kiinni paperille, tosin takaperin.

Sielunvirittimiä (ja harhailuja)

Menneisyydessäni muutamia ns. läjäytyshetkiä jolloin jokin asia on muuttanut elämääni, avannut uuden oven. Ahaa-elämyksiä on tullut useinkin mutta nämä läjäytyshetket ovat erilaisia, niihin liittyy voimakas tunne että jotain suurta ja ihmeellistä on juuri auennut.

1. Eräänä iltana, ollessani jotain 4-6 vuotta, (en muista tarkkaa ikää) makailin mamán ja isän välissä, he lukivat kirjojaan ja minä tuijottelin lautakattoon, oksankohtien 'silmiä'. Ihan yhtä-äkkiä jotenkin koin että olen erillinen yksilö. Tunne oli huikaiseva ja riemukas. Sanoin mamálle "Minä olen minä", uudelleen ja uudelleen. En vielä tänäkään päivänä tiedä mitä silloin tajusin, tai koin, mutta tiedän että se oli jotain voimakasta. Olin ihan oma itse. Tai sitten jouduin johonkin hämärään transiin niitten silmien tuijottelusta.

2. Vietin lapsena suurimman osan kesäpäivistä järvessä, muistan kun opin sukeltamaan ja pidättämään pidempään henkeä, siitä hetkestä alkaen vedenalainen maailma koukutti minut, kaikki näytti niin kiehtovalta, äänet veden päältä tukahtuneita ja veden alla taas niin kirkkaita ja erilaisia, miltä rouhea hiekka kuulosti koskettaessa, veden solina sukelluksissa. Uneksin vuosia miltä maailma näyttäisi jos kaikki olisi veden alla. Vieläkin minulla on outo suhde veteen elementtinä, se kiehtoo minua (epänormaalin paljon ?). Enää en tosin uneksi että kaikki jäisi veden alle (terveisiä Malediiveille).

3. John Irwingin kirja "Oman elämänsä sankari", jonka äiti puolipakotti minulle seiskaluokkalaisena, kun nuorten kirjat oli Kuopion kirjastossa jo koluttu (tylsistyneenä). Katsoin kirjan kantta, puolikas omena valkealla taustalla, ei voi olla hyvä. Kun aloin lukemaan kirjaa, pääni oli pillahtaa ilosta itkuun. Muistan tunteen tarkoin vieläkin, että kirjallisuus voi olla jotain näin uskomatonta ja elähdyttävää ja että näitä kirjoja riittää vaikka kuinka paljon.

4. Lukiolaisena sain (taas kerran) puolipakolla käteeni kirjan, se oli "Taru sormusten herrasta" ja sen kanssa palasin takaisin lapsuuden satuihin ja tarinoihin. Mikä riemun tunne tajuta ettei tarut ole aikuisenakaan ohimennyttä elämystä. Edellinen elämys meni ikäänkuin takaperin.

5. Kasiluokkalaisena kuulin ensimmäisen kerran Pink Floydin "Dark Side of the Moon"-levyn. Taas räjähti pää. Illat perätysten makasin sängylläni pimeässä ja kuuntelin levyä (kasettia) uudelleen ja uudelleen, ihmettelin miten musiikki voi tuntua niin kovasti ja hyvältä. (En löytänyt You tubesta tähän hätään mitään parempaa, jonkun itsetehty fiilistely, mutta musa rules)

6. Lukion toisella ystävä houkutteli mukaan kansalaisopiston taidekurssille (elävää mallia piirrettiin), sitä ennen olin 'tykännyt piirrellä aina'. Kolmannen illan tehtävä oli piirtää mallista vain varjot ja piirsin alla olevan kuvan. En tajua mistä kuva tuli, en hahmotellut, tai suunnitellut, tuntui että koko homma valui itsekseen lävitseni paperille. Pelottava ja järkyttävä tunne. Mutta samalla huikaiseva. En ole vieläkään tottunut siihen (sattuu silloin tällöin, vaan ei aina). Alitajunta on kai pohtinut jotain omin päin ittekseen, ja kun tartun toimeen kuva on jo jollain tavalla valmis, ja valuu paperille/kankaalle.

-Tauko-

Tiedättekö, minun piti kirjoittaa ihan jostakin muusta (musiikista eräässä elokuvassa), mutta jotenkin ajauduin kirjottamaan tästä aiheesta, en yhtään tiedä miksi, minähän kuulostan ihan pimahtaneelta (pointsit belgialaiselle miehelle...). Eikä minulla ole edes mitään järkevää loppukanneettia lisätä tähän. Huokaus, tämä on tätä rönsyilyä pahimmillaan. Kertokaa nyt edes onko teillä vastaavia kokemuksia ja millaisia, kiva keskustelu voisi pelastaa tämän postauksen.