Virtuaalimatkailua

Taannoin kun kaipasin värejä ja ärsykkeitä, sain ensiapua muutamista kaukaisista blogeista, erityisesti niiden kuvista. Edelleenkin nautin päivittäin näistä ja ajattelin jakaa ilon teidänkin kanssa.

Bankoking, jonka kiehtovia ja värikkäitä kuvia postaa Essi, suomalainen opiskelija.

Hajanaisia sadekuuroja -ajatuksia Kalaharin laidalta, on suosikkini, kuvien kanssa kiinnostavia kirjoituksia. Afrikkakaipuuni kasvaa joka tekstiltä. Kyllä kulttuurit ovat sitten kiinnostavia.

Images of Saudi, suomalaisen sairaanhoitajan kuvittamana.

Mizyéna, kutsuvia kuvia Tunisiasta, myöskin suomalaisella kuvakulmalla. Näiden kuvien väreistä (ja myönnetään, kujakissoista) haltioidun niin että moniin kuviin palaan päivän mittaan uudelleen.

Nyt sitten voitte viettää salaa kaukomatkahetkiä perjantai-iltapäivän laiskistuneessa ilmapiirissä työpaikalla. Jos El Jefe saa kiinni rysän päältä, syyttäkää vain minua. Myönnän auliisti syyllisyyteni.

Se päivä jolloin joku viimein keksi teleportaalimatkustuksen on riemun päivä. Joskus mietin mitähän tapahtuisi, minne kerääntyisi sankimmat joukot ihmisiä, kellahtaisiko maapallo.

Slow Life Helps

Sallitteko vielä yhden aasinsillan? Edellisistä postauksista lisää hitautta. Rakastan Slow-mentaliteettia ja -suuntausta, se sopii minulle (ehkä liiankin) täydellisesti. Laiskottelua, rakkaudella kokkaamista, luontokävelyjä, perinteiden arvostamista, kiireettömyyttä, pienten asioiden huomaamista, kestävyyttä, pesiytymistä, ekologisuutta, eettisyyttä, tulevaisuuden rakentamista pysyville arvoille, terveyteen ja hyvinvointiin panostamista. Ja niin edelleen.

Hesarissa kevään aikana julkaistiin kysely mikä on nykypäivän luksusta (koetin löytää arkistoista artikkelin mutten onnistunut). Yllättäen, ihanasti, ihmisten mielestä luksusta oli mm. muutto maalle, puutarhan hoito, kanojen pitäminen (terveisiä tänne), etätyöt, koti, lähiruoka.

En ole siis yksin Slow-elossa. Siitä olen erityisen iloinen.

Löysin kuvan netistä, sen nimi oli Slow Life Helps.
Uskon, varmaan auttaa mihin vaan.

Elämäntapayrittäjä

Eilisessa postauksessa kirjoitin elämäntyyliyrittäjyydestä. Törmäsin sanaan ensimmäisen kerran käydessäni muutaman kuukauden pituisen luovien alojen yrittäjyyskurssin. Termi sisältää kaiken sen mistä olen haaveillut, että voisi olla yrittäjä rennosti ja omaa hyvää oloa vaalien. Oli hirmuisen vapauttavaa kuulla että tällainen linja on 'julkisesti sallittu'. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia hyviä kirjoja, mm. Jorma Sipilän Osaajasta elämäntyyliyrittäjäksi (WSOYpro, 2006). Kyseisessä kirjassa on mm. mielenkiintoista tilastoa erilaisten yritysmuotoyrittäjien hyvinvoinnista. Elämäntyyliyrittäjät ovat kirkkaasti edellä muita, lisäksi he tuntevat muita yrittäjiä enemmän onnistuneensa työssään, vaikka monesti heillä on pienemmät tulot kuin esim. kasvuyrittäjillä.

Itseasiassa elänätyyliyrittäjyys on hyvin tuttu yritysmuoto menneiltä ajoilta. Minulla on ihana esimerkki, yritys jota ajattelen usein. Kesämökkimme lähellä oli ennen kyläkauppa. Nimitys on hieman erheellinen koska itse kylää ei varsinaisesti paikalla sijaitse, mutta siinä mielessä oikea että kaupan ympärille kokoontui lähistöllä asuvat ihmiset ikäänkuin kylän raitille. Kauppaa pitivät Muhoset, joiden puutalosta oli lohkaistu huone kaupaksi. Kaupan yhdellä sivulla oli kulunut kaupantiski kassakoneineen, toisella sivulla kylmätiski jossa Muhonen leikkasi lihapaloja, siivutti makkaraa makkaran perään ja paketoi ne pieniksi siisteiksi voipaperipakeiteiksi. Jokaista neljää seinää kiersi hyllyt joille oli pinottu puolet kaikista maailmassa ikinä keksityistä tavaroista. Toinen puoli löytyi viereisen huoneen varastosta. En muista ikinä kuulleeni eioota.

Kaupalla oli aina väkeä, eikä koskaan kiire. Jokainen odotteli rauhakselleen vuoroaan, rupatteli samalla asioistaan, uteli muiden asioita (erityisesti kesämökkiläisten, uutta verta katsokaas), tai istuskeli portailla tupakilla. Kaikkien asiointiin kuului ostosten lisäksi itsestään selvyytenä juttutuokio kauppiaan kanssa. Tätä hetkeä ei kukaan kiirehtinyt sillä se oli jokaiselle vuorollaan suotu. Kauppias jaksoi kärsivällisesti ja myhäillen rupatella jokaisen kuulumiset erikseen. Välillä kauppiaan piti lampsia pihan poikki pumppaamaan bensiiniä autoihin pihatienvieren suuresta sylinteritankista. Bensa pumpattiin käsiveivillä ensin mittalasiin, viisi litraa kerrallaan, ja sitten valutettiin auton tankkiin.

Muistan miten pienenä sain jäätelön käteeni ja vaelsin ulos leikkimään talon Pinja-kissan kanssa, tai rapsuttelemaan vanhaa vähän kärttyistä koiraa johon olin onnistunut suureksi ilokseni ystävystymään. Lopulta, kun en enää malttanut odottaa, vaelsin parhaaseen paikkaan, sivurakennuksen leipomoon. Siellä Muhoska leipoi herkkuja päivittäin, työnteli pullia suureen koko seinän levyiseen leivinuuniin, veteli ulos kakkusia ja viinereitä. Kiireettä mutta tasaisella vauhdilla kuin kone rouva vaivasi käsivarret hytkyen taikinoitaan, pursotteli sokerikiehkuroita leivonnaistensa koristeeksi. Hänellä oli päällään suomalaisen maalaisemännän univormu, sellainen pehmeäksi vanuttunut polveen saakka ulottuva vaalea puuvillamekko, ruudullinen tai kukikas, sen päällä leveä esiliina ja päässään niskaan tiukasti solmittu huivi. Kaksi kertaa viikossa saatiin orharieskaa, maailman parasta ohrarieskaa, paksu rapea kuori, kostean kimmoisa sisus. Näinä päivinä oli rouvan tahti nopeampi kuin muina päivinä, sillä rieskoja jonotettiin ja tultiin hakemaan kauempaakin.

Muhosilla oli kaksi tytärtä, toinen asusti jo naapuritalossa omaa perhettään, toinen kävi vielä lukiossa kaupungissa. Molemmat auttelivat kaupassa luontevasti, niinkuin olivat autelleet pikkupenskoista saakka. Koko perhe eli elämäänsä kaupan kanssa, lupsakan rennosti ja naureskellen naapureiden kanssa. Itseasiassa ei tuntunut lainkaan että kauppa oli perheen työ ja yritys. Kaikilla tuntui aina olevan mukavaa, eikä kiire, ei ikinä kiire.

Kun kauppa lopulta lopetettin, oli pariskunta jo pitkään yli eläkeiän, he jatkoivat elämäntapaansa niin kauan kuin jaksoivat ja se tuntui hyvältä. Kummastakaan tyttärestä ei tullut jatkajaa kaupalle. Arvaatte varmaan miten suunnattoman suuren tyhjiön kaupan loppuminen jätti yhteisöön. Eikä tilanne ollut ainoa laatuaan maaseudulla, kyläkaupan pitäminen ei ole enää kannattavaa puuhaa. Kehitys kehittyy joskus väärään suuntaan. Mutta jospa tämä nykyinen Slow-suuntaus (joka sopii loistavasti elämäntyyliyrittäjälle) palauttaisi myös muutaman kyläkaupan iloksemme.

Yhteisöllisyys rules

Tien vieressä

Elämäni aikana olen ollut usein asemassa jossa en oikein asetu joukkoon.

Esimerkiksi opiskellessani kuvataidetta, maalailin usein suurille kankaille, siis vaikkapa lakanakankaille. Kiinnostuin ajatuksesta että maalaukseni voisivat olla sisustuksen ja taiteen välimaastossa, käyttötaidetta, ihmistä ilahduttavaa lämpöä. Jotain läheisempää kuin perinteinen kuvataide. Arvatenkin se oli äärimmäisen huono ajatus taidepiireissä, itsensä myymistä, taiteen loukkaamista, noloa lääräämistä ja tiesmitä. Puuhiani katsottiin armottomasti kierolla silmällä, minusta ei ollut oikeaksi taiteilijaksi, eikö kantti kestänyt.

Kun seuraavaksi aloitin opiskelemaan tekstiilimuotoilua olin heille aivan liian taiteellinen. Koulussa painotettiin teollista kankaanpainantaa, säntillistä, täsmälleen toistuvaa, tasaista väripintaa. Kaikenlainen maalaaminen, toistuvuuden epäsymmetrinen rytmitys, elävä viiva ja elävä sommittelu oli heille kammotus. Kun ensin olin opiskellut vuosia eroon juuri ns. kuolleesta asetelmasta, rytmistä ja viivasta, en voinut ajatellakaan palaavani jalanjälkiäni takaisin. Olin liian vallaton, sotkuinen, hallitsematon ja kokeilunhaluinen, kärsin kaikista kummallisista rajoituksista. Niinpä kuljin vähän polun viertä koko opiskeluaikani, väittelyistä toisiin.

Nyt sitten olen luovan alan työntekijänä yrittäjä. Minun pitäisi yrittäjänä olla pullollaan businesta, tiukka neuvotteluista menestykkäästi toiseen purjehtiva toimitusjohtaja. Minun pitäisi osata luontevasti myydä ja markkinoida, tavoitella kasvua ja laajenemista. Kaikki pehmeys ja elämäntapayrittäjyys on hölmön hommaa. Olen ällistynyt että bisness on juuri niin kovaa kuin aina kerrotaan, ihmisiltä tulee odottaa aina pahinta koska muuten tulee turpiin tuutin täydeltä* (naiivisti kuvittelin että tällä pehmeällä alalla oltaisiin pehmeämpiä). Mukavan julkisivun takaa paljastuu niin usein aivan järjettömien käytöksien ihmisiä, oman edun tavoitelu kohoaa härskiyden avaruuksellisiin korkeuksiin**. Onneksi eteeni on tullut myös aivan ihania ihmisiä, muuten olisin lyönyt jo hattuni naulaan. Mutta selvää on ettei minusta tule koskaan ns. hyvää yrittäjää, niinpä kuljen senkin tien laitaa.

Minulla ei riitä superyrittäjyyteen edes aika, en pysty maalaamaan, kehitelmään uutta ja olemaan täysipäiväinen myyjä-markkinoija. Siksipä minulle ehdotetaan sännöllisesti että ulkoistaisin maalaukseni vaikkapa Kiinaan. Siinä ajatuksessa luopuisin kaikesta minulle tärkeästä; mahdollisuudesta työllistää itseni tekemällä kaikkein rakkainta työtä ja kestävyys-pitkäikäisyys-ekologis-eettisyydestä. Lisäksi minulta kysytään jatkuvasti laajenemisajatuksiani. Kun kerron että tarkoitukseni on työllistää edelleen vain itseni saan vastaani hölmölle suunnattua silmänmuljautusta. Etten edes haaveile kauniista kulmatoimistosta jostakäsin johtaisin niitä muita jotka maalaisivat minun suunnitelmillani minun maalauksiani, minun työhuoneessani, minun kankailleni, minun maaleillani. Etten edes haaveile suuremmista tuloista.

Olen iloinen tienvieruspolustani, siitä että voin räpeltää yrityksessäni juuri niinkuin itse haluan, voin olla sydämeltäni elämäntapayrittäjä, maalailla työhuoneellani omia töitäni omassa kultaisessa rauhassani, keskittyä olennaiseen, eli nautiskelemaan ja sulostuttamaan asiakkaitteni maailmaa, kehittelemään uusia kiinnostavia kujeita ja juttuja. Sen verran älyän kuitenkin että palkkaan avukseni jonkun bisneshaluisen ja -kykyisen. Minun ei ole pakko puurtaa siellä missä en halua, missä en ole riittävän hyvä. Niinpä tänään olen palkannut itselleni Pr-toimiston avukseni, he saavat hoitaa markkinoinnin ja brändäyksen. Japani-Italian agentti minulla jo on, vielä tarvitsisin Suomen-sellaisen. Sitten olisin tyytyväinen yrittäjä.

Summa summarum, olen äärimmäisen onnellinen että uskalsin lähteä yrittäjyyden tielle, joka päivä olen iloinen ollessani itseni pomo, voidessani keskittyä olennaiseen. Uskon että kaikki vastakarvaan kulkeminen on opettanut minua sitkeyteen ja päättäväisyyteen olla uskollinen itselleni. Elämäntapakonsultti Elina Haatajan sanoin "jos tekee sitä mitä eniten rakastaa tehdä, menestyy". Uskon siihen sillä sellaista työtä tekee ilolla ja energialla ja juuri oikeanlaisella puhdilla. Vaikka tekisikin sitä sitten "vähän väärin".

*) Luin erään Amerikkalaisen yritysblogin tekstin "8 asiaa jotka olisin halunnut tietää ennen kuin aloitin yrityksen". Artikkelin voi lukea englanniksi täältä. Sieltä opin että on parempi luottaa vasta kuin saa siihen pätevät omakohtaiset todisteet, muuten joutuu korjaamaan itseään kasaan liian pitkän kalliin ajan, joka kerta. Tämä filosofia sotii rajusti oman elämänfilosofiani kanssa (uskon kaikista hyvää) (ainakin ennenkuin homma läsähtää naamalle), mutta on osottautumassa kullanarvoiseksi vinkiksi, enkä enää järkyty niin liikkussani bisnesmaailmassa.

**) Olen ottanut omakseni Lenita Airiston yrittäjyysmoton; ”Kusipäiden kanssa en bisnestä tee”, tämä periaate varmasti säästää aikaa, rahaa ja energiaa enemmän kuin mikään muu. Em. sanoja en itse tohtisi noin karskisti käyttää, voihan olla ettei Lenitakaan, lehtileikkeestä luin. Mutta ajatus on se että yrittäjänä voin itse päättää kenen kanssa asioin. Tietenkin siinä voi mennä suuria ja tärkeitäkin kauppoja sivu suun, mutta mielenrauha säilyy.