Keittokirjoista

Rakastan keittokirjoja. Anteeksi noin voimakas ilmaus, mutta keittokirjoja on ihana lukea (montakohan kertaa tämän olen tänne kirjoittanut). Niiden mukana pääsee päässään jonnekin muualle, toisiin kulttuureihin ja maailmoihin. Saa suunnitella ja kuvitella, maistaa kuvittelusuussa makuja, sitten oikeasti kädet kiinni ruokiin. Kokkailukin on kivaa. Se elvytetty harrastukseni siis. Viime ajat kiire on kuristanut jopa ruoanlaittoaikaa, ollaan menty maailan tylsimmällä salaattilinjalla, pah. Mutta tänään oli pitkästä aikaa hiukkasen ylimääräistä aikaa selailla keittokirjapinkkoja ja suunnitella tulevia herkkuja. Olipa kivaa.

Muistattekos kun hommasin nämä uudet kun otin haasteekseni oppia Kokkaamaan Hyvin Intialaisittain?

Viime kuukausina olen keitellyt miltei kaikki (etenkin lihaisat) ruokalajit oikealla olevasta Madhur Jaffreyn kirjasta Indian Cooking (huomattavasti kiintoisampi versio siitä alkuperäisestä kirjastani jonka reseptit on miltei kaikki testattu nekin). Paljon vaihtelevampia reseptejä, tuo alkuperäiseni oli ilmeisesti jotenkin englannistettu versio. Aloitin Madhurin kirjasta koska se oli selkein ja helpoin lähestyä (lue länsimaisin). Yksi resepti/sivu, paljon kuvia annoksista. Kiva huomata että eri kirjailijalla on omia mieltymyksiä, Madhur ei esimerkiksi käytä koskaan gheetä, lisäksi harvoissa ruokalajeissa on kastikemaisia herkkuja, noita ns. kuivempia versioita kuten viimeiseksi postaamani Vindaloo. Tätä kastike vs. kuivempi sapuska eroa olen mittinyt paljon koska esimerkiksi miltei kaikki Namaskaarin ruoat ovat hyvinkin kastikemaisia. Onko kyse siitä mistäpäin Intiaa Namaskaarin reseptit tulevat, vai onko tässä lisätty kastiketta suomalaiseen makuun? (Sivumennen sanoen en ole koskaan pettynyt Namaskaarissa).

Keskimmäinen kirja, Christinen Manfieldin Tasting India,  on huikaiseva. Miltei puolet kirjasta on kiinnostavia kuvia ja tietoa Intian eri osista, niiden kulttuureista, tavoista ja keittiöistä. Olen juuri nyt siirtynyt tähän  kirjaan ja tehnyt kaksi reseptiä, lisäksi lukenut infoa pari lukua (ei ole ollut aikaa enempään, harmillista). Kirja esittelee kattavasti eri maanosien annokset ja sen mitä yhtäaikaa ruokapöydästä voi löytyä,  mukana paljon kasvisruokia ja jälkkäreitäkin. Tästä kirjasta seuraa lisää myöhemin, mutta jos mietitte intialaisen keittökirjan ostamista, suosittelen ehdottomasti tätä (olen itse ainakin ihan pähkinöinä). 

Viimeisintä, eli tuota vasemmanpuoleista Pupesh Pantin Indiaa, en ole kuin silmäillyt. Se on selkeästi haastavin, kuten tiesin jo etukäteen. Kuvia on vain vähän ja reseptejä vaikuttaisi olevan tuhansia. Mausteseoksia löytyy sivutolkulla. Lukuisia variaatioita tietyistä annoksista. Jos olisin intialainen, tämä kirja olisi varmaan se paras tietokirja muuttaessani lapsuuskotoa omaan keittiööni, mutta vihreänä aloittelijana lähestyn sitä vähän hirvittyneenä, varovan kierrellen. Ajattelen että parempi harjoitella ensin helpommilla opuksilla. Minulla on tunne että viimeisin kirja on kuin palkinto kaikesta opettelusta ja kokeilusta :)

