perjantai 29. lokakuuta 2010

Herra ja Rouva

Bussipysäkilläni on usein vanha pariskunta joka sulattaa aina sydämeni pehmeäksi hattaraksi. Ikää on kahdeksankymmenen luokilla, molemmat aina pukeutuneet siististi ja prässätysti, rouvan hiukset moittettoman tuuheilla kiharoilla. Herra katsoo aina että rouva pääsee ensimmäiseksi bussiin sisälle, ja sitten kaikki muut rouvat ja neidit, ennenkuin astuu itse bussiin. Bussissa rouvan käsilaukku on aina viereisellä penkillä että rouvalla olisi mukavasti tilaa istua, herra istuu rouvan takana, käsi hipoen aina rouvan olkapäätä, ikäänkuin turvana. He keskustelevat paljon.

Tänää rouvalla oli ikäväkseni flunssanpoikasta. Jokaisella kerralla kun rouva aivasti, kumartui herra kevyesti jäykällä selällä rouvan puoleen ja taputti rouvan selkää nahkahanskoitetulla kämmenellään kömpelösti, herrasmiesmäisesti. Otti huomioon ja sympatisoi. Olin taas sydän ihan sykkyrällä.

torstai 28. lokakuuta 2010

Syksyn salaiset värit

Tämä vaihe syksystä on minulle rakkain. Sateisten sohvaanhautautumispäivien välissä aurinkoisia kylmiä pirteyspäiviä. Molemmat ihania omalla tavallaan. Kesän menoa ei enää jaksa surra vaan nauttii juuri tästä hetkestä täysillä. Kun ne loistavat ruskavärit ovat puusta pudonneet ja viimeisetkin lehdet muuttuneet hailean keltaisiksi, paljastuu hiljaisesti ne parhaimmat värit. Ne jotka jäävät väriloistossa huomaamatta. Ne jotka vaan ovat hienovaraisesti ja sävyisesti metelöimättä siellä. Maaston värit.

Katse kääntyy melkein vaivihkaa maahan, ei ikivihreään viljeltyyn nurmikkoon, vaan metsään, tien vierelle, ojiin, luonnon niittyihin. Miten uskomattoman ihania värejä. Keltaisia, oransseja, lukemattomia vihreitä ruskeanvihreästä, sammaleeseen ja vaaleaan limeen, ruostetta, okraa, punaista, ja miljoonia pikkuruisia sävyjä näistä kaikista. Samassa ruohonkorressa voi löytyä kymmenen erilaista väriä ja viereisestä toiset. Koko maisema kylpee tässä värikkäässä haaleudessa, hiljaisessa ja rikkaassa. Ja tuoksut, sateisina päivinä vannon että voin haistaa jokaikisen värin, muhevina, vienoina, makeina, lahonneina ja multaisina. Vaan niinpä kestää tämäkin vaihe vain lyhyen sydämenlyönnin kunnes ruskeus valtaa maan, odottaa lumipeitettä, maatumista, lepoa.

Ihana on luonto.


keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Reiluu ja reiluu

Huomasittekos että tällä viikolla vietetään reilun kaupan viikkoa? Iloitsen aina kun reiluutta tai luomua brändätään. Reiluus on monelle jo huomionarvoinen käsite, minusta tuntuu että paljon ympäristöystävällisyyttä enemmän. Tiedän paljon ihmisiä jotka ostavat aina reilun kaupan banaaneja, mutta eivät juuri koskaan luomua. Siitäkin huolimatta että banaanitkin ovat ei-reiluja kalliimpia. Mutta enpä narise tästä, hyvä että ostavat ne banaanit.

Joissakin tapauksissa mietin ettei reilu ole välttämättä luonnolle reilua. Ensinnäkään reiluus ei tarkoita tietenkään ettei raaka-ainetta ole riistokasvatettu ympäristölle haitallisin lannottein ja tuholaismyrkyin, ellei tuotteessa ole erikseen mainittu ekologisista tavoitteista. Toiseksi tuotteen tuominen kaukaa mitätöi helposti ekologisuuden vaikka se olisikin kasvatettu puhtaasti. Ei-luomu reilu tuontituote vaakakupissa lähiruoan kanssa on aika kevyt. Esimerkiksi reilun kaupan sokeri tuodaan kaukaa jättituotantolaitoksista monen välikäden kautta. Suomalainen sokeri tulee naapurista. Minulle eniten järkeä on ostaa reiluina tuotteet joita ei voi kasvattaa lähellä. Reilut suklaa, kahvi ja eksoottiset hedelmät rules.

Mutta reilun kaupan tuotteita ostamalla tukee työläisten koulutusta (ja terveydenhuoltoa, inhimillisiä asuinoloja, järkevää palkkaa ja turvallisia työolosuhteita). Erityisen tärkeää myös luonnonsuojelua ajatellen. Tästä minulla on muisto keskustelusta Unisefin työntekijän kanssa. Tililtäni menee kuukausittain tukirahaa WWF:lle ja Greenpeacelle. Pahoittelin Unisefin henkilölle ettei oikein enää olisi varaa tukea heitäkin. Sain vastaani erittäin hyvän, inforikkaan ja perustellun vastauksen että luontoa suojelee parhaiten kouluttamalla ihmisiä. Oikein sekin.

Törmäsin n. vuosi sitten hurmaavaan kakkublogiin Kinuskikissaan. Silloin olin vielä aika noviisi blogien lukijana, enkä ollut törmännyt yhteenkään kakkublogiin aikasemmin. Kinuskikissa koukutti heti, minusta oli äärimmäisen mielenkiintoista kuinka joku jaksaa, innostuu ja osaa koristella moisia kakkuja. Selasin kertaistumalta kaikki arkiston kakut läpi (myöhemmin olen huomannut että kakkublogeissa löytyy, mutta edelleenkään ei Kinuskin vertaista). Kinuski on haastanut kaikki lukijansa vaihtamaan vakio-ostoksista ainakin yhden tuotteen luomuksi tai reiluksi. Haaste on paketoitu ihanaan ja reiluun suklaa-appelsiinikakkuun. Postauksesta löytyy myös kiinostava aiheeseen littyvä linkkilista (jonka pihistäisin tähän tekstiin jos kehtaisin).

Sen lisäksi että lupasin vaihtaa viljatuotteeni luomuun säännönmukaisemmin kuin satunnaisesti, haastan teidät samalla kaavalla, vaihtamaan yhden vakiotuotteen eettisemmäksi, tai ympäristöystävällisemmäksi. Minkä tuotteen te vaihdatte? Psst: Reilu kahvi vaaleansinisessä paketissa on hyvä kahvi, hiukan voimakkaampipaahtoinen kuin peruskama ja maultaan maukas.



tiistai 26. lokakuuta 2010

Kissalle viikset

Meillä asustaa nämä vanhat kissarouvat. Ikää molemmilla pian 17 vuotta. Jotenkin en ajatellut-tajunnut että vanhojen kissojen oloa ja vointia pitä tarkkailla aivan eri silmällä kuin nuorten kissojen. Muistatteko kun ihmettelin yhden kissan ruokasotkua taannoin? Syyksi selvisi irtoamaisillaan oleva hammas. Miten en tajunnut heti. Hammas poistettiin ja sotkeminen jatkuu koska purukalustoa puuttuu. Ytte saa nyt ruokansa liotettuna ja pehmeänä, ohi on ne ajat jolloin kuivamuonaa raksuteltiin ahneesti menemään. Tämän lisäksi aamuin illoin kuningattareen piikitetään insuliinia ja nivelissä on rikkoa. Mutta hänen korkeutensa vaikuttaa elämäänsä tyytyväiseltä ja saa hellyyksiä entistä enemmän, joten hyvää elon aikaa tuntuu vielä onneksi olevan.

Toinen rouva jonka ikää ei ulkoapäin hoksaisi, niin pieni, siro ja ketterä hän edelleenkin on, alkoi myös sairastelemaan. Hän joka on ollut koko elämänsä terve kuin pukki. Viime kesänä mittaan Veikko alkoi mouruilemaan ikään kuin huvin vuoksi. Parin kuukauden jälkeen vasta aloin ajatelemaan että mouruiluun on ehkä muukin syy kuin kesä, valo ja into. Miten en tajunnut heti. Verikokeet osoittivat kilpirauhasen ylituotannon ja munuaisten vajaatoiminnan. Niinpä häntäkin lääkitään aamuin illoin tablettimuodossa ja ruokavalio on tiukasti määrätty. Lääke onneksi puree joten kaikki toistaiseksi hyvin. Kalliiksi tulee, hätäpaniikki-itkut on itketty ja hellyyttä annostellaan rajoituksitta hänellekin.

Arkirytmiin nämä sairastamiset ovat saaneet aikaan muhkean kuprun. Ytte saa ensin oman diabetes-ruokansa ja piikin. Ruokaa pitää mennä naamaan riittävästi kun pistos on annettu ettei tule insuliinikoomaa. Kuningattarella on tapa syödä hiukan, vetäytyä lepäämään, palata hetken päästä kupille uudelleen, syödä levätä ja palata kunnes kuppi on tyhjä ja annos mahassa. Tähän saakka kuvio on ollut huvittava mutta harmiton. Mutta nyt Veikko vaanii Yten kuppia koska ruoka ilmeisesti on ruhtinaallisesti parempaa kuin oma lääkeruoka, tai sitten ruoho on vihreämpää.

Veikko saa lääkkeensä Whiskas Gourmet Moussen seassa (johon on sekoitettu ainesta joka blokkaa munuaislle haitallisen fosforin), onnekseni lääke katoaa kitaan hujauksessa eikä lääkityksestä tule kenellekään stressiä. Paitsi Ytelle. Gourmet Mousse tuoksuu niin ihanalta ettei Yten oma ruoka maistukaan, eikä rouva enää palaa kupilleen syömään riittävää määrää. Paitsi tietenkin jos ruokaan sekoittaa hieman Gourmettia. Seikka jonka hän mainiosti tietää ja johon hän kissamaisen taitavasti pelaa. Niinpä molemmat kyttäävät toistensa ruokia, eikä kumpikaan saisi niihin koskea. Aikaa tähän kuvioon ja vahtimiseen menee minulta n. 40 minuuttia aamuin illoin (tosin nyt ole alkanut lisätä Yten loppuruokaan fosforiblokkaajaa, silloin on aivan sama vaikka Veikko varastaisikin osan).

Veikon tulisi juoda paljon että kuona-aineet, joita minuaiset eivät voi tyystin enää käsitellä, poistuisivat. Tietenkin hän on ollut aina vähäjuomainen. Nyt meillä on vesikuppeja ympäri huushollia rohkaisemaan ohimennenjuomista. Yksi kupeista on belgialaisen miehen yöpöydällä koska jostain syystä se sattuu 0levan Veikon lempi-istumispaikka. Niinpä heräämme öisin muutamaan otteeseen hurjaan vedenlutkutukseen. Ei uskoisi miten kova ääni siitä lähtee. Ja koska vettä (onneksi) menee enemmän saan siivota vessaakin enemmän. Kotiin töistä tullessa on siivouskiire koska Veikko ei koskaan suostu asettumaan vessa-asioille jos astia ei ole juuri tarkasti putsattu. Koska hoito-ohjeissa mainitaan myös vessakäyntien rohkaisu olen miettinyt pitäisikö minun laittaa kolmas tai neljäskin vessa päivän ajaksi vaikkapa eteiseen.

Ja tämän kaiken lisäksi eilen ikkunanraosta oli tunkenut taas talitintti sisään. Voi epäonnen päivää linnulle. Henki oli menetetty, ruumis asetettu kauniisti selälleen lattialle unohtuneelle Hesarille, höyheniä ympäriinsä koko asunnon matkalta (tänään löysin vielä patterin päältä pyrstösulkia). Tällä kertaa ruumis oli muuten vielä kokonainen, viime syksynä jäljellä oli sulkasadon lisäksi pää ja yksi jalka, kaikki muu oli kadonnut suihin. Olisinpa viisastunut vahingosta ja muistanut pitää ikkunat kiinni tähän kylmenevään vuodenaikaan jolloin tintit pyrkivät lämpimään... Mutta ainakin vanhoilla kissimisseillä on harvinaisen hauska päivä. Varmaan ihan ansaitusti.


The Queen


Vege-rouva


sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Viiden tähden hampurilainen

Perjantaina teki mieli roskaruokaa mutta mieluummin gourmetiksi. Minulla oli tallessa kokeilematon Gourmethampurilaisresepti jota olin ajatuksissani hellinyt pidemmän aikaa. Resepti nousi kielen päälle keskiviikkoiltana katsottuani Top Chef Masters-ohjelman. Jakson tulikokeessa suosikkini Hubert tarjosi gourmethampurilaisen ja kertoi ravintolansa listalla komeilevasta 5000 dollarin hampurilaisesta. Jota tilataan usein. Mietin silloin, ja mietin edelleenkin varmaan pitkään, miltähän sellainen hampurilainen mahtaa maistua. Ja perhana sentään miten haluaisin sitä maistaa!

Sivumennen sanoen Top Chef Masters on minusta aivan ihana ohjelma, saa katsoa 'läheltä' superkokkien ruoanlaittoa, nopeita inspiraatioita, nerokasta ruokaluovuutta, ja vaikka kyseessä on kilpailu kukaan ei puukota ketään selkään, ei edes sipaise. Koska näillä kokeilla on jo kaikki mitä he haluavat, voitto ja kilpailu merkitsee heille vähemmän kuin kollegoiden kanssa kokkaaminen. Kaikki haluavat kaikkien onnistuvan. Ilo katsoa, jos ette ole jo ohjelmaa löytäneet, vielä ehtii parin jakson verran.

Minun gourmethampurilaiseeni kuuluu ehdottomasti itsetehty majoneesi. Sanon teille nyt niin että uskokaa aikuisen oikeasti. Majoneesin tekeminen on helppoa ja nopeaa, sitä ei ole syytä vältellä (itse välttelin turhaan vuosia koska ajattelin sen olevan aikaa vievää ja hankalaa). Kotimajoneesi on taivaallisen kuohkeaa, maukasta ja lisäaineetonta, peittoaa mennen tullen kaupan majoneesit. Erityisesti juuri kuohkea tekstuuri on vaivan arvoinen, kokeilkaa niin tiedätte mistä puhun. Majoneesi säilyy 3 pv hyvänä jääkaapissa, mutta parhaimmillaan se on juuri tehtynä. Suosittelen siis tekemään kerralla juuri en verran kuin sen päivän aterialla herkuttelee. Kiinnostavia variaatioita saa lisäämällä yrttejä, shalottisipulia, parmesaania jne.

