Kiireessä katoaa pää

Nonni, hyvää uutta vuotta ystävät ja kylänmiehet! Hengissä ollaan edelleen, vaikka piti ihan tarkistaa miten tuon seikan kanssa onkaan. Sain viime metreillä viimeisten myyjäisten kohdalla, viikkoa ennen joulua, mojovan flunssan ja sairastan vieläkin sen rippeitä antibioottien kera. Nukun 12 tuntisiä öitä ja nokkaunia päivällä. Luen kanssasisarten päivityksiä Facebookista ja miltei jokainen parantelee flunssaa tai jotain muuta vaivaa rankan syksykauden jälkeen. Minullakin tämä on jo kolmas vuosi että tammikuun alku menee sairastaessa. Pitäisiköhän tämä lisätä jo yrityksen vuosikalenteriin että joulun ja alkuvuoden lomaviikot ovatkin sairastusviikkoja. 

Syksy olikin melkoista myllytystä kuten ehkä arvasitte radiohiljaisuudesta ja luitte muutamasta harvasta postauksesta. Tein elokuun alusta saakka joka ikinen päivä töitä ja pitkiä päiviä, vähillä unilla, kiireellä, hepulilla ja stressillä. 

Näin jälkikäteen on mielenkiintoista huomata mitä seuraa liian tiukasta tahdista. Päätila loppuu kesken. Sitä riittää vain työlistan seuraamiseen. Ajattelukyky katoaa siinä määrin ettei enää ihan kunnolla leikkaa, unohtaa älyttömän paljon tärkeitäkin asioita jos niitä ei ole kirjoitettu ylös, huumorintaju katoaa, ehkä osittaisin siksi että pää toimii niin jähmeästi ettei pysty seuraamaan tilannekomiikkaa ja nopeita ajatuksen ketjuja (muiden). Tulee tosikoksi ja tylsäksi. Parisuhde kärsii kun ei jaksa jutella, 'olla läsnä' ajatuksenkaan tasolla. Ystäville ei ole aikaa sitäkään vertaa (kissakin kärsi eroahdistuksista). Alkaa kyseenalaista kummallisia asioita, nähdä outoja unia silloin kuin niitä ehtii nähdä. Joustokyky katoaa 100%, pienikin vastoinkäyminen tuntuu jättimäiseltä, hankalat ihmiset kamalilta. Minimaalisiakin valintoja on mahdoton tehdä kun järjen autobaana on poikki. Kaikkinainen luovuus on jonkinlainen muiston häive. Ja kun energia ei meinaa millään riittää alkaa syödä kaikenlaista väärää joka väsyttää sitten vieläkin enemmän. 

On kuin olisin elänyt jossakin muualla, jossakin maailman kaukaisessa kolkassa. En lukenut yhtäkään kirjaa (kamalan näivettävää), en katsonut telkkaa, en ehtinyt lukea/katsoa uutisia, en tiedä mitä maailmalla tapahtui, en ehtinyt lukea blogeja, jutella ystävien kanssa. Ihanaisen uuden kummityttöni ristiäisissä piipahdin pikaisesti juosten, ainoa ystävähetki. Kaikki 'ilmiöt'  meni ohi. Joululomalla kerkesin käydä ostoksilla ystävän kanssa ja parin tunnin aikana löytyi jo useita mimmimaailman uusia ihmeitä joista en ollut kuullutkaan. 

Muuten syksykausi meni valtavan hienosti. Tapasin paljon mukavia ihmisiä messuilla ja Legendani ilahduttivat lukuisissa joulupaketeissa. Nyt kun matskuväylät on auki niin pystyn valmistamaan joulupakettien ilahdutukset aikaisemmin, jo kevät-kesäkauden aikana. Jospa tämä oli viimeinen järjetön syksy (muistuttakaa minua tästä postauksesta jos unohdan hyvät aikeet ja ensi syksynä vedän yhtälailla punaisella), en todellakaan halua elää elämääni näin. Vapaapäivät ja kiva kuuluu elämään, sanon.

Kertoomatta jääneitä asioita on paljon, toivottavasti muistan niistä edes osan. Tärkein kuitenkin tässä: purimme ja paketoimme Kraftin varastoon eilen. Bockin talo menee remonttiin kevääksi ja putiikki on tylsästi nyt sitten kiinni. Ei enää mukavia puotilikkapäiviä vähään aikaan. Avaamme ovet uudelleen uusin kujein ja uusituin tiloin heti kun remppa on ohi. Meille on luvattu että viimeistään ennen kesää. Sormet ristiin ja peukut pystyyn että näin on.

Festarit työpaikkana- EI

Olipa muuten rankka työpäivä lauantaina. Ei enää koskaan myyntiständiä festareille sanon. EI. ENÄÄ. KOSKAAN. Vaikka paikkana olisi Puistoblues. Varoitan, seuraa narinaa ja murinaa.

Suurella innolla lähdimme matkaan, olimme yllättävän virkeitäkin, huolimatta aikaisesta herätyksestä. Kun pääsimme pääkallopaikalle, aamu oli kaunis, raikas ja ihana. Ruoho vihreää, taivas kirkas. Maisema järvelle silmiä hivelevä. Meille varattu paikka vaikutti taivaalliselta, suorassa linjassa lavalle. Saimme uuden telttammekin pystyyn mutkitta ja kamat esille ajoissa. Sitten istuimme nautiskelemassa termarikahvia ja suklaata. Odotellen kemujen alkamista, kaikessa rauhaisessa rauhassa.

Yllätykset alkoivat oitis kun portit avautuivat ja festarivieraat alkoivat tulvia paikalle. Sanon tulvia, enkä liioittele yhtään. Tuhansia ihmisiä vaelsi tungeksien kauppakojujen viertä, jokaisella hirveä hätä että saisivat mukavan istuskelupaikan mahdollisimman läheltä lavaa. Tai ylipäänsä vallatua vilteilleen jostain paikat. Alue on todella pieni ja siihen ahtautui yli 8000 tyyppiä. Siinä tungoksessa kukaan ei piitannut josko potki jonkin teltan tukinarut irti, tiputteli myyntituotteet ohimennessää maahan. Ensimmäisten tuntien aika menikin siihen että pelastimme mukaan lähteneitä kamoja ja koetimme estää ihmisiä astettumasta viltteineen siihen myyntikojujen juureen. Jos näin kävisi ei kukaan pääsisi ostoksille, eikä myöskään liikkumaan enää alueelta pois.

Sivumennen sanoen turvamiehiä ei kiinnostanut laisinkaan meneekö tie tukkoon, heidän kantansa oli: "Sehän on tämä jokavuotinen ongelma". (Mietin että jos itselläni olisi jokavuotinen ongelma, koettaisin tehdä jonkilaisen liikkeen ongelman selvitämiseksi seuraavana vuonna). Mitenhän jos ensiapu ei pääse antamaan ensiapua sitä kaipaavalle? Meitä tietenkin harmitti koska maksoimme paikasta 400e, aika suolainen hinta yhden päivän myyntipaikasta, etenkin jos paikalle ei pääse asiakkaita.

Päivän mukavin osuus alkoi kun suurin osa ihmisistä oli päässyt asettumaan, neljän tunnin vaelluksen jälkeen. Hyvällä tuulella, kenties pienessä maistissakin olevia, ihmisiä kävi standilläme ja kauppa kävi oikein mukavasti. Fiilis oli kepeä ja aurinkokin vielä paistoi. Musiikki oli hyvää ja ilostuttavaa. 1,5 tuntia myöhemmin alkoikin asiakaskunta olla aika humaltunutta eikä enää ollutkaan niin mukavaa. Horjuvia henkilöitä täysien majoneesikastikkeita tiputtavien ruokalautasten kanssa kumartuneena tuotteiden ylle (etenkin jostain Murphynlakisyystä juuri Marian villasilkkihuivien ylle, tarkemmin sanoen sen valkoisen), ottamassa tukea sangen huterasta katoksestamme, kaatuilemassa myyntipöytien päälle. Ja aika menikin sitten jälleen itsensä, teltan ja tuotteiden varjelemiseen.

