Kun vieraat ovat menneet

Noniin, nyt sitten sataa lunta kun vieraat ovat lähteneet... Vaikka pakkasta puuttui olivat vieraat onneksi haltioissaan lumen määrästä ja ihmettelivät ihmetelemistään miten asiat voi noin sujua tällaisen lumimäärän kanssa (Belgiassa kun lunta tulee 2cm pysähtyy koko maa). Erityisesti lumeen hautautuneet autot olivat iso ihmetys. Lukuisia valokuvia otettiin, löysimme tuulettomista paikoista lumettuneita puitakin, asteltiin varovasti jäällä ja heiteltiin lumipalloja. Kivuttiin lumivuorille ja liukasteltiin. Vieraat saivat kokea sen kivan tunteen kun tullaan sisälle kylmän lenkin jälkeen kun posket punoittavat, kun iloitsee lämmöstä ja kuumasta teestä. Tiedättehän sen tunteen, jotenkin on vaan eläväinen olo.

Hauskaa on se ettei oikeastaan tiedä mikä on niitä kivimpiä juttuja ulkomaalaiselle. Monet asiat joita itse innoissaan osoittaa ei olekaan jännää ja toisin päin. Esimerkiksi minä osoittelin jäniksen jälkiä hangella ja he hautautuneita autoja. Kauhean kivaa on nähdä tuttua toisen silmin, ne ovat ihan toisien juurien silmät kuin nämä omat, vaikka näin lähellä toisiamme elämmekin.

Belgialainen anoppi oli saanut työkeveriltaan pyynnön tuoda jotain suomalaista ruokaa tuliaisiksi. Ehdotin kylmäsavuporoa, poronlihaleikkeleitä, leipäjuustoa, perunarieskaa. Viiliä, hapankorppuja tai näkkileipää. Päädyimme lakka-, puolukka ja tyrnihilloon, koska ne on helppo kuljettaa ja maistuvat kaikille. Mutta kas, lakkahilloa ei löytynytkään. Useasta kaupasta kävimme. Onneksi löytyi omena-lakkahilloa joka maistuu normaalia lakkahilloa imelämmältä, mutta lakalta kuitenkin. Kauppias kertoi että lakkahillo on kortilla koska lakkasadot ovat olleet niin huonoja liian lämpimien ja kuivien kesien vuoksi. Lakkaa on vähän ja se maksaa niin paljon ettei sitä hilloksi asti riitä. Ravintoloihin menevät kaikki. Järkyttävää. Työkaveri saa hillon kaveriksi ilmastollisen säikähdystietoiskun.

Kun nyt siirryin ruokapuolelle raportoin myös että tämän vierailun hopeisen ruokatähden saivat Savukalkkunaleikkeet, niitä napsittiin pakettikaupalla. Ja että merilohta saa tuoreena kaupasta suhteellisen edullisesti ja että se on pannulla paistettuna ihanaa. Myös pakastimesta ostetut erilaiset vähärasvaiset perunalisukkeet olivat kiinnostavia. Marinoitu paisti. Ikisuosikkina suomalaiset jugurtit jotka kuulemma voittavat belgialaiset mennen tullen. Jääkaappi olikin pian taas täynnä jugurtteja ja aamupalat jugurtintestaushetkiä. Mutta kultaisen tähden saivat Fazerin marjapiirakat. Vieraat olivat ihastuneita miten aidon ja marjaisan makuisia on jokin joka ei ole juuri tuoreena leipomosta ostettu (heidän sanansa, ei minun). Ja minä kun olin jälkiruokaa tarjoillessani niin nolo kun en ehtinyt leipoa... Lupasin pyhästi pakastaa paketillisen raparperinmakuisia heti kun niitä tulee vastaan.


Kiitos kaunis Fazerin-sedälle, setä oli tämän kiireisen emännän pelastus. Tuliaislaukkuun pakattiin (jälleen kerran) nipuittain Geishaa, Fazerinaa ja Sinistä. Käsipakaasiin hellästi mansikkapiiraat (jotka ovat takuuvarmasti mössöä perillä).

Meidän Suomi

Tältäköhän kalastajista tuntuu (tai kalastajien vaimoista), mietin kun katselen miten belgialainen mies tuon tuostakin tähystelee taivaalle, mittailee katseellaan lumen määrää, pistäytyy säätiedotuksissa ja huokailee. Hirveä stressi, tuli suojasää ja lumet putosivat puista, on rapaa ja loskaa, kaunis talvi katosi. Juuri nyt kun belgialaisen miehen vanhemmat ovat tulossa kylään ensi kertaa koskaan talviaikaan. Talvivierailua on ehdotettu moneen otteeseen mutta uskallus ei ole vielä riittänyt, ja nyt kun riitti tulikin kevättä. Olen nähnyt ilolla miten paljon eksotiikkaa talvesta ulkomaalainen voi saada. Belgialainen mieskin jaksaa vieläkin intoutua lumen eri muodoista ja miten erilaiset lumet tuulessa liikkuvat, miten pakkautuvat ja kuulostavat ja niin edelleen. Tämä kaiken ihanuuden hän olisi halunnut jakaa ja esitellä mutta huonohkolta näyttää.

Toisaalta ei tämä lumi ole huomenna vielä kadonnut vaikka huurre ja kuura katosikin, lohdutan. Ei tunnu lohduttavan. Korkeasaaren jääveistoksetkin sulavat. Ehkäpä laskiaispulla auttaa?

Tuleva vierailu avasi silmiäni oman kotiin kotiutumisen suhteen. Vieraat kysyivät mitä tuotaisiin kaupasta. Niin, yleensähän lista on pitkä, erilaisia ruokatarvikkeita joita on jäänyt ikävä. Mutta nyt en kaivannut enää mitään. Muutosta kun kulunut ilmeisesti ratkaisevan kauan että muistaisin kaivata. Belgialaisen miehen lista oli edelleen pitkä, sillä se kaipaus jossa maistuu omat juuret ei katoa koskaan.

Appivanhempien osalta mietin tarjottavia ruokia tavallista pidempään. Haluan aina tarjota jotain suomalaista sellaista jota ei muualta saa. Lämminsavulohi on joka vierailun suosikki, saatava ainakin kaksi kertaa. Savustuspusseja lähtee aina mukaan mutta eihän se ihan sama ole. Poronkäristystä tällä kertaa vaikka on sitä tarjoiltu ennenkin, mutta se on sopivaa talviruokaa, eikös? Haluaisin tehdä Janssonin kiusauksen mutta en usko sen olevan suksee... Ehkä lihapullia ruskeassa kastikkeessa, muualla ne tarjotaan tomaattikastikkeessa. Puolukkahilloa. Jota muuten on ainakin kilo matkalaukusa kun vieraat lähtevät. Joka kerta. Miten olisi se Lapin äijän keitto jossa poroa ja luita ja koskenlaskijaa, hmmm. Jännä miten tuntee olevansa koko Suomemmaan evustaja kun saa ulkomaalaisia vieraita, vaikka nämäkin ovat jo niin tuttuja ja moneen kertaan vierailleita. Silti pitää aina tarjota parasta Suomea, lautasella ja muutenkin. Että näkeevät miten kivaan paikkaan poikansa on päätynytkään, ettepä arvanneetkaan, niin.

Ehkä pitääkin tehdä lumiukkoja. Ottaa termariin kuumaa kaakaota mukaan, vaihtolapasia. Niin me tehdään. Kerrotaan miten ihania on nämä suojasäät kun voi tehdä ukkoja eikä ole liian kylmä. Lumilyhtyjäkin. Että sattuipa teillä nyt hyvä tuuri!

Jaarittelua ruokaostoksista

Olen kenties ennenkin maininnut että käymme ruokakaupassa tasan kerran viikossa. Enempään ei ole aikaa eikä hermoja. Systeemi on osottautunut hyväksi monessa mielessä; jääkaapin perukoilta ei löydy enää unohduksiin jäänyttä pilaantunutta ruokaa, rahaa säästyy paljon koska heräteostoksia ei tule ja vältymme päivittäiseltä mitä ruokaa tänään pähkäilyltä. Perjantaina mietin viikon ruokalistan, kirjoitan ostoslistan ja siinä se. Ruoat on mietitty siinä järjestyksessä että tuoresalaatit syödään alkuviikosta ja juures-kukkakaalihommat loppuviikosta. Pakastimeen laitamme lihaa ja leipää.

Me laitamme joka päivä ruokaa itse, vuorotellen. En ota tästä kunniaa itselleni koska menisin mieluusti monesti siitä mistä aita on matalin ja ostaisin einestä, tai tilaisin pizzaa. Mutta belgialaisen miehen on kasvattanut perusbelgialainen superäiti. Hän ostaa edelleenkin päivittäin mitä tuoreimmat lihat lähiteurastajalta, leivän lähileipomosta ja kasvikset lähituottajalta. Hän tekee kesäisin omat tomaattisäilykkeetkin pakastimeen. Tosin bolognesekastikeeseen laitetaan ylensä vain tuoreita kaltattuja tomaatteja, ja niin edelleen. Tällä kaavalla meillä ei sentään mennä mutta valmisruoat ovat belgialaiselle miehelle kauhistus. Hyvä niin, koska samalla minäkin syön terveellisempää ruokaa.

Kokkaavina kerran viikossa kaupassa kävijöinä kannamme kotiin lukuisia kasseja ruokaa. Koska käymme lähikaupassa emmekä automarketissa tällainen ostosmäärä on ilmeisesti kovin kummallista. Useat kaupan tädit ovat kiinnittäneet huomiota meihin ja kommentoivat - en nähnytkään teitä viime viikolla - taasko teillä on juhlat - aika paljon ruokaa teillä tässä - ja taas tällainen satsi, jne. Minua tämä ärsyttää äärettömästi. Minulle tulee tunne että ollaan koko kaupungin ahneet. Ne joista puhutaan että syövätpä paljon. Sitäpaitsi eniten minua nyppii se että ääneen sanovat, pitäisivät kahvihuonekummasteluina ainoastaan. Tämä kommentointi varjostaa minusta koko tätä kuviota joka toimii muuten hyvin. Belgialaista miestä se vain naurattaa.

Niinä harvoina viikkoina jolloin meillä molemmilla on niin kiire ettei kumpikaan ehdi kokkailemaan olemme joutuneet ostamaan einestä. Joka kerta ällistymme miten paljon pienempi ruokalasku on. Yleensä ajatellaan että ruokaa itse laittamalla pääsee halvemmalla. Vaan kyllä maksalaatikkolinja huomattavasti halvemmaksi tulee, siitäkin huolimatta ettei meillä normaalistikaan syödä sisäfilettä päivittäin. Laskin että laittamani kaalilaatikkokin tulee kalliimmaksi kuin kaupan valmislaatikko. Mietin sitä että näitä syövät köyhimmät, halvimpia eineksiä ilman kasviksia. Siinä jää ravintoarvot minimiin.

Pakko jatkaa vielä belgialaisesta ruokakulttuurista. On ihanaa että siellä on vielä lähiruoanmyyjiä pikkuruisissa putiikeissaan. Heiltä voi kysyä mikä on parasta tänään ja sitä juuri sitten saa. Tuoretta ja parasta joka kerta. Belgialainen anoppi tuntee lihakauppiaansa lapsuudestaan (silloisen kauppiaan poika, nykyinen kauppias, oli ollut sangen ihastunut belgialaiseen anoppiin kouluaikoina) ja lihakauppias tietää mitä rouva kenties tänään haluaisi ja on laittanut paketin parasta jo syrjään. Leikkeleet leikataan siinä odotellessa, juustot siivutetaan kiekosta katsellessa ja ne ovat vahvoja ja väljähtymättömiä. Vihannekset napakoita, tiukuvan tuoreita.

Ja leipomot. Ne ovat vaa-ral-li-sia paikkoja. Hyllyt notkuvat herkkuja jotka maksavat murto-osan meikäläisistä leivonnaisista. Belgialaisen anopin leipuri toi ennen tuoreet leivät aamuisin kotiin. Nykyisin ei kuulemma enää ehdi. Hän herää joka aamuyö leipomaan ja leipoo päivän läpi. Sunnuntaisin kuulemma myöhäiltaan saakka että asiakkat saisivat vastaleivottuja herkkuja pyhäpäivän läpi. Että ihan iltateellekin lämpimät croisantit. Ja jos vielä yön kähmilläkin tarvitsee lisää leipää voi kipaista leipomon automaatille. Sielläpä pyörivät erilaiset leipäiset hyllyillänsä nälkäistä ostajaa odotellen.

(Kun äskettäin olimme kyläilemässä kuulin aamuisin kuinka belgialainen superäiti hiippaili aamulla autotalliin ja ajoi hakemaan aamupalapöytään tuoreet leivät. Mukana tuli ne ihanat leikkeleet, tahnat ja majoneesimömmöt. Sylki herisi suuhun automaattisesti kun kuulin autotallin oven äänen.)

Jos asuisimme belgiassa emme ostaisi ruokaa vain kerran viikossa. Ostaisimme päivittäin suloisista pittoreskeista kaupoista tarvittavat tuoreet. Söisimme paremin, monipuolisemmin ja silti paljon halvemmin. Mutta aikaa menisi hurjan paljon enemmän. Jo siihen päivittäiseen kauppakierrokseen. Belgialaiseen tyyliin joka paikassa pitäisi päivittää ne kuulumisetkin. Hommaan tulisi asennoitua aivan toisin, sosiaalisemmin, kiireettömämmin. Siksipä monet naiset ovat kotirouvia, ainakin puolet päivästä. Että ehtivät hoitaa ostokset, ruoat, lapset ja talouden.

Kumpiko haluaisin olla, suomalainen tehokas kerran viikossa kauppaaja joka saa kuittailut kaupan päälle, vai belgialainen kulinaristi joka viettää lukuisiaa tunteja viikostaan ruokaputiikeissa rupatellen. Molempi parempi, molempi pahempi.

Kollektiivinen kiire

Belgiassa oli kotoisaa. Loksahdan sinne edelleenkin kuin toiseen kotiini. Ilahduin jälleen siitä miten kivan rento tunnelma maassa on, kenelläkän ei ole kiire, on aikaa vaellella ja rupatella, sitä ryppyotsaista ravia millä suomalaiset kaupungilla kulkevat ei ole olemassa. Ravintolassakin saa istua niin kauan kuin haluaa ilman että tulee tyhjennettävän pöydän tunne.

Kun muutin Belgiaan minua raivostutti kun kävely ei suju, aina joutui kulkemaan liian hitaasti jonkun kannoilla, ihmiset pysähtyivät parvina keskella katua vaihtamaan kuulumisia, parvi laajenee kun kukaan ei pääse ohi, kaupan kassojen kanssa vaihdetaan pitkät värssyt ja jonottajat jonottavat pitkissä jonoissa kiltisti, ostoskärrytkin voi jättää poikittain käytävälle ja seuraava tulija seisoo kärsivällisesti. Otin tämän henkilökohtaisesti epäystävällisenä ja epäkohteliaana eleenä kunnes hyväksyin sen olevan vain maan tapa. Kun kiirettä ei ole.

Mutta suomalaisena ryppyotsana en kuitenkaan osannut tapaa omaksua. Kävelen edelleenkin paikasta toiseen kiireesti, inhoan jonottamista ja erityisesti ihmisiä joiden takia joutuu jonottamaan pidempään. Minua ärsyttää jos joku jättää ostoskärryt toisten tielle. Ja jos oikein rehellinen olen, kaupungilla käyminen ei ole minusta kivaa. Suoritan pakolliset toimet järjestyksessä ja mahdollisimman nopeasti, nekin hommat jotka voisivat olla ihan kivoja (poikkeuksena kahvilassa istuminen). Tätä kummallista mielialaa tukevat muut heimolaiseni jotka tuntuvat suorittavan omat askareensa aivan samalla ärtyneellä mallilla. Tehokkaasti. Paitsi jos ovat teinejä; silloin itsekin osasin hiimailla kaupasta toiseen, tuntitolkulla hypistelemässä.

Olen tullut siihen tulokseen että ihmisillä on kollektiivinen mieli. Belgiassa kaupungilla käynti on kivempaa, olen rennompi, enkä kiirehdi. Koska tunnelma on sellainen. Suomessa kiirehdin koska kaikki muutkin kiirehtivät, eikä hidastelijoita siedetä. Belgialainen mies ei jaksaisi käydä kanssani kaupoissa lainkaan koska olen kuulemma pahalla päällä. Aina. Suomessa siis.

Minusta aika kummallista kyllä.

Dominoefekti

Tänään suuntaamme Belgiaan, eräs belgialaisen miehen sangen tärkeä suvunjäsen sairastui yllättäen, ja lähdemme tervehdysvierailulle. Kun mies ja minä lähdemme reissuun molemmat, kehkeytyy dominoefekti.

Ne meidän vanhat kissarouvat, molemmat sairastavat omalla tavallaan vanhuuden sairauksia. Rouville pitää saada hoitaja, mutta niitä ei kuka tahansa tule hoitamaan, itseasiassa on vain kaksi henkilöä jotka leikkiin ryhtyisivät ja molemmat ovat Kuopiossa.

Kissat eivät voi olla yksin päivää kauempaa, koska ruokaa ei voi jättää reiluja määriä kuppeihin, koska kumpikaan kissa ei saa syödä toistensa ruokaa.

Toista kissaa pitää insuliinipiikittää kahdesti päivään ja toinen tarvitsee kilpirauhaslääkkeen suuhunsa kerran päivässä. Toiminta joka tulee oveluudella ja viekkaudella suorittaman. Pitää myös varmistaa ettei toinen kissa syö toisen kissan lääkettä (joka on piilotettu maailman parhaaseen herkkuruokaan, jota lääkitsemätön kissa himoaa ylitse kaiken ja lääkittävän kissan mielenkiinto ruokaa kohtaan on satunnaisen kohtalaista).

Niinpä näihin hätiin kutsutaan mamá, jonka tulisi lähteä kissanhoitomatkaan Kuopiosta. Mutta mamálla on koira. Koira ei pidä kissoista. Koiraa ei voi ottaa mukaan. Koiralle on etsittävä hoitaja. Koira on suuri, mamán ystäväpiirissä on olemasa vain yksi henkilö jolle koira sopii hoidettavaksi.

Henkilöllä on vessaremontti ja koti ylösalaisin. Hän joutuu miettimään erilaisia systeemejä kotiinsa ettei koira ja remontti sekottuisi.

Niinpä ystävä rakentaa barrikadit, koira tulee kylään, mamá lähtee Kuopiosta junalla, mamálle siivotaan koti, pedataan sänky ja ostetaan herkkuja (saat juoda toisen pullon herkkupunaviiniä mutta jätä minulle toinen). Sitten lähdemme me matkaan, mamá tulee meille parin tunnin sisällä lähdöstämme, hoitaa kissoja hellällä huolella, sunnuntaina aamupäivällä mamá lähtee kotiin koska koiran olisi kiva olla mahdollisimman vähän aikaa hoidossa remontin takia, me tulemme kotiin parin tunnin päästä mamán lähdöstä, eikä ehditty viettää edes kahvikupposen aikaa mamán kanssa.

Eipä ole helppoa matkaaminen, ei, moni ihminen joutuu tästä lystistä vaivaannetuiksi. Mutta olemme kyllä siitä onnekkaita että löytyy ihanaisia auttajia. Kiitos heille.

