Supernaisen maalaisidylliä

Kävin maalla erään ihanan nuoren naisen ylioppilasjuhlissa. Sen lisäksi että neitokainen oli häikäisevä ja ihana, oli neitokaisen koti niin kaunis että elähdyin. Tuntui kun olisin käynyt ulkomailla, tai taidenäyttelyssä. Kaikkialle minne katsoin löysin jotain uutta ja kiinnostavaa, pikkiriikkisiä asetelmia, jokainen kohta tarkoin mietitty ja kaunis. Tämä ihanuus on jaettava ajattelin ja näpsin juhlahumun keskellä kuvia puhelimen muistin täyteen. Samalla esitelen teille huushollin emännän, upean keraamikkonaisen joka kunnosti tämä kodin juuri omanlaisekseen suokuokkajajussi-periaatteella, eli omin pikku kätösin pikkuhiljaa vaivoja säästelemättä.

 Tiedättehän sellaisen haaveen että muuttaa maalle ihanaan vanhaan maalaistaloon jonka remontoi just silleen kun haluaa, ja sinne talliin tai navettaan perustaa työhuoneen? Minä ainakin tiedän, ja niin tietää takuuvarmasti jokaikinen joka käsillään tykkää jotain väsätä. Tiedättekö monta joka on tehnyt tuosta unelmasta totta? Minä tiedän tasan yhden. Kirjava Kippuran Annikan. Joka hoiti asian vielä sitten sataporosenttisesti.

Annika löysi unelmiensa talon Karkkilan liepeiltä, se oli sellainen 1800-luvun puolivälissä rakennettu maalaistalo johon oli rakennettu lisäosa 1900 luvun alussa. Talo oli villiintynyt ja rapistunut, parhaan päivänsä aikoja sitten elänyt. Sillä ei ollut enää pihaa vaan sankka niitty jolla myyrät olivat temmeltäneet täysin rinnoin niin että koko piha oli pelkkää kuoppaa ja kekoa. Mutta se kuiski lupauksia Annikan korviin. Se kutsui korjaamaan ja herättämään henkiin. Se kutsui kotiin.

Taloa ja tilaa piti 1900-luvun alusta pariskunta nimeltä Hulda ja Juho, heillä oli kaksi poikaa, Arvi ja Viljo. Tila tuotti hyvin ja se oli kulmakunnan ylpeys. Pariskunta sai lukuisia tilapalkintoja Pelervoseuralta milloin mistäkin, porkkanoista, kirnuvoistaan, viljoistaan ja viljelyksistään, sekä sai Maatalousseuran mallitila-kunniamaininnan. Sitten kuitenkin tapahtui kurjuuksia, vanhin poika loukkasi jalkansa pahoin petkeleellä ja kuoli nopeasti verenhukkaan. Lähin lääkäri tai sairaala oli liian kaukana näin vakavalle onnettomuudelle. Pian sen jälkeen kupsahti perheen isä keuhkotautiin. Sitten pikkuveli Arvi joutui sotaan mutta palasi onnekseen kotiin tilaa jatkamaan. Mutta sitten kuoli Hulda-äiti, eikä Arvi oikein enää jaksanut. Pikkuhiljaa pullo vei Arvin mukanaan ja tila alkoi rapistua, lopulta tilan maat, irtaimisto ja kalusto oli vaihdettu viinapulloihin ja mennyt loisto oli himmennyt kaukaisiin muistoihin. Tarina kertoo lukuisista hävyttömistä 'kaupoista', uusia maatilakoneita vaihdettiin yhteen kossupulloon, antiikkikauppiaat tulivat kilisevien pussien kanssa kylään ja lähtiessään veivät huonekalut ja arvoastiastot mukanaan.  Kun Arvista aika jätti, ei ollut perillisiä ja tila jäi valtiolle. Tamelan kunta osti tilan itselleen ja jostain syystä vuokrasi sen oitis toiselle viinamäen miehelle. Talo rapistui entisestään. Tällä kaverilla oli lisäksi mukanaan joukko mukavia rellestyskavereita ja talon sisusta alkoi näyttää melkoisen surulliselta.

Ränsistyneen ulkoasun alla oli kuitenkin perustukset kunnossa, Annikan viidellä vinttikoirilla olisi lääniä temmeltää, puutarhapeukalolle olisi todellakin tilausta  ja talo oli lähellä molempia isovanhempia.  Perhe oli aina halunnut vanhan talon, sellaisen joka hengittää ja joka on ikääkuin elossa. Tämä talo oli kaikkea tuota, tosin se kaipasi kipeästi herättelyä, raikasta happea ja juuriharjaa.

Kun perhe muutti taloon, se oli kuorrutettu rasvaisella lialla, roskaa ja kaljapullon korkkeja löytyi jatkuvasti kasoittain mitä kummallisemmista paikoista.  Talossa ei ollut sisävessaa, keittiön altaaseen tuli kylmä vesi, muualle ei vettä tullutkaan. Ensimmäinen kohta päättää oli laitetaanko ensin työhuone (että pystyy tienaamaan remonttirahoja) vai olisiko mukava asua kivemmin. Asuintilana oli nimittäin pikkuruinen punainen vajarakennus jonka perhe toi vanhan talonsa pihamaalta. Päätös oli kumpaakin yhtäaikaa. Suihkuna toimi marjapensaan taakse vedetty letku, josta siis tuli sitä jääkylmää vettä. Syksyn tullen talliin vedettiin roikalla sähköä jolla lämmitettiin minikokoisella lämminvesivaraajalla kylpyammeeseen vettä. Syksyn edetessä varaaja jäätyi, mutta olisipa kylpeminenkin ollut melkoisen viileää touhua. Huussi löytyi tallin takaa ja sinne kahlattiin hangessa myrskylyhdyn kera. Ja sinne työhuneeseenkin kannettiin keraamikon tarvitsema vesi saaveilla. Mutta mikäs siinä, näinhän elämää on eletty muinaisia vuosikymmeniä toisensa jälkeen. Lisämausteena kylän taksi toi öisin hyvässä maistissa kekkuloivia ukkoja pihamalle, eivät penteleet muistaneet että talossa on uuset omistajat. Ja naapurusto paheksui syvästi ulkopuolelta tulleita ihmisiä, eikä kaihtanut keinoja sen ilmaistakseen. Ymmärrätte siis vertauksen suohon ja kuokkaan.

 Kuvat saa klikatuksi suuremmiksi.

 Kaunis punamultainen portti kutsuu astumaan sisään.

Ensimmäisiä asioita oli rakentaa aita portteineen koska ne viisi vinttikoiraa. Aidan ja portin rakentamista pitikin sitten vääntää. Käytiin läpi pitkä ja tulikivenkatkuinen  tastelu kylän lautakunnan kanssa. Lopulta lupa irtosi mutta naapurit ajoivat aidan alas lumiauralla heti sen valmistuttua. Annika suivaantuneena rakensi aidan pimeässä talviyössä takaisin. Aamusella seisoi portilla vilkuttamassa ohiajaville naapureille. Myös aidan vieren pensaat ja sireenit on istutettu takaisin lukuisia kertoa, samaisista syistä. Pihalla kävi välillä ukkojoukkioita painostamassa ja pelottelemassa mutta ne viisi vinttikoiraa olivat ihan kiva asia. Annika ei antanut periksi ja nykyisin välit ovat naapureihin hyvät. Paikka yhteisössä ansaittiin ihan silkalla sisulla (Annika kertoikin että olisi saattanut muuten luovuttaakin ison remonttiurakan uuvutamana, mutta ei perhana soikoon suostunut antamaan periksi naapureilleen).

Näin ihana maisema näkyy portista ulospäin. Heinälato hopeanhohtavine säänpieksämine hirsineen. Hauska korkeakynnyksinen ovikin. Tuossa pienessä punaisessa mökissä perhe aloitti asumisensa. Mökki seisoo vinossa ja kuulemma ihan väärässä paikassakin. Kävi nimittäin niin että kun kuorma-auto toi mökin pihalle, juoppo vuolkralainen asusti talossa vielä viimeisiä päiviä. Mökin paikka ei asukkaalle oikein soveltunut, seurasi sopertelevia neuvotteluja, ja lopulta kuljettaja kyllästyi, iski mökin just siihen. Ja siihen se sitten jäi.

Tässäpä pilkahdus itse talosta, tuosta oikealta kuljetaan kohti ovea, räsymattoja pitkin. Pihalla odottavat kutsuvat lepotuolit juhlavieraitten ruokapöytää. Niin piha. Se myyrien möyrimä  kuoppakeko. Annika niitti viikatteella urheasti kerta toisensa jälkeen, täytti myyrän kuoppia, tasoitti kekoja, kiskoi juurakon toisensa perään ja sitten kiskoi uudelleen kasvaneet juurakot myöskin toisensa perään. Pieni osa kerrallaan maa alkoi tasoittua ja Annika ryhtyi tuomaan nurmikkoa ja muuta mukavampaa kasvustoa pikkuhiljaa maailmalta. Kirjaimellisesti. Auton takakontissa oli aina lapio ja laatikko. Joka kerta kun tien viereltä sattui silmiin jokin kivan näköinen kasvi tai ruohoinen alue, kurvasi auto pientareelle ja laikku poimittiin mukaan. Niitä sitten istuttamalla, ja joukkoon ruohoa kylvämällä, tämä piha sai pikkuhiljaa muotonsa. Piha on muuten suuri, niin että hatun noston paikka sanoisin.

Tervetuloa porstuaan josta käynti sisälle vasemmalta, oikea puoli, se uudempi siipi, on vielä remontin alla. Tältä uudelta puolelta löytyy myös portaat ullakolle joka myöskin odottelee remonttia. Siinäpä emännälle vielä työsarkaa.

Yksityiskohta eteisen ovesta. Annikan omaa kädenjälkeä. Ensimmäinen aavistus siitä miten kaikkialta löytyy tarkoin suunnitellut ja rakkaudella tehdyt yksityiskohdat. En muistanut kysyä mutta olen aivan varma että tuo tiffanytekniikka opeteltiin juuri tuota ovea varten. Kun sellainen siihen piti tulla niin eikun oppimaan.

Ovella tervehtii yksi Annikan hevospatsaista. 

Eteisessä odottaa kaunis vanha sohva, harvinaisesti säästynyt aarre. Sohvalla nimittäin nukkui aikoinaan talon emäntä Hulda. Huomatkaa myös ihanat vanhat hatturasiat. Kaunis ikkuna porstuaan on Annikan itse nikkaroima.

 Ja eteisestä löytyi vieläkin ihanampi aarre, Annikan pieni kaunis prinsessainen.

Senkin päällä hauska asetelma Annikan omaa keramiikkaa. Senkki pelastettin palasina miehen mummin liiteristä, sitten se hellästi puhdistettiin, hiottiin, kasattiin kokoon ja lakattiin.

 Eteisen ovelta avautuu näkymä kohti keittötä. Miten kauniit lukuisia kertoja yli satavuotisen historiansa aikana paikkaillutt lautalattiat. Ja nuo valkeaksi maalatut hirsiseinät jotka kaiveltiin esiin ensin vuosisadan ajan kertyneestä liasta, sitten pinkopahvien alta ja raaputeltiin puhtaiksi.

Ja entäpä keittiö sitten, kokonaan uusittu sopimaan kauniisti vanhan talon henkeen. Nykyisin hanasta saa lämmintäkin vettä. Ja talosta löytyy se sisävessa suihkuineen.

Prinsessa istahti kainosti valtaistuimelleen kuvattavaksi.

Keittiön sydämenä uuni, ja hella jolla Annika laittoi kaikki ruoat ensimmäiset asuinvuodet. Huomaatteko ihanan yksityiskohdan, hellan yläpuolella heinäseiväs jossa käsin taotut koukut odottavat kukkakimppuja ja yrttejä kuivumaan talven varalle. Uuni lämmittää talvisin talon edelleenkin.

 Siinäpä kiva paikka prinsessaisen istua äitteen seurana lämpimän hellan kupeessa.

Uunin kyljessä kaunis vanha lipasto ja tuoli (jolle sitten unohdin oman laukkuni kuvattavaksi). Ja lipaston päällä asetelmana kiinnostavia tavaroita.

 Keittön ikkunan edessä Annikan keramiikkahevosia.

 Ja toisella ikkunalla vinttikoira.

Käännähdys kohti eteistä. Lukuisten kuvien joukosta en löytänytkään kuvaa oikealla olevan sohvan takana olevasta hienosta paneeliseinästä joka on pientä puista ruutukuviota, senkin Annika tietenkin nikkaroi itse levyistä ja laudoista.

Huomaattehan nuo sisäovet joihin Annika taiteili eteisen oveen yhteensopivat lasikoristeet.

Ovi ja koristeovi matkalla keittiöstä saliin. Ovet, kuten kaikki talon muutkin ovet (ja hyvin moni muukin osa talon sisustusta), löytyivät pitkien etsintäreissujen jälkeen vanhoihin huonekaluihin erikoistuneista liikkeistä. Sitten vaan hionta ja maalaus. Oven karmit piti tietenkin rakentaa aina uusiksi että ne sopisivat uusiin oviin.

Sali. Kaunis hirsiseinä on täällä jätetty maalaamatta ja muodostaa kivan kontrastin valkeille huonekaluille. Ajan tummentamien hirsien ja valkeaksi maalatun paneelin yhdistelmä on aivan ihana. Kaunis kaappi nurkassa oli Annikan ihkaensimmäinen romulöytö, sekin löytyi kappaleina. Kaapin päällä toinen vinttikoira.

 Keittön ja salin väliseen seinään puhkaistiin ikkuna että valo virtaisi vapaammin. En muistanut sitäkään kysyä mutta aivan varmasti moottorisahaa heilutteli Annika ihan ite.

Hauska lipasto, miehen mummin perintöä sekin. Lipason päällä vanhat nallekarhut viettävät iltapäivän teehetkeä.

 

 Perinteikäs puuhevonen löytyi eräältä Lohjan kirppiseltä. Ensin Annika näki sen ohimennen, ja jätti ostamatta. Hevonen jäi kuitenkin laukkaamaan Annikan mieleen, sen huuto kuului kovenevan päivästä toiseen. Lopulta Annika kyllästyi ja hyppäsi autoonsa, oikeastaan ajattelmatta kellonaikaa. Liike oli jo kiinni mutta tarmokkaasti ovea hakkaamalla omistaja saatiin paikalle ja kaupat syntyi.

Täälläkin lämmittää uuni.

Makuuhuoneen sänky ja siihen yhteensopiva suuri vaatekaappi (jonka kuva epäonnistui...) löytyi huutokaupasta.

 Makuuhuoneen ovelta löytyi jälleen pieni ihana linssiprinsessa. 