Tuuli oli kova koko päivän ja hankkimamme tuliterä puutarhakatos, metallinen sellainen sentään, oli kovilla. Etenkin kun ystävälliset festarivieraat sumeilematta pihistivät tukinarujemme telttakepit kiinnittääkseen omat pressunsa maahan. Iso kiitos siitä heille. Niinpä päivän puolivälin paikkeilla katoksen tukirakennelma hajosi, metallirimat katkesivat ja katto romahti tuulen puolelta. Onneksi löysin metsästä isoja oksia joista saimme, naapurin ystävällisen mongolialaispojan avustuksella nopeasti kyhättyä tukipylvään.

Seuraava yllätys oli hetki kun John Fogerty saapui lavalle. Ihmiset pakkaantuivat mahdollisimman lähelle lavaa, koko kulkukäytävä oli siltä seisomalta tukossa, mutta siitä huolimatta ihmisvirta alkoi valua alueelta lähemmäs porttia. Koska kuulemma on parasta olla lähellä porttia ettei joudu odotamaan kuljetusta tuntikausia. Kun tilaa ei ollut, tunku oli kova ja taas lähti myyntituotteet ihmisten mukana mutaiseen maahan. Sitten alkoi satamaan ja teltamme, tietenkin, vuosi. Vettäpitävä katto ei sitten pitänytkään vettä.

Sinnittelimme silti urheasti loppuun saakka, onneksi John Fogertyn hauskat välispiikit paksulla etelävaltioiden murteella ilahduttivat, setistä löytyi kaikki rakkaat CCR ikivihreät biisit. Lohdutti suurin mitoin.

Kun kemut olivat ohi ja ihmiset vaeltaneet ulos jouduimme odotamaan maailman pisimmät 2,5 tuntia että saamme ajaa auton paikalle ja pakata kamat. Siinä vaiheessa olimme litimärkiä ja niin kylmissämme ettei enää todellakaan naurattanut. Olisi ollut tuhannesti parempi jos myyjät olisivat saaneet jättää autonsa kojujen takana olevalla parkkikselle, olisimme sentään voineet pakata kamat ja istua kuivassa autossa. Kun viimein ajoimme alueelta pois, bussikujetukseen oli edelleen pitkät jonot.

Olimme niin äärettömän katki kun istuimme autoon. Tyhjiin väännetyt ja energiaa vailla. Kotona kompuroin suihkun kautta sänkyyn, nukuin 12 tuntia ja silti olin koko eilisen vielä ihan naatti.

Aamulla, portit vielä kiinni.

Portit auki 20min. Huomatkaa nahkasohva jonka eräs mukavuuksia arvostava äijäporukka mallikkaasti raahasi paikalle.

N. 20 min myöhemmin. Roskikset on työnnetty tieltä pois ja ihmiset ovat jo 2m päässä standistämme. Huomatkaa hieno festarihattu, tuo violetti, höyhenillä koristeltu. Tämän hetken jälkeen aikaa valokuvaamiseen ei enää ollut.

Metsän tuki

Tässä kohtaa minulla olisi teille video kovimmasta ryysiksestä John Fogertyn Midnight Specialin siivittämänä, mutta jostain syystä en saa sitä enää koneella auki. Liisään sen jahka ratkaisen ongelman.

Odotemassa autoporttien avautumista. Kansa on poistunut, roskat jääneet, vaikka paikka pullisteli roskiksia.

EI. ENÄÄ. KOSKAAN. MYYNTIPAIKKAA. FESTAREILTA.