Menneisyydessäni muutamia ns. läjäytyshetkiä jolloin jokin asia on muuttanut elämääni, avannut uuden oven. Ahaa-elämyksiä on tullut useinkin mutta nämä läjäytyshetket ovat erilaisia, niihin liittyy voimakas tunne että jotain suurta ja ihmeellistä on juuri auennut.
1. Eräänä iltana, ollessani jotain 4-6 vuotta, (en muista tarkkaa ikää) makailin mamán ja isän välissä, he lukivat kirjojaan ja minä tuijottelin lautakattoon, oksankohtien 'silmiä'. Ihan yhtä-äkkiä jotenkin koin että olen erillinen yksilö. Tunne oli huikaiseva ja riemukas. Sanoin mamálle "Minä olen minä", uudelleen ja uudelleen. En vielä tänäkään päivänä tiedä mitä silloin tajusin, tai koin, mutta tiedän että se oli jotain voimakasta. Olin ihan oma itse. Tai sitten jouduin johonkin hämärään transiin niitten silmien tuijottelusta.
2. Vietin lapsena suurimman osan kesäpäivistä järvessä, muistan kun opin sukeltamaan ja pidättämään pidempään henkeä, siitä hetkestä alkaen vedenalainen maailma koukutti minut, kaikki näytti niin kiehtovalta, äänet veden päältä tukahtuneita ja veden alla taas niin kirkkaita ja erilaisia, miltä rouhea hiekka kuulosti koskettaessa, veden solina sukelluksissa. Uneksin vuosia miltä maailma näyttäisi jos kaikki olisi veden alla. Vieläkin minulla on outo suhde veteen elementtinä, se kiehtoo minua (epänormaalin paljon ?). Enää en tosin uneksi että kaikki jäisi veden alle (terveisiä Malediiveille).
3. John Irwingin kirja "Oman elämänsä sankari", jonka äiti puolipakotti minulle seiskaluokkalaisena, kun nuorten kirjat oli Kuopion kirjastossa jo koluttu (tylsistyneenä). Katsoin kirjan kantta, puolikas omena valkealla taustalla, ei voi olla hyvä. Kun aloin lukemaan kirjaa, pääni oli pillahtaa ilosta itkuun. Muistan tunteen tarkoin vieläkin, että kirjallisuus voi olla jotain näin uskomatonta ja elähdyttävää ja että näitä kirjoja riittää vaikka kuinka paljon.
4. Lukiolaisena sain (taas kerran) puolipakolla käteeni kirjan, se oli "Taru sormusten herrasta" ja sen kanssa palasin takaisin lapsuuden satuihin ja tarinoihin. Mikä riemun tunne tajuta ettei tarut ole aikuisenakaan ohimennyttä elämystä. Edellinen elämys meni ikäänkuin takaperin.
5. Kasiluokkalaisena kuulin ensimmäisen kerran Pink Floydin "Dark Side of the Moon"-levyn. Taas räjähti pää. Illat perätysten makasin sängylläni pimeässä ja kuuntelin levyä (kasettia) uudelleen ja uudelleen, ihmettelin miten musiikki voi tuntua niin kovasti ja hyvältä. (En löytänyt You tubesta tähän hätään mitään parempaa, jonkun itsetehty fiilistely, mutta musa rules)
Tiedättekö, minun piti kirjoittaa ihan jostakin muusta (musiikista eräässä elokuvassa), mutta jotenkin ajauduin kirjottamaan tästä aiheesta, en yhtään tiedä miksi, minähän kuulostan ihan pimahtaneelta (pointsit belgialaiselle miehelle...). Eikä minulla ole edes mitään järkevää loppukanneettia lisätä tähän. Huokaus, tämä on tätä rönsyilyä pahimmillaan. Kertokaa nyt edes onko teillä vastaavia kokemuksia ja millaisia, kiva keskustelu voisi pelastaa tämän postauksen.
1. Eräänä iltana, ollessani jotain 4-6 vuotta, (en muista tarkkaa ikää) makailin mamán ja isän välissä, he lukivat kirjojaan ja minä tuijottelin lautakattoon, oksankohtien 'silmiä'. Ihan yhtä-äkkiä jotenkin koin että olen erillinen yksilö. Tunne oli huikaiseva ja riemukas. Sanoin mamálle "Minä olen minä", uudelleen ja uudelleen. En vielä tänäkään päivänä tiedä mitä silloin tajusin, tai koin, mutta tiedän että se oli jotain voimakasta. Olin ihan oma itse. Tai sitten jouduin johonkin hämärään transiin niitten silmien tuijottelusta.
2. Vietin lapsena suurimman osan kesäpäivistä järvessä, muistan kun opin sukeltamaan ja pidättämään pidempään henkeä, siitä hetkestä alkaen vedenalainen maailma koukutti minut, kaikki näytti niin kiehtovalta, äänet veden päältä tukahtuneita ja veden alla taas niin kirkkaita ja erilaisia, miltä rouhea hiekka kuulosti koskettaessa, veden solina sukelluksissa. Uneksin vuosia miltä maailma näyttäisi jos kaikki olisi veden alla. Vieläkin minulla on outo suhde veteen elementtinä, se kiehtoo minua (epänormaalin paljon ?). Enää en tosin uneksi että kaikki jäisi veden alle (terveisiä Malediiveille).
3. John Irwingin kirja "Oman elämänsä sankari", jonka äiti puolipakotti minulle seiskaluokkalaisena, kun nuorten kirjat oli Kuopion kirjastossa jo koluttu (tylsistyneenä). Katsoin kirjan kantta, puolikas omena valkealla taustalla, ei voi olla hyvä. Kun aloin lukemaan kirjaa, pääni oli pillahtaa ilosta itkuun. Muistan tunteen tarkoin vieläkin, että kirjallisuus voi olla jotain näin uskomatonta ja elähdyttävää ja että näitä kirjoja riittää vaikka kuinka paljon.
4. Lukiolaisena sain (taas kerran) puolipakolla käteeni kirjan, se oli "Taru sormusten herrasta" ja sen kanssa palasin takaisin lapsuuden satuihin ja tarinoihin. Mikä riemun tunne tajuta ettei tarut ole aikuisenakaan ohimennyttä elämystä. Edellinen elämys meni ikäänkuin takaperin.
5. Kasiluokkalaisena kuulin ensimmäisen kerran Pink Floydin "Dark Side of the Moon"-levyn. Taas räjähti pää. Illat perätysten makasin sängylläni pimeässä ja kuuntelin levyä (kasettia) uudelleen ja uudelleen, ihmettelin miten musiikki voi tuntua niin kovasti ja hyvältä. (En löytänyt You tubesta tähän hätään mitään parempaa, jonkun itsetehty fiilistely, mutta musa rules)
-Tauko-
Tiedättekö, minun piti kirjoittaa ihan jostakin muusta (musiikista eräässä elokuvassa), mutta jotenkin ajauduin kirjottamaan tästä aiheesta, en yhtään tiedä miksi, minähän kuulostan ihan pimahtaneelta (pointsit belgialaiselle miehelle...). Eikä minulla ole edes mitään järkevää loppukanneettia lisätä tähän. Huokaus, tämä on tätä rönsyilyä pahimmillaan. Kertokaa nyt edes onko teillä vastaavia kokemuksia ja millaisia, kiva keskustelu voisi pelastaa tämän postauksen.