Kaappikello on myöskin taloon kuulunut aarre, Huldan rikkoutunut kello. Se saatiin kyllä korjatuksi, ensin ajateltiin miten ihanaa kuunnella vanhanajan naksutusta, mutta sitten pian huomattiin että puolituntisin lujaa kumauttava kello ei erityisesti edesauttanut unensaantia. Kelloa ei sitten enää vedettykään.

Lapsosen huone. Ihana pieni tunnelmallinen pesä. Tässä huoneessa oli ennen sauna.

Sitten ulos. Pihalla tunnelmallinen huvimaja joka on kivasti kasvanut salaiseksi puutarhaksi köynnösten alle. Vierailuni jälkeen huvimajaan löytyi kuulemma juuri se sopiva rottinkinen sohvakin.

Talon kasvot. Se vanhempi korjattu puoli.

Pihan ruokailukatos ja sen takana grilli kesähelloineen. Kesäkeittiön Annika muurasi itse, ensin tasoitti maan kantamalla läheisestä metsästä kottikärrykaupalla kiviä pikkuipana helmoissaan roikkuen, ja valamalla niiden päälle lattian. Sitten laatat päälle ja eikun hellaa ja grilliä muuraamaan. Moniko teidän (naispuolisista) tuttavistanne on tehnyt vastaavaa?

 Hauska sinkkisankoasetelma.

Ja sitten siirrymme sinne työpajalle. Entinen talli jonka toinen pää on kunnostettu keraamikon taivaaksi. Talli oli siis aivan, no, talli. Siellä oli betonisia syöttökaukaloita, väliseiniä, lahonneita hirsiä, rikkoiutuneita ikkunoita. Ei sähköä, ei vettä. Ovet kapeat lönköttävät lankkuovet. Siitäpä oli hyvä alkaa. Lattiat avatiin että saatiin sähköt ja vesi, sitten valettiin takaisin, hirret vaihdettiin, katto vaihdettiin sisältä ja ulkoa, oviaukot suurennettiin lekalla, karmit nikkaroitiin ja etsittiin sopivat ovet jostain tuolta maailmalta, ikkunat vaihdettiin ja se olikin taas yksi tarina tuolla alempana. Kaikki omin voimin.

Tervetuloa toivottelee opasprinsessainen.

 Toinen puoli pajaa onpi kauppa, sieltä löytyy myös suuri ruokapöytä jonka ääressä luonnostellaan ja piirrellään pikkuruisen kanssa. Työpäivät lapsonen viettääkin äitinsä seurana luovissa merkeissä.

 Ja jos kesken kaiken väsähtää, päiväunet voi ottaa pehmeällä sohvalla lampaantaljan alla.

Työpuoli uuneineen. Ikkunalla vartioi enkeli jonka Annikan vanhempi tytär, se ylioppilas, on tehnyt. Eipä pudonnut omena kauas puusta. Luovuutta pullollaan molemmat monin tavoin. Ja pikkuruinen näyttää seuraavan jalanjälkiä yhtälailla.

 Kuivatuksessa olevia teoksia hyllyt täynnänsä. Huomatkaa nämä kauniit ikkunat. Ne on nimittäin tehty itse. Muurattuja holvikaaria myöten. Ikkunan pokat Annika nikkaroi itse talosta löytyneistä puupalasista, ulkopuolen lasi on vintiltä löytyneitä puhallettuja ikkunoita, toinen lasi, se sisäpuolen, teetettiin myöhemin oikein mitoin.

 Kaikenlaisia keraamikon tuikitärkeitä vimpottimia ja mikättimiä.

Kaupan hyllyillä kaikkea ihanaa.

Heppateema jatkuu. Aikaisemmin Annikalla olikin oma hevonen. Tietenkin niiden vinttikoirien lisäksi. Annikan keramiikka on kerrassaan ihanaa. Olen ollut monilla messuilla yhdessä hänen kanssaan ja aina käy kuhina Annikan osaston ympärillä, vuodesta toiseen.

Heppa hauskuuttaa pöydälläkin. Tällä yksilöllä on selkeästi asennetta.

Työpöydän vierellä jälleen yksi aarre, kaunis valkea puuleikkauksin koristeltu kaappi. Niin, sen Annika tekaisi itse kun oli kaapin tarve ja rahat oli just silloin vähissä. Ei ollut kulemma vannesahaakaan niin puukolla piti veistellä. Kertoi että monen monta tuntia ja monta haavaa sormissa siihen meni. Että tällaisia aarteita työhuoneella. Eipä löydy IKEAn Iivaria niinkuin eräillä...

  Enkeli vartioi työtä, tällä kertaa Annikan omaa tuotantoa.

Mitäpä sanotte? Aikamoinen supermimmi, ei jää sormi suuhun eikä keskelle kämmentä. Kaiken voi oppia ja tehdä ihan itse kun on asenne ja sisu kohdallaan. Minun mukavuudenhaluinen itseni katselee pää pyörällään kunnioitusta. Olisi nimittäin sohva ja telkka kutsunut monesti ennekuin olisin alkanut muuraamaan, rappaamaan, nikkaroimaan ja niin miljoonasti edelleen. Mutta lopputulos on totisesti sen väärtia. Talo on oikea koti ja täynnä asukkaittensa tarinaa. Ei ole mennyt yksikään käytetty hetki hukkaan.

Lisää Annikan taidokasta keramiikkaa löydät täältä. Sivuilta löytyy patsaita, astioita ja pienempiä kivoja koriste-esineitä. Ja Helsingissä vierailevat löytävät Annikan töitä pian uudesta liikkeestämme josta kerron lisää pian.

Ja taloon lupaan tehdä uuden vierailun jahka remontti etenee, en malta millään odottaa millainen ihanuus talon loppupäästä vielä kehkeytyykään.

Juhannusmaisema

Meille on tullut tavaksi viettää juhannus kaupungissa. Ensimmäinen kerta taisi mennä kutakuinkin vahingossa mutta siitä lähtien tarkoituksella. Kaupunki on ihana. Hiljaista, niin hiljaista. Miltei kummitusmaista. Herkullisen rauhaisaa. Sen sijaan merellä purjehtii ja pärisee hirveä määrä purtiloita. Niitä on kiva seurailla. Belgialainen mies iloitsee kaupunkijuhannuksista myös koska ei ole pakko lähteä mökille. Hän kun ei ole vieläkään oikein päässyt sen homman makuun.

Tällä kalliolla istuskeltiin tämän kesän juhannusta. Harmi että vastavaloon kännykkäkamera ei oikein saa mitään näkyviin. Maisema on ihana. Vasemmalla Santahamina, siitä lähdetään oikealle niin löytyy Suomenlinna, Kaivopuisto, koko Helsingin silhuetti kupolikirkkoineen, kirkontorneja näkyykin lukuisasti, jäänmurtajat, Hakaniemen talot, Suvilahti, Korkeasaari, Mustikkamaa ja Kulosaari. Maamerkkejä on kiva osoitella että tuolla onkin nuo Ruoholahden nosturit ja tuolla Pasilan raadiotorni. Ihan saatiin yksin istua auringon lämmittämällä sileällä kalliolla ja katsella laskevaa juhannusaaton aurinkoa. Kertakäyttögrilli oli yllättävän hyvä, sillä ehti hyvin grillata valkosipulimakkarat ja haloumijuustot. Mukana oli myös kesäsipulitomaatteja, wasabipähkinöitä ja ne siiderit. Kotona odotti mansikkavalkosuklaakakku. Onnellisen mutkatonta, rentouttavaa ja mukavaa.

Illaan päätteeksi belgialainen mies kapusi jyrkän kallion alas hakemaan grillinsammutusvettä. Tuli siinä säikäyttäneeksi sydänjuuriaan myöten laakealle rantakalliolle leiriytyneet ulkomaalaiset.  Minua huolestutti että onkohan niillä nyt tarpeeksi paksut retkeilypatjat tuolla kalliolla nukkumiseen. Kuulemma oli ollut sen verran sankka pilvipilvi leirinuotion yllä että tuskin kallion kovuus tulee ongelmaksi.

Keittokirjoista

Rakastan keittokirjoja. Anteeksi noin voimakas ilmaus, mutta keittokirjoja on ihana lukea (montakohan kertaa tämän olen tänne kirjoittanut). Niiden mukana pääsee päässään jonnekin muualle, toisiin kulttuureihin ja maailmoihin. Saa suunnitella ja kuvitella, maistaa kuvittelusuussa makuja, sitten oikeasti kädet kiinni ruokiin. Kokkailukin on kivaa. Se elvytetty harrastukseni siis. Viime ajat kiire on kuristanut jopa ruoanlaittoaikaa, ollaan menty maailan tylsimmällä salaattilinjalla, pah. Mutta tänään oli pitkästä aikaa hiukkasen ylimääräistä aikaa selailla keittokirjapinkkoja ja suunnitella tulevia herkkuja. Olipa kivaa.

Muistattekos kun hommasin nämä uudet kun otin haasteekseni oppia Kokkaamaan Hyvin Intialaisittain?

Viime kuukausina olen keitellyt miltei kaikki (etenkin lihaisat) ruokalajit oikealla olevasta Madhur Jaffreyn kirjasta Indian Cooking (huomattavasti kiintoisampi versio siitä alkuperäisestä kirjastani jonka reseptit on miltei kaikki testattu nekin). Paljon vaihtelevampia reseptejä, tuo alkuperäiseni oli ilmeisesti jotenkin englannistettu versio. Aloitin Madhurin kirjasta koska se oli selkein ja helpoin lähestyä (lue länsimaisin). Yksi resepti/sivu, paljon kuvia annoksista. Kiva huomata että eri kirjailijalla on omia mieltymyksiä, Madhur ei esimerkiksi käytä koskaan gheetä, lisäksi harvoissa ruokalajeissa on kastikemaisia herkkuja, noita ns. kuivempia versioita kuten viimeiseksi postaamani Vindaloo. Tätä kastike vs. kuivempi sapuska eroa olen mittinyt paljon koska esimerkiksi miltei kaikki Namaskaarin ruoat ovat hyvinkin kastikemaisia. Onko kyse siitä mistäpäin Intiaa Namaskaarin reseptit tulevat, vai onko tässä lisätty kastiketta suomalaiseen makuun? (Sivumennen sanoen en ole koskaan pettynyt Namaskaarissa).

