Slow

Mökillä jälleen. Katselen ikkunasta hiljalleen hämärtyvää ja punertuvaa iltaa, tyyntä järveä ja saderintamaa joka lähestyy horisontista. Tällä hetkellä se on saavuttanut jo puolet järvenselästä ja on täällä muutaman minuutin sisällä. Kaunista. Sade värjää ensin kaukaiset saaret utuisen vaaleiksi, sitten syvän siniharmaiksi mitä lähemmäs minua sade kulkee. Sateen rajan näkee selvästi värein ja järvenselkään piirtyvin kuvioin. Koira makailee ulkona vaikka sataa, mamá on kaupungissa ja koira odottaa, vaikka kaatosaavisateessa. Minun kissat eivät tekisi samaa ikinä. Viisaammat olennot. On hiljaista.

Eilen seurasimme ukkosrintamaa joka läheni kaukaa, jakaantui kahtia järvenselän kohdalla, se tekee niin aina. Vaikka selkä ei ole kovin suuri, ukkonen ei jaksa sitä ylittää. Lopulta se kiertyi renkaaksi yläpuolellamme ja heitti kaksi salamaa selän toiselle puolelle, mennessään ne räsähtivät sähköisesti, paljon ennen jyrähdystä. Valo oli tummaa mustikkaa vasemmalla ja vaalean persikan kajoa oikealta, ukkosrintaman reunasta, auringonlaskusta.

Tänään olen istunut pirtinpöydän ääressä ja piirrellyt, luonnostellut, kutsunut inspiraatiota ja kuvia paperille. Välillä lähetellyt sähköposteja ja vastaillut viesteihin. Irvistellyt ikkunan takana parveileville itikoille, hätistellyt tietokoneen päälle pyrkiviä kissoja. Aion laajentaa Japanin markkinoille ja sinne lähtevän malliston pitää valmistua ennätysajassa. On kiire, muttei ahdista yhtään. Mietin miten ihanaa on työskennellä tässä ympäristössä. Olisin onnekas jos tämä näkymä olisi minulla vuoden ympäri.

Hellalla porisee lammaskaali.