Mestariksi

Olen kohdannut kaksi ruokaa jotka ovat usein hyviä, mutta harvoin mestarillisia. Kuitenkin silloin tällöin saa eteensä juuri sellaisen maailman parhaan ja taivaallisen. Sellaisen joka kuljettaa hetkeksi makujen nirvanaan ja autuuteen. Sitten toivoo hartaasti että osaisipa juuri täsmälleen näin itsekin. Edes kerran.

Toinen näistä on pikkuleivät. Yleensä pikkuleivät ovat järjestään hyviä, en koskaan niitä päin sylje ja otan toisen, eittämättä kolmannenkin. Mutta tiedättehän että joskus tartutte sellaiseen joka kerta kaikkiaan vie kielen mennessään, kuohkea, maultaan voimakas ja ihana. Sitten saatte reseptin ja teette kotona ja ihmettelette miksi nämä ei maistu ollenkaan samalta.

Olen koettanut päästä pikkuleipien mestaruuteen uutterasti harjoittelemalla. Leiponut pikkuleipiä toisensa perään, onnistunut hyvin, mutta mestaruuteen olen onnistunut hioutumaan vain yhden reseptin kanssa ja sen löydätte täältä. Kun siihen tulokseen pääsin, lopetin muiden pikkuleipien tekemisen. Tyydyin yhteen ihanaan. Ehkä joskus jatkan opettelua jonkin muun reseptin kera.

Toinen tällainen ruoka on tomaattikeitto. Suomessa vähän harvinaisempi, mutta Belgiassa yleinen, erityisesti alkuruokana. Usein sen sai eteensä tylsänä, mauttomana, vetisenä, tai kitkeränä. Mutta joskus, oih niin joskus, sen sai eteensä taivaallisen tuoreen makuisena, raikkaana, täyteläisenä ja sametinpehmeänä. Pullollaan kerrostettua makua ja mielikuvia Italian aurinkoisista tomaattipelloista. Silloin sielu kiittää. Tajuaa miten hyvää tomaattikeitto voikaan olla. Ja siihen ravintolaan, tai kyläpaikkaan, palaa keiton takia uudelleen ja uudelleen. Terveisiä Brysselin La Chassen italialaiseen Da Pippo-ravintolaan, sinua on ikävä.

Arvannette kuinka monia keittoja ja reseptejä olen kolunnut läpi päästäkseni tomaattikeiton mertariksi. Monia. Olen päässyt lähelle, mutten koskaan ihan mestariksi (ajattelen että siihen tarvittaisiin aivan oikeita maukkaita tomaatteja valjujen supermarkettitomaattien asemasta?). Kokeilkaa itse, tämän reseptin äärellä pitää maistella maistelemisen perään koska minulla ei ole täsmällisiä mittoja, itsekin maistelen jatkuvasti, sillä kaikki tomaatit maistuvat erilaisilta (makeita, kitkeriä, vetisiä jne) ja muuttavat muiden aineksien määrää. Mutta kokeilkaa rakkaat ystäväiseni, sillä taivaallinen tomattikeitto on juuri sitä.

Suloinen tomaattikeitto syysiltojen lämmöksi:

2 kg tomaatteja
2-3 sipulia
Vasikanfondia
Erityisen hyvää oliiviöljyä (kauppahallien erityiskaupoista)
Balsamicoviinietikkaa
Valkosipulin kynsiä
Fariinisokeria
Pippuria, currya ja oreganoa
(vaaleaa leipää)

1. Kalttaa tomaatit, poista siemenet ja lohko neljäsosiksi.
   
2. Lorauta paksupohjaiseen kattilaan reilusti oliiviöljyä sekä silputut sipulit ja hauduta ne pehmeiksi.
3. Lisää joukkoon puserretut valkosipulin kynnet (itse laitan viitisen kynttä) freesaa hetki. Varo polttamasta valkosipulia, siitä tulee helposti kitkerää.
4. Lisää tomaatit ja n. desin verran vettä. Hauduttele kannen alla niin kauan kun tomaatit ovat pehmenneet murskaksi. Lisää vettä tarvittaessa.
5. Sitten se ratkaiseva, eli maustaminen. Lorauta joukkoon n. 1 rlk fondia, 1 rlk balsamicoa, 1 rlk fariinisokeria. Maista. Jos keitosta puuttuu ns. selkäranka eli täyteläisyys, lisää fondia, jos siinä ei ole potkua, lisää balsamicoa ja jos se on kitkreää lisää varoen sokeria. Varoen siksi että hiemankin liikaa sokeria pilaa koko homman.
6. Kun tämä puoli on hanskassa, lisää vastajauhettua pippuria ja pieni ripaus currya. Maistele taas ja lisäile mielestäsi puuttuvia ainesosia.
   
7. Sitten vaihtoehdot. Voit paseerata keiton siivilän läpi ja tehdä siitä tasaisen samettisen keiton, tai jättää se hieman epätasaiseksi, lisätä siihen murennettua leipää ja kenties vielä vähän vettä jos keitto on liian paksua. Leipäversio on kivan tuhti ja kaunis, mutta tarkista vielä maut leivän lisäämisen jälkeen koska leipä leikkaa happamuutta ja tomaattikeitossa kuuluu oleman sopivasti sitä.
   
8. Annostele kulhoihin, lorauta reilu pelastusrengas oliiviöljyllä, ripauta päälle oreganoa (jos käytät tuoretta, ole varovainen ettei sitä tule liikaa, maku peittää helposti kaikki muut herkät maut) ja tarjoile hyvän itseraastamasi parmesaanijuuston kera. Leivättömän version kanssa maistuu ihanalta itseleivottu tuoreenkuuma leipä.
   

Vinkit:

Älä edes kuvittele käyttäväsi tölkkitomaatteja!

Savuisemman maun saat paahtamalla tomaatit kaltaamisen sijaan uunissa tai grillissä. Tähän makumaailmaan sopii loistavasti ripaus savupaprikajauhetta (maustekaupoista).

Jos käyttämäsi tomaatit ovat tyystin mauttomia voit koettaa pelastaa keiton tomaattipyreellä (tosin silloin peli mestarillisesta keitosta on menetetty, hyvästä voi vielä kilvoitella).

Kivan version saat lisäämällä lopuksi palasen paahdettua vuohenjuustoa, vaikka silloin ruoka muuttuukin vuohenjuustokeitoksi. Paahda juusto pannulla tai uunissa, kieritä ensin leikkauspinta vehnäjauhoissa, muuten juusto valuu pellille/pannulle.

Kaiken kerman, smetanan ja tuorejuuston neuvon jättämään oikeasta tomaattikeitosta unholaan koska niiden seurassa mausta tulee yleensä tylsä ja ponnettoman lötkö (sitäpaitsi värin tulee olla voimakkaan tumma punainen eikä kumman vaalea oranssi) (jos on ihan pakko saada smetanaa, niin korkeintaan lusikallinen saareksi keiton keskelle).

Kyllä

Kyllä

Kyllä

Kyllä

Ei!

Ehkä

Urheilusta

En ole koskaan ollut innostunut katsomaan televisiosta urheilukisoja, lajista riippumatta. Tylsää touhua, kestää kauan jne. Lapsuuden kodissanikaan ei urheilua katsottu joten en ole siihen touhuun kasvanut. Muistan kyllä miten ala-asteella saimme joskus katsoa hiihtokilpailuita ja se tietenkin oli hauskaa, vaihtelun vuoksi siis.

Olipa kuitenkin kesä 2004 jolloin oli harvinaisen kuuma Brysselissä. Asuimme maailman ihanimmassa kattoasunnossa. Muuttaessamme rakastuimme rakenteisiin, kattoterassiin ja sijaintiin, emmekä hoksanneet miettiä lämpötila-asioita. Asunto oli nimittäin rakennettu erikseen valmiin vanhan talon katolle. Tällaiset lisäykset on yleensä tehty vuokralaisia silmälläpitäen, kustannukset minimoiden. Niinpä eristykset olivat olematomat, talvella palelimme kun lämmitys karkasi saman tien ulkoilmaan. Ja kesäisin asunnossa oli Kuuma, lämpötila oli viikkoja sisällä yli 40 astetta. Sellaisina aikoina ei pystynyt tekemään mitään, ei syömään, nukkumaan, puhumaankaan. Lämpötila laski vasta aamuyöllä kun talon kivirakenteet olivat riittävästi viilenneet (mainittakoon myös että Brysselin kesä on tunnetusti tuuleton ja kostea, ilma seisoo läkähdyttävänä). Niinpä vain lojuimme television edessä raajat levällään ja koetimme jaksaa hetkestä toiseen kunnes pystyisimme nukkumaan muutaman tunnin.

Kyseisenä kesänä 2004 pidettiin Ateenassa olympialaiset. Huomaavaisesti päivän kisat uusittiin yön aikana telkassa. Niinpä katselimme kisoja pikkutunneilla, kuumuuden lobotoimina. Ja yllättäen huomasin olevani jotenkin koukussa. Oli kiehtovaa katsella miten joku pystyy hyppäämään 8m, tai kolmella loikalla 17. Jotenkin noista loputtomista kuumista öistä urheilun kera syntyi unenomainen mukava fiilis. Meille tästä leipoutui oma perinne. Tallennamme kisoja telkasta ja myöhään valvovina yöeläiminä katselemme niitä pimeässä laiskasti rupatellen (ääni hiljaisella, selostuksia en jaksa vieläkään). Niinpä voin sanoa että minusta on käsittämättömästi tullut ihminen joka katselee yleisurheilukisoja. Eikä helvettikään jäätynyt.

Sivumennen sanoen, tiesittekö että ennen myös taide oli olympialaislaji? Urheilun ja taiteen ajateltiin olevan vertaisiaan taitolajeja ja siksi voisivat kilpailla samoissa kisoissa. Tosin osallistuvien taideteosten piti olla urheilun inspiroimia. Kilpailevat lajit olivat maalaustaide, kuvaveisto, grafiikka, musiikki, kirjallisuus ja arkkitehtuuri. Harmillisesti ideasta luovuttiin koska taiteilijat olivat ammattilaisia ja urheilijat amatöörejä (niihin aikoihin urheilijoilta vaadittiin amatööriyttä, sanoo Wikipedia, piti ihan tarkistaa). Näitä taideolympialaisia pidettin vuosina 1912-1948 ja idean isä oli koko olympialiikkeen perustaja Pierre de Coubert.

Minusta taide voitaisiin otta mukaan uudestaan, ovathan urheilijat nykyisin rautaisia ammattilaisia. Voisin sitten katsoa kisoja päiväsaikaankin.

Elähdyttävä luonto

Kevät belgiassa on juhlaa. Luonto ystävällisesti esittelee uusia kauneuksia jonossa vuoronperään, niin ettei yksikään jäisi toisensa varjoon. Kukkivia puita on hurjan paljon, kaikkia en edes tunnistanut. Magnoliat, kirsikat, omenat, kastanjat, se puu jossa on kirkkaan keltaiset pienet kukat ja moni muu, jokainen vuorollaan. Ihanien yllätysten sarja. Kotimme vieressä soikion muotoista aukiota reunusti suuret kirsikkapuut. Kun ne kukkivat vaaleanpunaisuus oli huikaiseva koko aukiolla. Työmatkalla kävelin toisen kirsikkapuumetsikön läpi, katselin kuinka valo siivilöityi kukkien ja pienten oliivinvihreiden lehdyköiden lävitse kymmenissä sävyissä. Autoton sunnuntai osui aina kastanjoiden kukkimisaikaan, ja kun pakokaasut puuttuivat tuoksuivat kastanjat tuoreilta ja makeilta ja kesältä. Kukkivien puiden reunustamia katuja kävelin edes takaisin keväthurmoksessa.

Suomessa juhla osuu minusta alkukesään. Niihin muutamiin viikkoihin kun kaikki kasvaa hirmuista vauhtia ja tuoksuu huumaavalta. Tuntuu ettei tuoksua saa tarpeeksi sisäänsä, niin herkullista se on. Koska Belgiassa asuessani kesälomakuukausi osui aina elokuuhun, jäi alkukesä kokematta seitsämän kertaa. Ensimmäisenä Suomivuonna olimme molemmat totaalisen pyörryksissä kesästä. En muistanut enää miten nopeasti kaikki kasvaa ja miten ylenpalttista ja vihreää ja tuoksuvaa. Pyöräilimme ympäri Laajasalon saarta jokaikinen ilta humaltuneena luonnosta (vannon että kuulimme kohinan jolla kasvit kasvoivat). Lisänä meren suolainen tuoksu ja ihanat saarimaisemat. Brysselin keskusta-asumisen jälkeen autuas olotila.

Kun belgialaisen miehen vanhemmat tulivat Suomeen ensi kertaa (elokuussa) he kulkivat ulkosalla nuuskutellen. Toivoivat että saisivat ilmaa mukaansa pullossa. Silloin tuoksuivat loppukesän kasvit ja männyt. Kesämökkivierailulla järven tuoksu oli uusi. Ymmärsin hyvin mistä puhuivat. Harvassa on ne paikat Keski-Euroopassa jossa jokun vielä joltain tuoksuu. Ei siellä välttämättä pahalta haise, kaikki tuoksut vaan puuttuvat, sen verta saasteista siellä on ja luontokin vähissä.

Olikohan tämä sen seitsämäs kerta kun tästä kirjoitin... ?

Laajasalo on ihana paikka. Vaikka kaipaankin Belgian kevättä, silti odotan vielä enemmän Suomikesän alkua.

Palanen taivasta

Poikkesin eilen Kaakaopuussa joka myy belgialaista Leonidas-suklaata. Jos en ole vielä maininnut, niin mainitsen nyt; kun kerran maistaa käsintehtyä belgialaista suklaata, on maku muihin suklaisiin mennyt iäksi (joulusuklaakonvehdit ovat turhia, Mignon-pääsiäismunat ovat turhia). Käsintehdyn suklaan tuoreus ja maku on aivan omaa luokkaansa, siinä vasta alkaa ymmärtää mistä suklaassa oikeastaan on oikein kysymys (vaikka luulin tietäneeni siitä kaiken).

Kaakaopuun valkosuklaakaakao on taivaallista. Niin hyvää että hiljaiseksi vetää. Jos ikinä liikutte Helsingissä Kampin tai Itäkeskuksen ostoskeskuksessa käykää kokemassa uskomaton makunautinto. Vertaansa vailla. Myös normikaakao on ihanaa, mutta valkosuklaan ystävät, kiitätte minua tuhannesti mielessänne jos maistatte. Niin samettista, vaniljaista ja täyteläistä, että maailman huolet unohtuvat hetkeksi. Ainoa iso miinus siitä että kaakaot tarjoillaan pahvimukista. Mikä moka. Tämän sortin juoma olisi ehdottomasti saatava kauniista laakeasta porsliinikupista.

Nougatin vannoutuneena ihailijana konvehdeista suosittelen:

Marron, kahvilla sävytetty ihanuus

Gianduja, pelkkää maailman parasta nougatia

Louise, häivähdys paahteista karamellia

Ei nougatia, vaan karamellisoitua appelsiininkuorta suklaahunnussa, koska rakastan oikeaa 'kitkerää' appelsiinimarmeladia, tämä namu on ihastus.

Belgialaiset fanittavat maustetulla kermavaahdolla täytettyjä konvehteja. Kummeksun edelleenkin etten niihin ole oppinut. Jotenkin siinä sekoitetaan minulle liikaa yhteen. Onneksi näin, sillä saamme jatettua suklaaboksit sovussa, minä saan nougatit ja belgialainen mies kermavaahdot ja marsipaanit.

Tämä postaus koska maistan vieläkin mielessäni haikeana valkosuklaakaakaon, ja lisäksi siinä toivossa että Leonidas palkkaisi minut mainostamaan itseään kaakaopalkalla...

Keno kelkka

Suomalaisilla (rankasti yleistäen) on kummallinen sokea usko että Suomessa on aina kaikki hyvin ja huolehdittu parhain päin. Moni asia toki onkin. Mutta esimerkiksi luonnonsuojelu on ällistyttävän (törkeän) kehnoa ja laahaa jäljessä, sikala- ja turkistarhakauheuksia pääsee edelleenkin tapahtumaan, vaalirahasotkut, köyhyysrajan alla elävien suuri määrä jne. Tuntuu että meillä on ollut pitkään joku hys-politiikka vallalla, että kunhan kaikki hoidetaan hiljaa maton alle pian, eikä kansalaisten uskoa Suomen erinomaisuuteen horjuteta, kaikki menee hyvin. Tieto lisää tuskaa ja levottomuuksia, alkavat vielä vaatia jotain.

Yksi suurista yleisistä ajatuksista on että Suomen terveydenhuolto on maailman parasta. Katin kontit. Varmasti osaamista löytyy, mutta koko kelkka tuntuu kulkevan vain toisella jalaksella. Hoitoon ei pääse, tutkimuksia ei tehdä, lääkäriajan saa kolmen kuukauden päähän. Hoitotakuu toimii näennäisesti, vastaanotolle pääsee kolmessa kuukaudessa mutta jatkotutkimuksien jokaista vaihetta joutuu odottelemaan samat kolme kuukautta. Henkilökuntaa ei ole ja ne vähät joilla on vielä työ, ovat niin stressaantuneita etteivät meinaa jaksaa jalkaa toisen eteen siirtää. Lääkäreillä ei ole aikaa ja ovat usein väsyneitä ja tylyjä. Paitsi tietenkin jos menet yksityiselle ja maksat paljon, etenkin jos jatkotutkimuksia seuraa. Hesarin taannoisen artikkelin mukaan suomalainen lääketieteellinen tutkimus on luisunut jonnekin 60-luvun tasolle ja paljon alemmaksi kuin ennen länsimaiden listalla.

Vertaan sumeilematta Belgiaan. Julkista ja yksityistä sektoria ei ole. Sen sijaan on ihanat lähilääkärit ja sairaalat. Kaupungeissa lähes joka korttelista löytyy ainakin yksi lääkäri, usein muutama. Näille lääkäreille pääsee samana päivänä ja kas, sinulla on ihan oma perhelääkäri joka tuntee ruumiisi ja sielusi, ja jonka tapaat joka kerta kun vaivoja ilmenee. Ja hän on ystävällinen. Ja kiireetön. Aina ja joka kerta. Jos jotain epäselvää löytyy, tutkimuksiin pääsee saman tien, eikä niissä säästellä. Ja hoitoon suoritaan saman tien. Lähilääkäri tulee kotiin jos on tarvetta, monet päivystävät viikonloputkin. Jos oma lääkäri ei päivystä, voi soittaa tiettyyn numeroon ja toisen lääkärin saa kotiin muutamassa tunnissa. Toki voi mennä myös sairaaloiden päivystykseen, eikä odotella tarvitse tuntikausia. Niin, maksu vaihtelee 12 ja 18 euron välissä (saattaa olla noussut nykyisin) ja siitä saa osan takaisin.

Laboratorioita löytyy jokaisessa kaupunginosassa ja niihin voi mennä lähetteen kanssa milloin vain, jonottamatta. Apteekkeja löytyy parin korttelin välein ja he toimittavat lääkkeet kotiin jos potilas on liian sairas lähtemään itse apteekkiin. Omakohtaista kokemusta ei synnytyksistä ole mutta belgiassa asuvat suomalaiset äidit halusivat synnyttää belgiassa koska hoito, kohtelu, jälkihoito jne oli niin paljon parempaa ja mukavampaa.

Oliko meillä ennen näin? Muistan ainakin että lapsena sairastaessani lääkäri on tullut pari kertaa kotiin. Muistan toisaalta myös jonottaneeni päivystyksessä tuntikausia aina. Toivottavasti Belgia pystyy pitämän systeemin edelleenkin tällaisena, olo oli kuin herran kukkarossa. Kohtelu ystävällistä ja huolehtivaa. Tutkimuksiin joutuessani aina järjestettiin paikalle englantia puhuva henkilö. Homma toimi ripeästi ja kaikki tutkittiin aina perin pohjin. Aijai, että tuota on ollut ikävä jo moneen otteeseen. Ei suju täällä Suomessa, ei.

Latte-ilmiö

Belgiassa asuessani huomasimme suomalaisen (myös Belgiassa asuvan) ystäväni kanssa mielenkiintoisen ilmiön Suomen maasta. Aloimme kutsua sitä Latte-ilmiöksi. Havaitsimme aina Suomessa vieraillessamme, usein vain kerran vuodessa, että kaikkien huulilla oli aina jokin uusi juttu; TV-sarja, julkkis, tuote, sana, asuste yms. Johtuneeko ilmiöt siitä ettei meitä suomalaisia ole niin paljon, ja miltei kaikkien lehtien levikki on maan laajuinen, vai jostain muusta perisuomalaisesta syystä. Tätä pohdimme hellyydellä.

Kun joku palasi Suomivisiitiltään utelimme mikä on nyt in. Ja aina jotain löytyi. Esimerkiksi sana ihku. Tai tortillawrapit. Tai Inno ja Studio Julmahuvi. Tai geelikynnet. Tai se Cafe Latte, joka yhden äkkiä oli kaikissa kahviloissa, kaikilla hikisillä tienvarsihuoltsikoilla, ja jota kaikki edessään hämmentelivät pitkillä lusikoilla, tai kantoivat käsissään pahvimukeissa (tosin tuo kahvin kantaminen on jo ihan oma Latte-ilmiönsä, ja muki voi sisältää muunkin kuuman juoman).

Tämän joulun Latte-ilmiö oli ehdottomasti piikkimatto. Siitä hypettiin lehdissä ja keskustelupalstoilla, mainostettiin ja kehuttiin. Yllätykseksemme joulupukki toi meille yhden. Olin aika skeptinen koko homman suhteen, myös Latte-ilmiön vuoksi. Mutta kas, matto osoittautuikin aivan ihanaksi. Ensin piikit tuntuvat ikävästi mutta pian alkaa levitä miellyttävä verenkiertotunne (kuin saunan jälkeen). Ihana rentous valtaa. En tiedä kaikista ihmeparanemisista mitä matto lupaa, mutta rentouttaa se osaa. Kiireisen päivän jälkeen matto nollaa loistavasti työajatukset, kuin off-napista painaisi. Yleensä minua alkaa nukuttamaan, joten makailen matolla juuri ennen nukkumaan menoa. Pari kertaa olen nukahtanut ja herännyt parin tunnin päästä, sitä en suosittele, tuntui että matto olisi juurtunut selkänahkaan kiinni.

Yllätys pyllätys, se onkin kivaa

Il tiramisu

Olin ovela eilen ja postasin vain pääruoasta, säästin jälkkärin ja sain rakennettua tälle päivälle aasille sillan. Tänä vuonna uudeksi vuodeksi, tai siis viime vuonna, teimme jälkiruoaksi tiramisun.

Ensin vähän belgialaisesta asumisesta. Tämä liittyy kyllä lopulta aiheeseen, lupaan. Kerrostaloasuminen, siis sellaisessa isossa kunnon kerrostalossa, on Belgialaisittain noloa. Niitä on vähän, ja valtio sijoittaa taloihin vähävaraisia ja syrjäytyneitä. (Siksipä belgialaisella miehellä on mennyt vähän aikaa totutellessa suomalaiseen kerrostaloelämiseen, ettei se täällä välttämättä niin ole). Tosin suurista kaupungeista löytyy kyllä jo luksuskerrostalojakin. Parempi versio belgialaisten mielestä ovat ns. kaupunkitalot, suloiset viipaletalot joista on erotettu jokainen kerros erilliseksi asunnoksi. Mutta se oikea tapa asua on rivitalo, ihan oma viipale siis, tai jopa ihan erillinen omakotitalo. Jotenkin huvittavan vanhahtavalta kuulostava ajatus, ottaen huomioon että Savon läänin kokoisella Belgialäntillä asustaa yli 10 miljoonaa ihmistä, tontit ovat mielettömän kalliita ja isoja pihoja on aniharvalla (belgialainen appi meni ihan täpinään kun kuuli millä hinnalla suomesta voi ostaa omakotitalon isolla tontilla, paitsi tietenkin Helsingistä). Joka ikinen kolkka on asutettu, loput peltoja. Mietityttää että jos kerrostaloasutusta olisi enemmän, olisi luontoakin jäljellä enemmän.

Asuimme Bryselissä em. kaupunkiasunnossa, ylimmässä ja viidennessä kerroksessa. Meillä oli ihana katoterassi josta näkymä yli Brysselin kattojen. Rakastin asuntoa juuri terassin takia. Mutta eristykset ovat vanhoissa kaupunkitaloissa tuntemattomuus, siksi ylin asunto oli talvisin kylmä ja kesäisin sauna (siksipä vietimme ihanat lempeät kesäillat terassilla viileässä). Eristeiden puute sisältää myös äänieristeet ja kuulimme kaikki alakerran naapurin toimet, mm. kun hän aamuisin ajoi partaansa, saati sitten keskustelut ja musiikin (jota hänellä oli tapana soittaa niin että laittoi stereonsa repeat-toiminnolla toistamaan riemuksemme samaa lempibiisiä uudelleen ja uudelleen). Eräänä myöhäisenä iltana tein ilolla tiramisua, mamá oli tulossa seuraavana päivänä Suomesta kyläilemään. Raastoin suklaan käsin raastimella televisiota katsoessani. Yllättäen kesken kaiken alakerran naapuri poltti päreensä ja alkoi raivoisasti hakata harjan varrella kattoa (ensimmäinen kerta joka antoi vihjeen tulevasta). Niin kovasti kuului suklaan raastaminen alas ettei miekkonen saanut nukuttua. Tämän muistan aina kun väsään tiramisua.

Tiramisu

6 kananmunaa, keltuaiset ja valkuaiset eroteltuina
3 rkl sokeria
500g mascarponejuustoa
2tl vaniljaesanssia, tai 4 tl vaniljasokeria
5dl vastakeitettyä ja jäähdytettyä vahvaa kahvia
0,5dl kahvilikööriä, amarettoa, tai konjakkia
30 italialaista savoyard-keksiä (minulle tutumpi nimitys on Lady Fingers), tai neljän munan sokerikakkupohja.
224g hienoksi rouhittua tummaa suklaata (reseptin mukainen määrä, jonka auliisti ylitän 300 grammaan ainakin ja käytän osittain maitosuklaata)

1. Rouhi suklaa monitoimikoneessa (joka meilläkin nykyisin löytyy)
   
2. Notkista kermainen mascarpone tuoksuvaisen vaniljan kera.
3. Vaahdota keltuaiset ja sokeri tiukaksi vaahdoksi ja vatkaa mascarpone sekaan tasaiseksi aaltoilevaksi seokseksi.
4. Vaahdota valkuaiset kovaksi, mutta ei kuivaksi vaahdoksi.
5. Kääntele valkuaiset varovasti mascarponeseokseen.
   
6. Yhdistä kahvi ja likööri (meidän mieleen sopii parhaiten kahvilikööri).
7. Dippaa puolet kekseistä kahvissa ja asettele tarjoiluastiaan vierekkäin. Jos käytät kakkupohjaa, halkaise kahteen kerrokseen, laita toinen vuoan pohjalle, kostuta reilusti kahvilla.
   
8. Kaada puolet masracponemassasta päälle, levitä tasaisesti ja ripotele päälle puolet suklaarouheesta.
9. Tee toinen kerros samalla tapaa.
10. Kelmuta ja anna maustua jääkaapissa ainakin neljä tuntia ennen tarjoilua, parhaimmillaan systeemi on seuraavana päivänä.

Vinkki. Monissa ohjeissa käytetään kaakaojauhetta suklaan asemasta. Älä edes kuvittele saavasi sillä kunnollista tiramisua. Vaihtelun vuoksi liköörin voi sekoittaa kahvin asemasta myös mascarponeen.

Joku oli yöllä käynyt lusikoimassa herkkua vapaalla ranteella jääkaapin oven raosta, lusikan jäljet näkyvissä. En muuten ollut minä. Oikeasti. Vaikka tunnustankin että moni ruoka maistuu juuri sillä tavalla ihan parhaimmalta.

Oodi voileivälle

Eilen tekstasin belgialaiselle miehelle töihin kirjoitinko Crêperie-sanan oikein ja illalla kaupassa hän kysyi "Teethän jälkkäriksi lettuja tänään". Ne olivat kummitelleet hänenkin mielessä koko päivän yhden sanan perusteella. Omppuletut maistuivat Beck-elokuvia katsellessa kummallekin.

Lettutäytteestä jatkan voikkareihin (kun en kirjoita tänne mitään reseptiä niin silloinhan se ei ole niinkuin ruokabloggaaminen?), erityisesti kummalliseen belgialaisten voileipien kulttuuriin.