Keskimmäinen kirja, Christinen Manfieldin Tasting India,  on huikaiseva. Miltei puolet kirjasta on kiinnostavia kuvia ja tietoa Intian eri osista, niiden kulttuureista, tavoista ja keittiöistä. Olen juuri nyt siirtynyt tähän  kirjaan ja tehnyt kaksi reseptiä, lisäksi lukenut infoa pari lukua (ei ole ollut aikaa enempään, harmillista). Kirja esittelee kattavasti eri maanosien annokset ja sen mitä yhtäaikaa ruokapöydästä voi löytyä,  mukana paljon kasvisruokia ja jälkkäreitäkin. Tästä kirjasta seuraa lisää myöhemin, mutta jos mietitte intialaisen keittökirjan ostamista, suosittelen ehdottomasti tätä (olen itse ainakin ihan pähkinöinä). 

Viimeisintä, eli tuota vasemmanpuoleista Pupesh Pantin Indiaa, en ole kuin silmäillyt. Se on selkeästi haastavin, kuten tiesin jo etukäteen. Kuvia on vain vähän ja reseptejä vaikuttaisi olevan tuhansia. Mausteseoksia löytyy sivutolkulla. Lukuisia variaatioita tietyistä annoksista. Jos olisin intialainen, tämä kirja olisi varmaan se paras tietokirja muuttaessani lapsuuskotoa omaan keittiööni, mutta vihreänä aloittelijana lähestyn sitä vähän hirvittyneenä, varovan kierrellen. Ajattelen että parempi harjoitella ensin helpommilla opuksilla. Minulla on tunne että viimeisin kirja on kuin palkinto kaikesta opettelusta ja kokeilusta :)

Muutama asia joka intialaisessa ruoassa häkellyttää. Mausteita laitetaan ruokaan hurjia määriä, mittaillaan ruokalusikoilla, heitellään mukaan kokonaisia valkosipuleita ja chilejä. Mutta lopputulos ei ole mitenkään älyttömän mausteinen, eikä missään nimessä ylimaustettu. Jos samat mausteet huitelisi johonkin suomalaiseen sapuskaan heittyisi vesilintu sillä alle aikayksikön. Toinen mykistävä asia on että lukuisa kastike syntyy sipulista. Sitä haudutellaan, keitellään ja mörssäillään jollakin blenderivehkeellä tasaiseksi kastiksi.  Jännä ajatus etä sipuli onkin tavallaan suurus. Ja että se toimii siinä hommassa niin hyvin. Kaikki testatut sipulikastikesysteemit ovat vieneet kielen mennessään. ja tietysti vielä se seikka että jugurtilla saa lihat niin ihmeellisen mureiksi.

Mitä haluaisin vielä tietää? Haluaisin päästä kärpäseksi katossa intialaiseen peruskotikeittiöön ja tsekkailla interiöörin ja välineet. Millaisissa pannuissa herkut keitellään. Ne otteet jotka ovat sytyneet vuosien kokkailuista, sellaiset nopsat kädet ja eleet (varmasti erit kuin meillä). Haluaisin nähdä normiperheen ruokapöydän astioineen ja ruokalajineen. Mitä intialainen tekee niille kokonaisille mausteille joita ruoassa on, kuten kardemummapalot ja kokonaiset neilikat. Poimiiko äittee ne pois ennen tarjoilua, syljeksitäänkö lautasen reunalle kesken ruokailun, pureksitaanko stoalaisesti, vai nielaistaanko muina miehinä kokonaisena? Kasvatetaanko korianteria jättisatseissa takapihoilla? Mitä intialaiset syö aamupalalla? Ja hitsi vieköön haluaisin todella tietää miten ne siellä Namaskaarissa keittää sen maailmojen taivaita hipovan kardemummkahvin.

Riia ja Germaine

Jaan kanssanne tosielämän tarinan. Koskettavan tarinan. Suloisen tarinan. Romanttisenkin vaikkei romanttisen sen perinteisessä merkityksessä. Kertojana hyvä ystäväni johon ilokseni tutustuin Belgiassa asuessani, sanotaan vaikka että hänen nimensä on Riia, 30v. 

Riia asui Antwerpenissa. Jokapäiväinen työmatka vei kävellen pitkin Schelden rantaa, nautiskellen kauniista jokimaisemasta.  Samaa reittiä kävi matka töistä kotiin. Joka päivä lähes samaan aikaan. Rannalla viettivät aikaa toki muutkin, mutta eräs elämän ehtoopuolta elävä herrasmies sattui ulkoiluttamaan koiraansa samaa reittiä, samaan aikaan aamuisin. Riia alkoi tunnistaa miehen ja alkoi tervehtiä hyvät huomenet, koska oli selvä että kumpikin tunnisti jo että tämä tyyppi joka aamu ohitellaan. Jonkin aikaa tervehtimistä ja sitten he jo pysähtyivät juttelemaan. Silloin kävi ilmi ettei yhteistä kieltä oikeastaan ollut. Mies ei puhunut juurikaan englantia, eikä Riia flaamia. Mutta kohteliaasti voitiin silti kysyä mitä kuuluu ja tehdä sinunkaupat. Riia. Germaine. +80v.

Jonkin aikaa tällaista jokapäiväistä pientä mukavaa juttutuokiota. Harmistelua kun juttu ei oikein luistanut tuon kielimuurin vuoksi. Germaine alkoi opiskella englantia. Riian flaamin kielen taitokin alkoi kohentua. Kumpikin varmasti ymmärsi enemmän kuin pystyi uutta kieltä itse puhumaan. He alkoivat tutustua. Germaine oli viettänyt elämänsä Scheldellä troolarina vaimonsa kanssa, he olivat tehneet pitkä rankkaa uraa että olisi sitten rahaa vietellä eläkepäiviä. Mutta yhteisiä  eläkepäiviä ei sitten ollutkaan tarpeksi, Germainen vaimo kuoli yllättäen. Siitä lähtien oli Germaine ollut yksin, toki heillä oli lapsia, mutta jokapäiväinen elämä oli yksinäistä ja armasta vaimoa kaivattiin kovin. Ystäviäkin oli elossa enää vähän. Sekin herrasmies jonka kanssa Germaine oli Schelden rannalla istuskellut oli juuri kuollut. Riia oli nähnytkin nuo kaksi papparaista penkillä istuskelemassa. Koirasta oli tietenkin seuraa, mutta keskustelu oli sen kanssa aika yksipuolista. Riia ja Germaine alkoivat juttella hitaasti elämistään ja kotimaistaan. Germaine alkoi lukea asioita Suomesta, jutteli lapista ja muista meikäläisistä eksoottisista asioista. Hän leikkasi lehdestä aina artikkelit jotka sivusivat Suomea ja kertoi jos jotain oli jopa televisiossa nähty. Juttutuokioista tuli pidempiä ja Germaine teki nyt myös iltapäivälenkin siihen aikaan kun Riia pääsi töistä. Että ehtisivät rupatella kahdesti päivässä. 

Germaine alkoi piristyä. Päivissä oli yllättäen jotain kivaa jota odottaa, jotain merkityksellistä. Riiallekin tapamiset toivat päivään iloa. Pian Riiaa jo kutsuttiin silloin tällöin sunnuntaipäivällisillekin jossa läsnä olivat Germainen lapset puolisoineen ja lapsineen. Tuoreemmat sukupolvet puhuivat englantia paremmin joten tulkkausapua löytyi. Riia otettiin ilolla vastaan perheeseen, olihan pappa niin virkistynyt. Pari kertaa Riia kutsuttiin ravintolaankin perheen kesken ja jopa muutamiin perhejuhliin kuten sukulaishäihin.

Kolmisen vuotta kului näin kunnes Germainen vointi alkoi huonontua. Hän ei oikein enää jaksanut kävellä, mutta ei aikonut menettää päivittäisiä juttuhetkiä, niinpä hän ajoi autolla aina oikeaan aikaan Riian kanssa jutustelemaan. Siihen samaan paikkaan joen rannalla. Joinakin päivinä saattoi olla ettei autoajeluakaan oikein jaksanut. Mutta yleensä, ainakin pieneksi hetkeksi, jaksoi Germaine tulla sanomaan että heipähei, mitä kuuluu.

Germaine  voivotteli Riialle että jos vaan olisi nuorempi niin kyllä menisi Riian kanssa oitis naimisiin, siihen naurettiin iloisesti. Sen Germainen sanoi Riialle myös, toistuvasti, että et sitten kyllä muuta takaisin Suomeen ennenkuin minä kuolen, kuuletkos likka. Siihen Riia ei oikein voinut sanoa mitään. Etenkin kun hän tiesi että muutto suomeen oli lopulta edessä. Riia ei keksinyt miten siitä Germainelle kertoa. Tuli eräs perjantaiaamu, Germaine tuli autolla aamutervehdykselleen, hyvissä voimin ja iloisena. Iltapäivällä häntä ei enää näkynyt. Vanhus oli tullut kotiin ja tuupertunut, kuollut nopeasti. Germainen poika soitti uutisen illalla. 

Riia kävi hautajaisissa jossa sukulaiset häntä lämmöllä tervehtivät. Riialla oli suru ja ikävä. Mutta onni erästä seikasta. Riia ei ollut keksinyt miten ihmeessä hennoisi vahukselle kertoa että oli joulukuussa muutamassa takaisin Suomeen. Germaine ei ihanasti ehtinyt tietää.

Tässä olisi niin ainekset lempeääm sunnuntai-illan elokuvaan, sellaiseen jossa saa itkeäkin mutta silleen onnellisesti. Kertomus josta jää hyvä ja lämmin olo. Minulla on sellainen olo tästä tarinasta edelleen. Ihana asia. Maailma hitusen parempi paikka. Kohtaaminen josta kehkeytyykin epätavanomainen ja syvä ystävyys, merkittävä sisältö elämää. Oih ja voih.

Ps. Riia asuu nyt Suomessa ja hiihtää järkyttävän pitkiä lenkkejä miltei päivittäin. Näiltä lenkeiltä on löytynyt jo toinen vanha herra jonka kanssa piti hiihtokauden viimeisinä hiihtopäivinä ihan halatakin. Kun on ollut niin kiva pysähtyä lenkin välissä juttelemaan. Ihme enkeli!

Maatilatori

Helsingissä, Kluuvin kauppakeskuksen alakerrassa onpi aarre. Maatilatori Eat&Joy. Siellä myydään lähiruokaa joiden toimittajat tuovat tuotteensa suoraan maatiloiltaan torille. Tuoreina. Ihanina. On lihaa, kalaa, leikkeleitä, maitoa, erilaisia herkullisia juustoja, kaikenlaista myslistä, hilloihin, tuoremehuista mausteisiin. Nekkuja, raakamaitoa. Luomuvihanneksia ja -hedelmiä. Leivonnaisia. Saa jauhaa itse tuoreet jauhot ihan siinä omin pikku kätösin. Leipovat mokomat joka päivä tuoretta hapanleipää taikinajuuresta. Ja niillä on oma leppäsavustamokin ja semmoinen makkaramestari joka valmistaa makkaraa joka torstai. Lisäksi on kahvila josta saa leivonnaisten lisäksi maalaishenkistä lounasta. Ja cateringiakin löytyy jos onpi juhla-apuun tarvis.

Joulun alla, viimeisellä viikolla ennen aattoa, varastin yhden aamupäivän joululahjaostoksiin. Kaikki kaupat olivat tupaten täynnä kiireisiä ja pahantuulisia ihmisiä kyynärpäät sojossa. Joululaulut soivat ärsyttävän kovaa ja kaikkialla. Olin itsekin aika kurjalla tuulella. Lopulta luovutin, minulla oli vielä tunti aikaa ennen työvuoroa Kraftissa, ajattelin etten siinä mielentilassa voi olla hyvä puotilikka, tarvitsin paussin. Kohdalle osui Kluuvi ja muistin etten vieläkään ollut pistäytynyt maatilatorilla. Ajattelin saisikohan sieltä jotain lounastakin. Kun rullaportaat kuljettivat minut alakertaan elähdyin oitis ihan vahingossa. Eipä ollut joululauluja vaan torilla soi hauskasti rempseä haitarimusiikki. Maalaisromanttinen olo valtasi. Kaupassa oli ihana kierrellä ja vaikka sielläkin oli paljon asiakkaita, oli tunnelma varsin leppoisa ja mukava. Saimme maistella jouluruokia, juustoja ja paria muutakin kivaa. Henkilökunnalla oli sellainen tarttuva energinen sutina päällä, ilo palvella herkkuja halajavia asiakkaita. Ei voinnut kuin tulla hyvälle mielelle.

Sain lounaaksi savukinkulla täytetyn perunarieskan joka oli kerrassaan herkullinen, tuore ja maistuva, rapeaksi päältä paistettu. Kyytipojaksi join kupillisen parasta kahvia ikinä. Oli pakko santsata. Kahvia olisi normaalisti saanut ostaa mukaan mutta se oli tilapäisesti loppu. Enpä ihmetele. Täyteläistä ja pehmeää, voimakasta muttei tervaisasti. Suomalaisena erakkoihmisenä en yleensä istu kahviloissa yksin pöytään jossa istuu muita, mutta maatilatorilla kaikki istuivat sikin sokin pirtin pöytien äärellä ja se oli mukavaa. Ihme juttu.

Lähdin kohti Kraftia aivan toisena naisena kuin Kluuviin laskeuduin.

Kun mamá tuli kylään tammikuun lopulla vein hänet oitis maatilatorille. Pettymyksekseni haitarimusiikki ei enää soinut vaan iskelmät. Kahvi oli kitkeröitynyt termarissa ja se vasta olikin pettymysten pettymys. Ehkä kahvilla tulee käydä lounasaikaan, tai iltapäivällä jolloin paikalla on paljon asiakkaita ja kahvi tuoretta. Omppupiirakka oli kyllä hyvää ja onneksi kaupan oli paljon ihanuuksia. Suosittelen edelleen, vaikka pöhinä ei nyt tällä kertaa ollutkaan (hiljaisena aamupäivänä) samanlaista.

(klik)

Huoneen takaosassa kauppaa, edessäni kahvila ja takanani lounaskeittiö.

 Kaikenlaista ihanaa juustoa!

Sitä herkullista hapanleipää tuossa oikealla.

Kluuvin maatilatori on auki arkisin klo 9-21, lauantaisin klo 9-18 ja sunnuntaisin klo 12–17. Lounasta tarjoillaan arkisin klo 11.30 -15.30. Lueskelkaa Eat&Joyn sivuilta mielenkiintoisia asioita arvoista ja tuotevalikoimasta, blogikin löytyy. Ja lista toimipisteistä muuallakin pääkaupunkiseudulla.

Hatunnnosto ja iso kiitos että tällaisia paikkoja löytyy!