Muutama asia joka intialaisessa ruoassa häkellyttää. Mausteita laitetaan ruokaan hurjia määriä, mittaillaan ruokalusikoilla, heitellään mukaan kokonaisia valkosipuleita ja chilejä. Mutta lopputulos ei ole mitenkään älyttömän mausteinen, eikä missään nimessä ylimaustettu. Jos samat mausteet huitelisi johonkin suomalaiseen sapuskaan heittyisi vesilintu sillä alle aikayksikön. Toinen mykistävä asia on että lukuisa kastike syntyy sipulista. Sitä haudutellaan, keitellään ja mörssäillään jollakin blenderivehkeellä tasaiseksi kastiksi.  Jännä ajatus etä sipuli onkin tavallaan suurus. Ja että se toimii siinä hommassa niin hyvin. Kaikki testatut sipulikastikesysteemit ovat vieneet kielen mennessään. ja tietysti vielä se seikka että jugurtilla saa lihat niin ihmeellisen mureiksi.

Mitä haluaisin vielä tietää? Haluaisin päästä kärpäseksi katossa intialaiseen peruskotikeittiöön ja tsekkailla interiöörin ja välineet. Millaisissa pannuissa herkut keitellään. Ne otteet jotka ovat sytyneet vuosien kokkailuista, sellaiset nopsat kädet ja eleet (varmasti erit kuin meillä). Haluaisin nähdä normiperheen ruokapöydän astioineen ja ruokalajineen. Mitä intialainen tekee niille kokonaisille mausteille joita ruoassa on, kuten kardemummapalot ja kokonaiset neilikat. Poimiiko äittee ne pois ennen tarjoilua, syljeksitäänkö lautasen reunalle kesken ruokailun, pureksitaanko stoalaisesti, vai nielaistaanko muina miehinä kokonaisena? Kasvatetaanko korianteria jättisatseissa takapihoilla? Mitä intialaiset syö aamupalalla? Ja hitsi vieköön haluaisin todella tietää miten ne siellä Namaskaarissa keittää sen maailmojen taivaita hipovan kardemummkahvin.

Kirjakrapula (jota haluan lisää)

Belgialainen mies on kotivisiitillään, lähti torstaina ja palaa pian. Varustauduin tyttöjen viikonloppuun, siis minä ja kissa, huolellisesti. Päätin tehdä vain ja ainoastaan tyttömäisiä juttuja, esimerkiksi ostin Anttilasta kaksi ihmissuhdeleffaa (Kuninkaan puhe ja ..köh... Pikkunaisia...), jotka saan nyt katsoa ilman vierestä kuuluvia tuskaisia äännähdyksiä ja huokailuja. Ostin myös ihmissuhdekirjan koska saan lukea keskeytyksettä niin kauan kuin haluan, kukaan ei katkaise keskittymistäni jollakin kysymyksellä tai (kauhistus) keskustelulla. Ostin sushia (jonka jaoin überonnellisen kissan kanssa). Ja salmiakkisuklaata. Olin aika innostunut tästä vapaaviikonlopusta. Huvitti, sillä mielessäni ei käväissytkään lähteä ulos iltamaailmaan viettämään humuista tyttöjen iltaa. Ajatuksissani siinsi vain pyjamabileet omissa oloissani.

Kivaa onkin ollut mutta istun nyt toista päivää puotilikkana Kraftissa ja kärsin tyttöviikonlopun seurauksista. Kirja jonka ostin oli Piiat. Ja se osoittautuikin sellaiseksi jota ei voikaan laskea kädestä. Niinpä kaksi yötä on nyt mennyt neljän tunnin yöunilla. Nyt on niin vaikea pitää silmät auki, olla ajan ja ajatuksen tasalla. Niinpä niin, vedin kirjaöverit. Ja voi kun se oli ihanaa.

Kathryn Socketin kirjoittama Piiat kertoo Mississipin rotuerottelukysymyksistä ja etelävaltioiden naisista, seurapiirirouvat ja heidän palvelijansa. Tarinaa kerrotaan kolmen eri henkilön suulla. Olen huono kertomaan kirjoista, enkä nytkään osaa oikein sanoa miksi koukutuin niin. Kirja on mukavasti kirjoitettu, viihdyttävä, mutta jotenkin enemmän. En ikinä millään haluaisi käyttää minua suuresti ärsyttävää termiä elämän makuinen mutta en tiedä kuinka muutenkaan kirjaa kuvaisi. Kohtalot ovat vaikeita mutta kauheuksilla ei mässäillä, tarinassa on hyvikset mutta niilläkään ei ylihehkutella, pahikset on pahiksia mutta nekin aikakautensa uhreja. On kiehtovaa sukeltaa aivan toiseen maailmaan ja ihmetellä miten niin äskettäin voi olla ollut tuollaista. Kivan alleviivaamatta on kuvattu miten tiukkasääntöisessä yhteiskunnassa löytyy loukkuunjääjiä jokaisessa yhteiskuntaluokassa, jopa niissä etuoikeutetuissa (kovin olivat rajoitetut mahdollisuudet etelävaltioiden naisilla). Ystävyyden merkitys ja se miten jokainen selviää parhaansa mukaan keräämällä ne omat kultahippunsa puitteista huolimatta. Merkittävät suhteet mustien lastenhoitajien ja valkoisten lasten kanssa ja miten side vääjäämättä katkeaa eri leireihin. Hyvän mielen kirja vahvoista naisista. Suosittelen lukemaan itse, vaikka tämä selostukseni ei ketään vakuuttanutkaan.

Varasin oitis kirjastosta kirjan englantilaisen version, haluan kuulla alkuperäismurteet. Leffakin olisi olemassa jo, mutta sen katsomiseen pitää tarinaa varmaan unohtaa jonkin verran, muuten koko elokuva menee pilalle vertaillessa.

Onneksi minulla on toinenkin herkkukirja Nicole Kraussin The History of Love, joka on kännetty myös suomeksi. Aloitin sitä jo ja vaikuttaa hyvin lupaavalta. Saan siis valvoa vielä ensi yönkin. Kun belgialainen mies palaa kotiin häntä on vastassa pussisilmäinen nuutunut tyttöviikonlopun uhri. Mutta ah niin ihanasti rentoutunut ja henkiset (tyttö)akkunsa ladanut.

Eksyneet näkevät unia

Sain ilokseni suuren kunnian saada (omasta pyynnöstäni) postissa Kirsti Ellilän uusi nuorten fantasiaromaani Eksyneet näkevät unia. Kirjan saajan tuli kirjoittaa kirjasta arvostelu. Varsinaista arvostelua tuskin osaan kirjoittaa mutta mielipiteeni mielelläni kerron. Pidin nimittäin kirjasta kovasti. Eräänä kiireisenä kesäkuisena pakkaamispäivänä ajattelin pitää minitauon ja lukaista pari sivua. Mutta kas siinä kävikin niin etten raaskinut laskea kirjaa kädestäni vaan jymähdin siihen sohvalle kunnes kirja tuli loppuun, en edes muistanut pakkaamista odottavia tavaroita.

Tarina kertoo nuoresta tytöstä jonka maahiset löysivät eksyneenä metsästä ja ottivat suojiinsa. Tyttö ei muista menneestä mitään, mutta silti entinen muistuttaa itsestään kummallisenä kaihon tunteena, selittämättöminä menneisyyden kuiskauksina, vuodesta toiseen. Tyttö sai nimekseen Nimetön, sillä saadakseen oikean maahisnimen ja tullakseen oikeaksi maahiseksi, olisi tytön unohdettava mennyt, otettava varjon maailma omakseen. Silloin hän myös lakkaisi näkemästä unia ja menettäisi kykynsä itkeä. Oli kuitenkin niin että niin kauan kuin kaiho seuraisi, joku kaipaisi tyttöä muualla eikä eläminen kokonaan maahisena onnistuisi. Vaikka muuten tyttö pitikin elämästään, kumma suru ei tuntunut koskaan kokonaan kaikkoavan.

Eräänä päivänä tytön rakas Tamir-ystävä tuo hänelle aarteen jonka oli löytänyt meren rannalta. Kauniin liekehtivän keltaisen kirjaillun silkkitakin. Takin joka vangitsee Nimettömän huomion saman tien. Ystävä tuo myös ehdotuksen että hän jäisi asumaan tytön kanssa jos tytöstä tulisi maahinen. On kuitenkin selvää että takki liittyy tytön menneisyyteen, se voimistaa kaihon tunnetta ja Nimetön päättää lähteä matkaan, selvittääkseen viimein menneisyytensä että voisi palata ystävänsä luo, vailla kaihon taakkaa.

Samaan aikaan maailmassa tapahtuu kummia muutoksia, ilmasto on muuttunut pimeämmäksi ja kylmäksi, luonto ei kanna ravintoa kuten ennen. Arvokas ruusunpunainen Orientian vuorisuolakin oli menettänyt hehkunsa ja muuttunut mustaksi. Nimetön tuntee että vastaus muutoksiin löytyy kenties sieltä maailmasta jonne hänen pitää mennä, hän päättää selvittää molemmat ongelmat jos suinkin pystyy. Ainakin tulla takaisin parhaansa yrittäneenä.

Tarina kertoo tytön matkasta maailmaan jossa ei muista koskaan käyneensä, se seuraa keltaisen silkkitakin viitoittamaa tietä, vaarallisiakin polkuja, tuntemattomissa paikoissa ja maisemissa. Eteen tulee mutkia ja pulmia, kummallisia otuksia ja eläjiä. Nimetön on kuitenkin sisukas ja Tamirin kuva mielessään hän porskuttaa eteenpäin mukanaan koiransa Jakob ja salaisena turvanaan Suojelus, hopeista hehkua luova hirvi.

Nimettömän tarina on kiehtova ja uudet maailmat kiinnostavia. Itsensä löytäminen ja menneisyytensä selvittäminen tärkeitä aiheita, uusien asioiden kohtaaminen ja kummaliset muut tiellä kulkijat. Luen rivien välistä viitteen ilmastonmuutokseen ja kuinka se johtuu siitä että ihmiset ovat onnettomia. Ahneus ja vallanhimo vienyt mennessään niin että tärkein on unohtunut, toisista välittäminen. Sydäntäni lämmitti tämä sanoma kovasti.

Mietin että tarinassa olisi ollut runsaasti aineksia kasvattaa sitä rönsyilevämmäksikin, minulle se loppui kerrassaan liian lyhyeen. Olisin viihtynyt pidempäänkin tarinoiden käänteissä, maahisten maailmassa, uusissa otuksissa ja toivoinkin sitä usein. Mieleeni hiipi tunne että ihan kuin Kirsti Ellilä ei olisi itse hoksannut miten kivaa ja kiinnostavaa kirjaa kirjotti, eikä suonut sille tarpeeksi aikaa ja hellää huomiota! Tai sitten kirjailijalla on hihassaan ässä ja tarina saa jatko-osia. Toivottavasti näin.

Seuraavaksi kirjan lukee serkkuni 11-vuotias tytäs, olen varma että kirja on hänelle hitti. Suosittelen lämpimästi saduista pitäville aikuisille ja nuorille.

Ankeutta pikana

Edellisessä postauksessa kirjoitin Vikas Swarupin kirjasta Six Suspects. Melkoista lukuelämyskyyditystä sanosin. Kun suomalaiset kirjat usein (harras mielipiteeni) makaavat rähmällään ankeudessa ja kurjuudessa niin että seuraavat tapahtumat vievät vääjäämättä vielä enemmän ankeuteen, tämä kirja tekee saman mutta aivan järisyttävällä temmolla. Minulle tulee olo että juuri näin Intiassa, kaikki kuhisee ja tapahtuu kiireemmin, ärsykkeitä, värejä, meteliä, hajuja ja tungosta enemmän kuin ikinä haluaisi kerralla. Jokseenkin mielenkiintoista että kurjuuskin kirjallisuudessa menee samaa tahtia. Suomikirjojen kulku on kovin suomalainen, hidasta, yksinäistä ja jäyhää. Hauska ajatella että Vikasin kirja on ikääkuin vastine muunnettuna kulttuuriinsa.

Kirjan takakannessa paljastetaan että eräs henkilö ammutaan juhlissa. Ja että epäiltyjä ampujia on kuusi. Kirja kertoo näiden kuuden henkilön h-hetkeen vievistä teistä (olen jo loppusuoralla kirjaa eikä ammuttua ole vielä ammuttu). Jokainen epäilty koettaa kovasti parantaa oman elämänsä laatua joutuen kuitenkin vain kauheuksista kamalampiin, yleensä toisten ihmisten huijaamina, hyväksikäyttäminä, tai pahoinpiteleminä. Osa heistä on yksinkertaisia ihmisiä jotka haluaisivat esimerkiksi vaimon, osa taas suuria häikäilemättömiä vaikuttajia jotka tapattavat ihmisitä oikealta ja vasemmalta. Jokaisen osalla on uskomattomia onnenpotkuja joiden aikana mieli rentoutuu että viimein jotain hyvääkin, mutta helpotusta kestää vain lyhyen hetken koska onnesta suistutaan entistä huonompiin olosuhteisiin. En pysty lukemaan montaa sivua ilman että ahdistun. Kuitenkin jatkan lukemista koska Intian elämä kaikessa kauheudessa kiinnostaa. Näin kaukaa. Kulissien takainen Intia. Kärjistettynä.



Sivumennen selvisi että sama kirjailija kirjoittu myös Slummien miljonäärin, en vaan enää muistanut nimeä. Se kirjakin oli aika ankea mutta kuitenkin ihana. Ehkä ihanuus paljastuu vielä tässäkin kirjassa.

Paranormaalisti söpö kirja

Tykkään lukea dekkareita. Erityisesti englantilaisia, skandinaavisia, tai muita eurooppalaisia. Amerikkalaiset ovat monesti liian raflaavia makuuni. Minusta on mainiota että dekkarit lasketaan nykyisin laatukirjallisuudeksi ja uusia kirjailijoita putkahtaa uutterasti esille. Viikonloppuna päätin tervehdyttää itseäni, makoilla sohvalla lukien kirjoja, juoden kuppikaupalla vahvaa hunajateetä, syödä valkosipulia silläkin uhalla että menen keskiviikona hammaslääkärille.

Tiedättehän sellaisia kirjoja joissa on jokin kirjoitustyyli, tai aihe, mukana ihan sen takia että se myy? Niinkuin esimerkiksi jotkin naisille suunnatut kirjat joissa sankaritar on söpösti höpsö ja hänelle sattuu koko ajan hupaisia kömmähdyksiä ja noloja tilanteita. Näistä selvitään kuitenkin hämmentyneellä naurulla ja lopussa kiitos seisoo, hän saa työpaikan/miehen/elämän jonka halusi, yleensä jonkin pätevän kaunottaren edestä, ihan siksi kun oli niin lämmin ja inhimillinen persoona. Toinen joka myy on seksi. En vastusta seksiä kirjallisuudessa mutta silloin kun se on kummasti liimattu kirjaan, jotenkin tarinan kulkuun kuulumattoman kömpelösti, siksi vain että seksiä pitää olla, minua tökkii.

Dekkarimuoti on tuonut mukanaan kummajaisia, ns. naisten dekkareita. Ne ovat minun makuuni aivan hirvittäviä. Niissä dekkaritar on juuri tuollainen herttainen hömpsä, hän joutuu koko ajan hassunkiperiin tilanteisiin, miltei-menettää henkensä ainakin neljä kertaa, ja mukaan on ympätty epäaito romanttinen tarina ainakin yhdellä seksikohtauksella. Perjantaina kirjastosta haetussa kasassa oli kaksi tällaista kammotusta*. Jonkin aika sitten kirjastokasasta löytyi myös kummallinen kirja joka alkoi normidekkarina mutta pian sankari levitti hämähäkkiverkon, joka olikin joku telepaattinen ympäristön kuuntelemiseen kehitetty paranormaali kyky. Kaikki kolme jäivät kiireesti kesken. Kirjan kansi ei vihjaissut että tartuin tällaisiin mutaatioihin, joissa kaikki genre on puserrettu samaan sörsselieihin, luulin ottaneeni mukaan aivan normidekkareita. Sinällään minusta on ihanaa että erilaisia kirjoja löytyy moneen makuun, mutta haluaisin selkeän etiketin. Kansikuvissa voisi olla esimerkiksi Harlekiinimainen yltiöromanttinen kuvitus. Takakansitekstissä mainittu että nyt tarjoillaan paranormaalia teille.

Tämä olisi erityisen hyvä kansikuva em. kirjoille.

*) Tarkoitukseni oli esitellä teille kirjat nimellä, mutta vein ne työmatkalla kirjastoon, enkä kirjoittanut nimiä ylös. Miten nämä minun tekstit jäävät aina viitevajaiksi...

Lomakirjoja

Sain pukin kontista uusimman kirjan Henning Mankellin Wallander-sarjasta. Se oli kiva lukea, tiivistä hyvää tekstiä, taustatutkimusta tehty hartaudella, normi-Mankellia siis. Minua huvitti kirjan loppu, siinä varmistettiin lyhyesti ja kuivasti ettei Wallandereita enää tule*.

Olen lukenut usein miten Mankellilta pyydettiin jatkuvalla syötöllä uutta Wallanderia. Mutta kun kirjailijaa ei huvittanut. Hän oli siirtynyt 'vakavammin otettaviin' genreihin, ja kirjoittanut useita poliittis-yhteiskunnallisia romaaneja, monesta näkökulmasta ja aikakaudesta. Ilmeisesti hyvin sydäntä lähellä olevia aiheita, kaikkiin kirjojen eteen tehty valtavasti työtä, historiaa tutkittu, heittäydytty ja perehdytty. Ei varmaan kiinnosta enää palata janan alkuun kun on päässyt siihen omimpaan kiinni. Vaan kun vaatimalla vaativat, Henning meni ja kirjoitti sarjoilleen tiiviin korkin ja pisteen pyynnöille. Minusta oli hauskaa ettei korkkia puitu kirjan aikana, se vaan tulpattiin viimeisessä pienessä kappaleessa. Ja se tehtiin vielä lempeästi. Symppaan Henningiä.

Nyt luen kirjaa Marlon Jamesilta, "The Book of Night Women" (en tiedä onko suomennettu vielä). Kirja kertoo Jamaikan sokeriplantaasiorjista alkaen vuodesta 1785, nimenomaan naisnäkökulmasta. Kirjan persoonaton kertoja puhuu Jamaikan englantia, kenties vielä vanhaa sellaista. Aluksi kieli on hiukan vaikealukuista, mutta sitten siihen pääsee kiinni. Loistava veto, tarinaan uppoaa aivan eri syvyydellä kielen takia. Aihe on karu mutta jollain mystisellä tavalla lukiessä pääsee kiinni johonkin elämänlankaan ja -haluun. Mietin miten paljon tästä on juuri kielestä kiinni. (New York Timesin arvostelun kirjasta voit lukea tästä). Laitan näytteen:

"Lilith hating the darkness because it not dark no more. In the dark she seeing things, like a swing noose or a head exploding like a drop pumpkin. Lilith down in the cellar half asleep. But she can't remember the Johnny-jumper face. She can't remember if a black pot had green tea boiling or a green pot blac tea boiling. She can't remember if he scream once or plenty or if that scream different from any other scream she hear on a sugar plantation. But she seeing things."

Lisälaiskotteluun lainasin kirjastosta äänikirjoja, olen nyt koukuttunut niihin tyystin. Pääsen soffalla lojuessani sellaiseen lapsuuden nirvanaan kun minulle luettiin satuja, sama pilvellä keinumisen tunne. Kuuntelussa nyt on Leenan Lehtolaisen "Henkivartija". Lehtolaisen kirjat eivät ole olleet suosikkejani, mutta kuuntelukirjana homma toimii paljon paremmin.


Sen sijaan James Pattersonin "Run for Your Life"-äänikirja on niin huvittava etten pysty kuuntelemaan sitä. Karskisti näytelty, überamerikkalainen miesääni pilaa koko homman (sama tekojännitystä luova tekoääni joka kuuluu elokuvien trailereissa). Nyt ajattelin ladata kirjan kappaleita mp3-soitimeen ja lähteä kävelylle, kokeilen jospa se siinä menisi paremmin. Jos alan luimia puiden välissä vaklaamassa niin syy on sitten kirjan.

Voin sydämellä suositella Agatha Christien englanninkielisiä äänikirjoja (suomenkielisiä en ole kokeillut/löytänyt), ne on jotenkin ihanan hitaan vanhanaikaisia ja toimivat kaikkein herkullisimmin sohvaan upottajina.

Dear Agatha

*) Ei, Kurt ei kuollut.

Sunnuntaikirja ja Alexander

Tänään pidän oikeaa vapaapäivää, mutta minulla on projekti. Eräs ihana kirjaston kirja on lukematta ja auttamatta myöhässä. Sen luen tänään, ihana kun on ihan pakko!

Ihastuin kovasti aikanaan Alexander McCall Smithin kirjasarjaan Mma Ramotswesta, Naisten etsivätoimisto nro 1. Kirjat kertovat perinteisen ruumiinrakenteen omaavasta afrikkalaisesta naisesta, joka perustaa etsivätoimiston. Mysteerejä ratkotaan, ja niihin puuttumista pohditaan sangen filosifisesti. Kirjoissa on jotain ihanaa viipyilevää tunnelmaa, inhimillisten ongelmien pohdintaa inhimillisesti. Afrikkalaisen elämän kuvaus vie mukanaan lempeästi. Mutta Mc Call Smithillä on muitakin sarjoja joita jostain käsittämättömästä syystä ei ole käännetty suomeksi.

Alexander

The Sunday Philosophey Club-sarja esittelee Isabel Dalhousien, keski-iän ehtoopuolelle juuri ja juuri astuneen filosofin, joka kirjoittaa työkseen (ja anteliaan perinnön turvin) pientä filosofiseuran julkaisua "Rewiew of Applied Ethics". Kirjoittamisen lomassa Isabel kiinnostuu (ystäviensä mielestä turhankin paljon) muitten ihmisten asioista ja työntää lusikkansa toisiin soppiin. Myöhemmin hän rakastuu itseään huomatavasti nuorempaan mieheen, ja tästä aiheesta kumpuaa runsaasti lisää filosifisia pohdintoja ja ongelmia, iloa ja epävarmaa hävetystä. Kirjat ovat Mma Ramotswen ilmapiiri vietynä Skotlantiin, Edinburghin kaupunkiin, ja maustettuna skotlantilaisilla mausteilla afrikkalaisten sijaan. Aivan ihania kirjoituksia ja mietteitä nämäkin. Sarjassa on tällä hetkellä kuusi ihastuttavaa kirjaa.

The 44 Scotland Street-sarja kertoo yhden pienen kerrostalon asukkaiden elämistä ja ympärystöstä, myöskin Edinburghin kaupungissa. Kirjan äänenä puhuu Pat joka viettää toista välivuottaan, ja muuttaa asumaan solukämppään taloon numero 44 Scotland Streetillä. Pat tutustuu muihin asukkaisiin ja sotkeutuu heidän asioihinsa hartaudella. Ensimäinen kirja "The 44 Scotland Street" ilmestyi alunperin The Scotsman-lehdessä kuuden kuukauden aikana päivittäisinä pätkinä. Suosio oli niin suuri että tarina sai jatkoa kirjojen muodossa. Näitä kirjoja on sarjassa nykyisin viisi kappaletta.

Professor Dr. von Igelfeld Entertainments-sarja esittelee saksalaissyntyisen professorin Moritz-Maria Von Ingelfeldin, hajamielisiä polkuja ja ajatelmia. Professorin suurin saavutus, ja suuri ylpeyden aihe, oli kirjoittaa kirja Portugalin epäsäännöllisistä verbeistä. Moritz-Maria ei sotkeudu kovin muiden elämiin, mutta on puolestaan sotkussa omansa kanssa. Sarjaan kuuluu kolme kirjaa.

Näiden lisäksi McCall Smith on kirjoittanut lukuisia lastenkirjoja (joita on jonkin verran käännettykin), kolme novellikokoelmaa ja kaksi yksittäistä romaania.

Alexander kirjoittaa niin kauniisti ja lempeästi naisnäkökulmasta että on vaikeaa kuvitella kirjailijan olevan mies. Olisipa kiva tietää enemmän hänen elämästään, kasvoiko hän suuren sisarlauman keskellä, oliko hänellä ihana pohdiskeleva äiti, lempeän huolehtiva isoäiti, tai lukuisia muhevia sukulaistätejä vaikuttamassa (ainakin hänellä on takuulla onnellinen vaimo). Ehkä lapsuus Botswanassa avasi hänessä jotain mukavaa joka kukoistaa edelleen.

Kirjalijalla on muitakin projekteja hihassaan. Botswanaan, Kgale Siding nimiseen kaupunkiin, hän perusti pienen naisten oopperatalon, The No. 1 Ladies’ Opera House. Oopera toimii pienessä autotallissa (joka toimii ravintolana päivisin) ja projektin tarkoitus on tarjota esiintymismahdollisuus Botswanan lahjakkaille naislaulajille. Tarkoituksena on esittää ainakin kaksi oopperaa vuodessa. Lisäksi ensimmäinen elokuva, Naisten etsivätoimisto numero 1, on ilmestynyt ja saanut loistavat arvostelut.

McCall.Smithin sivuille pääset tästä. Sivuilla on kuvia ja haastatteluja, sekä houkutteleva elokuvan traileri, suosittelen.

Tämän päivän kirjani on uusin The Sunday Philosophy Club-sarjasta, "The Lost Art of Gratitude". Käperryn sohvan nurkkaan torkkupeitteen alle, vieressäni puolen litran muki vaniljalattea, eikä minulle saa puhua kuin puolen tunnin intervallein. Ihanaa!

Intoo piukalla

Taannoin tokaisin ohimennen Facebookissa, Rantakoski Designsin sivuilla, Marjalle "kirjoita sinä ja minä maalaan kuvat", kun pohdittiin siinä Hiirenvirna-kankaan sielunsilmille nostattamia kuvia, hiiristä ja virneistä. (Ja kun taas huomasin miten Marjan kirjoitelmat nostattaa noita kuvia). Äsken puhelimessa Marja tokaisi saaneensa kirjalle kustantajan. Ai siis mille kirjalle? "No sille minkä minä kirjoitan ja sinä kuvitat!"

Marja luki pienen aloituspätkän kirjoittamaansa tarinaa ja se oli ihana. Oikein juuri sellainen kun kunnon kuljettavan tarinan pitää olla, sellainen johon uppoaa. Jonka mukana taantuu lapseksi.

Nyt minun pitäisi jatkaa järkeviä hommia täällä työhuoneella mutta ajatukset ei malta. Päässä pyörii vaan hiirulaiset ja niiden touhujen maalaaminen. Sormia syyhyttää. Ihanaa että syliin voikin tipahtaa tällaisia innostuksen aarteita. Marja, kirjoita nopeasti!

Puff

Luin kirjan joka alkoi mukavan muhevasti ja viihdyttävästi, juuri niinkuin lauantaipäivän sohvalla pitääkin. Siinä kuvailtiin ja muisteltiin. Esiteltiin tärkeitä vanhoja ystäviä ja kohtaamisia. Paljon pohdintoja ja dialogeja. Tunnelmaa ja fiilistelyjä. Koko kirjan ajan odotin enenevässä määrin sitä kun lopulta kaikki tarinat nivoutuvat yhteen (niinhän asiaan kuuluu) ja saisin selville Syyn miksi kaikki aikaisempi oli kirjoitettu. Ja sitten kirja loppui. Puff. Tuosta vain ja ilman Syytä.

Olo oli niin hölmistynyt, käteen ei jäänytkään mitään. Pitelin tunteja jotain mukavaa sylissäni ja sitten se ihan yhen äkkiä katosi tuhkaisena pölähdyksenä tuuleen. Ärsytti. Lupauksista huolimatta minulle ei toimitettu.

Mietin että tuollaiseen konseptiin onnistuu oikealla tavalla vain sellainen kirjailija joka saa Syyn sinne rivien väliin ja parasta vielä niin että Sen tajuaa ihan yllättäen kirjan loppumetreillä. Tai että ihan ilman Syytäkin teksti on niin kiinnostavaa ja ilahduttavaa että se on Syy itsessään. Käteen jää kunnon kouralliset.

Mietin myös että ehkä siellä rivien välissä olikin jotakin nerokasta joka meni minulta ihan ohi.

Kirja oli Deirdre Maddenin kirjoitama "Molly Fox's Birthday", jos joku on sen lukenut ja löytänyt jotain mitä en löytänyt, olisin iloinen vinkistä.

Anyway, tämä kaikki alkusanoiksi siihen että tämän blogin tulevien kirjoitusten Syy jää varmaan monesti lukijoilta ihan yhtä hölmistyneisiin hämäryyksiin.