Ensinnäkin, kaikki mahdollinen makea on täysin sovelias leivän väliin (voikkarit aina niitä kannellisia). Olen nähnyt ihmisiä lataamassa patongin väliin kokonaisia suklaalevyjä, täytekeksejä ja kerran jopa viinerin. Anopin suurin herkku on laittaa leivälle piparkakku, kastella se kahvilla ja syödä aamiaisella. Samoin tehdään yleisesti kaikkien mahdollisten keksien kanssa. On olemassa keksejä jotka ovat kuulemma tarkoitettu vain tähän tarkoitukseen ja niitä keksejä saa täältä Suomestakin LU:n avulla (Bastogne-pikkuleivät, jotka tosiaan ovat vaisuja esityksiä ilman kahvia).

Kaupoissa myydään minikokoisia voileipäsuklaalevyjä, miljoonia kummallisia makeita tahnoja ja siirappeja, sekä erikoisia nonparellimaisia rakeita leivän välissä tasapainoteltaviksi. Makeista tahnoista ihmeellisin on "Speculoos pasta", tahna joka maistuu piparkakuille. Tökötin keksi eräs kotirouva joka kyllästyi miten piparkakut (eli speculoosit) murentuivat ikävästi leivän välissä. Keksintönsä hän esitteli ensi kerran paikallisessa "Leijonan kita" ohjelmassa ja siitäpä tahna sitten ampaisi maineeseen, kaikkien kauppojen hyllyille ja kansalaisten komeroihin vakiotahnaksi. Meilläkin on purkillinen ja se on aika yllättävää hyvää.

Belgialaiselle suolaiset täytteet leivällä eivät ole sopivia aamupalalle, mutta pikalounaalle mitä parhain ajatus (mäkkärit eivät nauti suurta suosiota). Täytetyt patongit, belegde broodjes, ovat hyvin suosittuja ja lounaspatonkipaikkoja on pilvin pimein. Kummallisin systeemi on "Americain"-leipä jonka välissä on tartarpihvimäinen mössö, eli raakaan jauhelihaan sekoitettu mausteinen majoneesi. Näyttää aika karulta sörsseliltä leivän päällä, mutta on kuulemma hyvää, (ostin kerran vahingossa täytettä jauhelihan asemasta ja väänsin siitä lopulta epämääräisen murekkeen).


Patonkien väliin vedellään ensin reilusti maustemajoneeseja, niitä löytyy ainakin kymmentä erilaista vakiota (ja lisäksi talon omat spesiaalit), ja niistä voi sommitella itselleen juuri sopivan leivän, makuihin matsaavilla täytteillä (pakko myöntää että jotkin noista majoneeseista olivat taivaallisia ja niitä edelleenkin ikävöin). Tarjolla on myös monenlaisia valmiiksi sekoitettuja mausteisia majoneesimössötäytteitä, kanalla, katkaravuilla, jokiravuilla, tonnikalaa, pihviä, kinkkua, perunaa, sieniä... Näitä 'salaatteja' saa myös ostaa herkku- ja lihakaupoista valmiina ja ne ovat taivaallisia. Niin, juustot eivät sitten ole välttämättä edamia vaan tuoksuvia kermaisia gourmettijuustoja ja kananmuna on jonkilainen must. Belgialainen jaksaa mukisematta odottaa vuoroaan voikkarijonossa, oman leivän kasauttaminen vie luonnollisesti aikaa (tosin listoilta löytyy lukuisia vakiovaihtoehtoja).

Voileivän teko on Belgiassa taidetta, ne tehdään aina ajatuksella ja hartaudella, runsain täyttein ja mauin, meikäläistet meetwurstiruisleivät voipaperin välissä (nam) olisivat aika kuivat eväät belgialaiseen makuun. Lisukkeksi leipien päälle ladataan porkkanaraastetta, hillosipuleita, salaattia, suolakurkkuja, tomaattia jne, niin että koko komeus ei enää pysy kunnolla kasassa ja sen osaa sotkematta syödä vain syntyperäinen belgialainen.



Belgialaista miestä nauratti kun vein ensi kerran suomalaiseen Picnic-ravintolaan. Half-party again.

Pannekoeken voor vrijdag

Saahan perjantain kunniaksi kirjoittaa taas vähän ruoasta? (Minun pitää vähän pidätellä itseäni ettei tästä vahingossa tule ruokablogi). Tänään ajattelin paistaa lettuja. Ei siis mitään glamour-kokkausta, mutta helppoa ja kotoisan hyvää. Sitäpaitsi letut siivittävät minut lapsuuden lettukesteihin ja muistoista saa aina parhaat lisämausteet.

Belgiassa lettuja syödään hartaudella. Niitä varten on omia pieniä tunnelmallisia kahviloita "Crêperie", tai "Pannekoekenhuis", joista lettuja tilataan lukuisilla suolaisilla ja makeilla täytteillä (naapurustostamme löytyi Crêperie josta sai lisäksi talon kotitekoisia jäätelöitä...). Jokaisessa kahvilassa ja ravintolassa on listalla lettuja jälkiruokana, vaihtoehtoja vähintään kolme vakiota, sokerilla, Nutellalla, tai hillo+jäätelöpallolla, tomusokerilla hunnutettuna. Kaikista mahdollisista ulkoilmatapahtumista löytyy lettukojuja houkuttavin täytelistoin ja viettelevin tuoksuin. Kojuihin on aina hurjat jonot, mutta jonotus on odotuksen väärti (belgialainen mies epäilikin että menen kaikenkarvaisiin tapahtumiin vain lettujen vuoksi). Lettuja tehdään suurilla litteillä levyillä, jotka näyttävät levysoitimelta ilman keskinastaa. Siihen levylle lanataan taikina minikokosella lanalla ja letuista tulee ihanan ohuita ja rapeita. Idea on muuten tulossa Suomeenkin, näin jossain (vaan en muista missä...) samanlaisen systeemin.


Minä teen lettutaikinan niin että ripautan mukaan aavistuksen kardemummaa ja nautiskelen letut yleensä pelkästään sokerin kera. Kesällä tosin ostimme mökkivieras-pikkupojan toiveesta hänelle purkin suklaatahnaa aamiaiselle, ja onnistuimme syömään porukalla koko purkillisen lettujen välissä. Kylmät letut kesämökin terassilla aamulla kahvin kera, pursuamassa suklaata ja mansikoita olikin törkeän hyvä aamupala. Mutta haaveksuvista muistoista asiaan; Belgiasta toin mukanani ihanan ja helpon omenatäytteen ja se tulee tässä:

Karemellisoidut omenat

Omenoita ainakin yksi iso jokaista syöjää kohti
Fariinisokeria
Voita
Kanelia

Paloitele omenat ohuiksi lohkoiksi, paistele pannulla hiljalleen reilussa määrässä voita kunnes hieman pehmenevät, kuorruta fariinisokerilla, paistele vielä kunnes sokeri on sulanut ja kastikkeen koostumus paksunee, mausta sitten kanelilla. Tarjoile runsaana kekona kunnon räiskäleen kanssa. Lisukkeena voit tarjoilla kevyesti sulanutta vaniljajäätelöä.




Sopiva kuva löytyi lopulta sinebrychoffin sivuilta ja kuvaan liittyi todella kivan kuuloinen siiderilettuohje. (Kerron millainen oli kun joskus kokeilen). Tosin en ymmärrä lausetta "Laita nokare karamellisoitunutta omenaa letun sisään", nokare? Kukin tavallaan, mutta belgialaiseen tyyliin mitään ei tarjoilla nokareena. Sehän sopii minulle.


Kyytipojaksi viikonloppuun ja lettuihin sopiva laulu:

Siispä levätkää ja herkutelkaa, viikonloppu tulee!

Linnalle neidoksi

Belgiassa on 3000 linnaa, eniten kokonsa suhteen maailmassa. Tietyillä alueilla (esim. Brabant) joka kylää kohti löytyy ainakin kaksi linnaa, ja erityisesti vuoristoseudulla Ardenneilla niitä tupsahtaa esiin melkein joka mutkassa. Nämä linnat ovat ihan oikeita linnoja, sellaisia kuin satukirjojen kuvissa, mahtavia tarinoita ja historiaa tihkuvia kivijättiläisiä. Osa tuosta 3000:sta on raunioituneita kivimuureja ja kaaria, tai niitä jotka ovat jääneet aavemaisina tyhjilleen, mutta sitäkin kiehtovampia tutkimusmakailijoille. Linnoja löytyy hauskasti jokaista kokoa, mahtilinnoista kompakteihin minilinnoihin. (Jokaisen jolla oli edes vähän rahaa teki mieli rakentaa linna?)

Raunioituminen etenee kiivasta tahtia koska linnojen ylläpito on äärettömän kallista hommaa. Jos ajattelee kuinka vanhan talonkin kunnossapito käy kukkarolle, voi arvata millaista on jättisuuren keskiaikaisen linnan kulut (Dear, käykö sinustakin täällä ilkeä veto, vai kuvittelenko vain?). Vanhoilla aatelissuvuilla on harvoin enää sellaisia omaisuuksia kuin ennen ja niinpä linnat rapistuvat pikkuhiljaa. Harmillista, mutta kuitenkin tavallaan aika luonnollista. Tälläkin hetkellä linnoja on myynnissä viitisen sataa, niin että jos olet haaveillut pääseväsi joskus linnanneidoksi, siinäpä tilaisuutesi.

Luin muutama vuosi sitten lehtiartikkelin linnasta joka oli ollut myynnissä vuosikausia viidelläkymmenellä sentillä (0,50e). Taskunpohjakolikolla olisi päässyt linnanomistajaksi, mutta kauppaan sisältyi velvoite linnan kunnossapidosta. Ei käynyt kauppa. Belgialainen museovirasto on tarkka myyntiehdoista, mutta ei pysty pakotamaan vanhojen sukujen omistuksissa olevia linnoja kunnostukseen. Moni aatelinen onkin hakenut ratkaisun avaamalla ovensa yleisölle, ainakin osan linnasta uteliaiden katseltavaksi, tai järjestämällä tadenäyttelyitä saleissaan ja puutarhoissaan, luksusmajoitusta gourmet ravintoloineen jne. Onneksi, sillä näin kivet pysyvät kasassa ja niihin pääsee tutustumaan. Ja ikkunoista voi kurkkia kiusaantuneen siniverisen perheen syövän aamiaistaan.

Tästä aiheesta saisi kiinnostavan postauksen jos etsisin tietoa yksittäisistä linnoista tarinoineen, mutta aika on nyt kortilla. Niinpä tarinat on luotava omassa päässä, ehkä hauskempaakin niin. Mielikuvitusta kutittelevia kuvia kuitenkin.

Kaupungin laidalla


Vähän rouheampi (vanhempi) design*


Suloinen, torneissa varmasti kehrätty pehmeintä villaa

Avioero?

Ihanat värit

Torneissa oli varmasti hiuksiaan kampaavia linnaneitoja tötteröhatuissaan

Näissä portaissa ei parane kompastua helmoihinsa

*) Tässä Buillonin linnassa olen käynyt, se jatkuu pitkälle vasemmalle korkeuksiin, alhaalla kaukana molemmin puolin haarautuu virtaava joki. Linna on rakennettu kapealle, korkealle ja pitkulaiselle harjanteelle, loistava paikka puolustukselle ja maiseman ihailulle. (Yllä oleva porraskuvakin on samaisesta linnasta). Kidutus tuntui olleen jonkin sortin huvitus, monin kekseliäin tavoin ja erilaisilla kauhuvekottimilla, joita linnassa on yhä runsain mitoin esillä. Eräästä tornista löytyi pyöreä huone jonka keskellä on reikä, siitä reiästä pudotettiin onnettomia sieluja alempaan, ikkunattomaan ja ovettomaan huoneeseen, jonne sitten jäivät ikiajoiksi (haju?). Ylemmän huoneen seiniltä löytyy oviaukkoja joista pääsi ripustamaan toisia piruparkoja ulkomuuria vasten, siellä he siten riippuivat kuoliaaksi kunnes lahosivat niin, että putosivat kahleistaan alas kuohuvaan jokeen. Linnasta infoa täältä.

Erityisen hauska pieni citylinna löytyy Antwerpenin keskustasta ( lisään kuvan myöhemmin jos löydän), se aika pieni linnaksi, mutta kovin korkea kumminkin. Nyt linna on museo ja näytillä on paljon erityisen kiinnostavia, linnasta vuosisatojen saatteella löytyneitä tavaroita, astioita, nappeja, kolikoita, työkaluja yms. Muutama huone oli vielä yllättävän priimakunnossa, seinillä oli säilynyt (äärimmäisestä vauraudesta kielivät) tapetit. Ne olivat maalattua nahkaa. Aika komiaa, kullalla ja punaisella maalattuja kiehkuroita ja linnan omistajien vaakunoita (en voi olla miettimättä niljaa jonka on täytynyt muodostua nahkan ja kostean kiviseinän väliin). Jostain kummallisesta syystä linnasta löytyi myös egyptiläinen muumio lasiboksissaan. Sille ei sitten löytynyt osuvampaa museota?

Linnoissa on kiva vierailla, kuvitella mennyttä aikaa, kuunnella kaikuja ja etsiä harhailevia haamuja.

Lisää kuvia linnoista ja myös sisätiloista tältä sivulta ja erään rauniolinnan saloista täällä.

Joulusta jo

Tämän kuun seurustelen tiiviisti Pelle Hermannin kanssa, ellei joululaulut ala jolkottaa päässä P.H:n sijaan. Niissäkin on muutama supertarttuva, erityisesti se rumpalipoika paa-ra-pa-pam-pam (yök). Nyt nimittäin alkaa olla kiire. Niinkuin aina tässä vaihessa vuotta. Tiedän että joulu on hässäkkää ja siihen voisi valmistautua ajoissa (vaikka kesällä), mutta jotenkin se ei vaan niin mene. Tänä vuonna tilanne on huomattavasti muita vuosia parempi, olen onnistunut pikkuhiljaa syksyn mittaan täyttämään myyntivarastoja, mutta silti saa ahertaa kyllikseen. Niin että jos postaukseni tulevat epäsäännöllisemmin, tiedätte missä hommissa puuhaan.

Belgiassa joulu on jänskä. Sint Nicolaas tulee 6.12 ja tuo lapsille lahjat (ja ihania jättikokoisia 2cm paksuisia piparinkaltaisia, paitsi pehmeämpiä, joulupukkeja)(joita on aika kiva dippailla kahviin järeinä lohkareina). Mutta nykyisin lapset saa lahjoja myös joulupukilta jouluaattona. Ja sen lisäksi perinteen mukaan lahjoja jaetaan vielä uudenvuoden päivänä jolloin kokoontuu suku yhteen. Jos olisin belgialainen lapsi, kiittäisin tuhannesti onneani. Jos olisin belgialainen aikunen, repisin pelihousuni. Pitäisi keretä hommaamaan kolmet lahjat ja järkkäämään kolmet juhlat, kun minulla on ehtimisvaikeuksia yksissäkin?

Belgiassa jouluaatto on hiljaisempi perheen kesken vietettävä juhla. Kukaan ei poikkea kylään kutsumatta. Belgialainen mies sai sätkyn ensimmäisenä suomalaisena joulunaan joutuessaan pahaa aavistamatta keskelle älytöntä härdelliä. Tutut ramppasivat sisään ja ulos tuomassa joulutervehdyksiään, puhelimet soivat lakkaamatta ja niitä etsittiin kaikkialta, naapuri kävi siinä sivussa ihmettelemässä uutta ilmalämpöpumppua, kissat rymistelivät teljettyinä yläkerrassa koska mamán koira röyhelsi alakerrassa, keittiö oli käännetty nurin kun valmisteltiin ruokia ja leivottiin erisorttisia pikkuleipiä sukulaisten joulupussukoihin, jokaisella oli joku oma säätö kesken ja yleinen sähläys oli muutenkin huipussaan.

Joulu ei tuntuisi minulle oikealta ilman hepulointia. Eikä jouluaatto olisi yhtä ruhtinaallinen, puhtaasta kodista nauttisi samalla tapaa, ruoat maistuisi yhtä hyviltä, ilman edeltävää kaaosta. Olen muuten oppinut mamálta taidon että vaikka puoli tuntia ennen vieraiden tuloa kaikki on vielä tyystin levällään (aina), ovikellon soidessa oven avaa hymyilevä emäntä, kaikki on valmista ja siistiä, meikit osuneet oikean kohtaan naamaa. Martha Steward ei ehkä arvostaisi tätä kykyä, mutta minusta se on kullan arvoinen. Erityisesti jouluna.

Biisit fiilikseen s'il vous plait.

Edit. Ylläolevat videot nähtyäni (erityisesti ensimmäisen) minusta tuli yllättäen paarapapammpam-laulun symppaaja.

Suosittelen laittamaan tylsän hetken ratoksi 'Little drummer boy' hakusanaksi Youtubeen, ällistyttävää miten moni on laulun levyttänyt ja miten erilaisilla versioilla. Esimerkiksi Marlene Dietrich (saksaksi), Boney M, Faith Hill, Bob Dylan (äskettäin) ja niin edelleen. Kiinnostavaa.

Belgiaa

Viikonlopun teeman jälkilöylyissä lisää Belgiasta. Mitä muuten tiedätte maasta? Ette varmaan juuri mitään, minä en ainakaan tiennyt ennen sinne muuttamista. Pieni viipale Beneluxmaista, olutta, Poirot ja Tintti, EU.

Belgia on kummallinen, kirjaimellisesti kahtiajakautunut maa, ja siksi kaikki on niin vaikeaa (maa muodostettiin bufferialueeksi Ranskan ja Hollannin välille niin että kummastakin maasta lohkaistiin -asukkaiden suunnattomaksi raivoksi- saman kokoiset viipaleet ja yhdistettiin Belgia-nimiseksi maaksi). Kieli- ja kulttuurimuuri puolien välillä on suuri. Koska monet Belgialaiset em. syystä eivät juuri arvosta maataan, tai koe itseään erityisesti Belgialaisiksi, vaan Wallooneiksi ja Flaameiksi, ei mitään yhteistä saada koskaan päätettyä. Hallitusta ei saada muodostettua, esityksiä ei saada läpi, syy on aina toisella puolella, jo periaatteessakin vastustetaan toisten ajamia asioita. Erityishankauksena vielä se että kaivostoiminnan loppuessa rikas wallonia köyhtyi ja suuri osa rahoista tulee nykyisin rikkaamman Flaamin puolelta. Soppa kiehuu kovalla tulella, maan jakamista puolustavat ryhmät kasvavat, samoin tietenkin sen vastustajat.

Belgia on täynnä vastakohtia, mutta koska ulkomaalaisena jää syrjään em. asioista, saa nauttia täysillä kahden kulttuurin parhaista paloista. Lievästä sekasorrosta kumpuaa musiikkia, taidetta, ruokaa, katuperformansseja ja -dokumentteja ja muhevaa katukulttuuria. Kun tähän lisää vielä EU:n ja sen tuomat kansalaisuudet, sekä (liiankin) runsaan pakolaisväestön, on sekoitus entistäkin rikkaampi ja ulkomaalaisena helppo solahtaa maan meininkiin mukaan.

Kaiken tämän kulminoituma on pääkaupunki Bryssel. Ydinkeskusta on sekainen, likainen, rähjääntynyt, kuitenkin viehättävä kuin hieman hassahtanut vanhapiikatäti perinnekrinoliineissaan. Vanhoja kauniita koristeellisia viipaletaloja, rapistuneita julkisivuja, tunnelmallisia aukioita, juustokauppoja, pitsiä, viinitupia, olutpubeja, tiriseviä makkaroita ja rapsakoita vohveleita.

Kaupunki kasvoi aikanaan yhteen 12 pienestä naapurikylästä ja omaa nykysinkin 12 minikeskustaa. Jokaisen keskuksen ympärillä on omanlaisensa kulttuuri. Pari korttelia mustinta Afrikkaa kummallisine ruokakauppoineen ja tuoksuvine ravintoloineen, peruukkeja, irtolettejä ja kirkasväsiriä telttamekkoja. Siitä hieman sivuun ja olenkin Arabian maalla, hunnutettuja naisia, pitkiin kaapuihin pukeutuneita parrakkaita miehiä istuskelemassa minttuteellä, minikauppoja täynnänsä kaikenmaailman tavaraa. Vähän vasemmalle ja liikun hienostokortteleissa, upeat hoidetut talot ja luksusputiikit, ihastuttavia vahvasti meikattuja vanhoja rautarouvia hattarakampauksissaan, shoppailemassa Burberryjään. Toreja, ostoskatuja, pieniä levy- ja kirjakauppoja, antiikkia. Ihania ravintoloita ja kutsuvia kahviloita kaikkialla, iltaelämä musiikintäyteistä naurua. Brysseliin tutustuminen vie pari kuukautta, koko sen ajan on hämmenyksissä, koettaa hahmottaa kokonaisuutta, etsii omia paikkojaan, mutta sitten alkaa nauttia löydöistään, elävyydestä ja värikkyydestä (turistille kaupunki on varmasti hankala, koska aikaa on vain nähdä muutaman päivän sekavuus ja ydinkeskustan turistikorttelit).

Viihdyin Brysselissä hyvin, kattoterassillani kasvatin ruusuja ja unikoita (ja sen yhden tuulen tuoman hiirenvirnan), nautiskelimme illalliset katsellen Brysselin kattojen yli, kadotin ääliömäisen kissani joka hyppäsi katolta ja sain hänet (neljän päivän päästä) takaisin vahingoittumattomana viidennen kerroksen loikasta. Mahdollisuudet tehdä mitä tahansa kivaa vapaa-aikana, ihania ystäviä, mukavaa työtä ja elävä kaupunki jalkojen juuressa. Kuitenkin nautin aivan yhtä suuresti täällä Laajasalon (maalais)maisemissa, luonto alkaa ovelta, ilma tuoksuu hyvältä, ihania kävelyreittejä, rauhaa, hiljaisuutta, meren aaltoja, kotielämää, rakkaita ystäviä ja mökille matkaa vain junareissu.

Tätä on usein kyllä ikävä

Simpukoita

Kärähdin tähän simpukkateemaan kiinni. Niille jotka eivät pääse Belgeen maistamaan simpukoita, laitan helpon ja herkullisen reseptin (uskokaa pois että nämä ovat ihania):

Belgialaiset simpukat

2kg tuoreita simpukoita (kalakaupoista)
50g voita
3 shalottisipulia pieneksi suikaloituna
2 sellerin vartta suikaleina
1 purjo ohuina renkaina
2 laakerinlehteä
2 rkl silputtua persiljaa
1 oksa tuoretta timjamia (tai 1 tl kuivattua)
1 tl rouhittua mustapippuria
300ml kuivaa valkoviiniä
200ml kuohukermaa

1. Putsaa simpukat juoksevan veden alla, harjaa hiekka ja poista 'parrat'. Poista myös kaikki kuolleet simpukat (eivät sulkeudu koputellessa).
2. Sulata voi suuressa kattilassa, lisää sipuli, selleri, purjo ja laakerinlehdet. Kuullota pehmeiksi, älä ruskista.
3. Lisä ihanaiset simpukat, puolet persiljasta, timjami ja pippuri, sekoita hyvin.
4. Lisää viini ja kiehauta. Laita kansi katilan päälle ja hauduta n. 3 minuuttia.
5. Simpukat ovat valmiit kun ne ovat avautuneet. Poista kaikki avautumattomat yksilöt. Lisää kerma ja sekoita hyvin.
6. Tarjoile suurista kulhoista koristeltuna lopulla persiljalla. Lisukkeena tietenkin rouheita ranskalaisia ja sinappimajoneesia. Juomana joku kuuluisista belgialaisista oluista (esim. Leffe blonde sopisi hyvin), tai valkoviiniä.

Vievät kielen mennessään

Kokkausseuraksi Belgialaista musiikkia, ensimmäiseksi Brysseliläinen Jaune Toujours (simpukkaystäväni Tuulan lemppari ja sopii hälyisyydellään Brysselin tunnelmaan). Tasapuolisuuden (ja kotirauhan vuoksi) vuoksi Flaaminkielistä musiikkia ihanalta Raymond van het Groenewoudilta. Viimeisen Groenewoudin videon laitan mukaan sille hetkelle kun Leffeä on jo juotu jokunen pullo. Tämä biisi kun soi Belgiassa missä tahansa baarissa illemmalla, saa se takuuvarmasti kaikki (ainakin miehet; meisjes=giltsit) laulamaan täysillä mukana.

Ruoka-Belgia vs. Ruoka-Suomi

Kiva viikonloppu tiedossa, muutama Belgiasta takaisin muuttanut ystävä kokoontuu Belgen simpukkaviikkojen kunniaksi yhteen. Kerrotaan vuoden kuulumiset ja muistellaan Belgiaa. Istumme pöytään joka on Belgian kuningasparipotretin alla. Ja syödään ihania simpukoita.

Juhlistan perjantaita ja tulevaa viikonloppua ruokapostauksella, mietteitä Belgiasta, joka on ihana ruokamaa, jossa syömiseen panostetaan antaumuksella. Juhlat koostuvat useista ruokalajeista ja miljoonista lisukkeista, pöydässä istutaan pitkään, juodaan hyviä viinejä ja seurustellaan. Kaikkea on oltava paljon (ylipaljon) ja juhla syntyy aina kun joku tulee kylään. Jos ei ehdi itse laittaa kaikkia ruokalajeja, pieniä herkkuputiikkeja on kaikkialla myymässä erikoisuuksiaan, viettelevät leipomot tarjoavat jälkkäreitä ja kakkuja. Tai aina on mahdollisuus viedä ystävät ravintolaan pitkän kaavan mukaan.

Kun Belgialainen mies istui ensi kerran Suomalaiseen joulupöytään (joka on suomalaisittain runsas) oli hän hämmentynyt. Ruoka oli syöty reilussa tunnissa. Koko tapahtuma menee niin että ruokakippoja kuljetetaan nopeaan tahtiin ruokailijalta toiselle, alkupalat lastataan lautaselle ja syödään. Sitten vaihtuu kattaus, edellinen tapahtuma toistuu ja vaihdetaan jälkiruokakattaus, tiedätte kuvion. Belgiassa valutetaan yksi ruoka lisukkeineen kerrallaan pöytään, siitä nautitaan hartaudella ja tuodaan seuraava satsi sisään. Tunti poikineen vierähtää, tilaa on vielä kolmannellekin jälkiruoalle (aloin kyllä jo pitkästyä istumiseen). Ensimmäisellä jouluillallisella Belgiassa appi kysyi saako suomesta pastaa ja tortellineja... Suomen ruokaimago rules.

Työpaikkaruokailu oli belgialaiselle järkytysten yliäiti, suomalaiset istuvat pöytään, kauhovat (mättö)ruokaa naamaansa ja nousevat pöydästä kun oma lautanen on tyhjä (n.15 min). Belggarit menevät pitkälle sosiaaliselle lounaalle hyvään ravintolaan, istuvat kaikessa rauhassa porukalla ja lähtevät yhtäaikaa kun kaikki ovat kahvinsa ja konjakkinsa juoneet. Belgialainen mies ottaa nykyisin voikkarit lounaakseen töihin mukaan koska ei kestä suomalaisia lounaita.

Belgialaiset syövät ravintolassa usein, ottavat alkupalat, jälkiruoat, viinit (niin muuten tehtäisiin suomessakin jos ravintolaruoka ei olisi niin kallista). Kahviloita on tiheään, niissä istuu aina paljon ihmisiä, leivonnaisvalikoima on kuin runsauden sarvesta valutettu. Myös ruokakauppojen hyllyt pursuavat leivonnaisia joiden hinta on muutama kymmen sentti. Ja sokeria ei olla sitten säästelty, herkut tihkuvat makeutta niin että hampaita vihloo (siihenkin kummasti tottui...). Belgialaisen miehen mielestä jokainen suomalainen leivonnainen on "half-party" ja niissä on kitsailtu sokerin kanssa (kun leivon kotona kaadan aina ylimääräistä sokeria kyytipojaksi). Belgialaisesta suklaasta ei varmaan tarvitse mainitakaan...

(Tiesittekö muuten että ranskalaiset perunat keksittiin Belgiassa, ei Ranskassa, ja että ne on ehdottomasti syötävä paksun majoneesin kanssa.)

Ruokakulttuuri Belgiassa solahti persoonaani kuin nyrkki silmään, en tunnetusti hyvää ruokaa kohti sylje. Siitä huolimatta meillä syödään lähinnä suomalaisittain, ei siksi etten kelpuuttaisi herkkukavalkaadia pöytään, vaan siksi etten kehtaisi ryhtyä moiseen hommaan. Eikä kehtaa belgialainen mieskään, yksinkertaisempi ruoka kelpaa hänenkin kokkausrepertuaariinsa. Tosin hänen mielestään kaikki uunilaatikot ovat käsittämättömiä makujen sotkuja (Belgiassa ei perinteisesti ole juuri uuniruokia, eikä uuni kuulu keittiön vakiovarusteisiin). Lindströmin murekkeen jälkeen kommentti oli "I would rather die than eat this again".