Jäätä ja rallia

Musiikki on sitten merkittävä ja eriskummallinen asia. Siinä mielessä että se merkitsee niin eri asioita eri ihmisille. Joillekin se ei ole erityisen kiinnostavaa, jotkin hurahtavat muusikon maailmaan loppuiäkseen. Ja sekin vielä miten jotain musiikkia inhoaa jota toinen rakastaa. Jännää.

Olen varmaan ennenkin maininnut että minulla on eri musiikit eri tilanteisiin. Töitä tehdessäni minulle kelpaa vain harvat koska sen pitää sopia minulle saumatomasti, muuten häiriinnyn. Tämä on erityisen tarkkaa, maalatessa ei saa häiriintyä vaan musiikin pitää nostattaa. Siivotessani ja puuhastellessani kaipaan jotain raskaampaa. Yleensäkin pidän selkeästi rytmisestä musiikista, bluesista, lattareista, countrystakin.

Mutta silloin kun rentoudun sohvalla kirjan kera, tai rupatellen, taustalle sopii parhaiten ooppera. Saan siitä jotenkin kummallisen rauhan kuplan päälleni. Ihanan sellaisen. Ooppera ei minulle sovi esimerkiksi siivotessa, ei sitten millään, menee mielialat ristiin.

Joulun alla minulla oli kiireistä kiirein, niin kiire ei ole koskaan vielä ollutkaan. Muutama kuukaisi meni vapaapäivittä ja vapaa-ajatta. Huomasin jossakin vaiheessa olevani vähän liian lähellä burnoutia, en oikein enää nukkunut ja olin hymytön stressaaja. Työhuoneella mietin miten vielä jaksaisin tämänkin päivän. Mikään normimusiikkini ei toiminut, nekin vain lisäsivät hälyä päähäni, jopa lempibiisini. Sitten keksin kokeilla oopperaa. Ja se auttoi. Siinä vaikeassa tilanteessa sain pienen häiveen sitä rauhan kuplaa käyttööni ja pystyin sen siivillä vetämään homman läpi.

(Sivumennen sanoen, nyt kun kiire on ohi, kokeilin työskennellessäni laittaa oopperaa soimaan, ei onnistunut enää, ei millään, ei toiminut. Hyvin mielenkiintoinen ilmiö minusta. Aivoni ovat joskus niin erillinen osa ja toimivat oman päänsä mukaan).

Kuuntelin pelastavaa ooperaa iTunesin kautta, ranskalaiselta ABC-kanavalta. Yleensä pidin kaikesta mitä sieltä tuli, mutta väliin sieltä tuli barokkiaikaista kantaattilaulantaa (tms. en ole olenkaan varma termistä). Tarkoitan sellaista kirkasta täydellisen täsmällistä yksinlaulua yhden instrumentin säestämänä. Kappaleet ovat pitkiä ja täysin vailla rytmiä ja nyansseja. Lakunauhaa. Varmasti erityisen vaikea laulun laji, mutta minulle siitä tulee sama olo kuin pikkutarkkoja pointillistisia töitä katsottaessa. Liian täsmällistä ja siistiä. Ahdistavaa. Pystyn kuuntelemaan sellaista jonkin aikaa mutta pidemmän päälle minulle tulee puistattavan jäätävä olo.

Niinpä joskus havahduin työn touhussa hiipivään kummalliseen kiusaantuneeseen oloon ja tajusin että musiikki on vaihtunut kantaatteihin, vaihdoin kanavaa siltä seisomalta. Mutta kerran pysähdyin siihen että päässäni soi kiihtyvällä tahdilla Monty Pythonin Lumberjack-ralli. Ymmärsin että se oli soinut päässäni jo jonkin aikaa. Sitten kuulin että radio soitti em. kirkkomusiikkia. Hoksasin että aivoni parhaansa tehden olivat yrittäneet torjua ahdistavaa musiikin peittoamalla sitä mitä ärsyttävimmällä rallilla. Huvitti. Itse olin niin uppoutunut siihen mitä tein etten ollut tajunnut että jokin toinen puoli minusta nääntyi väärään musiikkiin.

Tässäpä näytteet:

En löytänyt niin pelkistettyä versiota kuin tarkoitin, mutta tässä idea kuitenkin.

Ralli

Syksy ja Billie

Juuri kun olen päässyt meuhkaamasta miten rakastan kesää, aloitan meuhkaamisen miten rakastan syksyä (eniten alkukesää ja alkusyksyä). Syksy on ihanaa aikaa, ei ole liian kuuma vaikka aurinko vielä paistelee kirkkaasti. Kesän aikana ihan huomaamatta latautuneet akut ja energiavarastot syöttävät syksylle virtaa, intoa ja inspiraatiota. On kaunista, tuoksuu mullalle, maalle ja maatuvalle. Sienille, laholle, jotenkin niin luonnolle. Syksyn rankkasateet ovat voimakkaita ja ihania. Voi läiskytellä kumppareissa, katsella ulos sisältä lämpimästä. Se yllätyspäivä jolloin yhenäkkiä öinen myrsky on puhaltanut kaikki lehdet maahan ja maisema on muuttunut. Ikkunasta näkyy taas meri ja Aino Acktén huvila. Lenkkeily ja pyöräily on kivaa koska ei ole hiki. Saa pukeutua villapaitaan ja villasukkiin. Ja mikä ihaninta, illat ovat pimeitä ja voi alkaa tunnelmoida, polttaa kynttilöitä, istuskella torkkupeitteen alla lukemassa kirjaa. Ja kuunnella musiikkia.

Jostain käsittämättömästä syystä kesällä en kuuntele musiikkia juuri lainkaan. Syksyllä puolestaan sitäkin enemmän. Joka syksy saan Billie Holiday-kauden. Ihan itsestään se tulee. Aivan parasta tummien ja sateisten syysiltojen musiikkia. Kuunelkaapa vain:

Myös Billie Holidayn elämä oli erityisen synkkä ja myrskyinen, jos et halua siitä kuulla, kuuntele vain kaunista musiikkia ja unohda alla oleva teksti. Polkkaan elämänkerran läpi vauhdilla koska tapahtumia on niin hurja määrä ja aikani kortilla. Wikipediasta englanniksi koko pitkä tarina.

Billien äiti oli vain kolmentoista kun sai tyttärensä. Perhe pöyristyi raskautta ja potkut tuli muitta mutkitta kotoa. Koska äiti-Sadiella ei yllättäen ollut keinoja ja rahaa kasvattaa tytärtään, Bille annettiin Sadien Eva-sisarpuolelle kasvatettavaksi. Mutta koska Eva matkusti työnsä puolesta paljon, siirrettiin Billie pian Evan anopin hoiviin. Billiestä kasvoi hyljeksittynä ns. hankala lapsi, hän ei käynyt koulua, rötösteli, riiteli ja pian siirrettiin ankaran katolisen koulu-kasvatuslaitoksen hoiviin.

Kun Bilie täytti kymmenen, oli Sadie päässyt jaloilleen, perustanut pienen grilliravintolan ja halusi tyttärensä luokseen. Pian pikku-Billie paiski töitä aamusta iltaan äitinsä apuna. Tätä elämää kesti vuoden verran kunnes kävi taas huonosti, naapurin mies käytti Billietä hyväkseen. Siltä seisomalta tyttö palautettiin takaisin katoliseen kasvatuskouluun kahdeksi seuraavaksi vuodeksi. Näiden vuosien aikana Sadien ravintola meni nurin ja hän ajautui hämärämmille sivuteille, maksetuksi naiseksi erääseen ilotaloon. Sinne Billiekin joutui 13-vuotiaana, äitinsä luokse. Kaikeksi onneksi Billie pian lähetettiin takaisin sisarpuolen anopin hoiviin. Valitettavasti tätä onnea kesti vain vain vuoden, 14-vuotiaana hän asui taas eräässä Harlemin ilotalossa äitinsä kanssa, tarjoamassa palveluitaan viidellä dollarilla. Muutaman kuukauden kuluttua talo ratsattiin ja Billie joutui äitinsä kanssa vankilaan.

Ilotalossa Billie oli kuullut ensi kertaa äänilevyjä ja oppinut ilokseen laulamaan, niinpä vankilasta vapauduttumaan Billie lyöttäytyi yksiin tenorisaksofonisti Kenneth Hollanin kanssa. Kaksi seuraavaa vuotta pari esiintyi pienissä klubeissa ja baareissa. Eittämättä suuri muutos parempaan entiseen elämään verrattuna (en voi uskoa että käytin juuri sanaa 'eittämättä' ja että jätän sen tähän). Billie oli löytänyt asian josta hän sai itsevarmuutta, iloa ja onnea, lauluäänensä ja musiikin. Pian maine kasvoi ja Billie pääsi parempiin klubeihin, sitten laulamaan tunnetumpien artistien kanssa. 26-vuotiaana laulaja sai tilaisuuden päästä levyttämään kaksi kappaletta Benny Goodmanin levylle. Siitä vuoden päästä tästä Billie levytti jo ensimmäisen oman levynsä ja esiintyi Swing-muusikoiden kerman kanssa. Holdaystä oli tullut tähti joka jätti merkkinsä koko jazz-swing-kirjaston historiaan (lue Wikistä enemmän musiikillisista kiemuroista ja meriiteistä).

Vaan vanha elämä ei koskaan jättänyt Billietä rauhaan, hän käytti paljon alkoholia ja huumeita, ja joutui lopulta vuonna 1947, 32-vuotiaana, huumeiden käytön vuoksi muutamaksi kuukaudeksi vankilaan. Vankila-aika oli rankkaa ja häpeällistä, Billie kieltäytyi laulamasta nuottiakaan. Palattuaan normaaliin elämään, hänen vapautumisensa kunniaksi järjestettiin suuri konsertti, tosin tähti itse epäröi esiintyä koska pelkäsi ettei yleisö enää hyväksyisi häntä. Loppuunmyyty konsertti oli kuitenkin suuri menestys. Vanha huumeriippuvuus palasi kuitenkin takaisin ja pian Billie passitettiin uudelleen vankilaan. Tuomioiden vuoksi Billien New York City Cabare-kortti, jonka luvalla hän sai laulaa klubeilla, peruutettiin. Niinpä elanto ja laulaminen vähenivät, lukuunottamatta keikkoja Ebony Clubilla, jossa hän esiintyi toisella nimellä.

Viisikymmenluvun alussa Billien terveys alkoi horjua. Päihteiden käyttö, lukuisat surkeat suhteet, avioliitot, rakastajat ja laulukeikkojen väheneminen verottivat raskaasti. Onneksi levyjä myytiin edelleen ja uusiakin tehtiin. Elämäntyyli muutti laulajan ääntä rouheammaksi, herkkä vibraatto katosi, mutta tulkintaan oli tullut uusi kaunis ja syvän melankolinen sävy. Vuonna -52, Billie avioitui mafiamiekkosen Louis McKayn kanssa, avioliitto oli vaikea, mutta McKay koetti sentään koko ajan saada Billien eroon huumeista ja suunnitteli perustavansa ketjun Billie Holiday laulustudioita että tähti saisi jakaa lahjaansa eteenpäin.

Vuonna -56 Billie esiintyi kahdesti täpötäydelle yleisölle Carnegie Hall:ssa, suuri saavutus kenellekään yksittäiselle artistille, saati sitten mustalle naiselle. Silloin Billie oli jo hyvin huonossa kunnossa. New York Timesiin kirjoittava reportteri kirjoitti Billien elämänkertaan olleensa hyvin järkyttynyt tähden kunnosta konsertin harjoituksissa, ääni oli ohut ja säröinen, olemus lysähtänyt ja vapiseva. Mutta kun esirippu aukesi Billie 'heräsi henkiin', hän oli säteilevä ja upea koko konsertin läpi, häikäisevä valkeassa iltapuvussaan, valkeita gardenioita hiuksissaan, hymy huulillaan. Billietä rakastettiin.

Tässä Nate Hentoffin (Down Beat-lehti) arvostelu (vapaa käännös):

"Koko illan Billie oli huikaiseva tapaan johon vain hän pystyy yltämään. Ei ainoastaan varmuudellaan ja äänenpainatuksillaan, ilmassa oli myös käsinkosketeltavaa lämpöä, puhdasta halua tavoittaa ja koskettaa kuulijoiden sisin. Ja lisämausteena nopeaa pahanilkistä älyä. Hymy vieraili joskus keveästi hänen huulillaan ja hänen silmissään, aivan kuin hän kerrankin voisi hyväksyä ja tuntea että paikalla on ihmisiä jotka todella rakastavat häntä. Rytmi valui hänestä ainutlaatuisen mutkittelevana, notkeasti kuljettaen tarinaa eteenpäin, sanoista pulppusi hänen oma kokemuksensa; ja kaiken ytimenä kaikui Ladyn ääni yhtäaikaa teräksisenä, silti sisimmältään niin pehmeänä, ääni joka on melkein kestämättömän viisas ja riisuttu, kuitenkin samalla lapsenomainen. Yleisö oli hänen heti kun hän astui lavalle, ennekuin hän lauloi säveltäkään, hyvästit jätettiin pitkillä voimakkailla suosionosoituksilla. Sinä iltana Billie oli huipulla, kiistattomasti kaikkien aikojen paras ja aidoin jazzlaulaja."

Tämän kauniin kohokohdan jälkeen Billie ei jaksanut enää juurikaan esiintyä. Lopulta toukokuussa -59 tähti virui sairaalassa maksakirroosin ja sydänvaivojen uuvuttamana, samaan aikaan hänet pidätettiin huumeiden hallussapidosta. Poliisit istuivat sairaalahuoneessa päivästä toiseen, odottamassa vankiaan. Lopulta oikeuden päätöksellä poliist poistettiin huoneesta, muutama tunti ennen Billien kuolemaa 17.7.1959.

Billien musiikki on kerännyt arvostusta edelleen. Useita elämänkertoja on julkaistu, yksi Diana Rossin tähdittämä elokuvakin. 1987 Billien muistolle myönnettiin Grammy Lifetime Achieve Award, 1994 julkaistiin Billie Holiday-postimerkkisarja, hän oli numero 6. 100 Greatest Women in Rock n' Roll-listalla, vuonna 2000 Billie pääsi Rock and Roll Hall of Fameen, useita tribuuttikonsertteja on järjestetty upeilla kokoonpanoilla, runoja kirjoitettu ja lauluja tehty, mm. U2:n laulu Angel of Harlem kertoo Billien elämästä. Ja Billien musiikki soi edelleenkin kauniina ja unohtumattomana.

Kuinka surullinen ja karu elämä. Sitäkin enemmän arvostan hänen musiikkiaan ja mietin miten se on varmaan tuonut ainoan toivon ja ilon kipinän Billien elämään. Ihana ajatella että hänellä oli sentään se. Kuulijana ajattelen olisiko musiikki yhtä syvän koskettavaa jos kaikki olisi mennyt mukavasti...

Yksi viimeisistä esiintymisistä

Seasick Steve

Muutama viikko sitten Jools Holland tarjosi jälleen uuden kultajyvän. Avasin television kesken ohjelman, juuri parhaiksi nähdäkseni Seasick Steven haastattelun. Steve kiinnitti huomioni saman tien, hänen olemuksessaan henki elämä ja jonkinlainen nöyrä kiitollisuus joka ei ollut millään lailla matelevaa, tai pientä. Sellaista että näki tässä olevan miehen jolla on maileja takana ja takuulla mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Mies vaikutti hieman ujolta, kovin kiinnostavalta. Lämpöiseltäkin. Kun kohta kuulin Steven musiikkia olin koukutettu. En ole koskaan kuullut valkoisen miehen soittavan ja laulavan niin mouhevaa boogiebluesia.

Steven tarina osottautui juuri niin mielenkiitoiseksi kuin olemus lupasi. Kuunnelkaapa vain:

Steve syntyi vuonna 1941 ankeaan lapsuuteen, vanhemmat erosivat kun hän oli neljän, pian kuvaan ilmestyvä isäpuoli pahoinpiteli poikasta kunnes hän pakeni kotoaan 13-vuotiaana ja siitä lähtien eli elämäänsä kaduilla. Isoisän autokorjaamon työntekijän opettama kitaransoittotaito osottautui lohdulliseksi, mutta sillä tienasi myös elintärkeitä pennosia matkan varrelta. Muuten elanto koostui satunaisista hanttihommista; sadonkorjuut farmeilla, cowboyn työt, tai sekalaiset duunit kiertävän tivolin matkassa. Muulloin Steve matkusti pummilla tavarajunissa pitkiäkin matkoja, siirtyi levottomana eteenpäin, työstä ja kaupungista toiseen. Voitte arvata ettei se elämä aina kovin herkkua ollut, elää kulkurina.


Parikymppisenä nuorukaisena Steve alkoi hakeutua bluesbaareihin, soitteli iloksensa ja aikansa kuluksi muiden muusikoiden kanssa, näihin lukeutui myös Janis Joplinin ja Joni Mitchell. Soittokeikat toivat Stevelle satunnaisia töitä äänitysstudioissa kummallakin puolen äänieristettyä ikkunaa. Nelikymppisenä musiikkikeikkoja löytyi koko ajan enemmän ja Steve löytyy soittelemassa lukuisilta indielevyiltä. Ystäväpiiriin kuului suuri joukko tunnettuja muusikoita. Välillä aika kävi pitkäksi ja Steve matkusti esim. Pariisiin jossa elätti itsensä metromuusikkona.


Sitten yllättävä käänne, vuonna 2001 Steve muutti Norjaan (tarina ei kerro miksi ja arvatkaa vaan kuinka paljon haluaisin tietää miksi juuri Norjaan). Muutto innosti Steven levyttämään ensimmäisen oman levyn bändinsä The Level Devils kanssa, albumi oli nimeltään Cheap. Levy sai kivan vastaanoton ja siitäpä potku ensimmäiseen soololevyyn Dog House Musicin, joka julkaistiin 2006.

Seuraavasta käänteestä alkoi hurja menestys. Jools kutsui Steven Jools Holland Annual Hootenanny-ohjelmaan uuden vuoden aattona 2006, ja suuri yleisö rakasti häntä saman tien. Siitä lähti Steven tähti lentoon, kaikkatarjouksia sateli, levyä myytiin ja palkintoja kertyi riviin takanreunukselle. Silläviisiin on Stevie jatkanut tähänkin päivään saakka. Joolsin ohjelmassa (jonka juuri näin) hän oli juuri levyttänyt toisen levynsä I Started Out With Nothing and I still Got Most of It Left v. 2008. Tämän levyn jälken on ilmestynyt kolmas levy Man From Another Time v.2009. Mitäpä mies tuumaa kaikesta; kohuun ja kiinnostukseen Steve sanoi "I can't believe, all of the sudden I'm like the cat's meow". Kauniisti hän puhui menestyksestään ja iloitsi musiikistaan. Joolsia kohtaan säteili suuri kiitollisuus ja lämpö.


Stevellä on vaimo, kolme aikuista lasta. He asuvat puolittain Englannissa ja puolittain Norjassa. Vanha kulkurielämä vaivaa sillä tavoin edelleenkin että hän on muuttanut taloa jo 59 kertaa, monesti samassa kaupunginosassa. Ajattelen että vaimo on varmasti iloinen että muutos on tällainen, ettei tarvitse esimerkiksi matkata pummilla tavarajunissa. Minua elähdyttää että kaiken elämässään koetun jälkeen menestys voi kohdata 65-vuotiaana. Ettei mikään tärkeä kadonnut matkalla. Tai kenties juuri tien päällä kaikki oleellinen juuri kerääntyikin haalareiden rintataskuun, kasvoi, muhi ja jalostui helmeksi. Ihanaa.

Mutta antaapa musiikin puhua loput tarinasta:

Tässä viimeisessä videossa on upeaa musiikkia mutta niin selkeästi on Steve laitettu väärään ympäristöön, miehen säteily on kadoksissa. Steven mojo kukoistaa kun hän soittaa yleisölle rouheassa ympäristössä, kliinisessä studiossa elektroniikkaperhosten lepatellessa se on eksyksissä. Eikä ihme.

Lisää kivaa infoa Stevestä näistä linkeistä::
Steven oma nettisivu
Steve Myspacessa
Haastattelu music OMH:ssa
Haastattelu Blues In Londonissa

Joolsin jalokiviä

Fanitan Jools Hollandia. Erityisesti siksi että hän on saavuttamansa aseman turvin päättänyt tarjota esiintymismahdollisuuden uusille, tai tuntematomille esiintyjille. Joolsin ohjelma sekoitus uutta, kummallista, vanhaa, tunnettua ja yllätyksiä. Usein musiikki ei natsaa makuuni, mutta joskus seasta löytyy helmi ja niin kävi lauantaina. Hauska uusi tuttavuus The Imagined Village, sekoitus Intiaa, Arabiaa ja Irlantia. Jokseenkin yllättävä yhdistelmä, mutta toimii kiinnostavalla tavalla.

YouTubesta löysin lisää heidän musiikkiaan, kappaleet kaikki jokseenkin erityylisiä, nyt täytyy hankkia CD. Voin kuvitella miten maalaukset luistaa tämän musiikin tahdissa, sopivan rytmistä ja mielenkiintoista.

Oopperaa

Elähdyttävä oopperailta takana, kävimme Figaron häissä (miksi Le nozze di Figaro piti kääntää suomeksi, puolet fiiliksestä katosi oitis, kokeilkaapa vaan sanoa ääneen Le nozzi di Figaro ja sitten Figaron häät...) ja nautimme. Libretto Figaron häissä on vähän hölmö, mutta musiikki kietoutuu sydämeen ja tiristää ihanasti. Kun muutimme Suomeen, ja olimme alkuun molemmat työttöminä, kävimme ooperassa hellimässä itseämme, sillä -kuulkaapas tätä, ette varmasti tienneet- halvimmat liput kolmannen parven vasemmassa tai oikeassa reunassa maksavat 14e. Ooperatalon akustiikka toimii hyvin ja piippuhyllyllekin kuuluu musiikki kauniisti, jokaiselta tuolilta näkee lavalle. Ajatelkaa hetki, leffaliput maksavat yli kympin ja lätkämatsin liput varmaan 25e ainakin (tosin lätkämatsiin kumpaakaan meistä ei saisi kirveelläkään). Oopperassa ihmiset, siinä silmiesi edessä, tuottavat jotain niin kaunista ja sieluun käypää, ilman vahvistimia ja erikoistehosteita, ihan omilla lahjoillaan samassa hetkessä kanssasi. 14 eurolla jokaisen, oopeerasta piittamatomankin, pitäisi käydä ihan vain hakemassa elämys. En suostu uskomaan ettei se olisi jonkin asteinen elämys jokaiselle.

Alla huikaisevan kaunis Sull'aria. Muistatteko elokuvan Shawshak Redemption - Rita Hayward, avain pakoon (siis mikä näitä suomentajia oikein vaivaa??) jossa Andy (Tim Robbins) soittaa lukitun toimiston oven takana kaiuttimista vangeille oopperaa ja kuinka suuri elämys se vangeille oli. Tai mitä hitsiä, laitan senkin pätkän tänne.

Vuoden vaihtuessa

Uuden vuoden aattoa pohtiessa ajatukset ovat aina siinä mitä ruokaa laitetaan ja mitä sen kanssa juodaan (ainakin meillä). Belgiassa perinteinen uuden vuoden herkku on fondue, jonka ääreen koko perhe kokoontuu pitkän kaavan mukaan. Alkupaloiksi pehmeän topakkaa juustofondueta perunoiden ja leipäpalojen kera, vajutustauon jälkeen tarjoillaan pääruuaksi uuden vuoden fonduetarjotin, joka on hartaudella kannettu omasta liha- tai herkkukaupasta. Tarjottimelle on kauniisti aseteltu runsain mitoin erilaisia liha- ja hedelmäpaloja, sekä useita maustemajoneesidippejä sievissä keramiikkakupposissa (joihin öljypadassa fonduetikun nokassa kypsennetyt lihapalat dipataan). Ainoa oikea öljy tähän tarkoitukseen on rypäleensiemenöljy koska se kestää pitkää kuumentamista ja on maultaan mieto (kuulemma myös maapähkinäöljyä voi käyttää mutta tulos ei ole niin hyvä). Ja jos vielä vatsa kestää, voi toisen vajutustauon (ja vuoden vaihtumisen) jälkeen jälkkäriksi vetäistä suklaafonduen jonne dippaillaan mansikoita ja juomaksi shampanjaa. Muutaman kerran olen osallistunut fonduepartyihin ja se on ollut aina mukavaa puuhaa.

Belgialaisen miehen mieli halajaa siis yleensä nostalgisesti fonduehen, enkä minäkään sitä vastaan jarruttele (yllätys yllätys). Tänä vuonna kuitenkin tunsimme olomme laiskoiksi ja päätimme säätää ajatusta. Päädyimme tapas-tortilloihin; itsetehtyjen tortillalättyjen väliin kasaamme erilaisia täytteitä (valkosipulilihapullia, falafelia, mausteisia kanapaloja, fetaa, muita juustoja, salaattia, hedelmiä jne) ja toppaamme kaiken samaisilla maustemajoneeseilla joita fonduessakin olisimme käyttäneet (niitä ilman ei belgialaisen uusi vuosi sentään vaihdu). Maustemajoneesit väsään itse koska niitä ei suomen maalta löydy, oikeanlaisia ainakaan. Laitan muutamasta vakkarista tähän reseptin. Ovat ihania myös kaikenlaisien voileipien, salaattien, dippikasvisten yms. kanssa.

Mangotahna:
1 pieni purkki ranskankermaa
Saman verran majoneesia
3 rlk mangochutneytä
Puolikas kypsää mangoa paloiteltuna pieniksi paloiksi
0,5 dl kookoshiutaleita
Ripaus currya

Sekoita kaikki yhteen vaan. Jos mango on raaka se rouskuu ikävästi tahnan seassa, joten osta mango kypsymään ajoissa pöydällesi. Salaatin kanssa tarjotessasi lisää tahnan joukkoon 1 dl jäisiä karpaloita, tästä saat ihana terän salaatillesi.

Valkosipulimajoneesi
(sille joka ei kehtaa tehdä majoneesia itse alusta alkaen)
1 dl majoneesia
0,5 tl sokeria
1 pieni valkosipulin kynsi puristettuna

Vinkki: vaikka kuinka houkuttelisi, laita valkosipulia varoen, majoneesi maustuu hyvin ja liika valkkis tekee siitä kitkerän. Sokeri joukossa on ehdoton. (Monissa tapasravintoloissa alkupaloiksi tarjotaan leipäpaloja joita dipataan hyvin makeaan valkosipulimajoneesiin, itse en ihan niin makeasta pidä mutta ilman sokeria systeemi on kitkerähkö).

Coctail-kastike (sopii ihanasti merten elävien kanssa)
1 dl majoneesia
3 rkl ketsuppia
0,5 tl piparjuurta (käytän wasabia koska sitä löytyy aina jääkaapista)
1-2 tl Worcestershirekastiketta
1 tl sitruunamehua (käytän sushietikkaa koska myös sitä löytyy aina jääkaapista)

Vinkki: sitruunamehun voit korvata ruokalusikallisella konjakkia.

Sinappimajoneesi
1 dl majoneesia
3 rlk dijonsinappia
1 rkl juoksevaa hunajaa
Kaksi pyöräytystä mustapippuria myllystä

Lisäksi teen omaksi ilokseni laiskan emännän guacamolen;
2 pehmeää avokadoa soseutettuna haarukalla
1 pieni ranskankermapurkki
Hieman sitruunamehua (tai sushietikkaa)
Ripaus suolaa ja pippuria.

Näillä pitäisi vuoden vaihtua rattoisasti ja toista mahaa toivoessa.

Herkullista aattoa ja onnellista uutta vuotta kaikille!

Pakko lisätä tänne tietenkin Auld Lang Syne. En vaan ikinä kyllästy siihen. Etsin sopivaa versiota tänne liitettäväksi ja törmäsin The Four Quarters:in, minulle ennestään tuntemattomiin neitosiin. Ensin odotin jotain epävireistä kotikuoroa, mutta kas mikä ihana yllätys iskikin. Tästä toinen ihanuus heiltä. Toinen versio Auld Lang Synestä alkuperäisten tekstien kanssa että voitte fiilistellä salaa yksiksenne laulaen kurkun kipeäksi uuden vuoden kunniaksi (tunnustan).

Hearty

Lunta sataa ihanan leijuvina suurina hiutaleina, pakkasta, kaunista, jouluista. Jaloissa rouskuvan, sunnuntaihin kuuluvan metsälenkin jälkeen tarjoillaan lämmintä ja mausteista kananuuudelikeittoa. Englanninkielinen sana hearty sopii tähän ruokaan loistavasti. Käännettynä tuhti, tai runsas, ei minusta kerro aivan samaa. Hearty tihkuu kodikasta lämpöä ja sydämellisyyttä, sellaista kun posket punoittavat ja naurattaa, ja siitä, joka kauhoo keittoa naamaansa sinua vastapäätä, tykkää ihan kamalasti. (Parempi siis miettiä tarkasti kenet kutsuu ruokailemaan).

Kananuudelikeitto:

n.400 g kanasuikaleita (marinoituja tai ei)
4 porkkanaa
puolikas suuresta purjosta, tai kokonainen pieni
1 punainen paprika
1 keltainen paprika
1-2 l vahvaa kanalientä
tölkki kookosmaitoa
1 rkl thaicurryjauhetta
1 tl kiinalaista viisimaustetta (saa maustekaupoista, tätä maustetta ilman et tätä ruokaa tee)
pari kynttä valkosipulia
soijapavun ituja
tuoretta korianteria
Muutama rouhittu suolapähkinä (ahneen varoitus: jos laitat liikaa, pilaat keiton)
300g japanilaisia sobanuudeleita (tattarinuudeleita, saa hyvin varustetuista marketeista tai aasia-kaupoista. Jos et löydä, käytä norminuudeleita) (Jos rohkenet, voit kokeilla tehdä sobanuudelit itse, seuraa tätä linkkiä.)

1. Suikaloi kasvikset tikuiksi. Kiehauta n. litra kanalientä, lisää siihen porkkanat ja purjo, keitä n.10 minuuttia.
2. Valmista samalla nuudelit eri kattilassa ohjeen mukaan.
   
3. Lisää kanasuikaleet, paprika ja puristetut valkosipulin kynnet. Keittele jälleen n. 10 minuuttia.
4. Lisää herkullinen kookosmaito, curry ja tuoksuva viismauste. Kiehauta.
5. Maista ja lisää mausteita, suolaa ja pippuria jos tarvitsee (keiton tulee olla mausteista). Jos haluat juoksevampaa keittoa, lisää enemmän kanalientä.
6. Tarjoile isoista kulhoista niin että keiton keskellä keko nuudeleita, rouskuvia soijapavun ituja, koristeena korianterin lehtiä ja pähkinärouhetta.

Tämä keitto ei jätä ketään kylmäksi

(Vinkki, jos teet keittoa runsaan satsin seuraavaakin päivää varten, älä laita nuudeleita keiton sekaan jääkaappiin, ne imevät pian keiton nesteen itseensä ja tulos on nuudelitahna.)


Hyvän olon Nooraa lisukkeena, sopii ihanaisesti yhteen sydämellisen aterian kanssa:

Tai jälkkäriksi hieman savuisempaa Nooraa, m-mmm...

Kaksi tortillaa

Rakastan meksikolaista ruokaa, valkosipuli ja muut savuiset mausteet istuvat suuhuni kuin lintu pesäänsä. Yksi suurin haaveni on päästä joskus Meksikoon syömään (ja hypistelemään käsitöitä). Kuvittelen usein kokatessani miltä maistuisi autenttinen meksikolainen ruoka ja mentaalikuolaan.

Tänään järjestän minin dinnerpartyn ja ruoaksi ajattelin tehdä tortilloita kahdella täytteellä. Molemmat hirmuisen hyviä, toinen kylmäksi alkupalaksi, toinen lämpimäksi pääruoaksi. Tortillat teen itse. Suosittelen kokeilemaan, ero maussa ja rakenteessa on huikaiseva. Vaiva ei oikeasti ole kovin iso, erityisesti makuelämykseen verrattuna. Järjestys on tämä, tee ensin kylmä täyte, sitten tortillataikina lepäämään, sitten lämmin täyte ja kun se sopivasti hiukan jäähtyy, tee tortillat:


Mango-kanatahna.
1 kypsä mehukas mango (olen hartaudella kypsytellyt mangoa viikon keittiönpöydällä)
1 pieni paketti marinoituja kanasuikaleita
1 purkki hapankermaa
1 dl kookoshiutaleita
0,5 dl cashewpähkinöitä veitsellä rouheasti paloiteltuna.
Curryä, juustokuminaa, ripaus chiliä

1. Paista kanasuikaleet pannulla, jäähdytä.
2. Pilko mango kuutioiksi.
3. Sekoita kaikki ainekset yhteen kulhossa. Mausta reilulla kädellä.
   
4. Maista, mutta älä liikaa!
   

Lämmin papu-pekonisalsa
1 iso sipuli
1 paketti pekonisiivuja
4 murskattua valkosipulin kynttä
1 tölkki ruskeita kidneypapuja
1 tölkki tomaattimurskaa
4 rkl Sweet chili-kastiketta*
Juustokuminaa, pippuria, chiliä, tuoretta korianteria

1. Leikkaa sipulit puolikkaiksi renkaiksi ja pekonit suikaleiksi. Paista yhdessä pannulla, jos käytät filepekonia, lisää pannulle hiukan öljyä. Paistele kunnes pekoni on kypsää ja sipuli pehmennyt.
   
2. Lisää tuoksuva valkosipuli ja freesaa hetki.
3. Kaada joukkoon tomaatimurska ja makoinen sweet chili-kastike (*ei se itämainen, vaan tomaattisoseen kaltainen).
4. Hauduttele kunnes kastike on sopivan paksua pysyäkseen tortillalla.
5. Lisää pavut ja mausteet. Mausteita saat laittaa reilulla kädellä (kuminaa ainakin 2tl). Päälle voit rapsia tuoretta korianteria. Tuoksu on huumaava...

Tortillat:
(6-8kpl)
300g vehnäjauhoja
1 tl suolaa
60g margariinia
1,5 dl vettä

1. Nypi rasva jauho-suolaseokseen.
2. Lisää lämmin vesi.
3. Alusta taikinaa jauhotetulla pöydällä ainakin 5 minuuttia, kunnes taikinasta on tullut kiinteä pallo. Kuvittele olevasi meksikolainen mamma kun pyörittelet taikinaa, mielellään lattarumusiikin tahdissa.
   
4. Kiedo kelmuun ja anna levätä 15 minuuttia.
5. Jaa taikina 6-8 osaan, kauli yksi osa kerrallaan ohueksi pyöryläksi. Pidä lopputaikina ja kaulitut tortillat kelmun alla ettei taikina kuiva.
   
6. Harjaa pullasudilla mahdollisen jauhojäämät tortillan pinnalta ja paista rasvatomalla kuumalla pannulla kummaltakin puolelta. Pannun tulee olla niin kuuma että tortillat paistuvat n 20 sekunnissa/puoli (ovat valmiita kun niihin on ilmestynyt muutamia ruskeita täpliä). Tortillat alkavat kuplia pannulla, litistä kuplat lastalla. Pidä lämpiminä pyyhkeen alla. Pyyhi pannu paahtuneesta jauhosta ennenkuin lisäät toisen tortillan paistumaan.

Vinkki, jos kokkeja on kaksi tortillat valmistuvat nopeasti kun toinen kaulitsee ja toinen paistaa.


Tarjoilu:

Rapeaa jäävuorisalaattia
Kypsiä ja makeita tomaatteja paloiteltuna
Purkki ranskankermaa, tietenkin

1. Kietaise ensin mango-kanatahnasta salaatin kanssa rapeat wrapit alkupaloiksi (tahnasta saa muuten myös ihanat eväswrapit).
2. Tarjoile pääruoka fajitas-tyyliin. Kasaa tortillalle ensin raikasta salaattia ja mehukkaita tomaatinpaloja, niiden päälle lepäämään papu-pekonisalsaa, kruunaa ranskankermalla, kääri ja vedä naamaan.

Kyytipojaksi maailman paras partysangria:
1 pullo punaviiniä
Puoli litraa vissyä
3 sitruunan mehu
1 dl sokeria
Ripaus kardemummaa
Sitruunan, appelsiinin ja omenan lohkoja
Jääpaloja

1. Purista sitruunat ja sekoita mehuun sokeri, sekoitele kunnes sokeri on liuennut.
2. Yhdistä loput. Jos sangria on makuusi liian hapan, voit lisätä enemmän sokeria.

Musaksi tyttövoimasalsaa:

Pimeys vei energiat

Voe elämän kelekka ja valon puute. Tuntuu että voisin nukkua koko ajan, viimeöiset kymmenen tunnin unet tuntuivat vajailta, haukotuttaa ja motivaatio hukassa. Ja tietenkin silloin kun on kiire ja energiaa saisi olla varastossa ylenmäärin. Vaankunei. Luovuuttakin saa etsiä suurennuslasin kanssa. Mistäpä repiä itselleen ylimääräistä virtaa? Vinkkejä?

Olen löytänyt muutamia keinoja, normit kuten kynttilät ja jouluvalot, glögin joka tuo isosti iloa minulle iltaisin ja viimaiset kävelylenkit joiden jälkeen on ihana tulla sisään lämpimään (glögille). Kirjat eivät auta, vaikka normaalisti auttavat mihin tahansa vaivaan, nyt kun avaan kirjan olen unessa parin sivun jälkeen. Keittokirjoista on paras pysyä kaukana koska pimeät illat houkuttelevat liikaakin hellan ja uunin ääreen, ja lohturuoat (joihin katseeni nyt kummasti kiinnittyy) tunnetusti ovat raskaita kavereita. Talvi taitaa herättää minussa nukkuvan oravan, haluaisin vaan pesiä ja hamstrata lihottavaa ruokaa...

Vaan musiikkipa on oivaa virkistäytymistavaraa. Kummasti saa virtaa kun valitsee sopivaa musaa. Olen kuunnellut työhuoneella Radio Groovea, sieltä löytyy vanhoja biisejä joiden tuomat muistot naurattavat ja piristävät. Etta Jamesin levyt ovat kovalla kulutuksella. Kaikki kivasti rytmillinen auttaa.

Ikisuosikkini Willie Nelson piristää ja inspiroi minua aina, olen varma ettei hän antaisi väsymyksen vaikuttaa mihinkään vaan pakertaisi sen mitä pakertaa pitää. 76-vuotiaanakin kiertää konsertteja ja tekee levyjä miltei entiseen tahtiin. Willie on esiintynyt lukuisten muusikkojen kanssa, listalta löytyy hauskoja ei-kantriyllätyksiä (ZZ-top, Snoop Dog, Julio Ingesias, Sinead O'Connor yms). Löysin ihanan videon Youtubesta jossa willie laulaa karismaattisen Ray Charlesin kanssa, mikä yhdistelmä! Harmillisesti sitäkään ei saa ladattua tänne joten katsokaa se täältä.

Tällä biisillä työ sujuu tanssahdellen:

Willie ja herkulisen rumankaunis Steven Tyler takaavat virtaa selkärankaan:

Lämpöisiin glögihetkiin:

80-luvulla

80-lukua ei voi ajatella ilman että ajattelisi musiikkia. Koko ilmiö oli kääritty musiikkiin, ainakin minulle ja ikäisilleni jotka elivät varhaisteinivuosistaan teiniin ajan siivillä. Ajattelin kasaria yöllä sängyssä pitkään ja hartaudella koska yläkerran 50+ mies vietti tupareitaan ja soitti erityisen kovalla juuri kasarimusaa anivarhaiseen saakka (hänen mielestään coolia ja nuorekasta, vai onko hän tosiaan übertrendikäs?). Ja koska mies oli käytävässä kertonut tulevista juhlista ja pahoitellut suomalaismiehen tapaan "minulla on tuparit huomenna, toivottavasti kestätte", ajattelin antaa hemmon bilettää rauhassa. Tällä kertaa.

Muistelin yöllä miten hienoa oli kun televisiosta tuli viimein nuorille suunnattu musiikkiohjelma, Hittimittari, josta saattoi nähdä ensimmäisiä harvoja musiikkivideoita. Tai edes live-esiintymisiä niiltä joilla ei vielä videota ollut. Juontajaksi oli valittu joku ikivanha kääpä joka puhui vanhasti ja nolosti, aivan onneton valinta. Toivevideot olivat aina niitä samoja, kai ainoat joihin oli sijoitettu, mutta silti niitä katsottiin innolla isolla kaveriporukalla. Cindy Lauperin "Time After Time", Sladen "Run Runaway", Stevie Wonderin "I Just Called To Say I Love You, A-han "Take On Me" ja Jacksonien "Can You Feel It" olivat vakiot ja näistä vain A-ha ja Cindy Lauper toimittivat oikean musiikkivideon. Olimme niin lopen kyllästyneitä Stevien ainaiseen huojumiseen pianonsa äärellä ja Jacksonien ripottelemiin satenkaariin.

Onneksi aika pian ilmestyi toinenkin musiikkiohjelma (nyt jo kaksi puolituntista ohjelmaa viikossa!), josta löytyi hevimpääkin kamaa, Twisted Sisterin "We're Not Gonna Take it" oli tosi siisti, W.A.S.P:n mahtava video, muovikallioilla kekkuilevat nahka-ketjuasuiset miehet, pyrotekniikkaa, feikkiverta, kalloja tikkujen nokassa, vimmalla pitkiä hiuksiaan pyörittävä laulaja, aitoa hevikitsiä siis joka upposi meihin oitis. Kissin "Heaven's On Fire" jota katsoimme ainakin miljoona kertaa videolta uudelleen. Paul Stanley oli minusta niin ihana, olin 'siihen ihan lääpällään'. Pyysin piirtäjä-tätiäni, joka osasi tekstata käsin useilla fonteilla (sanottinko niitä edes fonteiksi silloin?), kirjoittamaan keskiaikaisin kirjaimin "I love Paul Stanley" teinariini. Ja niinhän ihana täti huolella sitten ilokseni teki.

Pääsimme ystäväni kanssa Helsinkiin Mötley Cruen keikalle, muistan että väsäsimme itse tiikerikuosisesta kankaasta lepakkopuserot ja koko automatkan ompelimme paitoihin kuuleja niittejä, niin monta kuin vain ehtisimme. Muuten muistan konsertista vain sen että kiljuimme koko ajan, kai koska ajattelimme että niin kuului tehdä.

Viikonloppuisin kävimme mehudiskoissa joissa mielenosoituksellisesti notkuimme nurkissa kaikki muut biisit paitsi nuo hevit, joiden aikana kuului mennä tanssilattialle pomppimaan paikallaan, toinen polvi koukussa. Muuten tuijottelimme tiettyjä poikia ja haaveksimme. Kun discon ovet sulkeutuivat siirryimme vetelehtimään torille, säässä kuin säässä, viimeisen bussin tuloon saakka, ja tuijottelimme poikia ja haaveksimme (olimme silloin 13-14-vuotiaita ja niin viattomia, ei tullut mieleenkään että olisi kiinnostuksen kohteilleen mitään sanonut, heitä kuului vain tuijotella ja haaveksia). Talvella värjötellessämme kahdehdimme niitä jotka ajoivat sinapin värisillä corolloillaan ja datsuneillaan p**lurallia torin ympäri ja erityisesti niitä jotka tunsivat jonkin ajajan ja saivat kyydin kerran torin ympäri (kun sain itse kortin eipä tullut mieleeni enää siinä vaiheessa ajella toria ympäri, vaikka niin teininä malttamattomasti vannoin). Kun kylmä tuli sietämättömäksi kestää, menimme Kuopion ainokaiseen hampurilaispaikkaan ja ostimme pienet ranskalaiset, söimme ne viivytellen kunnes pakottivat taas palelemaan.

Farkut, ne itse kylpyammeessa kloriitilla vaalennetut, tuli kaventaa niin tiukiksi kuin oli mahdollista, ystäväni joutui purkamaan lahkeen suut saadakseen housut jalasta ja ompelemaan taas jalkaansa aamulla. Puserot mielellään lepakkomallisia ja keltaisia, liloja, tai sähkönsinisiä. Muistan erityisesti meikkini, kirkkaan keltaista kulmaluulle, kirkkaan vihreää luomivakoon ja luomelle, värit levitettiin ohimolle saakka. Tai aniliinin punaista ja kirkasta lilaa, tai mitä tahansa kirkasta. Paljon räikeää poskipunaa ja huulille lisää kirkasta punaa. Korut jättimäisiä muovikilluttimia, kaulaan, ranteisiin ja nilkkoihin ostin rautakaupasta ketjuja kun olin niin hevari. Hiukseni olivat tietenkin lyhyet ja pystyyn föönätyt, epäsymmetriset ja kaksiväriset. Miten ikinä jaksoin herätä aamulla niin aikaisin vaan föönailemaan ja meikkailmaan, en ymmärrä.

Mitä muuta muistin? Ritari Ässän jota tyttöporukalla kokoonnuimme katsomaan meille, David Hasselhof oli niin ihana. Duran Duranin videon jonka ostimme samaisella porukalla (keräsimme siihen rahat siivoamalla) ja jota jaksoimme katsoa aina vaan uudelleen. Joskus leivoimme pellin mokkapaloja ennen näitä telkkasessioita. Radio-ohjelmat joista koetimme nauhoittaa kasetille lempparibiisejä, kyttäilimme sormi rec-näppäimellä tuntikausia ja miten kiukutti kun juontaja aina puhui juuri sen biisin päälle. Parhaat hitaat tuli aina hevibändeiltä ja bändien nimiä ei missään tapauksessa kuulunut lausua englantilaisittain vaan kuten ne kirjoitettiin. Kiss ja Metallica olivat siis ok mutta Acceptista tuli assept, Judas Priestistä Juudas Priest ja Quiet Riotista Kuiet Riot.

He-hei!

Kuulin juuri jostain että yhden kauden saa kokea kunnolla vain kerran. Eli jos nyt alkaisin kasariksi olisin siihen nolon liian vanha. Todella kiitosta vaan, ei tekisi mielikään, ei niin millään. Jossain haastattelussa nykyteini kahdehti eniten sitä ettei ollut saanut elää oikeaa kahdeksankymmenlukua. Hassua, minä tietenkin kadehdin sitä etten saanut elää oikeaa kuusikymmenlukua. Niin hyvää musiikkiakin silloin... Mutta jos em. nykyteini olisi ajatellut ettei silloin ollut MTV:tä, eikä Voicea, ei ämpeekolmosia, tai edes cd:itä, ei tietsikkaa, meseä, facebookia, tai kännyköitä, tekstareita...

Tähän loppuun halusin ehdottomasti Kissiä mutta kas kun ovat estäneet videoittensa lataamisen, joten tsekatkaa linkit Heaven's On Fire ja Lick It Up . Sangen huvittavia! Emmepä (onneksi) tajunneet penskoina rasvaisia sanoituksia. Ja viimeiseksi nykyvideo jossa Paul Stanleytä haastatellaan matkustamisesta. Parhaaksi kaupungiksi hän valitsee Chigacon vain siellä perusteella että sieltä löytyy parasta ruokaa ja parhaat ravintolat, ja kuvailee tiettyä annosta hartaudella. Paul saa sydämeni siis edelleenkin.

Olê!

Kaikki tiet vievät keittiöön

Koetan väistellä joulukiirestressiä kuuntelemalla rentoutumis-cd:tä. Minulla on heikko kohta rentouttaviin ihmisäänensävyihin, valahdan ihan lötköksi kun cd-ääni alkaa puhumaan epäinhimillisen hitaalla ja matalalla äänellä (taustalla jotain kummallista New Age avaruusääniä). Saman vaikutuksen tekee luontodokumenttien miesselostaja (en nyt muista nimeä). Jos joku tulisi pimeällä kujalla vastaan puhumalla sillä äänellä seuraisin varmaan lampaana perässä. Siis jos ylipäätään menisin pimeälle kujalle.

Rentoutusääni neuvoo luomaan pään sisään elvyttävän mielikuvapaikan jossa sitten tulee loikoilla nautiskellen olostaan. Minä siirsin itseni valkohiekkaiselle rannalle, turkoosien vesien äärelle, jossa vilvoittavat tuulet puhaltaa. Viime päivinä päässä on yllättäen soinut reggae-biisit ja vasta äsken hoksasin yhteyden tuohon mielikuvapaikkaan. Nauratti.

Reggaesta ajatukset kulkivat Rastafareihin, sitten (kappas vain) ruokaan ja heidän kunnioitettavaan ruokaideologiaansa. Varastin Wikipediasta tähän katkelman:

"Todellisen rastafarin sanotaan syövän vain I-tal -ruokavalion mukaista kasvisruokaa, joka ei sisällä suolaa, eläinperäisiä aineksia tai keinotekoisia säilöntä- tms. aineita, ja tähtää mahdollisimman luonnonmukaiseen elämiseen ja olemiseen. Rastafari pyrkii useasti kasvattamaan itse oman ravintonsa ja valmistamaan itse sen mitä tarvitsee, päämääränään taloudellinen riippumattomuus ja omavaraisuus. Rastafari pyrkii ylläpitämään hyvää fyysistä, psyykkistä ja spirituaalista kuntoa ravinnon, terveiden elämäntapojen ja meditaation kautta, eikä pelkää mitään aineellista menetystä - paitsi (ehkä) sellaista tilannetta, että menettäisi hiuksensa ja partansa."

Kokkaava rastaman keräsi eräässä ruokaohjelmassa kaikenlaista kummaa mökkinsä ympäriltä (osa ihan luonnosta, osa omasta puutarhastaan) ja teki niin herkullisen näköistä ruokaa että kadetti. Mies kertoili poimiessaan että kun he syövät vain puhtaista aineksista tehtyä puhdasta ruokaa, heidän ruumiinsa pysyy puhtaana. Yksinkertaista ja viisasta (en tosin ole ihan varma mihin kannabiksen pössyttely tässä ajatuksessa mahtuu).

Näistä kasvisruoka-aatteista makunystyräni kiirehtivät ihaniin papuburritoksiin. Rakastan mausteisia etnoruokia, erityisesti aitoa meksikolaista (ei mitään texmex-mössöä) (tosin hyvä texmexkin voi olla hyvää). Jamaikalta siirtymä siis meksikoon rastafari-ideologia kainalossa. Ja sitten keittiöön (niin, taas). Seuraava resepti on hieman aikaavievä valmistaa mutta lopputulos on herkullinen, yllättävän täyteläisen makuinen lohturuoka, vaikkei yksinkertaisista aineksista ennalta arvaisi. Suuret suositukseni.

Burritos con frijoles fritas eli papuburritokset

Tomaattikastike:
1 sipuli
3 valkosipulin kynttä
2 rlk oliiviöljyä
8 tuoretta tomaattia
0,5 dl vettä
chilijauhetta
suolaa, pippuria ja juustokuminaa (jeeraa)

Paistetut pavut:
1 tölkki punaisia kidneypapuja liemineen
1 sipuli
3 valkosipulin kynttä
Juustokuminaa, suolaa, pippuria

Lisäksi
6-8 tortillaa
Purkki ranskankermaa (poikkean em. I-tal-ajatuksesta kun tämä ruoka vaatii ranskankermaa...)

Mausteisen tomaatikastikkeen valmistus:

1. Freesaa hienonnettu sipulia oliiviöljyssä n. 5 minuuttia, purista valkosipuli sekaan ja freesaa vielä hetki.
   
2. Lisää kuutioidut tomaatit, kääntele niitä pannulla muutama minuutti, kaada joukkoon vesi ja hauduta n. puoli tuntia.
   
3. Mausta sitten chilillä, suolalla, pippurilla ja juustokuminalla.
4. Kaada hieman jäähtynyt seos tehosekoittimeen ja surauta tasaiseksi (tai kulhossa sauvasekoittimella).
   

Herkulliset pavut paistat näin:

1. Paahda hienonnettu sipuli öljyssä, kun sipulit alkaa ruskistuman lisää puristettu valkosipuli, paistele vielä pikkuhetki.
2. Kaada pavut kolmessa osassa liemessään pannulle, lämmitä ja samalla muussaa pavut perunamuusisurvimella (seoksen ei tarvitse olla tasaista ja sileää).
3. Mausta reilulla kädellä.

Lopulta itse burritot:

1. Kaada tomaattisoossi laakealle lautaselle, kasta tortilla siihen molemmin puolin.
2. Nosta lätty leikkuulaudalle, laita keskelle vana paputäytettä, rullaa ja laita vuokaan.
3. Toista prosedyyri kunnes kaikki tortillat ovat täytettyjä ja rivissä vuoassa kuin sardiinit konsanaan (tai kunnes täyte loppuu).
4. Jos tomaattikastiketta on jäljellä, hulauta se vuokaan.
5. Levitä lopuksi ranskankerma tortillojen päälle ja heitä vuoka 180 asteiseen uuniin n. 15 minuutin ajaksi.
   
6. Tarjoile raikkaan salaatin ja mehukkaiden tomaattien kera. Juomaksi esimerkiksi jotain Chileläistä punaviiniä (esim. La Ronciere Reserva Merlot).
   
7. Jos olet oikein porsastelutuulella niin toinen ranskankermapurkki pöydässä saattaa maistua...
8. Jos olet oikein porsastelutuulella ja vielä jaksat vääntää, huitaise ranskankermapurkin sijaan samettinen guacamole. Kaikkein nopeiten saat sen näin; (gourmetversio guacamolesta toisessa postauksessa) Soseuta 2 pehmeää avokadoa haarukalla, sekoita mukaan ranskankermapurkki, hieman sitruunamehua (tai sushietikkaa), ripaus suolaa ja pippuria.

Ay-ay-ayy kuinka hyvää

Mausteista kokkausmusaa Eliades Ochoalta (en kyllä käsitä videota, mutta Eliades on suloinen). Salsan nimi suomeksi Maalaa huulesi Maria.

(Latasin kerran mp3-soittemeni täyteen Eliadesin musiikkia ja lähdin reippaalle kävelylle töistä kotiin. Siitähän ei tullut sitten mitään, ei pysty kävelemän normaalisti lattarirytmeissä, ei, pakosta joutuu otamaan pieniä ylimääräisiä sivuaskeleita ja ainakin vähintään muheltamaan takapuolta sivulta toiselle. Kun satuin kävelemään silloin Brysselin keskustassa jouduin pidättelemään. Tukahduttava kokemus.)

Kaikkien näiden aasinsiltojen jälkeen, mukavaa sunnuntaita ja hyvää ruokahalua!

Ruokakuva lainassa EEECookseilta ja siitä puuttu ratkaisevaa osaa esittävä ranskankerma (mikä moka).

Death By Chocolate

Minulla on hihassani ässä. Se vetäistään esiin silloin kun talvi alkaa pimeydessään ankeuttaa. Minusta hyvä aika alkaa olla nyt (onhan?!). Parasta on että ässän voi käyttää monta kertaa talven mittaan. Jos verisuonet ja pokka kestää.

Death By Chocolate-kakku

Pohja:
225 g hyvää tummaa suklaata
115 g suolatonta voita
1,5 dl maitoa
225 g muskovadosokeria (vaaleampaa kuin fariini, lähinnä lattekahvin väristä)
10 ml vaniljaesanssia, tai 3 tl vaniljasokeria
2 kananmunaa, valkuaiset ja keltuaiset eroteltuna
1,5 dl hapankermaa
225 g vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta

Täyte:
4 rkl vadelmamarmeladia
4 rkl konjakkia
400 g hyvää tummaa suklaata
200 g suolatonta voita

Kuorrutus:
2,5 dl kuohukermaa
225 g hyvää tummaa suklaata

Näin teet ihanaisen kostean ja suklaasta raskaan pohjan:

1. Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen. Asettele leivinpaperi pyöreän irtopohjaisen vuoan pohjalle, rasvaa reunat.
2. Sulata suklaa kulhossa mikroaaltouunissa puoliteholla maidon ja voin kera. Sekoita välillä. Kun seos on tasaista, lisää sokeri ja vanilja ja jäähdytä.
   
3. Vatkaa hapankerma ja munankeltuaiset kulhossa ja yhdistä siihen jäähtynyt suklaaseos.
4. Lisää jauho-leivinjauheseos, sekoita tasaiseksi.
5. Vatkaa munanvalkuaiset kovaksi vaahdoksi. Kääntele vaahto taikinaan varovasti, sen ei tarvitse olla täysin sekoittunut, pääasia ettet sekoita liian kauan ja menetä kuohkeutta.
6. Kaada vuokaan ja paista n 45-55 minuuttia (kunnes kakku on kiinteä päältä painaessa).

Ja näin valmistat taivaallisen aromaattisen täytteen:

1. Kun pohja on jäähtynyt, leikkaa se kolmeksi kerrokseksi. Lämmitä kattilassa vadelmamarmeladi ja 1 rlk konjakkia. Levitä seos pullasudilla kakkukerrosten päälle. (tämä prosedyyri muodostaa 'sinetin' kakkupohjien päälle ettei seuraava suklaaseos imeydy liikaa kakkuun)
2. Sulata suklaa kulhossa mikrossa puoliteholla voin ja lopun konjakin kanssa. Sekoita välillä. Anna seoksen jäähtyä kunnes se alkaa olla tarpeeksi paksu levittämiseen.
3. Levitä puolet suklaasta varoen kakkupohjalle (älä häiritse vadelmasinettiä), laita toinen kakkukerros päälle ja levitä loput suklaasta sille. Lopuksi hattu päälle ja kakku jääkaappiin lepäämään siksi aikaa kun valmistat kuorrutteen.

Lopuksi jumalainen kuorrutus:

1. Kuorrutusta varten sulata suklaa ja kerman kera mikrossa (jep, puoliteholla ja välillä sekoittaen). Jäähdytä. Kun seos on kylmää vatkaa sitä kunnes se alkaa olla hieman kuohkeaa.
2. Levitä kuorrute kakun päälle. Koristele valkosuklaa- ja maitosuklaakiehkuroilla. Ne saat kätevästi aikaan juustohöyläämällä suklaalevyä.

Kakulla on erinomainen nimi, kermaa, voita ja suklaata ei säästellä. Aikaakin valmistamiseen hujahtaa. Mutta kun kakku on pöydässä, on se kaiken vaivan ja ajan väärti. Ja oikeasti, siis ihan aikuisen oikeasti, tätä kakkua riittää pieni pala täyteen nautintoon, makeanhimo on tiessään ja olotila euforinen. Jääkaappisäilytyksessä maut paranevat, joten voit nautiskella viikon mittaan. Mutta, minusta tämä kakku on ehdottomasti parhaimmillaan jaettuna hyvän päälle ymmärtävien (nais)ystävien kesken. Kyytipojaksi skumppaa, tai kardemummakahvia.

By Mark Parisi


Lopuksi upea Aretha joka mielestäni laulaa oodin ohjeen kakulle. Äänet kuin noroina valuvaa sulaa suklaata.

Tunnelma

Katselin taannoin elokuvan Collateral. Se ei ollut huippuhyvä leffa juoneltaan, mutta vaikutti syvästi tunnelmaltaan johon kietoutui ratkaisevasti musiikki. Elokuva on jo vuodelta 2002 mutta minulle siitä jäi pitkäaikainen muisto. Aluksi kuvataan pitkään Los Angelelaista taksia lipumassa hiljalleen ristiin rastiin suurkaupungin yössä, ottaen vastaan erilaisia asiakkaita, toisten kanssa keskustellaan, toisten kanssa ei, ja jonkun kanssa keskustelu on merkittävä. Taksia kuvataan usein lintuperspektiivistä korkealta kaukana kaupungin sokkeloissa, välillä vaihdetaan pitkiin kuvauksiin tuulilasista johon heijastuu kaarevina ohi liukuvan kaupungin valot ja niiden lomasta kerrosmaisesti taksin sisään. Silloin tällöin sujahdetaan yöstä taksiin asiakkaan kanssa, tapahtuma joka heilauttaa öistä hidasta tunnelmaa. Katsoja lipuu elokuvan myötä itsekin unenomaiseen, kummallisen vangitsevaan olotilaan. Uppoaa liukuvaan ja toistuvaan kitarariffiin.

Elokuvan tunnelma muuttuu yhdessä nopeassa hetkessä kun taksin katolle mätkähtää ruumis. Ja sen jälkeen ei letkeästä unenomaisuudesta ole jälkeäkään, päinvastoin, sukelletaan taksikuskin ahdistavaan pelkoon leffan loppuajaksi.

Minua kiehtoi nimenomaan tämä hyvin onnistunut kahtiajautuneisuus, miten katsoja saatiin kuljetettua lempeästi kuin laineilla kohti silmänräpäyksen hetkistä muutosta kaaokseen. En niin pidä Tom Cruisesta mutta jotenkin hän sopi hyvin tämän leffan pahaksi ja taksikuskina Jamie Foxx oli loistava. Ohjaajana toimi Maichael Mann, en ole ennen erityisesti sympannut hänen leffojaan mutta nyt tunnelma oli hyvin vangitseva ja taitavasti rakennettu. Ja suuri osa siitä oli minulle musiikki.

Audioslaven "Shadow On The Sun" kannattelee elokuvan alusta saakka, tosin kitarariffi toistuu yksinään pitkän alun ajan, toisin kuin alla olevassa videossa.

Leffan myötä tutustuin ilokseni Audioslaveen, tai ilokseni heidän yhteen levyynsä "Audioslave" johon em. biisi kuuluu. Muu heidän tuotantonsa ei oikein istu minulle, mutta on kiinnostavaa miten laulaja Chris Cornell on työntänyt lusikkansa useaan erilaiseen soppaan. Musiikkityylejä ja kokoonpanoja löytyy laidasta laitaan. Onneksi yksi soppa niistä oli minulle Löytö.