Ruostevilla antoi minulle ihanan lahjan linkkivinkin muodossa. Katselin linkin videon ja jäin sitä ajattelemaan. Minun on pakko laittaa se tähän alle katseltavaksi.
Kirjoitin taannoin läjäytyshetkistä ja kuvasin yhtenä niistä luovaa prosessia kun joskus kynään tai pensseliin tarttuessani kuvat ja ideat ikäänkuin valuvat paperille, tai kankaalle. Kuva tuntuu muodostuvan melkein itsekseen, olen jossain flow-tilassa, tai ehkä väline. Se on tavallaan pelottavaa, koska tuntuu ettei se tullut kokonaan minusta. Ja sitten pelottaa myös se että tuleeko se takaisin enää ikinä jos se en ollut kokonaan minä. Ja että jos se en ollut kokonaan minä, mikä se oikein oli. Oikeasti ajattelen asian niin että alitajuntani on ideaa jo työstänyt ja se on valmis päässäni, se pitää vain piirtää ulos. Otan yhteyttä jonnekin yliminään. Mutta oli niin ihanaa kuulla jonkin muun kuvailevan aivan samaa tunnetta. Ja myös sitä turhaumaa ettei tämä suinkaan tapahdu aina. Helpotti.
Hauska kohta on kertomus Tom Waitsista joka autolla ajaessaan "kuuli" aivan loistavan laulun pätkän, mutta ei voinut kirjoittaa sitä ylös kun ei löytänyt mistään paperia, kynää, tai nauhuria. Lopulta lopen turhautuneena hän katsoi auton ikkunasta ylös taivaisiin ja sanoi "Give me a break, I am driving!" ('annahan nyt vähän armoa, minä ajan nyt autoa', vapaa käännös). Tai runoilijasta joka "kuuli ja näki" runon lähestyvän rytinällä ja joutui juoksemaan hullun lailla kotiin että ehtisi paperin ja kynän luo ennenkuin runo kerkeää mennä ohi (niin kauas kunnes törmää toiseen runoilijaan). Ja kuinka joskus hän onnistui saamaan viimetipan otteen runon hännästä ja kelattua runon kiinni paperille, tosin takaperin.
Kirjoitin taannoin läjäytyshetkistä ja kuvasin yhtenä niistä luovaa prosessia kun joskus kynään tai pensseliin tarttuessani kuvat ja ideat ikäänkuin valuvat paperille, tai kankaalle. Kuva tuntuu muodostuvan melkein itsekseen, olen jossain flow-tilassa, tai ehkä väline. Se on tavallaan pelottavaa, koska tuntuu ettei se tullut kokonaan minusta. Ja sitten pelottaa myös se että tuleeko se takaisin enää ikinä jos se en ollut kokonaan minä. Ja että jos se en ollut kokonaan minä, mikä se oikein oli. Oikeasti ajattelen asian niin että alitajuntani on ideaa jo työstänyt ja se on valmis päässäni, se pitää vain piirtää ulos. Otan yhteyttä jonnekin yliminään. Mutta oli niin ihanaa kuulla jonkin muun kuvailevan aivan samaa tunnetta. Ja myös sitä turhaumaa ettei tämä suinkaan tapahdu aina. Helpotti.
Hauska kohta on kertomus Tom Waitsista joka autolla ajaessaan "kuuli" aivan loistavan laulun pätkän, mutta ei voinut kirjoittaa sitä ylös kun ei löytänyt mistään paperia, kynää, tai nauhuria. Lopulta lopen turhautuneena hän katsoi auton ikkunasta ylös taivaisiin ja sanoi "Give me a break, I am driving!" ('annahan nyt vähän armoa, minä ajan nyt autoa', vapaa käännös). Tai runoilijasta joka "kuuli ja näki" runon lähestyvän rytinällä ja joutui juoksemaan hullun lailla kotiin että ehtisi paperin ja kynän luo ennenkuin runo kerkeää mennä ohi (niin kauas kunnes törmää toiseen runoilijaan). Ja kuinka joskus hän onnistui saamaan viimetipan otteen runon hännästä ja kelattua runon kiinni paperille, tosin takaperin.
1 kommentti:
Vapauttavan riemukasta!
Lähetä kommentti