Kun olin pieni, ensimmäisellä tai toisella luokalla, eräs luokkatoverini jäi auton alle. Häneltä murtui sääri. Se oli meistä muista äärettömän eksoottista ja kiehtovaa. Emme muusta malttaneet puhua. Jopa kadehdimme Kaisaa koska hän oli kokenut jotain näin jännittävää. Kaisa asui koulun viereisessä talossa ja kävimme häntä usein katsomassa. Kauhistelimme miltä jalka näytti, kuuntelimme lumoutuneena tarinaa avomurtumasta törröttävästä sääriluusta. Jalka ei ollut kipsissä koska repeytyneen ihon piti myös parantua, näimme tikit ja ruhjeet, tuijotimme sankalla joukolla jalkaa kuin erillistä oliota. Kaisa oli sankari ja olimme ylpeitä koska hän oli juuri meidän luokalla.
On se jännä ettei siinä iässä vielä hoksaa mitä olisi voinut käydä ja että koettelmus oli takuulla hyvin järkyttävä Kaisalle. Elämää muuttava varmasti. Kuolevaisuus tuli ymmärrettäväksi asiaksi kertaheitolla (no pun intended).
En tiedä miksi ihmeessä Kaisa tuli tänään aamulla mieleen. Kenties siksi että olen ajanut pyörällä ilman kypärää koska on ollut niin kuuma. Tänään ei ollut enää (ihanaa!!!) mutta kypärä jäi uudesta tottumuksesta kotiin. Omatuntoa taisi kaivella. Tai sitten se oli harvinainen järjen ääni.
On se jännä ettei siinä iässä vielä hoksaa mitä olisi voinut käydä ja että koettelmus oli takuulla hyvin järkyttävä Kaisalle. Elämää muuttava varmasti. Kuolevaisuus tuli ymmärrettäväksi asiaksi kertaheitolla (no pun intended).
En tiedä miksi ihmeessä Kaisa tuli tänään aamulla mieleen. Kenties siksi että olen ajanut pyörällä ilman kypärää koska on ollut niin kuuma. Tänään ei ollut enää (ihanaa!!!) mutta kypärä jäi uudesta tottumuksesta kotiin. Omatuntoa taisi kaivella. Tai sitten se oli harvinainen järjen ääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti