80-lukua ei voi ajatella ilman että ajattelisi musiikkia. Koko ilmiö oli kääritty musiikkiin, ainakin minulle ja ikäisilleni jotka elivät varhaisteinivuosistaan teiniin ajan siivillä. Ajattelin kasaria yöllä sängyssä pitkään ja hartaudella koska yläkerran 50+ mies vietti tupareitaan ja soitti erityisen kovalla juuri kasarimusaa anivarhaiseen saakka (hänen mielestään coolia ja nuorekasta, vai onko hän tosiaan übertrendikäs?). Ja koska mies oli käytävässä kertonut tulevista juhlista ja pahoitellut suomalaismiehen tapaan "minulla on tuparit huomenna, toivottavasti kestätte", ajattelin antaa hemmon bilettää rauhassa. Tällä kertaa.
Muistelin yöllä miten hienoa oli kun televisiosta tuli viimein nuorille suunnattu musiikkiohjelma, Hittimittari, josta saattoi nähdä ensimmäisiä harvoja musiikkivideoita. Tai edes live-esiintymisiä niiltä joilla ei vielä videota ollut. Juontajaksi oli valittu joku ikivanha kääpä joka puhui vanhasti ja nolosti, aivan onneton valinta. Toivevideot olivat aina niitä samoja, kai ainoat joihin oli sijoitettu, mutta silti niitä katsottiin innolla isolla kaveriporukalla. Cindy Lauperin "Time After Time", Sladen "Run Runaway", Stevie Wonderin "I Just Called To Say I Love You, A-han "Take On Me" ja Jacksonien "Can You Feel It" olivat vakiot ja näistä vain A-ha ja Cindy Lauper toimittivat oikean musiikkivideon. Olimme niin lopen kyllästyneitä Stevien ainaiseen huojumiseen pianonsa äärellä ja Jacksonien ripottelemiin satenkaariin.
Onneksi aika pian ilmestyi toinenkin musiikkiohjelma (nyt jo kaksi puolituntista ohjelmaa viikossa!), josta löytyi hevimpääkin kamaa, Twisted Sisterin "We're Not Gonna Take it" oli tosi siisti, W.A.S.P:n mahtava video, muovikallioilla kekkuilevat nahka-ketjuasuiset miehet, pyrotekniikkaa, feikkiverta, kalloja tikkujen nokassa, vimmalla pitkiä hiuksiaan pyörittävä laulaja, aitoa hevikitsiä siis joka upposi meihin oitis. Kissin "Heaven's On Fire" jota katsoimme ainakin miljoona kertaa videolta uudelleen. Paul Stanley oli minusta niin ihana, olin 'siihen ihan lääpällään'. Pyysin piirtäjä-tätiäni, joka osasi tekstata käsin useilla fonteilla (sanottinko niitä edes fonteiksi silloin?), kirjoittamaan keskiaikaisin kirjaimin "I love Paul Stanley" teinariini. Ja niinhän ihana täti huolella sitten ilokseni teki.
Pääsimme ystäväni kanssa Helsinkiin Mötley Cruen keikalle, muistan että väsäsimme itse tiikerikuosisesta kankaasta lepakkopuserot ja koko automatkan ompelimme paitoihin kuuleja niittejä, niin monta kuin vain ehtisimme. Muuten muistan konsertista vain sen että kiljuimme koko ajan, kai koska ajattelimme että niin kuului tehdä.
Viikonloppuisin kävimme mehudiskoissa joissa mielenosoituksellisesti notkuimme nurkissa kaikki muut biisit paitsi nuo hevit, joiden aikana kuului mennä tanssilattialle pomppimaan paikallaan, toinen polvi koukussa. Muuten tuijottelimme tiettyjä poikia ja haaveksimme. Kun discon ovet sulkeutuivat siirryimme vetelehtimään torille, säässä kuin säässä, viimeisen bussin tuloon saakka, ja tuijottelimme poikia ja haaveksimme (olimme silloin 13-14-vuotiaita ja niin viattomia, ei tullut mieleenkään että olisi kiinnostuksen kohteilleen mitään sanonut, heitä kuului vain tuijotella ja haaveksia). Talvella värjötellessämme kahdehdimme niitä jotka ajoivat sinapin värisillä corolloillaan ja datsuneillaan p**lurallia torin ympäri ja erityisesti niitä jotka tunsivat jonkin ajajan ja saivat kyydin kerran torin ympäri (kun sain itse kortin eipä tullut mieleeni enää siinä vaiheessa ajella toria ympäri, vaikka niin teininä malttamattomasti vannoin). Kun kylmä tuli sietämättömäksi kestää, menimme Kuopion ainokaiseen hampurilaispaikkaan ja ostimme pienet ranskalaiset, söimme ne viivytellen kunnes pakottivat taas palelemaan.
Farkut, ne itse kylpyammeessa kloriitilla vaalennetut, tuli kaventaa niin tiukiksi kuin oli mahdollista, ystäväni joutui purkamaan lahkeen suut saadakseen housut jalasta ja ompelemaan taas jalkaansa aamulla. Puserot mielellään lepakkomallisia ja keltaisia, liloja, tai sähkönsinisiä. Muistan erityisesti meikkini, kirkkaan keltaista kulmaluulle, kirkkaan vihreää luomivakoon ja luomelle, värit levitettiin ohimolle saakka. Tai aniliinin punaista ja kirkasta lilaa, tai mitä tahansa kirkasta. Paljon räikeää poskipunaa ja huulille lisää kirkasta punaa. Korut jättimäisiä muovikilluttimia, kaulaan, ranteisiin ja nilkkoihin ostin rautakaupasta ketjuja kun olin niin hevari. Hiukseni olivat tietenkin lyhyet ja pystyyn föönätyt, epäsymmetriset ja kaksiväriset. Miten ikinä jaksoin herätä aamulla niin aikaisin vaan föönailemaan ja meikkailmaan, en ymmärrä.
Mitä muuta muistin? Ritari Ässän jota tyttöporukalla kokoonnuimme katsomaan meille, David Hasselhof oli niin ihana. Duran Duranin videon jonka ostimme samaisella porukalla (keräsimme siihen rahat siivoamalla) ja jota jaksoimme katsoa aina vaan uudelleen. Joskus leivoimme pellin mokkapaloja ennen näitä telkkasessioita. Radio-ohjelmat joista koetimme nauhoittaa kasetille lempparibiisejä, kyttäilimme sormi rec-näppäimellä tuntikausia ja miten kiukutti kun juontaja aina puhui juuri sen biisin päälle. Parhaat hitaat tuli aina hevibändeiltä ja bändien nimiä ei missään tapauksessa kuulunut lausua englantilaisittain vaan kuten ne kirjoitettiin. Kiss ja Metallica olivat siis ok mutta Acceptista tuli assept, Judas Priestistä Juudas Priest ja Quiet Riotista Kuiet Riot.
He-hei!
Kuulin juuri jostain että yhden kauden saa kokea kunnolla vain kerran. Eli jos nyt alkaisin kasariksi olisin siihen nolon liian vanha. Todella kiitosta vaan, ei tekisi mielikään, ei niin millään. Jossain haastattelussa nykyteini kahdehti eniten sitä ettei ollut saanut elää oikeaa kahdeksankymmenlukua. Hassua, minä tietenkin kadehdin sitä etten saanut elää oikeaa kuusikymmenlukua. Niin hyvää musiikkiakin silloin... Mutta jos em. nykyteini olisi ajatellut ettei silloin ollut MTV:tä, eikä Voicea, ei ämpeekolmosia, tai edes cd:itä, ei tietsikkaa, meseä, facebookia, tai kännyköitä, tekstareita...
Tähän loppuun halusin ehdottomasti Kissiä mutta kas kun ovat estäneet videoittensa lataamisen, joten tsekatkaa linkit Heaven's On Fire ja Lick It Up . Sangen huvittavia! Emmepä (onneksi) tajunneet penskoina rasvaisia sanoituksia. Ja viimeiseksi nykyvideo jossa Paul Stanleytä haastatellaan matkustamisesta. Parhaaksi kaupungiksi hän valitsee Chigacon vain siellä perusteella että sieltä löytyy parasta ruokaa ja parhaat ravintolat, ja kuvailee tiettyä annosta hartaudella. Paul saa sydämeni siis edelleenkin.
Olê!
Muistelin yöllä miten hienoa oli kun televisiosta tuli viimein nuorille suunnattu musiikkiohjelma, Hittimittari, josta saattoi nähdä ensimmäisiä harvoja musiikkivideoita. Tai edes live-esiintymisiä niiltä joilla ei vielä videota ollut. Juontajaksi oli valittu joku ikivanha kääpä joka puhui vanhasti ja nolosti, aivan onneton valinta. Toivevideot olivat aina niitä samoja, kai ainoat joihin oli sijoitettu, mutta silti niitä katsottiin innolla isolla kaveriporukalla. Cindy Lauperin "Time After Time", Sladen "Run Runaway", Stevie Wonderin "I Just Called To Say I Love You, A-han "Take On Me" ja Jacksonien "Can You Feel It" olivat vakiot ja näistä vain A-ha ja Cindy Lauper toimittivat oikean musiikkivideon. Olimme niin lopen kyllästyneitä Stevien ainaiseen huojumiseen pianonsa äärellä ja Jacksonien ripottelemiin satenkaariin.
Onneksi aika pian ilmestyi toinenkin musiikkiohjelma (nyt jo kaksi puolituntista ohjelmaa viikossa!), josta löytyi hevimpääkin kamaa, Twisted Sisterin "We're Not Gonna Take it" oli tosi siisti, W.A.S.P:n mahtava video, muovikallioilla kekkuilevat nahka-ketjuasuiset miehet, pyrotekniikkaa, feikkiverta, kalloja tikkujen nokassa, vimmalla pitkiä hiuksiaan pyörittävä laulaja, aitoa hevikitsiä siis joka upposi meihin oitis. Kissin "Heaven's On Fire" jota katsoimme ainakin miljoona kertaa videolta uudelleen. Paul Stanley oli minusta niin ihana, olin 'siihen ihan lääpällään'. Pyysin piirtäjä-tätiäni, joka osasi tekstata käsin useilla fonteilla (sanottinko niitä edes fonteiksi silloin?), kirjoittamaan keskiaikaisin kirjaimin "I love Paul Stanley" teinariini. Ja niinhän ihana täti huolella sitten ilokseni teki.
Pääsimme ystäväni kanssa Helsinkiin Mötley Cruen keikalle, muistan että väsäsimme itse tiikerikuosisesta kankaasta lepakkopuserot ja koko automatkan ompelimme paitoihin kuuleja niittejä, niin monta kuin vain ehtisimme. Muuten muistan konsertista vain sen että kiljuimme koko ajan, kai koska ajattelimme että niin kuului tehdä.
Viikonloppuisin kävimme mehudiskoissa joissa mielenosoituksellisesti notkuimme nurkissa kaikki muut biisit paitsi nuo hevit, joiden aikana kuului mennä tanssilattialle pomppimaan paikallaan, toinen polvi koukussa. Muuten tuijottelimme tiettyjä poikia ja haaveksimme. Kun discon ovet sulkeutuivat siirryimme vetelehtimään torille, säässä kuin säässä, viimeisen bussin tuloon saakka, ja tuijottelimme poikia ja haaveksimme (olimme silloin 13-14-vuotiaita ja niin viattomia, ei tullut mieleenkään että olisi kiinnostuksen kohteilleen mitään sanonut, heitä kuului vain tuijotella ja haaveksia). Talvella värjötellessämme kahdehdimme niitä jotka ajoivat sinapin värisillä corolloillaan ja datsuneillaan p**lurallia torin ympäri ja erityisesti niitä jotka tunsivat jonkin ajajan ja saivat kyydin kerran torin ympäri (kun sain itse kortin eipä tullut mieleeni enää siinä vaiheessa ajella toria ympäri, vaikka niin teininä malttamattomasti vannoin). Kun kylmä tuli sietämättömäksi kestää, menimme Kuopion ainokaiseen hampurilaispaikkaan ja ostimme pienet ranskalaiset, söimme ne viivytellen kunnes pakottivat taas palelemaan.
Farkut, ne itse kylpyammeessa kloriitilla vaalennetut, tuli kaventaa niin tiukiksi kuin oli mahdollista, ystäväni joutui purkamaan lahkeen suut saadakseen housut jalasta ja ompelemaan taas jalkaansa aamulla. Puserot mielellään lepakkomallisia ja keltaisia, liloja, tai sähkönsinisiä. Muistan erityisesti meikkini, kirkkaan keltaista kulmaluulle, kirkkaan vihreää luomivakoon ja luomelle, värit levitettiin ohimolle saakka. Tai aniliinin punaista ja kirkasta lilaa, tai mitä tahansa kirkasta. Paljon räikeää poskipunaa ja huulille lisää kirkasta punaa. Korut jättimäisiä muovikilluttimia, kaulaan, ranteisiin ja nilkkoihin ostin rautakaupasta ketjuja kun olin niin hevari. Hiukseni olivat tietenkin lyhyet ja pystyyn föönätyt, epäsymmetriset ja kaksiväriset. Miten ikinä jaksoin herätä aamulla niin aikaisin vaan föönailemaan ja meikkailmaan, en ymmärrä.
Mitä muuta muistin? Ritari Ässän jota tyttöporukalla kokoonnuimme katsomaan meille, David Hasselhof oli niin ihana. Duran Duranin videon jonka ostimme samaisella porukalla (keräsimme siihen rahat siivoamalla) ja jota jaksoimme katsoa aina vaan uudelleen. Joskus leivoimme pellin mokkapaloja ennen näitä telkkasessioita. Radio-ohjelmat joista koetimme nauhoittaa kasetille lempparibiisejä, kyttäilimme sormi rec-näppäimellä tuntikausia ja miten kiukutti kun juontaja aina puhui juuri sen biisin päälle. Parhaat hitaat tuli aina hevibändeiltä ja bändien nimiä ei missään tapauksessa kuulunut lausua englantilaisittain vaan kuten ne kirjoitettiin. Kiss ja Metallica olivat siis ok mutta Acceptista tuli assept, Judas Priestistä Juudas Priest ja Quiet Riotista Kuiet Riot.
He-hei!Tähän loppuun halusin ehdottomasti Kissiä mutta kas kun ovat estäneet videoittensa lataamisen, joten tsekatkaa linkit Heaven's On Fire ja Lick It Up . Sangen huvittavia! Emmepä (onneksi) tajunneet penskoina rasvaisia sanoituksia. Ja viimeiseksi nykyvideo jossa Paul Stanleytä haastatellaan matkustamisesta. Parhaaksi kaupungiksi hän valitsee Chigacon vain siellä perusteella että sieltä löytyy parasta ruokaa ja parhaat ravintolat, ja kuvailee tiettyä annosta hartaudella. Paul saa sydämeni siis edelleenkin.
Olê!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti