Joulusta jo

Tämän kuun seurustelen tiiviisti Pelle Hermannin kanssa, ellei joululaulut ala jolkottaa päässä P.H:n sijaan. Niissäkin on muutama supertarttuva, erityisesti se rumpalipoika paa-ra-pa-pam-pam (yök). Nyt nimittäin alkaa olla kiire. Niinkuin aina tässä vaihessa vuotta. Tiedän että joulu on hässäkkää ja siihen voisi valmistautua ajoissa (vaikka kesällä), mutta jotenkin se ei vaan niin mene. Tänä vuonna tilanne on huomattavasti muita vuosia parempi, olen onnistunut pikkuhiljaa syksyn mittaan täyttämään myyntivarastoja, mutta silti saa ahertaa kyllikseen. Niin että jos postaukseni tulevat epäsäännöllisemmin, tiedätte missä hommissa puuhaan.

Belgiassa joulu on jänskä. Sint Nicolaas tulee 6.12 ja tuo lapsille lahjat (ja ihania jättikokoisia 2cm paksuisia piparinkaltaisia, paitsi pehmeämpiä, joulupukkeja)(joita on aika kiva dippailla kahviin järeinä lohkareina). Mutta nykyisin lapset saa lahjoja myös joulupukilta jouluaattona. Ja sen lisäksi perinteen mukaan lahjoja jaetaan vielä uudenvuoden päivänä jolloin kokoontuu suku yhteen. Jos olisin belgialainen lapsi, kiittäisin tuhannesti onneani. Jos olisin belgialainen aikunen, repisin pelihousuni. Pitäisi keretä hommaamaan kolmet lahjat ja järkkäämään kolmet juhlat, kun minulla on ehtimisvaikeuksia yksissäkin?

Belgiassa jouluaatto on hiljaisempi perheen kesken vietettävä juhla. Kukaan ei poikkea kylään kutsumatta. Belgialainen mies sai sätkyn ensimmäisenä suomalaisena joulunaan joutuessaan pahaa aavistamatta keskelle älytöntä härdelliä. Tutut ramppasivat sisään ja ulos tuomassa joulutervehdyksiään, puhelimet soivat lakkaamatta ja niitä etsittiin kaikkialta, naapuri kävi siinä sivussa ihmettelemässä uutta ilmalämpöpumppua, kissat rymistelivät teljettyinä yläkerrassa koska mamán koira röyhelsi alakerrassa, keittiö oli käännetty nurin kun valmisteltiin ruokia ja leivottiin erisorttisia pikkuleipiä sukulaisten joulupussukoihin, jokaisella oli joku oma säätö kesken ja yleinen sähläys oli muutenkin huipussaan.

Joulu ei tuntuisi minulle oikealta ilman hepulointia. Eikä jouluaatto olisi yhtä ruhtinaallinen, puhtaasta kodista nauttisi samalla tapaa, ruoat maistuisi yhtä hyviltä, ilman edeltävää kaaosta. Olen muuten oppinut mamálta taidon että vaikka puoli tuntia ennen vieraiden tuloa kaikki on vielä tyystin levällään (aina), ovikellon soidessa oven avaa hymyilevä emäntä, kaikki on valmista ja siistiä, meikit osuneet oikean kohtaan naamaa. Martha Steward ei ehkä arvostaisi tätä kykyä, mutta minusta se on kullan arvoinen. Erityisesti jouluna.

Biisit fiilikseen s'il vous plait.

Edit. Ylläolevat videot nähtyäni (erityisesti ensimmäisen) minusta tuli yllättäen paarapapammpam-laulun symppaaja.

Suosittelen laittamaan tylsän hetken ratoksi 'Little drummer boy' hakusanaksi Youtubeen, ällistyttävää miten moni on laulun levyttänyt ja miten erilaisilla versioilla. Esimerkiksi Marlene Dietrich (saksaksi), Boney M, Faith Hill, Bob Dylan (äskettäin) ja niin edelleen. Kiinnostavaa.

Kaikenlaista hommaa

Käynnissä haastavan hauska kiireviikko, mukavia tilauksia jonottaa. Ohjelmassa on kaksi punaista silkkihuivia ihanan paksusta luksussilkistä (oikein odotan että pääsen maalaamaan ne), Glamoureita (neljä patalappua, Humphrey-pannumyssy ja kaksi Lauren-meikkilaukkua), kaksi jättikokoista Humphrey-pyyhettä, superhauska 3,7 metrinen pinkki Sitrus-liina (oikein kunnon hotpink, hedelmissä purppuraa, voimakasta sinistä, oranssia, ah!) ja lisäksi kiinnostavia vaatetuskangaskokeiluja. Jossakin välissä pitäisi hoitaa joulumarkkinoita ja sopia tapaamisia. Arvatkaa vaan kuka hölkkää päässäni?

Sunnuntaina kävimme simpukkavieraiden kanssa kirppiskierroksella. Viimeiseksi tie vei Vallilan Valtteriin. Pahaa aavistamatta astuin ovesta sisään melkoiseen hellholeen (en ollut ennen paikassa käynyt). Hallin ilma oli kuumaa, sakeaa, kosteaa ja tunkkaista, ihmisiä oli niin paljon että väki kuljetti massana. Onnekseni pääsin linkoutumaan sivuovesta ulos. Rauhassa en saanut kuitenkaan odotella, minulle yritettiin kaupata yhtä sun toista mikätintä. Uutterin kaupparatsu oli venäläinen mies joka yritti myydä kiikareita. Hän esitteli niitä tarkoin ja huolella, varsin hämärästi lähikontaktissa, hinta oli 300 euroa. Sanoin etten tarvitse kiikareita ja hinta laski 280 euroon. Seuraavan 15 minuutin aikana kiikarit pyörivät miehen käsissä, hyviä puolia esiteltiin sitkeästi uudelleen ja uudelleen, suojaläppiä läpsäyteltiin auki ja kiinni, hinta laski laskemistaan. Lopulta se oli enää 20 euroa. Olisin varmaan sillä hinnalla ostanut jos en olisi ollut jo niin tuhannen päreinä.

Ihan näin en ajatellut hoitaa joulumarkkinointiani.

Yritän välttää myös tällaista taktiikkaa

Perhanan Pelle Hermanni

Olemme lähdössä serkun häihin. On kiire, tietenkin. Samaan aikaan silitellään, kuivataan hiuksia, etsitään tavaraa, kirjoitellaan kortteja, tsekataan bussiaikatauluja, etsitään ehjiä sukkahousuja, jne. Mies Belgiasta istuu kaikessa rauhassa aamupalapöydässä härdellin keskellä, vitsailee Mamán kanssa (joka ei kuule, tai ehdi kuunnella), suihkussa käymättä, vaatteet katsomatta.

Jostain syystä aina kun minulla on kiire, alkaa päässäni soimaan kiihtyvää vauhtia Pelle Hermannin tunnari. Siis aina ja päättymättä. Niin ärsyttävää. Ei voi pysäyttää vaikka yrittää.

Näihin tunnelmiin täältä.


Edit. Reiluuden nimessä on kerrottava että belgialainen mies oli valmiina lähtöön kun minä vasta väsäsin hiuksiani ylös. Häneltä jää väliin kaikki se kouhkaaminen ja juoksentelu. Tehokkaasti käytettyä rutiininomaista aikaa. Näin se lopulta yleensä käy.