Kielistä ja lokeroista

Olen huomannut että aivoissani on tallelokeroita erilaisille asioille. Joskus lokerot ovat rajallisia ja täyttyvät. Jos lokeroon tunkee lisää infoa, alkaa joku jossain kohdassa vuotaa vanhaa tietoa ulos. Olen myös huomannut että tällaisissa tilanteissa lokeron nurkkiin voi muodostua salalokeroita joiden olemassaolosta en ole tietoinen, saati sitten että pääsisin niitä tahdosta avaamaan. Konkereettisin lokeroesimerkki on pääni kielilokero, sinne mahtuu vain tietyn kerran kieltä.

Asustelin Ecuadorissa marraskuusta toukokuuhun yhdeksänkymmenluvun puolivälissä. Ensimmäiset kaksi ja puoli kuukautta opiskelin espanjaa päivittäin yksityisopettajan kanssa (maksoi peräti dollarin tunti). Oli huikaisevaa miten kivasti ja nopeasti voi kieltä oppia opettajan avulla jonka kanssa ei jaa yhteistä kieltä. Loppuajan kiertelin maata, muistan vieläkin hetken jolloin keskustelin Galapagossaarilla oppaan kanssa kilpikonnien lisääntymisestä espanjaksi ja tajusin että kappas, tosiaan osaan puhua tätä kieltä. Sen reissun jälkeen ei espanjan kielellä ole ollut juuri käyttöä ja niinpä taito on vajunut ikävästi unholaan.

Muutettuani Belgiaan aloitin opiskelemaan ranskaa. Ja kas, ihan tyhjästä mieleeni pulppusi espanjankielisiä sanoja. En todella ollut muistanut niitä ennenkuin ranskan kieli avasi salalokeroiden lukot. Sittemmin ranskalaiset sanat peittosivat espanjalaiset, nyt en tiedä ovatko espanjalaiset kadonneet kokonaan, vai läimineet salakokeron ovet takaisin kiinni, kyykkivät siellä hissukseen piilossa, odottavat toista herätyksen hetkeä.

Kun aloitin opiskelemaan Hollantia, sekoitin kokonaan ruotsin kielen. Kummassakin kielessä on hyvin paljon yhteisiä sanoja, vielä enemmän sanoja jotka ovat hiukan erilaisia mutta samaa tarkoittavia ja lisämausteena ovelia sanoja jotka kirjoitetaan samoin mutta tarkoittavat jotain ihan muuta. Hollantia opiskelin 20 tuntia viikossa vuoden ajan ja kielivarastoni täyttyi siitä. Ruotsi katosi kokonaan. Tavatessani ruotsalaisia ihmisiä menin ihan mykäksi, mitään ei tullut mieleen. Paitsi tack, tyvärr ja jag har ont i halsen. Kummallinen tunne, muu oli aivan kaikuvaa autiota.

Nyt olen taas sekamaastossa. Helsingissä asuminen on tietenkin tuonut ruotsin kieltä eteeni päivittäin ja salalokeroiden ovia on auennut, muisti virkistynyt. Kotikielenä meillä on nyt englanti ja suomi (englannin ja hollannin asemasta) ja hollanti alkaa harmikseni ruostua ruostumistaan. Nyt kun puhun appivanhempieni kanssa sekoitan suvereenisti hollantia ja ruotsia, monesti en edes miettimällä ole varma kumpaanko kieleen käyttämäni sana kuuluukaan. Puhun hövelisti hollia, tai ruotsintia.

Luen paljon kirjoja englanniksi. Totuin siihen Belgiassa pikkuhiljaa ja ilokseni opin ajan myötä lukemaan niin ettei minun enää tarvitse kääntää lukemaani, se menee 'simultaanisti' ymmärrykseen. Kyvystä on hyötyä täällä Suomessakin, jos Helsingin kirjastoista haluaa saada käsiinsä jonkin uutuuskirjan saa sitä odottaa kuukausia, pääsee jonoon numeroksi 189 ja kirjoja on 15 kpl. Mutta sama kirja englanniksi löytyy yleensä heti, tai on jonossa numerolla kolme. Niinpä luen tälläkin paljon englannin kielellä. Kielilokeroni toimii tässä kohti niin että ymmärrän lukiessani hirveän paljon sanoja, synonyymejä, joita en puhuttuna muistaisi käyttää, minusta se on metkaa.

Kaikki tämä englanti luettuna ja kotikielenä, on selkeästi köyhdyttänyt suomen kielen sanavarastoani. Lisäksi huomasin että minun piti todella miettiä sanajärjestystä kun aloin kirjoittamaan tähän blogiin. Käytän edelleenkin usein 'omia järjestyksiä', mutta alkuun kirjoitin kummallisia englantisanajärjestyksiä.

Savolaisena rakastan savon murretta sen runsautensa vuoksi, asioita kuvaavia sanoja riittää kirjaimellisesti loputtomiin, kertoja voi tarjoilla lauseessa aivan omia kuvailevia sanoja ja kuulija ymmärtää sen koska sana vaan kuvaa niin hyvin asiaa (ajattele esimerkiksi vaikka sanoja mylliäinen ja vöyhkä, savolaiselle nämä synnyttävät heti kuvan ja tunnetilan, mitenkähän on ei-savolaisilla?). Eikä synonyymeissä ja kuvailuissa säästellä ikinä. En millän haluaisi kadottaa tätä kykyä ja kielen rikkautta, haluan pitää kaikki synonyymini. Siksi olen ottanut itselleni säännön että nykyisin luen joka toisen kirjan englanniksi ja joka toisen suomeksi. Toivon että puntit tasaantuvat ja saan rikkauksia molemmista. Tai sitten käy niin että kielilokeroni on täysi ja saan molemmista vain välttämättömimmän. Rikkaudet kohisevat sihdistä ulos.

Kielikuva

Olen varmasti kirjoittanut jo useinkin että pidän englantilaista dekkareista. Luin juuri erästä Reginald Hillin kirjaa, Dalziel-Pascoe-sellaista ja ilahduin uudelleen ja uudelleen kielikuvista, kuten aina. Erästä naista Dalziel kuvasi näin: "Kuin tulikuuma hillomunkki, joka on juuri nostettu kattilasta ja pyöritetty sokerissa. Ihana." Kuvailisipa minua joku joskus näin, paras kohteliaisuus ikinä minusta.

Sitten minun on koko päivän tehnyt mieli kuumantuoretta hillomunkkia (sitä leivonnaista siis)...

Ramotswe, hämähäkit ja Afrikka

Kiireeni on mukahellittänyt. Sain Japanin malliston tehtyä, kuvautettua, katalogitettua ja painatettua (aaaah). Nyt minulla on kokonainen kuukausi aikaa saada näyttely valmiiksi. Kuukausi tuntuu kovin pitkältä ajalta, vaika tietenkään se ei sitä ole, ja järisyttävä kiire siintää tulevaisuudessa. Siitä huolimatta minulla on mielestäni aikaa ottaa rennosti nyt. Ainakin muutama päivä. Pitäähän akut ladata, kerätä pähkinät talven varalle, voimistaa energiatasot.

Aloitin viettämällä erityisen laiskan sohvapäivän katsomalla läpi kaikki tallennetut Mma Ramotswet. Pidin niistä kovasti, erityisesti koska sain katsoa kaikki putkeen, pääsin mukavaan Ramotswe-flowhun. Botswanan maisemat ja kaupunki (siis se osa joka oli päässyt filmille) näyttivät kauniille ja kutsuville. Värit ihanille. Olisipa ihana käydä visiitillä.

Sain hauskan muistuman Belgiasta jossa opiskelin yhden vuoden hollannin kieltä muiden maahanmuuttajien kera. Erityisesti nuoreen naiseen nimeltä Happy joka oli kotoisin Botswanasta ja puhui juuri samanlaista englantia kuin ramotswen näyttelijät. Hidasta ja jollain lailla liioteltua. Hänen piirteensäkin olivat varmaan hyvin Botswanalaiset koska monilla sivunäyttelijöillä oli samat uljaat korkeat poskipäät ja kauniit leveät viirut silmät. Minulle oli kurssilla ällistys että sellaista englantia puhutaan oikeasti, virallisena kielenä. Luulin ensin että se oli vain Happyn oma tapa puhua. Kuulostaa hauskalta minusta.

Minulla on aivan hölmö fobia, hämähäkit. Tiedän että se on hölmöä mutta mikäs teet. Tiedän myös etten ole ainoa naisihminen joka kärsii samasta hölmöydestä. Muun muassa ystäväni H, joka siitä huolimatta lähti Beniniin muutamaksi kuukaudeksi kirjaamaan ylös Beninin alkuperäiskieltä jolla ei vielä ollut kirjoitusasua. (Neiti H on kielitieteilijä, ja tulvillaan mielenkiintoista tietoa kielien kehityksistä*). H oli varannut mukaansa kaksi paria kenkiä, toiset käyttöön ja toiset sitä varten että niillä olisi hyvä listiä suuremmatkin hämähäkit. Sattuipa sitten eräänä päivänä että "suuri kamala panssarimainen hämähäkki" oli leiriytynyt juuri tappokenkien viereen, eikä uskallus riittänyt lähestyä niitä. H meni ulos hädissään hakemaan paikallisen ystävänsä apuun, naisihminen hänkin. Ystävä palasi salamana ulos huudon siivittämänä. Samaa kokeili muutama muukin nainen, samalla lopputuloksella. Lopulta paikalle haettiin mieshenkilö joka marssi huoneeseen murskasi otuksen paljaalla jalallaan ja poistui paikalta (täten tuli todistettua että fobia on todella yleismaailmallinen ja enimmäkseen naisväestöön pesiytynyt).

Tätä mietin aina kun ajattelen että olisipa kiva päästä esimerkiksi juuri Botswanaan.

Mutta tämän takia kestäisin hämähäkitkin.

*) Neiti H kävi juuri vierailulla luonamme, ja kertoi miten aakkosemme ovat alunperin muodostuneet. Esimerkiksi kirjain A on alunperin ollut tärkeä merkki jolla on merkitty kuinka monta härkää kenelläkin on. Aikojen saatossa merkki on kiepahtanyt toisin päin ja yksinkertaistunut. B puolestaan on ollut merkki taloista, sellaisista yhden huoneen savineliöstä jonka katolla on savimuurein reunustettu terssi. G merkki kamelista jne. Mielenkiintoista. Paljon terveisiä H:lle!

Sanoista joista

Jotkin sanat ovat kivoja. Niinkuin esimerkiksi teryleeni, tai kumpula, tai kompotti. Ne tuntuvat mukavilta suussa. Jotkin sanat eivät tunnu, vaikka ne merkitsisivätkin jotain kivaa, niinkuin rakas, tai kulta, kauhean kovia sanoja minusta. Hollanninkielinen sana schatje (rakas) on juuri ihanan pehmeä ja pyöreä oikeaan tarkoitukseen. Pidän sanasta heinä, se tuo ihanasti mieleen kultaisessa kesäillassa tuulen keinuttelemat timoteit. Tai höyhen, höyhenenkeveä sana. Kissa on niin kissa ja puuro niin puuro. Kuvitelkaa vain posket täyteen puuroa, sanoisitte että onpa puuro-olo suussa nyt.

Ennenkuin belgialainen mies opetteli suomea hän oli sitä mieltä että puolet sanoista suomalaiset keksivät ihan sinä paikassa, silleen tilanteeseen sopivilta kuulostavat sanat. En muista enää mitä niitä hänen mielestään oli, paitsi että varis oli nakki (minusta tosi osuvalta kuulostava sana, jos siis unohtaa oikean nakin), äkäinen ihminen 'rrakyyl' ja halittelua kaipaava 'pinupi' (nämä ovat edelleenkin meillä käytössä).

Mietin näitä sana-asioita kun paahdan työhuoneella töitä ja kuuntelen Radio rockia. Kanava on tosi äijäkanava ja puheet sanoineen monesti niiiin red neck. Mutta kun en jaksa poppia kuunnella niin paras valinta on Radio rockin musiikki, koetan feidata puheet vaikka välillä tökkiikin. Sitten mietin äijärokkisanoja ja sitä miten varhaisteininä kuuntelin Kissiä hurmiossa ilman aavistusta mitä sanat tarkoittavat. Onneksi.

Ja tästä mietin miten hullaannuin lukioaikoina Risto Rasan ja Lauri Viidan minimalistisiin runoihin, niissä vähillä sanoilla suuret tunnelmat. Jostain syystä (en tiedä yhtään miksi) muistan kaksi Risto Rasan runoa (jotka kyllä edelleenkin ilahduttavat):

Kuutamo.
Veden partaalla
istuu sammakko ja hieroo
rillejä hihaan.


--:--


Kun kissa tulee syömästä
ja nuolaisee minua poskeen,
ajattelen niitä sirkuslaisia,
jotka työntävät kasvonsa
leijonan kitaan;
senkin silakkasuu.

Suomi armas

Suomen kieli on kiinnostanut aivan uudella tavalla siitä lähtien kun belgialainen mies alkoi opiskella suomea. Olin yllättäen aivan neuvoton kysymyksien edessä, jouduin jatkuvasti vastaamaan "Jaa-a, en tiedä miksi, mutta näin se vaan on". Miksi esimerkiksi kivi-kiven ja rivi-rivin? Enpä osannut vastata, enkä ollut koskaan ennen edes huomannut miten kummallisia eroja taivutuksissa on. Kielitieteilijäystäväni Hanna osasi kertoa että kivi on vanha suomen kielen sana ja taipuu siitä syystä erilailla kuin uudet sanat. Eipä sitten kun ulkoa opettelemaan.

Kiintoisan seikan kertoi eräs Helsingin yliopiston suomen kielen opettaja. Kun suomea alettiin saattaa kirjoitettuun muotonsa, valittiin suorilta malliksi latina. Ja niin latinan kieliopin malliin alettin tumpata armasta suomea väkivalloin. Noin puolivälissä mahtityötä huomattiin että ei, ei se sittenkään kokonaan tähän muottiin, ei. Jävla Mikael, ei onnistu. Sen sijaan että olisivat aloitaneet alusta, päättivät pitää alkuhomman sellaisenaan, iso hommahan siinä jo olikin, ja tehdä loput sitten miten sattuu, ihan omana sekalaisena rakenteena. Ei siis ihme että kielioppi on paikoin epäloogista.

Mietityttää millainen on ollut suomen kieli ennen ruotsin kielen vaikutusta ja ennen kuin kirjoitus muutti sitä ratkaisevasti. Tiede-lehden artikkelista opin että suomen kielessä on ollut äänteitäkin joita ei enää ole. Esimerkiksi meillä on ollut käytössä äänne joka vastaa englannin kielen the-sanan alkutöhötystä. Tai äänne joka vastaa huolimatomasti lausutua g:tä. Vokaalitkin olivat eripituisia. Siitä huolimatta olisimme ymmärtäneet kieltä joskin emme kaikkia sanoja. Nyt minua kiinnostaisikin tietää mitä sanoja on hukkunut. Aijjai, että uteliaisuutta kutittaa*).

Internetin verkoista löysin muutamia; Väisä = aurausviitta (mutta millainen oli aurausviitta ja miksi siihen hommaan oli oma vaate?), Renka = harjanne ja Lodma/loima = painanne, laakso, joen mutka. Äiti sana oli ennen emo, mutta kristinusko pannasi sanan liian eläimellisenä. Hauskoja miehen nimiäkin löysin: Mielivalta, Mielenpito, Mielikko, Mielentoive, Mielitty. Nimistä löysin lisää, että suurin osa muinaissuomalaisista etunimistä olisi ollut yksiosaisia luonnonnimiä, kuten vaikkapa Hirvi, Kontio tai Tammi, lisäksi olisi esiintynyt myös noita kaksiosaisia Mielipäivä, Lempivalta. Ja että kristinusko tuli ja vei moiset nimet mennessään, korvasi tylsästi kristillisillä. (Mielivalta miekkonen mahtoi olla mukava mies ja Lempivalta kenties ison talon rautainen emäntä joka pientä vastasyntynyttä vauvaansa katsellen leperteli 'Emon pikku Hirvi se siinä').

Kas kun kadotin tämän kirjoituksen punaisen langan, mutta kielet ovat mielenkiintoisia ja omasta äidinkielestään olisi kiva tietää enemmän.

Vuonna 1957 muinaistieteellisien kaivauksien aikana Novgorodista löydettyt tuohikirje. Kirjoitus on kyrillisiä kirjaimia ja karjalan kieltä, pakanallinen loitsu tai kirous. Se on muinaisin teksti karjalan kielellä, joka on säilynyt tähän asti. Huvittavaa, että jonkun kirjoittama herjaus on sitten se vanhin ja arvokkain. Olikohan kyse rajakiistoista, lehmä harhaili naapurin kaalimalle?


*)Kirjastosta voisi lainata seuraavan kirjasarjan, olisi varmaan kiinnostava:
- Suomen sanojen alkuperä, etymologinen sanakirja 1 - 3 (käsittelee suomen kielen sanojen alkuperää ja lainautumista)
- Suomen kielen etymologinen sanakirja 1 - 7 (vrt. edellinen)
- Turunen, Aimo: Kalevalan sanat ja niiden taustat (Kalevalaan liittyvä sanasto selityksineen ja hyvää taustatietoa).