Minun ukki

Yhtenä päivänä sain mitä kirkkaimman muistoelämyksen. Näin sieluni silmillä ukin joka talviulkona pyyhkii silmiään kankaiseen ruudulliseen nenäliinaan. Muistin miten ihmettelin että miksi sitä aina itkettää ulkona, vaikka selittikin että silmät vaan valuvat. Muistikuva tuli siitä että nykyisin minunkin silmät alkavat valumaan sillä salaman hetkellä kun astun ulos kylmään ilmaan, oli viimaa, tahi ei (siirryin vedenpitävään ripsiväriinkin). Hassu tunne, koska kuva ja muisto oli niin yllättäen selkeä.

Minulla oli maailman ihanin ukki. Ja jos olen jo hänestä kirjoittanut niin ei mahda mitään. Sitäpaitsi hänestä voisin kirjoittaa useammankin kerran. Näin kirjoitin ukistä ystävälle taannoin:

Minun ukki. Oli maailman ihanin ukki, ihan varmasti. Lempeä ja hiljanen ja sillä oli kilteimmät kasvot ikinä. Aina kun sain jostain toruja, katsoin ukkiin ja sen naamasta näkyi että se on minun puolella aina, sellainen pieni kiltti lohdullinen hymy. Voi että muistan sen lempeän ilmeen ja silmät.

Mummi oli taas topakka ja touhukas, kaikkea muuta kun tunneihminen, tykkäsi minusta silleen huolehtimalla että vaatteet oli suorassa, nenäliina hihassa ja avain taskusa hakaneulalla kiinni. Ja että osaan käyttäytyä nätisti. Katsoa silmiin kun niiaan ja sanon päivää.

Ukin kanssa en voinut ikinä tehdä mitään väärin, koko ukki oli minua varten, siltä minusta tuntui, sain kiipeillä ja könytä ukin sylissä ja kyljissä ja hieroa poskea sen harmaata sänkeä vasten. Silloinkin kun ukki yritti nukkua päiväunet väsyneenä, en antanut vaan könysin. Kamalaa kun nyt ajattelen, en antanut vanhan miehen levätä, mutta eipä saattanut ukki minulta sitäkään kieltää. Ukille en ollut ikinä hankala, vaikea, tai mitä lapset nyt joskus ovat. Sain ukilta ehdottoman aina-kelpaamisen.

Kerran minun piti varmaan testata tuo ja ajoin potkurilla suoraan ukin säärille, ukki kaatui ja näin että sattui. Säikähdin NIIN KAMALASTI ja ajattelin että nyt ei hyvin käy, ukki varmaankin kuolee tai jotain. Ukki nousi ylös ja meni sisään ja siitä ei sitten enää puhuttu. Mutta vieläkin, muistan ja kadun.

Muistan miltä ukki tuoksui ja että sen villakangashousut ja takki kutitti. Taskussa aina tervaleijonia. Niitä sain muutaman 'salaa' ottaa.

Vietin päivät ukin kanssa, päivähoidosta kun aina karkasin, joten sain olla päivät ukin ja mummin luona. Siinä vaiheessa isä oli jo sairastunut ja kotielämä pyöri paljon siinä sairaudessa ja oli välistä aika pelottavaa. Siinä mielessä päivät mummilassa ja ukkilassa oli minulle henkireiät.

Ukki luki minulle ääneen Sven Tuuvaa, tarina ei jaksanu minua kiinnostaa, mutta ukin ääntä oli kiva kuunnella ja näin että se kirja oli ukille tärkeä ja siksi kuuntelin asiaan kuluvalla hartaudella. Joskus koetin ehdottaa muuta kirjaa, mutta ei. Eikä sillä väliä.

Mummi pakotti aina päivällä puistoon, en halunnut mennä kun olin arka lapsi. Tiesin kuitenkin että kohta tulee ukki perässä ja sitten voin sen kanssa kävellä hissukseen Väinölänniemen rantaa ja katsella luonnon ihmeitä. Ukki toi aina minulle vettä sellaisessa pienessä ruskealasisessa lääkepurkissa millaisia ennen oli. Kerran olin nukahtanut puistossa mahalleni sellaiseen autonrengaskiikkuun retkottamaan ja ukki herätti minut siitä. Näin sen kauhistuneen ilmeen. Ajattelin että se varmaan kauhistui kun menin nukkumaan puistossa, nyt aikuisena tajusin että se varmaan säikähti että jotain oli tapahtunut minulle. Siinä se vavahtavin käsin avasi lääkepullovettä.

Ukki kuoli kuukausi sen jälkeen kun isä kuoli. Muistan että mentiin yöllä mummin luokse ja tajusin että ukille on tapahtunut jotain, äiti ja mummi juttelivat ja kuulin että ukkikin on kuollut. Menin ukin työhuoneeseen, ukin jättimäisen vanhanaikaisen kirjoituspöydän alle piiloon ja turvaan. Mutta ei se auttanut.

Siinä minun ukki jota minulla on niin ikävä.

Sain muistoja

Olipa ihana joulu! Kauhea kiire kuitenkin siihen saakka kun juna lähti Helsingistä kohti Kuopiota. Mutta sillä hetkellä aloitin joulunauttimisen. Minulla oli ystävältä lainattu elokuva, tietokone ja kunnon kuulokkeet. Asemalta ostin evääksi 14 palan sushipakkauksen. Katselin elkouvaa omassa hiljaisessa kuplassani ja nautiskelin erityisen herkullista ja tuoretta sushia (kokeilkaapa vaan sitä aseman uutta sushikioskia). Kuopiossa oli sauna lämmin ja tee haudutettu, lakanat käyneet pesun jälkeen ulkona hakemassa ihana raikkaan tuoksun ja kirjoja oli haettu kirjastosta vino pino. Nautiskelin illan autuaana. Seuraavana päivänä siivoiltiin ja leivottiin rauhakseltaan, belgialainen mies tuli junalla joka oli perinteisesti parisen tuntia myöhässä. Ja loppujoulu meni samalla rauhallisella nautiskelukaavalla, mukavasti ystäviä ja sukulaisia tavatessa.

Sain joululahjaksi ihania lahjoja, kahdesta pitää mainita*. Sain siivouksen (jonka itse tilaan joltain siivousfirmalta haluamanani kiirejaksona, ah!) ja tädiltäni muistoja; elektronisen valokuvakehyksen jonka kanssa tuli muistitikullinen ihania kuvia elämäni varrelta. Dioilta poimittuja lapsuuskuvia joita en muista koskaan nähneeni. Olen katsellut setin läpi moneen kertaan. Aina yhtä ilahtuneena. Iso kiitos tädille vielä kerran!

Minä ja mamá kesämökillä

Minä ja iloinen mekko

Minä oikealla ja serkkuni vasemmalla. Näyttää hauskalta, kesältä ja ihanalta.

*) Sain myös kolmannen kivan lahjan. Sen annoin itse itselleni: joululoman. Yrittäjänä loma ei ole niin itsestään selvä asia. Kun olen poissa pari viikkoa työpaikalta, jää tilipussikin puolta laihemmaksi ja joulumyynnin jälkeen varastotkin ammottavat tyhjyyttään. Mutta pitää akutkin välillä ladata hyvällä omatunnolla. Niinpä lojuilen kotosalla villasukat jalassa, syön joulusuklaiden jämiä (ja kenties jo maistan uuden vuoden suklaita...) ja luen kirjoja kirjan perään. Eilen vähän pitkästyinkin jo (ja soitin puhelun belgialaiselle miehelle töihin että on vähän tylsää...). Mutta tänään maistuu taas lueskelu ja pikkupuuhastelu, perjantain menúta suunnittelen, katselen tallennettuja sarjoja telkasta. Ei ole ikävä töihin vielä, ei. Lomailu on aika ihanaa joulun jälkeenkin.

Järjen äänikö?

Kun olin pieni, ensimmäisellä tai toisella luokalla, eräs luokkatoverini jäi auton alle. Häneltä murtui sääri. Se oli meistä muista äärettömän eksoottista ja kiehtovaa. Emme muusta malttaneet puhua. Jopa kadehdimme Kaisaa koska hän oli kokenut jotain näin jännittävää. Kaisa asui koulun viereisessä talossa ja kävimme häntä usein katsomassa. Kauhistelimme miltä jalka näytti, kuuntelimme lumoutuneena tarinaa avomurtumasta törröttävästä sääriluusta. Jalka ei ollut kipsissä koska repeytyneen ihon piti myös parantua, näimme tikit ja ruhjeet, tuijotimme sankalla joukolla jalkaa kuin erillistä oliota. Kaisa oli sankari ja olimme ylpeitä koska hän oli juuri meidän luokalla.

On se jännä ettei siinä iässä vielä hoksaa mitä olisi voinut käydä ja että koettelmus oli takuulla hyvin järkyttävä Kaisalle. Elämää muuttava varmasti. Kuolevaisuus tuli ymmärrettäväksi asiaksi kertaheitolla (no pun intended).

En tiedä miksi ihmeessä Kaisa tuli tänään aamulla mieleen. Kenties siksi että olen ajanut pyörällä ilman kypärää koska on ollut niin kuuma. Tänään ei ollut enää (ihanaa!!!) mutta kypärä jäi uudesta tottumuksesta kotiin. Omatuntoa taisi kaivella. Tai sitten se oli harvinainen järjen ääni.

Keno kelkka

Suomalaisilla (rankasti yleistäen) on kummallinen sokea usko että Suomessa on aina kaikki hyvin ja huolehdittu parhain päin. Moni asia toki onkin. Mutta esimerkiksi luonnonsuojelu on ällistyttävän (törkeän) kehnoa ja laahaa jäljessä, sikala- ja turkistarhakauheuksia pääsee edelleenkin tapahtumaan, vaalirahasotkut, köyhyysrajan alla elävien suuri määrä jne. Tuntuu että meillä on ollut pitkään joku hys-politiikka vallalla, että kunhan kaikki hoidetaan hiljaa maton alle pian, eikä kansalaisten uskoa Suomen erinomaisuuteen horjuteta, kaikki menee hyvin. Tieto lisää tuskaa ja levottomuuksia, alkavat vielä vaatia jotain.

Yksi suurista yleisistä ajatuksista on että Suomen terveydenhuolto on maailman parasta. Katin kontit. Varmasti osaamista löytyy, mutta koko kelkka tuntuu kulkevan vain toisella jalaksella. Hoitoon ei pääse, tutkimuksia ei tehdä, lääkäriajan saa kolmen kuukauden päähän. Hoitotakuu toimii näennäisesti, vastaanotolle pääsee kolmessa kuukaudessa mutta jatkotutkimuksien jokaista vaihetta joutuu odottelemaan samat kolme kuukautta. Henkilökuntaa ei ole ja ne vähät joilla on vielä työ, ovat niin stressaantuneita etteivät meinaa jaksaa jalkaa toisen eteen siirtää. Lääkäreillä ei ole aikaa ja ovat usein väsyneitä ja tylyjä. Paitsi tietenkin jos menet yksityiselle ja maksat paljon, etenkin jos jatkotutkimuksia seuraa. Hesarin taannoisen artikkelin mukaan suomalainen lääketieteellinen tutkimus on luisunut jonnekin 60-luvun tasolle ja paljon alemmaksi kuin ennen länsimaiden listalla.

Vertaan sumeilematta Belgiaan. Julkista ja yksityistä sektoria ei ole. Sen sijaan on ihanat lähilääkärit ja sairaalat. Kaupungeissa lähes joka korttelista löytyy ainakin yksi lääkäri, usein muutama. Näille lääkäreille pääsee samana päivänä ja kas, sinulla on ihan oma perhelääkäri joka tuntee ruumiisi ja sielusi, ja jonka tapaat joka kerta kun vaivoja ilmenee. Ja hän on ystävällinen. Ja kiireetön. Aina ja joka kerta. Jos jotain epäselvää löytyy, tutkimuksiin pääsee saman tien, eikä niissä säästellä. Ja hoitoon suoritaan saman tien. Lähilääkäri tulee kotiin jos on tarvetta, monet päivystävät viikonloputkin. Jos oma lääkäri ei päivystä, voi soittaa tiettyyn numeroon ja toisen lääkärin saa kotiin muutamassa tunnissa. Toki voi mennä myös sairaaloiden päivystykseen, eikä odotella tarvitse tuntikausia. Niin, maksu vaihtelee 12 ja 18 euron välissä (saattaa olla noussut nykyisin) ja siitä saa osan takaisin.

Laboratorioita löytyy jokaisessa kaupunginosassa ja niihin voi mennä lähetteen kanssa milloin vain, jonottamatta. Apteekkeja löytyy parin korttelin välein ja he toimittavat lääkkeet kotiin jos potilas on liian sairas lähtemään itse apteekkiin. Omakohtaista kokemusta ei synnytyksistä ole mutta belgiassa asuvat suomalaiset äidit halusivat synnyttää belgiassa koska hoito, kohtelu, jälkihoito jne oli niin paljon parempaa ja mukavampaa.

Oliko meillä ennen näin? Muistan ainakin että lapsena sairastaessani lääkäri on tullut pari kertaa kotiin. Muistan toisaalta myös jonottaneeni päivystyksessä tuntikausia aina. Toivottavasti Belgia pystyy pitämän systeemin edelleenkin tällaisena, olo oli kuin herran kukkarossa. Kohtelu ystävällistä ja huolehtivaa. Tutkimuksiin joutuessani aina järjestettiin paikalle englantia puhuva henkilö. Homma toimi ripeästi ja kaikki tutkittiin aina perin pohjin. Aijai, että tuota on ollut ikävä jo moneen otteeseen. Ei suju täällä Suomessa, ei.

Keittokirjojen kantaäiti

Mamálla on keittiössään pyhä muinaiskeittokirja jota edelleenkin kovasti käytetään. Kirja on nimeltään "Hyvää ruokaa" ja sen on kustantantanut Tammi vuonna 1964, Mamá sai sen isältäni häälahjaksi v.1968 (aika näppärä häälahja tuoreelle vaimolle). Ohjeissa parasta on että ne yleensä neuvovat paistamaan/keittämään kaiken keskinkertaisessa, tai keskinkertaista korkeammassa lämpötilassa kypsäksi, tai kullanruskeaksi. Sisällyksestä löytyy sellaisia hauskuuksia kuten ruoanvalmistusoppi, tähteiden käyttö, ruokasäilykkeet, eväät (osiossa muistutetaan että eväistä täytyy löytyä ruokia kaikista ruoka-aineryhmistä, kerrotaan kuinka ne pakataan viisaasti, ja opastetaan kuinka eväisiin tulee käyttää edellisen päivän tähteet kekseliäästi), ruokatavaraoppia ja ulkomaalaisia ruoanvalmistusohjeita, josta löytyy mm. pizza ja spaghetti jauhelihakastikkeen kera, sekä sacherin torttu ja palavat pannukakut.

Kirjaa ahkerasti käyttämällä säästäisi pitkän pennin ruokalaskuissa, niin tarkasti ja viisaasti kaikki lasketaan ja uusiokäytetään. Kypsennysohjeiden arvailut tuovat pientä jännitystä ja neuvoissa löytyy, mm. säilömisestä, lihanleikkuusta ja puuroista oppii enemmän kuin tiesi odottakaan. Jo alkulause ilahduttaa; "Tavallinen perheenemäntäkin halua nykyisin tietää jotain ruokatavaroista joita hän käyttää. Kirjassa on myös kansantajuinen selostus tarvitsemistamme ravintoaineista. Ihmisen terveys ja hyvin vointi riippuvat nimittäin huomattavalta osalta sitä, mitä hän syö." Onkohan ollut mullistavakin teos tämä siihen aikaan?

Ruokasäilykkeistä kirjoitetaan mm. näin: "Ruokasäilykkeiden käyttö on jatkuvasti lisääntynyt. Niitä käyttävät etenkin ne perheenemännät jotka ovat ansiotyössä kodin ulkopuolella. Heidän on saatava ateria nopeasti valmiiksi työstä palattua ja ruokasäilykkeiden ansiosta se käy nopeasti ja vaivattomasti." Kuvista löytyy keinoja kuinka saada säilykkeet "mahdollisimmaan herkullisiksi ja kotiruoan tuntuisiksi", tölkeistä löytyy tillilihaa, maksalaatikkoa, lihamureketta jne. Erään kuvan alla lukee: "Kukapa ei pitäisi ohukaisista! Niitä on totuttu tarjoamaan pääasiassa jälkiruoaksi, mutta niitä voi tarjota myös eturuokana. Ohukaiskerrosten välissä on tässä vasikka-sikasäilykettä". Mahtoi olla herkku.

Eräs hauskimmista ohjeista on rahkan valmistus, sitä kun ei saanut silloin vielä kaupan hyllyltä. Näin se tehdään: "Hyvin hapantunut piimä pannaan mietoon uuninlämpöön kasarissa tai muussa uuninkestävässä astiassa. Uuni ei saa olla niin kuuma, että piimä alkaa kiehua. Piimää pidetään uunissa, kunnes hera erottuu kirkkaana. Hera siivilöidään tiheän sihdin tai kankaan läpi". Jos rahkasta halusi rahkapullia sekoitettiin melko hyvin valuneen rahkan joukkoon rusinat, sokeri, suola, muna ja raastettu sitruunan kuori.

Viihdyttävä opus täyttää pään erikoisilla mielikuvilla ja nostalgialla. Siitä huolimatta kirja on oikeasti käytössä edelleenkin. Reunahuomautuksia löytyy 40 vuoden ajalta, marginaaleihin on kirjoitettu reseptejä ystäviltä ja sukulaisilta, reseptejä pilkottu osiin ja tuplailtu, paistolämpötiloja eri arvailuilla ja lopputuloksilla. Oma keittiöhistoriikki.

Rakas ja hellyttävä keittokirja

Kirja on kulutuksesta kärsinyt ja odottaa uutta selkää teippauksineen. Tätä aarretta pitää varjella aikojen loppuun saakka.

Myyjäistunnelmia

Myyjäiset oli ja meni mukavasti, ja jättivät jälkeensä uuden kiireen. Kaksi päivää olen nyt riehunut kaupunkiasioilla, ja työhuoneella puhertanut tilauksia. Muistellut kivoja myyjäistunnelmia.

Sain suureksi iloksi huippuhauskat naapurit. Oikealla puolellani keramikko Tarja, eläkeikään ehtinyt energiapurkaus (toivoisinpa olevani aikanaan yhtä ehtivä eläkeläinen kuin hän). Jäädessään osa-aikaeläkkeelle, hän vuokrasi saman tien taloyhtiöltä alakerran askarteluhuoneen ja perusti sinne keramiikkapajan. Hiukkasta myöhemmin hän vuokrasi pihan käyttämättömän halkoliiterin ja pisti puutyöpajansa toimintakuntoon. Siellä tehdään pikkiriikkisiä nukketalon huonekaluja "omin pienin pullehin kätösin". Lisäksi Rouva T laulaa alttoa kuorossa nimeltä Nostalgia ("vielä hieman enemmän viskiä ja tupakkaa niin saan entistä paremman alton"), sanottelee lauluja Teostolle, takoo kaikenlaisia eteen sattuvia innostavia hommia ja tutustuu uusiin ihmisiin "niin kauan kun osaan auttamatta nauraa ja sokeri suussa sulaa".

Vasemmalta puoleltani löysin nastan pimun. Emilia tekee yrityksessään Nastapimu kaikenlaista hauskaa, tsekkaa kuvia täältä. Hattuja ja asusteita pääasiassa, mutta myös superhauskoja eläinpussukoita ja -kamaa. Ilahduin näistä hirmuisesti. Emilia oli kaikin puolin kiva tuttavuus, varmaan keksimme jotain kivaa yhdessä tulevaisuudessakin. Ja tietenkin sunnuntaina ennen pakkaamista suoritimme vaihtareita, saldoni tässä:

Hurmaavia pehmeitä joulukuusenkoristeita, huomatkaa kimaltavat swarovskit.

Hauskoja pehmeitä avaimenperiä koristeltuina erilaisilla hulluilla elukoilla, tässä kissa-puuma

Nerokas heijastin, ei roiku narun päässä tarttumassa kaikkeen ja repimässä takkia.

Sokerina pohjalla Api, en voinut vastustaa, niin ihana hän on.

Ilme on mahtavan piittaamaton.

Tapasin ilokseni monia vanhoja asiakkaitani kahden vuoden takaisista joulumyyjäisistä, he tulivat asiakseen kertomaan miten tyytyväisiä ovat olleet ostamiinsa joululiinoihin (jotka otetaan pois käytöstä vasta pääsiäisenä). Kankaat ovat säilyneet hyvinä pesuista toiseen ja ilahdutavat edelleen. Voisiko olla parempaa kuin tavata tyytyväisiä asiakkaita? Tuotteissani on jotain sellaista kummaa että ne jatkavat ilahduttamista ajan myötä, usein tapaan ihmisiä jotka pysäyttävät kadulla/myyjäisissä, ja kertovat mitä kamoille kuuluu, kenelle antaneet ja miten niistä on pidetty. Niin kiva kuulla.

Karu muisto

Tänään matkalla kirjastoon ohitin terveyskeskuksen. Pihalla veti hepulia pieni poika. Hän huusi, kirkui, karjui, ruumis täristen, kyykistellen ja vääntyillen, naama punaisena ja tukka hikisenä otsaan liimautuneena. Oli hyvin selvää että menneillään on todellinen kauhuhetki. Ovella (kaukana) seisoi kyrsiintyneen näköinen iskä ja odotteli että poika rauhottuisi rokotukseen.

Kun palasin kirjastosta kuului kulman takaa sama huuto. Pian ohitseni vietiin tuulispäänä poikaa ranteesta, jalat letkuna ja ilmassa lötkyen. Ei auttanut itku markkinoilla.

Muistan penskana saman rokotuskauhun. Kahdella kerralla karkasin juuri ennen pistosta, siihen saakka pystyin pidättelemään. Ensimmäisellä kerralla en ollut kovin fiksu, piilouduin oven taakse, vedin vatsaa sisään ja koetin olla hengittämättä. Heti löysivät. Toisella kerralla juoksin odotushoneeseen ja syöksyin suikkana sohvan alle. Vaan mamá oli jo pakoa ounastellut ja oli vain askelta jäljessä. Sai nilkoista kiinni ja veti sohvan alta, muistan miten sormenpäät vinkuivat linoleumia vasten.

80-luvulla

80-lukua ei voi ajatella ilman että ajattelisi musiikkia. Koko ilmiö oli kääritty musiikkiin, ainakin minulle ja ikäisilleni jotka elivät varhaisteinivuosistaan teiniin ajan siivillä. Ajattelin kasaria yöllä sängyssä pitkään ja hartaudella koska yläkerran 50+ mies vietti tupareitaan ja soitti erityisen kovalla juuri kasarimusaa anivarhaiseen saakka (hänen mielestään coolia ja nuorekasta, vai onko hän tosiaan übertrendikäs?). Ja koska mies oli käytävässä kertonut tulevista juhlista ja pahoitellut suomalaismiehen tapaan "minulla on tuparit huomenna, toivottavasti kestätte", ajattelin antaa hemmon bilettää rauhassa. Tällä kertaa.

Muistelin yöllä miten hienoa oli kun televisiosta tuli viimein nuorille suunnattu musiikkiohjelma, Hittimittari, josta saattoi nähdä ensimmäisiä harvoja musiikkivideoita. Tai edes live-esiintymisiä niiltä joilla ei vielä videota ollut. Juontajaksi oli valittu joku ikivanha kääpä joka puhui vanhasti ja nolosti, aivan onneton valinta. Toivevideot olivat aina niitä samoja, kai ainoat joihin oli sijoitettu, mutta silti niitä katsottiin innolla isolla kaveriporukalla. Cindy Lauperin "Time After Time", Sladen "Run Runaway", Stevie Wonderin "I Just Called To Say I Love You, A-han "Take On Me" ja Jacksonien "Can You Feel It" olivat vakiot ja näistä vain A-ha ja Cindy Lauper toimittivat oikean musiikkivideon. Olimme niin lopen kyllästyneitä Stevien ainaiseen huojumiseen pianonsa äärellä ja Jacksonien ripottelemiin satenkaariin.

Onneksi aika pian ilmestyi toinenkin musiikkiohjelma (nyt jo kaksi puolituntista ohjelmaa viikossa!), josta löytyi hevimpääkin kamaa, Twisted Sisterin "We're Not Gonna Take it" oli tosi siisti, W.A.S.P:n mahtava video, muovikallioilla kekkuilevat nahka-ketjuasuiset miehet, pyrotekniikkaa, feikkiverta, kalloja tikkujen nokassa, vimmalla pitkiä hiuksiaan pyörittävä laulaja, aitoa hevikitsiä siis joka upposi meihin oitis. Kissin "Heaven's On Fire" jota katsoimme ainakin miljoona kertaa videolta uudelleen. Paul Stanley oli minusta niin ihana, olin 'siihen ihan lääpällään'. Pyysin piirtäjä-tätiäni, joka osasi tekstata käsin useilla fonteilla (sanottinko niitä edes fonteiksi silloin?), kirjoittamaan keskiaikaisin kirjaimin "I love Paul Stanley" teinariini. Ja niinhän ihana täti huolella sitten ilokseni teki.

Pääsimme ystäväni kanssa Helsinkiin Mötley Cruen keikalle, muistan että väsäsimme itse tiikerikuosisesta kankaasta lepakkopuserot ja koko automatkan ompelimme paitoihin kuuleja niittejä, niin monta kuin vain ehtisimme. Muuten muistan konsertista vain sen että kiljuimme koko ajan, kai koska ajattelimme että niin kuului tehdä.

Viikonloppuisin kävimme mehudiskoissa joissa mielenosoituksellisesti notkuimme nurkissa kaikki muut biisit paitsi nuo hevit, joiden aikana kuului mennä tanssilattialle pomppimaan paikallaan, toinen polvi koukussa. Muuten tuijottelimme tiettyjä poikia ja haaveksimme. Kun discon ovet sulkeutuivat siirryimme vetelehtimään torille, säässä kuin säässä, viimeisen bussin tuloon saakka, ja tuijottelimme poikia ja haaveksimme (olimme silloin 13-14-vuotiaita ja niin viattomia, ei tullut mieleenkään että olisi kiinnostuksen kohteilleen mitään sanonut, heitä kuului vain tuijotella ja haaveksia). Talvella värjötellessämme kahdehdimme niitä jotka ajoivat sinapin värisillä corolloillaan ja datsuneillaan p**lurallia torin ympäri ja erityisesti niitä jotka tunsivat jonkin ajajan ja saivat kyydin kerran torin ympäri (kun sain itse kortin eipä tullut mieleeni enää siinä vaiheessa ajella toria ympäri, vaikka niin teininä malttamattomasti vannoin). Kun kylmä tuli sietämättömäksi kestää, menimme Kuopion ainokaiseen hampurilaispaikkaan ja ostimme pienet ranskalaiset, söimme ne viivytellen kunnes pakottivat taas palelemaan.

Farkut, ne itse kylpyammeessa kloriitilla vaalennetut, tuli kaventaa niin tiukiksi kuin oli mahdollista, ystäväni joutui purkamaan lahkeen suut saadakseen housut jalasta ja ompelemaan taas jalkaansa aamulla. Puserot mielellään lepakkomallisia ja keltaisia, liloja, tai sähkönsinisiä. Muistan erityisesti meikkini, kirkkaan keltaista kulmaluulle, kirkkaan vihreää luomivakoon ja luomelle, värit levitettiin ohimolle saakka. Tai aniliinin punaista ja kirkasta lilaa, tai mitä tahansa kirkasta. Paljon räikeää poskipunaa ja huulille lisää kirkasta punaa. Korut jättimäisiä muovikilluttimia, kaulaan, ranteisiin ja nilkkoihin ostin rautakaupasta ketjuja kun olin niin hevari. Hiukseni olivat tietenkin lyhyet ja pystyyn föönätyt, epäsymmetriset ja kaksiväriset. Miten ikinä jaksoin herätä aamulla niin aikaisin vaan föönailemaan ja meikkailmaan, en ymmärrä.

Mitä muuta muistin? Ritari Ässän jota tyttöporukalla kokoonnuimme katsomaan meille, David Hasselhof oli niin ihana. Duran Duranin videon jonka ostimme samaisella porukalla (keräsimme siihen rahat siivoamalla) ja jota jaksoimme katsoa aina vaan uudelleen. Joskus leivoimme pellin mokkapaloja ennen näitä telkkasessioita. Radio-ohjelmat joista koetimme nauhoittaa kasetille lempparibiisejä, kyttäilimme sormi rec-näppäimellä tuntikausia ja miten kiukutti kun juontaja aina puhui juuri sen biisin päälle. Parhaat hitaat tuli aina hevibändeiltä ja bändien nimiä ei missään tapauksessa kuulunut lausua englantilaisittain vaan kuten ne kirjoitettiin. Kiss ja Metallica olivat siis ok mutta Acceptista tuli assept, Judas Priestistä Juudas Priest ja Quiet Riotista Kuiet Riot.

He-hei!

Kuulin juuri jostain että yhden kauden saa kokea kunnolla vain kerran. Eli jos nyt alkaisin kasariksi olisin siihen nolon liian vanha. Todella kiitosta vaan, ei tekisi mielikään, ei niin millään. Jossain haastattelussa nykyteini kahdehti eniten sitä ettei ollut saanut elää oikeaa kahdeksankymmenlukua. Hassua, minä tietenkin kadehdin sitä etten saanut elää oikeaa kuusikymmenlukua. Niin hyvää musiikkiakin silloin... Mutta jos em. nykyteini olisi ajatellut ettei silloin ollut MTV:tä, eikä Voicea, ei ämpeekolmosia, tai edes cd:itä, ei tietsikkaa, meseä, facebookia, tai kännyköitä, tekstareita...

Tähän loppuun halusin ehdottomasti Kissiä mutta kas kun ovat estäneet videoittensa lataamisen, joten tsekatkaa linkit Heaven's On Fire ja Lick It Up . Sangen huvittavia! Emmepä (onneksi) tajunneet penskoina rasvaisia sanoituksia. Ja viimeiseksi nykyvideo jossa Paul Stanleytä haastatellaan matkustamisesta. Parhaaksi kaupungiksi hän valitsee Chigacon vain siellä perusteella että sieltä löytyy parasta ruokaa ja parhaat ravintolat, ja kuvailee tiettyä annosta hartaudella. Paul saa sydämeni siis edelleenkin.

Olê!