keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Suitsutusta kesälle

Olin mökkeilemässä viime viikon, oli ihanaa, tietenkin. Minunkaltaiselle lomailijalle mikään ilma ei ole huono, aina on kivaa. Minunkaltaisella tarkoitan siis persoonaa joka ei ihmeemmin puuhastele kesälomallaan. Vain ne pakolliset. Muuten istutaan terassilla ja katsellaan järvenselälle, luetaan kirjoja ketjussa ja keskitytään hyviin ruokiin ja juomiin. Telkkaria ei tule avattua, netti toimii niin hitaasti ettei tule surffailtuakaan. Kerran päivässä lampsitaan kävely mamán koiran kanssa. Sauna lämipiää jos saunan kaipuu ylittää lämmityslaiskuuden. Kutsutaan sellaisia ystäviä kylään jotka elelevät samalla kaavalla.

Pieni poikkeus puuhastelemattomuuteen oli mummitribuuttipäivä. Haravoin kaikki polut ("että on kiva kävellä paljain jaloin" "ja niin hyvää liikuntaakin se on") ja kitkin saraheinät jotka koettavat vallata alaa hiekkarannalta, haravoin kompostiin aaltojen hiekalle tuomat kuivat kaislat. Nämä puuhat olivat yksi miljoonista asioista jotka mummi hoiteli, hän nimittäin oli päinvastainen mökkeilijä kuin minä, tekemättä oli vaikea olla.

Mummilta olemme oppineet miljoonia viisauksia. Kuten esimerkiksi että huussiin on laitettava pintamaata, sellaista jossa on multaa, lehtiä, neulasia. Siinä on kuulemma juuri oikea bakteerikanta niin ettei huussi haise. Eikä ole haissut meillä koskaan. Mietin miten hirmuinen määrä tärkeää tietoa valuu hukkaan meidän uusavuttomien sormien lomasta. Tuollaista tuikitärkeää nippelitietoa joita on opittu oppimalla, sivusta seuraamalla, yhdessä puuhailemalla. Esmes pitkinä mökkikesinä.

Mummi ja ukki asustivat omassa rakennuksessaan kesät läpi ja minä sain olla heidän kanssaan ihanasti. Mamá ja isä kävivät töissä päiväsiltään mökiltä käsin. Niitä pitkiä lapsuuden kesiä. Mummi laittoi ihania oikeita mummiruokia ja soitti ruokakelloa kun ruoka oli valmis. Ukki jaksoi puuhastella lapsen tahtiin. Naapurin pystykorva hauskuutti joka ikinen päivä, seurasi kantapäillä tunneista toisiin, illalla komennettiin kotiin. Puolet päivästä meni järvessä. Eipä ihme että mökki kasvoi minuun kiinni tiukasti ja on edelleen se maailman paras paikka.

Maanantaina ahdisti tulla takaisin kaupunkiin, viihtyisin mielelläni mökillä vaikka ympäri vuoden. Mutta sitten lähdimme yömyöhän pyöräjuoksulenkille ja kaupunkiahdistus kaikkosi. Ilta tuoksui saapuvalle kesäyölle, lopuksi pysähdyimme uimaan. Kuu oli suuri persikka ja loi persikansävyisen maiseman, tuuli oli yltynyt myrskyäväksi, tuoksui merelle ja oli lämmin vaikka tuuli puhalsi silmät viiruiksi. Istuttiin pitkään hiekalla vaan maisemaa katsellen. Olipa hyvä olo.

Kesä on niin ihana.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Eksyneet näkevät unia

Sain ilokseni suuren kunnian saada (omasta pyynnöstäni) postissa Kirsti Ellilän uusi nuorten fantasiaromaani Eksyneet näkevät unia. Kirjan saajan tuli kirjoittaa kirjasta arvostelu. Varsinaista arvostelua tuskin osaan kirjoittaa mutta mielipiteeni mielelläni kerron. Pidin nimittäin kirjasta kovasti. Eräänä kiireisenä kesäkuisena pakkaamispäivänä ajattelin pitää minitauon ja lukaista pari sivua. Mutta kas siinä kävikin niin etten raaskinut laskea kirjaa kädestäni vaan jymähdin siihen sohvalle kunnes kirja tuli loppuun, en edes muistanut pakkaamista odottavia tavaroita.



Tarina kertoo nuoresta tytöstä jonka maahiset löysivät eksyneenä metsästä ja ottivat suojiinsa. Tyttö ei muista menneestä mitään, mutta silti entinen muistuttaa itsestään kummallisenä kaihon tunteena, selittämättöminä menneisyyden kuiskauksina, vuodesta toiseen. Tyttö sai nimekseen Nimetön, sillä saadakseen oikean maahisnimen ja tullakseen oikeaksi maahiseksi, olisi tytön unohdettava mennyt, otettava varjon maailma omakseen. Silloin hän myös lakkaisi näkemästä unia ja menettäisi kykynsä itkeä. Oli kuitenkin niin että niin kauan kuin kaiho seuraisi, joku kaipaisi tyttöä muualla eikä eläminen kokonaan maahisena onnistuisi. Vaikka muuten tyttö pitikin elämästään, kumma suru ei tuntunut koskaan kokonaan kaikkoavan.

Eräänä päivänä tytön rakas Tamir-ystävä tuo hänelle aarteen jonka oli löytänyt meren rannalta. Kauniin liekehtivän keltaisen kirjaillun silkkitakin. Takin joka vangitsee Nimettömän huomion saman tien. Ystävä tuo myös ehdotuksen että hän jäisi asumaan tytön kanssa jos tytöstä tulisi maahinen. On kuitenkin selvää että takki liittyy tytön menneisyyteen, se voimistaa kaihon tunnetta ja Nimetön päättää lähteä matkaan, selvittääkseen viimein menneisyytensä että voisi palata ystävänsä luo, vailla kaihon taakkaa.

Samaan aikaan maailmassa tapahtuu kummia muutoksia, ilmasto on muuttunut pimeämmäksi ja kylmäksi, luonto ei kanna ravintoa kuten ennen. Arvokas ruusunpunainen Orientian vuorisuolakin oli menettänyt hehkunsa ja muuttunut mustaksi. Nimetön tuntee että vastaus muutoksiin löytyy kenties sieltä maailmasta jonne hänen pitää mennä, hän päättää selvittää molemmat ongelmat jos suinkin pystyy. Ainakin tulla takaisin parhaansa yrittäneenä.

Tarina kertoo tytön matkasta maailmaan jossa ei muista koskaan käyneensä, se seuraa keltaisen silkkitakin viitoittamaa tietä, vaarallisiakin polkuja, tuntemattomissa paikoissa ja maisemissa. Eteen tulee mutkia ja pulmia, kummallisia otuksia ja eläjiä. Nimetön on kuitenkin sisukas ja Tamirin kuva mielessään hän porskuttaa eteenpäin mukanaan koiransa Jakob ja salaisena turvanaan Suojelus, hopeista hehkua luova hirvi.

Nimettömän tarina on kiehtova ja uudet maailmat kiinnostavia. Itsensä löytäminen ja menneisyytensä selvittäminen tärkeitä aiheita, uusien asioiden kohtaaminen ja kummaliset muut tiellä kulkijat. Luen rivien välistä viitteen ilmastonmuutokseen ja kuinka se johtuu siitä että ihmiset ovat onnettomia. Ahneus ja vallanhimo vienyt mennessään niin että tärkein on unohtunut, toisista välittäminen. Sydäntäni lämmitti tämä sanoma kovasti.

Mietin että tarinassa olisi ollut runsaasti aineksia kasvattaa sitä rönsyilevämmäksikin, minulle se loppui kerrassaan liian lyhyeen. Olisin viihtynyt pidempäänkin tarinoiden käänteissä, maahisten maailmassa, uusissa otuksissa ja toivoinkin sitä usein. Mieleeni hiipi tunne että ihan kuin Kirsti Ellilä ei olisi itse hoksannut miten kivaa ja kiinnostavaa kirjaa kirjotti, eikä suonut sille tarpeeksi aikaa ja hellää huomiota! Tai sitten kirjailijalla on hihassaan ässä ja tarina saa jatko-osia. Toivottavasti näin.

Seuraavaksi kirjan lukee serkkuni 11-vuotias tytäs, olen varma että kirja on hänelle hitti. Suosittelen lämpimästi saduista pitäville aikuisille ja nuorille.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Asettumista

Tänä aamuna ensimmäistä kertaa uudessa kodissa vanha Kuningatar Ytte kipusi sänkyyn anivarhaisesta alkaen puskemaan naamaa ja mouruamaan. Olin iloinen ja harmissani. Iloinen siksi että Kuningatar alkaa olla viimeinkin tottunut uuteen kotiin ja liikkuu siellä kuten entisessäkin. Harmissani siksi että olisin mieluusti nukkunut vielä muutaman tunnin.

Veikko, hiukkasen vähemmän vanha ja huomattavasti vähemmän kuningatar oli muutosta tohkeissaan. Sillä oli hauskaa, hyppi laatikoista toisiin, tarkisti kaapit ja komerot, nuuski jokaisen nurkan ja kulman moneen kertaan. Välillä se kävi nukkumassa tukkiunet joista se ei havahtunut kovimpaakaan ääneen. Mietittiin että sen pää on ylikuumentunut kaikista uusista hajuista ja äänistä. Kuningatar majoittui boksiinsa ja kävi ulkona vain syömässä ja vessassa. Vesi sille kannettiin boksin viereen ettei rouva kuivahtaisi. Mutta nyt molemmat ovat asettuneet uuteen kotiin, helpotus, sillä pelkäsin miten vanhukset jaksavat kaiken uuden.

Eilen iltauinnilta palatessamme olin niin iloinen että päätimme jäädä Laajasaloon (vielä ainakin toistaiseksi). Ajatuksissa oli isompi koti jossakin kauempana, mutta Laajasalosta raaskitti lähteä, meren ja luonnon ääreltä. Naapuritalon asunnon myynti-ilmoituksen huomasin vahingossa. Menin lähinnä uteliaisuudesta sitä katsomaan eräässä sunnuntainäytössä. Pian raahasin belgialaisen miehenkin katsomaan. Jotenkin paikka tuntui heti kodilta. Päätimme aivan puun takaa lykätä suurempaa muutosta ja tehdä nyt vain pieni. Hitsin hyvä päätös, oli niin kiva pyöräillä tuttuja kinttupolkuja viilenevässä illassa, paljain jaloin, hiukset valuen suolaista merivettä.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Uusi koti

Pitkästä aikaa jälleen. Tähän väliin on mahtunut töitä, nyrjähdys ja muutto. Muutto on iloista 30 asteen helteessä. Onneksi sentään laatikoiden ja huonekalujen kantamisen suoritti muuttofirma*. Eilen saimme viimeisetkin muuttolaatikot tyhjennetyiksi ja siivotuksi, ihanaa. Alkaa pikkuhiljaa tuntua kodilta. Mutta nyt alkaa se aikaavievin vaihe.

Muutto yllättää viimeistään sitten kun huomaa etteivät vanhat huonekalut, valaisimet ja maalaukset toimi uudessa kodissa. Verhotkin olivat liian lyhyet. Keittiöstä puuttuu juuri sellainen kaappi jota tarvittaisiin. Sekä aamiaispöytä. Olohuoneeseen sopisi kivasti kapea senkki. Uusi sohva on jo ostettu, mutta sitä joutuu odottamaan elokuun lopulle saakka. Uskaltaako ostaa senkkiä ennenkuin sohva on kotona. Entinen olohuoneen lamppu ei sovi uuteen huoneeseen, ja toiset lamput tarvitaan ruokapöydän päälle joka ei enää ole keittiössä. Asunnossa oleva kaunis ja siisti tapetti ei sovi huonekaluihimme ja se menee pakosta vaihtoon. Tarvitsemme siis kaikkea ennenmainittua (ja paljon muuta) lisää, se taas vaatii lukuisia tunteja jalkatyötä ja pähkäilyä. Ymmärrän hyvin miksi ihmiset palkkaavat sisustussuunnittelijoita, aikaa ja aivokapasiteettia säästyy. Hermojakin.

Positiivisia seikkoja uudesta kodista:
  1. Ikkunoista, kaikista ikkunoista, on ihanat näkymät (ehkä suurin syy miksi juuri tähän muutimme) (toisaalta kaikesta positiivisuudesta huolimatta se asettaa rajoituksia huonekalujen sijoitukselle koska yritämme saada ne niin että istujalla olisi kaikkein parhaimmat näkymät ulos. Sisutuksellisuudessa joutuu tekemään kompromisseja. Mutta kuinka paljon? Sitä yritämme päättää siiretelemällä huonekaluja edestakaisin).
  2. Roskiskatoksessa on energiajäteastiat. Tuntuu hyvältä huomata ettei kaatikselle enää menee juuri mitään.
  3. Koti on aivan mielettömän hyvässä kunnossa. Mikään ei ole likaista tai irvota mistään (vielä). Makuuhuoneen maalasimme uusiksi vain koska vaalea lila ei ollut oikein makuumme (uusi väri on murskattua vadelmaa ja kermaa).
  4. Vanhat kissarouvat selvisivät hengissä muutosta. He ovat jo täysin mukauttaneet rutiininsa tänne. Viileä laattalattia keittössä on heille helteellä helpotus.
  5. Olen aivan rakastunut keittökaappeihin jotka ovat jostain 60-luvulta. Ne on juuri maalatut ja puhtaat, ihanan tunnelmalliset ja jotenkin niin aidot. Keittiö oli toinen seikka johon oitis rakastuin. Ja matalampi tasokorkeus sopii 160cm pitkälle naisimmeiselle paljon nykyistä korkeampaa paremmin.
  6. Vaatehuone on jättimäinen.
Tänään matkaan Etolaan hakemaan lisää säilytyslaatikoita ja hengareita. Siistin viimeisetkin tavaramurut. Sitten hengähdän loppupäivän. Huomenna jatkuu työt jotka ovat muuton aikana päässeet kasautumaan. Jossain vaiheessa viikkoa pitäisi käydä huonekalukaupoissa. Ensi viikolla toivon kovasti ehtiväni lomalle ja mökille. Päätän raporttini täältä tähän.

*) Jos tarvitsette muuttoapua Helsingissä voin erityisen lämpimästi suositella muuttofirmaa nimeltä Ja-Ki. Kaikki neljä miestä olivat mukavia, jutut hauskoja, tunnelma rento ja letkeä. Palvelu oli erinomainen, jokaikinen laatikko tarkastettin, vietiin oikeaan huoneeseen ja asteltiin niin että ne on mahdollisimman helppo purkaa. Siinä sivussa käännettiin ruokapöytäkin oikein päin oikealle paikalleen. Lisäksi kaikki sujui ällistyttävän nopeasti vaikka maksu on tuntivelotteinen.