Gourmethampurilainen neljälle:

Majoneesi/(aioli):
2 keltuaista
1tl sinappia
Ripaus suolaa ja valkopippuria
Puolikkaan pienen sitruunan mehu
3-4 dl öljyä (maapähkinäöljy on sopivan mautonta aioliin, oliiviöljystä saa kivan maun normimajoneesiin)
Ripaus sokeria
(puolikas valkosipulin kynsi puserrettuna)

Hampurilaispihvit:
800g paistijauhelihaa (reseptissä käytetään vasikanpaistia, käytin normia)
2 valkosipulin kynttä
3 rkl silputtua tuoretta persiljaa
Hienoksi raastettu puolikkaan sitruunan kuori (silppua vielä veitsellä jos raastoit pitkiä kuorisoiroja)
2 tl tabascoa
2 keltuaista
Vastarouhittua pippuria ja merisuolaa

Hampurilaisiin:
Reblochon-juustoa (tai mitä tahansa raclettejuustoa)
2 suurta punasipulia
Lehtisalaattia
Kypsä ja makean maukas pihvitomaatti
4 hyvää vaaleaa sämpylää (älä käytä kaupan mauttomia hampparisämpylöitä, mieluummin vaikka jotain aamiaissämpylöitä jos et tee itse tai osta leipomosta)

  1. Aloita ottamalla majoneesin ainekset huoneen lämpöön ajoissa. Kylmät ainekset kuulemma juoksettuvat.
  2. Sekoita kaikki hampurilaispihvin ainekset keskenään kulhossa, vaivaa taikinaa kunnolla emännän käsin että kaikki ainekset ovat tasaisesti sekoittuneet. Maista suolan ja pippurin sopiva määrä. Anna sitten taikinan levätä jääkaapissa pari tuntia että maut tasoittuvat.
  3. Jatka majoneesilla: vatkaa käsin vispilällä keltuaiset rikki, vatkaa joukkoon sinappi, mausteet ja sitruunamehu. Itse käytän pallovispilää, varmaan menee perinteiselläkin.
  4. Lisää öljyä alkuun tipoittaen koko ajan rennolla kädellä vatkaten, sitten ohuina noroina.
  5. Majoneesi alkaa paksuuntua ja näyttämään pikkuhiljaa majoneesilta. Mitä enemmän öljyä lisäät, sitä enemmän se paksunee. Jos kuitenkin käy niin (ei ole käynyt koskaan) että majoneesi juoksettuu, aloita uudestaan yhdellä uudella keltuaisella johon hitaasti lisäät juoksettuneen majoneesin.
  6. Lisää sokeri ja valkosipuli. Laita valmis majoneesi kannelliseen astiaan ja jääkaappiin odottelemaan. Odotelu tasaa valkosipulin maun kivasti.
  7. Nosta pihvitaikina jääkaapista lämpenemän puolisen tuntia ennen paistamista. Laita uunin grilli lämpiämään.
  8. Leikkaa punasipulit renkaiksi ja yhden sipulin puolikas silpuksi.
  9. Muotile lämmenneestä pihvitaikinasta kylmässä vedessä kostutetuin käsin neljä paksua ja tiivistä pihviä. Paksulla tarkoitan neljää senttimetriä. Katso että pihvi ei halkeile reunoilta, taputtele se hyvin tiiviiksi ja kauniiksi kakkuseksi.
  10. Paista pihvejä miedohkolla lämmöllä viitisen minuuttia kummaltakin puolelta, saavat mieluusti jäädä pinkiksi keskeltä.
  11. Samaan aikaan karamellisoi punasipulirenkaat toisella pannulla paistamalla hitaasti voi-oliiviöljyseoksessa. Jätä puolikkaan sipulin silppu paistamatta.
  12. Kun pihvit ovat paistuneet leikkaa juustosta kaksi tukevaa siivua/pihvi (poista juuston kuori), asettele pihvit uunipellille ja juustot päälle. Grillaa juusto pehmeäksi ja hiukan valuvaksi. Tarkkaile grillausta koko ajan sillä tällä juustolla on tapana valahtaa hetkessä pellille juoksevana kastikkeena jos sitä ei ota ajoissa pois.
  13. Saman grillauksen aikana grillaa sämpylät hiukan rapeiksi uunin alemmalla tasolla.
  14. Täytä sämpylät niin että pohjalle majoneesia, sitten lehtisalaattia, pihvi, karamellisoidut sipulit ja ripottele päälle sipulisilppu.
  15. Tarjoile sämpylän toinen puolikas ja kaksi tomaattisiivua hampurilaisen vierellä että syöjät ehtivät nähdä kuinka kauniilta hampurilainen näyttää!
  16. Voimakas punaviini kruunaa herkun.
Hampurilaisen maut olivat aivan ihanan erilaisia kuin olin ennen maistanut, sitruuna puski lempeästi läpi, juusto puraisi pehmeästi, aioli helli makunystyröitä ja sipulit toivat sopivasti happamuutta. Ähkyin onnesta. Tästä tuli meille kestosuosikki, oli todella vaivan arvoinen.


Nämä olivat taivaallisen makean rapeita.

Juustoa jäi isoksi iloksi seuraavallekin päivälle.

Kuin pilvenhattaraa söisi, paitsi parempaa.

Ensi kesänä kokeilen grillatttua versiota.
Kevyen savuinen maku sopisi varmaan ihanasti.


Ihana Hubert Keller.

torstai 21. lokakuuta 2010

Kielistä ja lokeroista

Olen huomannut että aivoissani on tallelokeroita erilaisille asioille. Joskus lokerot ovat rajallisia ja täyttyvät. Jos lokeroon tunkee lisää infoa, alkaa joku jossain kohdassa vuotaa vanhaa tietoa ulos. Olen myös huomannut että tällaisissa tilanteissa lokeron nurkkiin voi muodostua salalokeroita joiden olemassaolosta en ole tietoinen, saati sitten että pääsisin niitä tahdosta avaamaan. Konkereettisin lokeroesimerkki on pääni kielilokero, sinne mahtuu vain tietyn kerran kieltä.

Asustelin Ecuadorissa marraskuusta toukokuuhun yhdeksänkymmenluvun puolivälissä. Ensimmäiset kaksi ja puoli kuukautta opiskelin espanjaa päivittäin yksityisopettajan kanssa (maksoi peräti dollarin tunti). Oli huikaisevaa miten kivasti ja nopeasti voi kieltä oppia opettajan avulla jonka kanssa ei jaa yhteistä kieltä. Loppuajan kiertelin maata, muistan vieläkin hetken jolloin keskustelin Galapagossaarilla oppaan kanssa kilpikonnien lisääntymisestä espanjaksi ja tajusin että kappas, tosiaan osaan puhua tätä kieltä. Sen reissun jälkeen ei espanjan kielellä ole ollut juuri käyttöä ja niinpä taito on vajunut ikävästi unholaan.

Muutettuani Belgiaan aloitin opiskelemaan ranskaa. Ja kas, ihan tyhjästä mieleeni pulppusi espanjankielisiä sanoja. En todella ollut muistanut niitä ennenkuin ranskan kieli avasi salalokeroiden lukot. Sittemmin ranskalaiset sanat peittosivat espanjalaiset, nyt en tiedä ovatko espanjalaiset kadonneet kokonaan, vai läimineet salakokeron ovet takaisin kiinni, kyykkivät siellä hissukseen piilossa, odottavat toista herätyksen hetkeä.

Kun aloitin opiskelemaan Hollantia, sekoitin kokonaan ruotsin kielen. Kummassakin kielessä on hyvin paljon yhteisiä sanoja, vielä enemmän sanoja jotka ovat hiukan erilaisia mutta samaa tarkoittavia ja lisämausteena ovelia sanoja jotka kirjoitetaan samoin mutta tarkoittavat jotain ihan muuta. Hollantia opiskelin 20 tuntia viikossa vuoden ajan ja kielivarastoni täyttyi siitä. Ruotsi katosi kokonaan. Tavatessani ruotsalaisia ihmisiä menin ihan mykäksi, mitään ei tullut mieleen. Paitsi tack, tyvärr ja jag har ont i halsen. Kummallinen tunne, muu oli aivan kaikuvaa autiota.

Nyt olen taas sekamaastossa. Helsingissä asuminen on tietenkin tuonut ruotsin kieltä eteeni päivittäin ja salalokeroiden ovia on auennut, muisti virkistynyt. Kotikielenä meillä on nyt englanti ja suomi (englannin ja hollannin asemasta) ja hollanti alkaa harmikseni ruostua ruostumistaan. Nyt kun puhun appivanhempieni kanssa sekoitan suvereenisti hollantia ja ruotsia, monesti en edes miettimällä ole varma kumpaanko kieleen käyttämäni sana kuuluukaan. Puhun hövelisti hollia, tai ruotsintia.

Luen paljon kirjoja englanniksi. Totuin siihen Belgiassa pikkuhiljaa ja ilokseni opin ajan myötä lukemaan niin ettei minun enää tarvitse kääntää lukemaani, se menee 'simultaanisti' ymmärrykseen. Kyvystä on hyötyä täällä Suomessakin, jos Helsingin kirjastoista haluaa saada käsiinsä jonkin uutuuskirjan saa sitä odottaa kuukausia, pääsee jonoon numeroksi 189 ja kirjoja on 15 kpl. Mutta sama kirja englanniksi löytyy yleensä heti, tai on jonossa numerolla kolme. Niinpä luen tälläkin paljon englannin kielellä. Kielilokeroni toimii tässä kohti niin että ymmärrän lukiessani hirveän paljon sanoja, synonyymejä, joita en puhuttuna muistaisi käyttää, minusta se on metkaa.

Kaikki tämä englanti luettuna ja kotikielenä, on selkeästi köyhdyttänyt suomen kielen sanavarastoani. Lisäksi huomasin että minun piti todella miettiä sanajärjestystä kun aloin kirjoittamaan tähän blogiin. Käytän edelleenkin usein 'omia järjestyksiä', mutta alkuun kirjoitin kummallisia englantisanajärjestyksiä.

Savolaisena rakastan savon murretta sen runsautensa vuoksi, asioita kuvaavia sanoja riittää kirjaimellisesti loputtomiin, kertoja voi tarjoilla lauseessa aivan omia kuvailevia sanoja ja kuulija ymmärtää sen koska sana vaan kuvaa niin hyvin asiaa (ajattele esimerkiksi vaikka sanoja mylliäinen ja vöyhkä, savolaiselle nämä synnyttävät heti kuvan ja tunnetilan, mitenkähän on ei-savolaisilla?). Eikä synonyymeissä ja kuvailuissa säästellä ikinä. En millän haluaisi kadottaa tätä kykyä ja kielen rikkautta, haluan pitää kaikki synonyymini. Siksi olen ottanut itselleni säännön että nykyisin luen joka toisen kirjan englanniksi ja joka toisen suomeksi. Toivon että puntit tasaantuvat ja saan rikkauksia molemmista. Tai sitten käy niin että kielilokeroni on täysi ja saan molemmista vain välttämättömimmän. Rikkaudet kohisevat sihdistä ulos.



keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Ilahduin

Tänään aamubussissa ilostuin. Bussikuskina oli energinen Aasialaissyntyinen keski-ikäinen mies. Bussi seisoi ennen lähtöään paikalla kymmenisen minuuttia, sinä aikana kuski hyppäsi ulos bussista kolme kertaa moikkaamaan muita kuskeja ja nauroi pitkät iloiset naurut kaikkien kanssa. Kun hän viimein istui paikalleen, laittoi hän musiikkia soimaan. Sellaista Kiinalaistyyppistä jossa naislaulaja laulaa erityisen korkealta kimeästi, taustalla syntikkakomppi, huilu ja se kummallinen kielisoitin. Biisi oli ilmeisesti kuskin sydänlemppari sillä hän alkoi saman tien laulaa mukana, ensin hieman hiljempaa, mutta lopulta lämpeni laulamaan ihan kunnolla keuhkojensa täydeltä. Sellaisella kummalisella ja kimeällä miesfalsetolla joka ei aivan yltänyt riittävän korkealle (minulle tuli mieleen Monty Pythonin sketsit äänestä). Nauratti hirveästi. Ja iloitsin niin älyttömästi että kuski uskaltaa antaa mennä fiiliksen mukaan estoitta. Ja kovaa. Hänellä oli selkeästi kivaa. Masennuslukemat laskisivat kuin lehmän häntä jos me suomalaiset uskaltaisimme samaan. Hatun nosto ja kiitos kuskille kivasta aamun avauksesta.

Toinen ilahdutus seuraavasta videosta. Menee söpöilyn puolelle mutta on niin ihana, ei voi kun ilahtua.




tiistai 19. lokakuuta 2010

Intiaan

Parasta, ihaninta ja hauskinta työssäni ovat asiakkaan antamat tilaustyöt. Innostun hirveästi kun saan tehtävän johon voin uppoutua uudella mielenkiinnolla ja haastaa itseni.

Sain asiakkaalta kuvan. Hän oli nähnyt suuret Geisha-maalaukseni ja halusi suurikokoisen maalauksen löytämästään kuvasta. Kuvassa oli Intialais-mustalaisnainen, ja etnisyyteen ihastunut asiakas piti kuvasta kovasti. Hänen toiveensa oli saada maalauksesta tummataustainen ja tummempi yleismaailmaltaan kuin kuvassa. Hänellä oli olemassa 15cm leveät mustat kehykset joihin tumma maalaus sopisi kauniisti. Kuvan koon tulisi olla 130cm x 100cm.


On hurjan haastavaa saada eteen kuva jonka joku toinen on valinnut. Koskaan en voi olla varma juuri mihin kuvassa asiakas on ihastunut. Mikä on se taika jonka valtaan katsoja on jäänyt, osaisiko tavoittaa saman taian, keksisinkö mikä se on.

Päätin maalata kuvan paksulle pellavalle, käyttää kuvaa mallina, mutta kun kopioiminen ei ole ikinä kivaa, ajattelin tuoda kuvan oman kosketukseni. Koska kuvasta tulisi kovin tumma, mietin kuinka kuvassa olisi jokin rytmi, kiinnekohta, ettei siitä tulisi tummaa puuroa. Miltei aina kiinnekohta maalauksissani on silmät, niinpä keskityin korostamaan katsetta tälläkin kertaa. Kasvojen ihon ajattelin sileämmäksi koska niin yksityiskohtaista maalausta en haluaisi tehdä jossa jokainen ryppy näkyisi, silti halusin mukaan pienen ajatuksen ettei nainen ole enää teini-iässä. Päätin myös maalata suun enemmän kiinni koska maalauksessa hampaat näyttävät monesti kovin irvistäviltä. En myöskään halunnut suun vievän huomiota silmiltä. Tunnelmaltaan tavoittelin pehmeää salaperäisyyttä.



Tässä valmis maalaus, harmillisesti kökkökännykkäkamerani ei onnistunut taaskaan, livenä tummat varjostukset ja viivat eivät erotu jyrkkinä rajoina, varjot lipuvat pehmeämmin kasvoilla,. Suukaan ei ole maalauksessa noin pinkin punainen ja silmien sammalvihreys on hitusen voimakkaampaa (olisikohan todella jo aika sijoittaa kunnon kameraan...).


maanantai 18. lokakuuta 2010

Paranormaalisti söpö kirja

Tykkään lukea dekkareita. Erityisesti englantilaisia, skandinaavisia, tai muita eurooppalaisia. Amerikkalaiset ovat monesti liian raflaavia makuuni. Minusta on mainiota että dekkarit lasketaan nykyisin laatukirjallisuudeksi ja uusia kirjailijoita putkahtaa uutterasti esille. Viikonloppuna päätin tervehdyttää itseäni, makoilla sohvalla lukien kirjoja, juoden kuppikaupalla vahvaa hunajateetä, syödä valkosipulia silläkin uhalla että menen keskiviikona hammaslääkärille.

Tiedättehän sellaisia kirjoja joissa on jokin kirjoitustyyli, tai aihe, mukana ihan sen takia että se myy? Niinkuin esimerkiksi jotkin naisille suunnatut kirjat joissa sankaritar on söpösti höpsö ja hänelle sattuu koko ajan hupaisia kömmähdyksiä ja noloja tilanteita. Näistä selvitään kuitenkin hämmentyneellä naurulla ja lopussa kiitos seisoo, hän saa työpaikan/miehen/elämän jonka halusi, yleensä jonkin pätevän kaunottaren edestä, ihan siksi kun oli niin lämmin ja inhimillinen persoona. Toinen joka myy on seksi. En vastusta seksiä kirjallisuudessa mutta silloin kun se on kummasti liimattu kirjaan, jotenkin tarinan kulkuun kuulumattoman kömpelösti, siksi vain että seksiä pitää olla, minua tökkii.

Dekkarimuoti on tuonut mukanaan kummajaisia, ns. naisten dekkareita. Ne ovat minun makuuni aivan hirvittäviä. Niissä dekkaritar on juuri tuollainen herttainen hömpsä, hän joutuu koko ajan hassunkiperiin tilanteisiin, miltei-menettää henkensä ainakin neljä kertaa, ja mukaan on ympätty epäaito romanttinen tarina ainakin yhdellä seksikohtauksella. Perjantaina kirjastosta haetussa kasassa oli kaksi tällaista kammotusta*. Jonkin aika sitten kirjastokasasta löytyi myös kummallinen kirja joka alkoi normidekkarina mutta pian sankari levitti hämähäkkiverkon, joka olikin joku telepaattinen ympäristön kuuntelemiseen kehitetty paranormaali kyky. Kaikki kolme jäivät kiireesti kesken. Kirjan kansi ei vihjaissut että tartuin tällaisiin mutaatioihin, joissa kaikki genre on puserrettu samaan sörsselieihin, luulin ottaneeni mukaan aivan normidekkareita. Sinällään minusta on ihanaa että erilaisia kirjoja löytyy moneen makuun, mutta haluaisin selkeän etiketin. Kansikuvissa voisi olla esimerkiksi Harlekiinimainen yltiöromanttinen kuvitus. Takakansitekstissä mainittu että nyt tarjoillaan paranormaalia teille.



Tämä olisi erityisen hyvä kansikuva em. kirjoille.



*) Tarkoitukseni oli esitellä teille kirjat nimellä, mutta vein ne työmatkalla kirjastoon, enkä kirjoittanut nimiä ylös. Miten nämä minun tekstit jäävät aina viitevajaiksi...

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Voiko vaikuttaa?

Laitoin ympäristöystävällisen aloitteen Hesarin sivuille. Anteeksi, paasaan aloitteeni aiheesta hetken seuraavassa tekstissä.

Meillä käytetään ympäristöystävällisiä pesuaineita, uusi säilöntäaineeton, fosfaatiton ja zeoliititon Lumme-pyykinpesuaine on erityisen hyvä tuote, pesee hyvin ja tuoksuu raikkaalle. Ecoverin tiskikonetabletit toimivat aivan yhtä hyvin kuin epäekologiset tuotteet (suomalainen vesi on niin kalkitonta ettei tiskikonetta peseviä tuotteita tarvitse kukaan). Lumme-sarjaan kuuluu myös hyvät siivousaineet. Ostaessani em. tuotteet ärsyynnyn aina koska löydän ne etsimällä korkeimman hyllyn kauimmaisesta nurkasta, ja maksavat miltei tuplasti verrattuna muihin tuotteisiin. Hinta kirpaiseee minuakin. Vähätuloiselle hinta voisi olla mahdoton, kuten myös suurperheille joilla pesuaineita kuluu eniten. Sama kuvio myös muiden tuoteryhmien kohdalla, luomuruoka ja ekologisesti valmistetut tuotteet ovat tyyriitä luksustuotteita. Mietin ettei tämä millään lähennä ihmistä ja luonnonsuojelua. Mietin myös maksaisiko homma itsensä takaisin jos hintapolitiikkaan puututtaisiin vaikka alv-helpotuksella. Jossakin vaiheessa luonto voi jo niin huonosti että meille kaikille tulee aivan järisyttävän suuri lasku. Siihen kannattaisi vielä vaikuttaa.

Kaikki tietävät, ainakin pitäisi tietää, miten hurjia ympäristövaikutuksia pesuaineilla on. Keskivertoperhe pesee yhden tiskikoneellisen ja yhden pyykkikoneellisen päivässä, sekä siivoaa kerran viikossa pesuaineita käyttäen. Jokaisesta koneellisesta pääsee osa pesuaineista luontoon, ja pesuaineet sisältävät ympäristölle haitallisia aineita, mm. fosfaattia ja zeoliittia, yhden päivän yhteispäästöt ovat inhottavan suurta luokkaa. Koetin etsiä netistä lukuja ja tutkimuksia tämän tekstin tueksi, mutta eipä niitä noin vain löydykään, harmittelen että koulukirjani on mamán luona varastossa ja muistini nolon huono.

Kun aikoinaan opiskelin puuvillan kasvatuksen ympäristöhaitoista törmäsin seuraavaan tietoon; puuvillavaatteiden ympäristöhaitallinen vaikutus jakautuu niin että 1/3 haitoista syntyy siihen mennessä kun vaate on saatu kauppaan (puuvillan kasvatus torjuntamyrkkyineen, sadon korjuu, lukuiset tehdaskäsittelyt mukaanlukien valkaisu ja värjäys, kuljetukset jne.), ja 2/3 sen huollosta, eli pesuista (Finatex 1998). Minusta aika helkkarin yllättävää tietoa. Pesuaineita menee myös paljon pullojen pohjilla roskiksen kautta kaatopaikalle (luin Greenpeacen tiedotteesta aikanaan määrän joka oli huikaiseva). Kuluttajavirasto varoittaa tahranpoistoaineiden ympäristö- ja allergiahaitoista, silti pinkkiä pulveria ostetaan entistä enemmän.

Ja tietenkin kaikki viljely torjuntamyrkkyjä ja lannoitteita käyttäen, meillä suomessa se hoituisi hyvin ilmankin, jos luomuviljelyyn saisi enemmän tukea, tai verohelpotuksia. Tukea siksi ettei sato kasva yhtä nopeasti ja suureksi kuin em. aineita käyttäen ja siksi hinta luonnollisesti on superkasvatettua tuotetta kalliimpi. Ravintoarvot ovat sitten tietenkin aivan toinen juttu. Toissakesänä luin Hesarista mielenkiintoisen jutun kuinka paljon torjuntamyrkkyjä oli kaikissa eiluomu-tarhakasvatetuissa marjoissa (en tietenkään muista enää näitäkään lukuja, pahoittelen, mutta määrä kuristi kurkkua).

Myönnän ensimmäisenä ettei minulla ole riittävästi tietoa verohelpotusten järjestämisistä, tai tukien saatavuudesta tai mistään poliittisista ratkaisuista. Mutta mietin miten hirmuisen vähän voi luontoa suojella normaalituloilla. Pitkällä tähtäimellä tämän politiikan kirves iskee kyllä ihan omaan sääreen.

Aloitettani pääsee lukemaan tästä, voitte myös puoltaa sitä, siitä olisin iloinen.
Pahoittelen että joiduin käyttämään aloitteessani kamalaa sanaa loppupeleissä, kirjainmäärä ei riittänyt sanoihin pitkällä tähtäimellä. Huh. Lupaan ettei tämä toistu enää koskaan.




lauantai 16. lokakuuta 2010

Mestariksi

Olen kohdannut kaksi ruokaa jotka ovat usein hyviä, mutta harvoin mestarillisia. Kuitenkin silloin tällöin saa eteensä juuri sellaisen maailman parhaan ja taivaallisen. Sellaisen joka kuljettaa hetkeksi makujen nirvanaan ja autuuteen. Sitten toivoo hartaasti että osaisipa juuri täsmälleen näin itsekin. Edes kerran.

Toinen näistä on pikkuleivät. Yleensä pikkuleivät ovat järjestään hyviä, en koskaan niitä päin sylje ja otan toisen, eittämättä kolmannenkin. Mutta tiedättehän että joskus tartutte sellaiseen joka kerta kaikkiaan vie kielen mennessään, kuohkea, maultaan voimakas ja ihana. Sitten saatte reseptin ja teette kotona ja ihmettelette miksi nämä ei maistu ollenkaan samalta.

Olen koettanut päästä pikkuleipien mestaruuteen uutterasti harjoittelemalla. Leiponut pikkuleipiä toisensa perään, onnistunut hyvin, mutta mestaruuteen olen onnistunut hioutumaan vain yhden reseptin kanssa ja sen löydätte täältä. Kun siihen tulokseen pääsin, lopetin muiden pikkuleipien tekemisen. Tyydyin yhteen ihanaan. Ehkä joskus jatkan opettelua jonkin muun reseptin kera.

Toinen tällainen ruoka on tomaattikeitto. Suomessa vähän harvinaisempi, mutta Belgiassa yleinen, erityisesti alkuruokana. Usein sen sai eteensä tylsänä, mauttomana, vetisenä, tai kitkeränä. Mutta joskus, oih niin joskus, sen sai eteensä taivaallisen tuoreen makuisena, raikkaana, täyteläisenä ja sametinpehmeänä. Pullollaan kerrostettua makua ja mielikuvia Italian aurinkoisista tomaattipelloista. Silloin sielu kiittää. Tajuaa miten hyvää tomaattikeitto voikaan olla. Ja siihen ravintolaan, tai kyläpaikkaan, palaa keiton takia uudelleen ja uudelleen. Terveisiä Brysselin La Chassen italialaiseen Da Pippo-ravintolaan, sinua on ikävä.

Arvannette kuinka monia keittoja ja reseptejä olen kolunnut läpi päästäkseni tomaattikeiton mertariksi. Monia. Olen päässyt lähelle, mutten koskaan ihan mestariksi (ajattelen että siihen tarvittaisiin aivan oikeita maukkaita tomaatteja valjujen supermarkettitomaattien asemasta?). Kokeilkaa itse, tämän reseptin äärellä pitää maistella maistelemisen perään koska minulla ei ole täsmällisiä mittoja, itsekin maistelen jatkuvasti, sillä kaikki tomaatit maistuvat erilaisilta (makeita, kitkeriä, vetisiä jne) ja muuttavat muiden aineksien määrää. Mutta kokeilkaa rakkaat ystäväiseni, sillä taivaallinen tomattikeitto on juuri sitä.

Suloinen tomaattikeitto syysiltojen lämmöksi:

2 kg tomaatteja
2-3 sipulia
Vasikanfondia
Erityisen hyvää oliiviöljyä (kauppahallien erityiskaupoista)
Balsamicoviinietikkaa
Valkosipulin kynsiä
Fariinisokeria
Pippuria, currya ja oreganoa
(vaaleaa leipää)
  1. Kalttaa tomaatit, poista siemenet ja lohko neljäsosiksi.
  2. Lorauta paksupohjaiseen kattilaan reilusti oliiviöljyä sekä silputut sipulit ja hauduta ne pehmeiksi.
  3. Lisää joukkoon puserretut valkosipulin kynnet (itse laitan viitisen kynttä) freesaa hetki. Varo polttamasta valkosipulia, siitä tulee helposti kitkerää.
  4. Lisää tomaatit ja n. desin verran vettä. Hauduttele kannen alla niin kauan kun tomaatit ovat pehmenneet murskaksi. Lisää vettä tarvittaessa.
  5. Sitten se ratkaiseva, eli maustaminen. Lorauta joukkoon n. 1 rlk fondia, 1 rlk balsamicoa, 1 rlk fariinisokeria. Maista. Jos keitosta puuttuu ns. selkäranka eli täyteläisyys, lisää fondia, jos siinä ei ole potkua, lisää balsamicoa ja jos se on kitkreää lisää varoen sokeria. Varoen siksi että hiemankin liikaa sokeria pilaa koko homman.
  6. Kun tämä puoli on hanskassa, lisää vastajauhettua pippuria ja pieni ripaus currya. Maistele taas ja lisäile mielestäsi puuttuvia ainesosia.
  7. Sitten vaihtoehdot. Voit paseerata keiton siivilän läpi ja tehdä siitä tasaisen samettisen keiton, tai jättää se hieman epätasaiseksi, lisätä siihen murennettua leipää ja kenties vielä vähän vettä jos keitto on liian paksua. Leipäversio on kivan tuhti ja kaunis, mutta tarkista vielä maut leivän lisäämisen jälkeen koska leipä leikkaa happamuutta ja tomaattikeitossa kuuluu oleman sopivasti sitä.
  8. Annostele kulhoihin, lorauta reilu pelastusrengas oliiviöljyllä, ripauta päälle oreganoa (jos käytät tuoretta, ole varovainen ettei sitä tule liikaa, maku peittää helposti kaikki muut herkät maut) ja tarjoile hyvän itseraastamasi parmesaanijuuston kera. Leivättömän version kanssa maistuu ihanalta itseleivottu tuoreenkuuma leipä.

Vinkit:

Älä edes kuvittele käyttäväsi tölkkitomaatteja!

Savuisemman maun saat paahtamalla tomaatit kaltaamisen sijaan uunissa tai grillissä. Tähän makumaailmaan sopii loistavasti ripaus savupaprikajauhetta (maustekaupoista).

Jos käyttämäsi tomaatit ovat tyystin mauttomia voit koettaa pelastaa keiton tomaattipyreellä (tosin silloin peli mestarillisesta keitosta on menetetty, hyvästä voi vielä kilvoitella).

Kivan version saat lisäämällä lopuksi palasen paahdettua vuohenjuustoa, vaikka silloin ruoka muuttuukin vuohenjuustokeitoksi. Paahda juusto pannulla tai uunissa, kieritä ensin leikkauspinta vehnäjauhoissa, muuten juusto valuu pellille/pannulle.

Kaiken kerman, smetanan ja tuorejuuston neuvon jättämään oikeasta tomaattikeitosta unholaan koska niiden seurassa mausta tulee yleensä tylsä ja ponnettoman lötkö (sitäpaitsi värin tulee olla voimakkaan tumma punainen eikä kumman vaalea oranssi) (jos on ihan pakko saada smetanaa, niin korkeintaan lusikallinen saareksi keiton keskelle).


Kyllä

Kyllä

Kyllä

Kyllä

Ei!

Ehkä

torstai 14. lokakuuta 2010

Yrittäjä on aina terve

Lapsena oli ihana sairastaa. Lellittiin, paijattiin, passattiin, tyynyjä pöyhittiin, täkkejä kiedottiin lämpimästi jalkojen alle, luettiin ääneen ja sai valita lempiruokia ruoakseen. Huomiota riitti niin paljon kuin halusi. Minulle ei myöskään pakotettu mitään kammottavia terveysvellejä, niinkuin esim. sipulimaitoa jota äitini joutui lapsena juomaan.

Minusta on kyllä karua ettei tällaista sairastamista enää saa aikuisena. Kukaan ei jaksa niin antaumuksella lelliä, eikä kuunnella valituksia enää kuin äiti ja mummi. On se niin väärin.

Yrittäjänä ei ole aikaa sairastaa. Kun lomat tai muut poissaolot pitää suunnitella etukäteen ja sairaus tulee silloin kuin sitä huvittaa, on lopputulos tylsä. Sairastuin normiflunssaan juuri pahimmassa näyttelynviimeistelemisvaiheessa, en ehtinyt sairastaa sitä silloin ja sain lopulta antibiootit keuhkoputkentulehdukseen. Juuri kun kuuri oli lopuillaan sain uuden flunssan eräältä ihanalta räkäposkiselta lapsoselta. Ja taas flunssaa. En sitäkään ehtinyt rauhassa sairastaa ja nyt on menossa toinen antibiootti nielurisa-kurkkutulehdukseen ja tänään olen menossa hakemaan kolmannen kuurin koska tämä toinen ei tehonnut. Olisipas ollut aikaa sairastaa.

Mietin kuitenkin kuinka onnellinen olen että sairastan vain flunssaa. Jos sairastuisin yllättäen johonkin vakavampaan, minun olisi lopetettava yritykseni. Saisin kyllä rahaa välttämättömiin kustannuksiin sairauvakuutuksesta, mutta en pystyisi tuottamaan mitään. Asiakkaani joutuisivat etsimään uuden yhteistyökumppanin, unohtaisivat minut ajan myötä ja homma kuivuisi kokoon.

Naisyrittäjien eräässä tapaamisessa kuulin monta surullista tarinaa. Moni kertoi kokeneensa toipumisensa olleen hitaampaa koska tulevassa ei näy työtä, masentaa kun oma rakkaudella vaalittu yritys on terveyden mukana kaatunut. Uudelleen aloittaminen on raskasta, aikaa vievää ja kallista, eikä sitä jaksa tehdä toipilaana. Siihen ei ole välttämättä edes varaa koska sairastaminen on kallista. Kuulin myös muutaman tarinan kuinka yksinyrittäjä, tai pienyrityksen toinen työntekijä jäi äitiyslomalle, eikä yrityksellä ollut varaa palkata sijaista koska äitiysloma maksaa niin paljon yritykselle. Toisen työntekijän panos oli kuitenkin välttämätön, joten yritys kaatui. Että pitää valita äiteys tai yrittäjyys.

Näihin asioihin Yrittäjänaiset toivovat muutosta. Eli tukea valtiolta äitiyslomaan, ja sijaisen palkkaamiseen. Kaikki peukkuni pystyyn heille!


sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Sweet Paul

Askartelijasta, harrastajasta ja hartaasta kotikokista tunnetuksi ammattilaiseksi, übersuosituksi blogistiksi ja ikioman lehden päätoimittajaksi. Siinäpä makean Paul Lowen tie. Oslosta kotoisin olevan Paul rakasti pikkunaskalista asti askartelua, sisustamista, käsitöitä ja kokkaamista. Suurimman osan taidoistaan hän oppi äidiltään ja isoäidiltään (joille hän auliisti antaa kaiket kiitokset tyylitajustaan). Aikuisena hän alkoi tarjota tuotteitaan lehdille, sai niitä esille enenevässä määrin kunnes alkoi saada töitä kuvausstylistinä lehdissä. Hän stailasi sisustuksia, kattauksia, teemasivuja, laati sisustusaskarteluvinkkeja ja ruokasivuja (jonne kokkaisi kaiken taidokkaasti itse). Lopulta Paul oli niin tunnettu että sai helposti toteutettua unelmansa muuttaa New Yorkiin. Omien sanojensa mukaan hän muutti torstaina ja paiski töitä jo maanantaina. Paul jatkoi työtään menestyksekkäästi ja maine kiiri. Eikä suotta. Paulin asetelmissa on aina jotain hauskaa ja uutta itsetehtyä (usein jopa itseneulottua), monesti ruokaa, paljon uusiovääneltyä-liimattua-ripustettua paperia, aina yllättävää. Kuvia löytyy täältä, (teepannulampunjalka on huikea!).

New Yorkissa Paul alkoi pitämään blogia nimeltä Sweet Paul. Kirjoitti ruoasta, tarjosi reseptejä kauniiden kuvien kera (reseptit ovat kuolattavan houkuttelevia lohturuokia, usein niistä tihkuu suklaata suklaan päälle, oih), kertoi tarinoita koirastaan ja tarjoili lemmikkiajatuksiaan, askarteli heille vaatteita, kokkaili ruokia, järjesti juhlia, väsäsi erinnäisiä tarvikkeita, Paul sisusti ja askarteli (paitsi ettei hänen askarteluistaan oikeastaan voi käyttää sanaa askartelu, ne ovat käsintehtyjä sisustusesineitä, taidokkaita, tyylikkäitä ja hauskoja), stailasi kotiaan ja toisten koteja, kertoi työstään lehtistylistinä ja sisustajana, suunnitteli juhlamenyitä katauksineen ja teemoineen. Blogista tuli niin suosittu että New Yorkin blingjuhlia vedettiin usein Paulin teemalla, tai panoksella. Blog sai myös tunnustusta mediassa, mm. Lontoon Times rankkasi sen sijalle 22 sisustusblogilistalla.

Nyt Paul on saanut juuri toteutettua rakkaan unelmansa. Hän on saanut oman lehden Sweet Paul. Lehden saa selattua nettiversiona täältä. Minusta lehti on ihastuttava. Siellä on ruokaa, herkkuja, leivontaa, sisustusta, lemmikkiasiaa, lapsille kivaa, stailausta, kaikki itsetehtyä ja -tehtävää. Ihanan monipuolinen katsaus, kaikki on taidolla tehty, niin kaunista katsoa, mukana muutama kiinnostava artikkelikin. Kaikessa on jokin kiva lähestymiskulma joka on jollain tapaa aina tuore.

Minua niin taas ilahduttaa miten erän ihmisen intohimosta keriytyy ihana ura ja unelmat toteutuvat. En kyllä yhtään epäile ruhtinaallista työn ja sitkeyden määrää joka tähän pisteeseen mennessä on kulunut. Hatunnosto Paulille.

Maistiaisia Sweet Paul blogista:







Tähän ihanaan puutarhakiikkuun löytyy ohjeetkin blogista, penkki on ostettu IKEA:sta, jalat katkaistu, homma maalattu kiiltävän valkeaksi ja ripustettu järeään puuhun. Enpä ole ennen nähnyt näin kaunista ikeaa...

Tuoli stailattu neulomalla


Ps. Paulin blogilinkkilista on myös herkullinen ja pullollaan aarteita. Löytyy Sweet Paul-blogin oikeasta marginaalista.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Globaali hauskuus

Törmäsin hauskaan globaaliin internetilmiöön. Ilmiö hauskuutti meitä pitkät tovit. Minua ilahduttaa hirmuisesti että ympäri kaikkialta ihmiset paneutuvat johonkin yhteiseen ihan pelkän huvin vuoksi. Aikaa ja taitoa säästämättä.

Tarina alkaa seuraavasta Tv-uutisesta (koettakaa jaksaa se läpi seuraavia videoita varten):



Pian YouTubeen ilmeistyi tämä:



Ja sen jälkeen nämä muut ja sadat kaltaisensa:






































Lisää lukemattomia tyylejä ja esityksiä löydät Juutuubaamalla "bed intruder".


torstai 7. lokakuuta 2010

Kaikenlaista sitä

Eilen illalla kotimatkan bussissa eteeni istui kaksi naista, ystävykset. Toinen veti lompakostaan aarteen esiteltäväksi. Se oli pankkikortti. Innoissaan hän selitti saaneensa itse valita kuvan uuteen korttiinsa. Hän oli tuonut kuvan pikkuisesta pojastaan ja oli sangen innoissaan. Pankkikortti oman lapsen kuvalla. Ymmärrän äidin idean mutta jotenkin yhdistelmä oli karmaiseva minulle.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Liian kestävä?

Ostin eilen Marimekosta talvitakin. Edellisen talvitakin (muoti-ihmiset, sulkekaa silmänne seuraavalta) ostin 12 vuotta sitten. Se oli silloin 'älyttömän kallis' klassinen pitkä musta villakangastakki. Joka kevät olen vienyt sen pesulaan josta se on tullut kotiin uuden näköisenä, puhtaana ja nypyttömänä. Takki on ollut rakas ja maksanut itsensä monin kerroin takaisin. Nyt kuitenkin tuntui että siirtyisikö vanha takki lenkkitakiksi työmatkakävelyihin. Toivon että uusi takki kestää edes puolet edellisen takin elinkaaresta. Ja että se muotoutuisi henkisesti yhtä rakkaaksi.

Minua tympii halpavaatteet. Ne näyttävät hyviltä ainakin ensimmäiseen pesuun saakka, sitten jotain mystistä tapahtuu ja ne menettävät muotonsa, venähtävät ja kulahtavat, hyppäävät hetkessä uusista vanhoiksi. Tarkoitus on tietenkin että sitten ostetaan uusi halpis. Samalla pysyy kätevästi muotimaailman kuumassa ryhmässä. Mutta mitä luonnonvarojen haaskaamista, oikea epäekologisuuden kulminaatio. Ollakseen niin halpa voi olla varma ettei tuotantoketju ole ollut eettisestikään reilu. Yritän itse ostaa vähemmän, laadukasta ja pitkäikäistä. Siihen tähtään myös tuotteillani, kankaani ovat kalliimpia kuin Eurokankaan, sisustustuotteeni kalliimpia kuin Hemtexin, IKEA:n ja H&M:n uuden sisustuspuolen. Mutta ne kestävät, ne ovat ekologisia ja eettisiä (työvoima olen minä), niihin saa oman tarinan, ne tulevat rakkaiksi. Omatunto on puhdas ja luonto kiittää.

Tiedän ihmisiä joista on ihanaa shopata paljon ja usein, heistä ei ole ongelma heittää tavaraa roskiin ja ostaa uutta tilalle kuukausittain, päinvastoin, se on nautinto. He löytävät touhuun eettisen kulmankin, he pitävät taloutta pystyssä ja töitä köyhissä maissa. Harmillista omasta näkökulmastani on miten halpatuotteet muokkaavat kuluttajien ajatusmaailman sellaiseksi että kaiken on oltava halpaa. Laatuun ei haluta sijoittaa koska saatavilla on vastaava tuote pikkurahalla, olkoonkin että laatu on huono. Aina on saatavilla toinen. Kaiken ei halutakaan olla kestävää.

Eilen pohdin erään ystäväni kanssa missä kulkee pitkäikäisyyden raja. Joskus tuote voi olla liian kestävä. Ystävä oli saanut lahjaksi Marimekon yksivärisen trikoopuseron 16 vuotta sitten. Hän on ehtinyt toivoa sen loppuunkulumista jo vuosia, lopen kyllästynyneenä sen kaivanut ja haudannut kaappiin liian monta kertaa, joskus liian pienenä, joskus liian suurena, joskus vaan kyllästyttävänä. Laatua voi olla liikaa. Ystävällä oli onnea koska piti puserosta, joskus kestävä tuote voi olla puolimieluinen. Sillon sen kestävyys vasta sapettaakin.





tiistai 5. lokakuuta 2010

Päivitys

Rantakoski Designsin netisivut päivitetty. Uusia töitä kaupassakin. Katselmus täältä tai klikkaamalla allaolevaa logoa. Tervetuloa katselemaan!



maanantai 4. lokakuuta 2010

Slow Life Helps

Sallitteko vielä yhden aasinsillan? Edellisistä postauksista lisää hitautta. Rakastan Slow-mentaliteettia ja -suuntausta, se sopii minulle (ehkä liiankin) täydellisesti. Laiskottelua, rakkaudella kokkaamista, luontokävelyjä, perinteiden arvostamista, kiireettömyyttä, pienten asioiden huomaamista, kestävyyttä, pesiytymistä, ekologisuutta, eettisyyttä, tulevaisuuden rakentamista pysyville arvoille, terveyteen ja hyvinvointiin panostamista. Ja niin edelleen.

Hesarissa kevään aikana julkaistiin kysely mikä on nykypäivän luksusta (koetin löytää arkistoista artikkelin mutten onnistunut). Yllättäen, ihanasti, ihmisten mielestä luksusta oli mm. muutto maalle, puutarhan hoito, kanojen pitäminen (terveisiä tänne), etätyöt, koti, lähiruoka.

En ole siis yksin Slow-elossa. Siitä olen erityisen iloinen.

Löysin kuvan netistä, sen nimi oli Slow Life Helps.
Uskon, varmaan auttaa mihin vaan.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Lamauttava valinnanmahdollisuus

Näköjään tallustan aasinsiltoja toisensa perään, mutta eilisestä postauksesta tulin taas ajatelleeksi lempiajatustani yhteisöllisyyden katoamisen harmeista.

Nykyään puhutaan paljon miten monet ihmiset ovat yksinäisiä, vanhukset erityisesti ja he ehkä vähän huonolla hoidollakin, masennusta ja lukematomia muita mielenterveysongelmia, tunne tarpeettomuudesta. Usein ajattelen että ennenvanhainen saman katon alla eläminen oli meille terveellisempää. Hampaattomat ja höpertyneet mummot saivat istuskella tuvan nurkassa, katsottiin että oli lämmintä päällä, velliä ja muhennettua silakkalaatikkoa lapottiin ohimennen puulusikalla suuhun, ihmisiä oli aina ympärillä, turvaa, tapahtumaa ja seuraa. Lapsia hoiti ja kasvatti koko porukka, kukaan ei ollut yksin, vastuu jaettiin, kaikilla oma tehtävä ja tunne tarpeellisuudesta.

Ymmärrän että romantisoin ajatusta, että ei se varmasti aina niin herkkua ollut, ei ollut omaa tilaa (mutta kuinka paljon sitä osattiin kaivata?), aina ei tullut kaikkien kanssa toimeen vaan saman katon alla oli silti asuttava. Työ oli rankaa ja kovaa, mutta samalla se oli arvokasta, tarpeellista ja kättensä tulokset oli selkeästi nähtävissä. Ymmärrän myös että tähän palaaminen olisi äärettömän vaikeaa, ellei mahdotonta, nyt kun on totuttu itsenäiseen elämään ja päättämään itse omasta elämästä ja tekemisistä. Mietin miltä tuntui elää ilman näitä vaihtoehtoja?

Katsoin YouTubesta Barry Schwartzin luennon valinnan paradoksista. Schwartz on psykologi ja professoroi Swarthmoren yliopistossa Pennsylvaniassa sosiaalista käytöstä ja sosiaalista teoriaa (vapaa käännös). Luento oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Se aloitettiin käsitteestä miten ajatellaan vapauden olevan onnellisuuden takaaja. Ja että vapauteen liittyy tietenkin tiiviisti valinnan vapaus. Professori oli kuitenkin sitä mieltä että kun valinnan mahdollisuuksia on monia, se ei enää tuokaan onnea. Päinvastoin, ihminen lamautuu koska ei pysty enää valitsemaan. Kun vaihtoehtoja paljon, lopulliseen valintaan ei edes pysty sitoutumaan (se toinen olisi ollutkin ehkä parempi, vaihtaisinko, kokeilisinko kuitenkin noita kolmea muuta), eikä koskaan pysty olemaan valintaansa myöskään tyytyväinen, koska niin täydellistä vaihtoehtoa ei ole olemassa ettei miettisi jonkin toisen kenties olleen parempi. Niinpä ihminen on onnettomampi, hukassa suuntansa ja valintojensa kanssa. Teoriaa oli tukemassa lukuisia mielenkiintoisia tutkimuksia.

Toinen kiinnostava luento onnellisuudesta sivuaa myös valintaa. Yksinkertaisimmillaan asiaa esitteli testi opiskelijoille joille annettiin vaihtoehto valita kahdesta valokuvasta itselleen mieluisampi. Toisille opiskelijoille annettin mahdollisuus perua päätöksensä ja vaihtaa valinta toiseen kuvaan neljän päivän sisällä, toisilla opiskelijoilla vaihtoehtoa ei ollut. Kun tyytyväisyyttä valintaan tiedusteltiin jonkin ajan kuluttua huomattiin että valinnanmahdollisuuden saaneet opiskelijat eivät missään vaiheessa olleet oikein tyytyväisiä valintaansa, eivät edes vaihto-oikeuden umpeutumisen jälkeen. Ne opiskelijat joilla vaihto-oikeutta ei ollut, olivat huomattavasti tyytyväisempiä valintaansa saman tien ja edelleen. Minusta aika yllättävää ja kiinnostavaa.

Tsekatkaa itse katsomalla Schwartzin luento:



Ja tässä luento onnellisuudesta, Dan Gilbert Harvardin psykologian professori:



Mielenkiitoista mietityttävää asiaa, eikö?

lauantai 2. lokakuuta 2010

Elämäntapayrittäjä

Eilisessa postauksessa kirjoitin elämäntyyliyrittäjyydestä. Törmäsin sanaan ensimmäisen kerran käydessäni muutaman kuukauden pituisen luovien alojen yrittäjyyskurssin. Termi sisältää kaiken sen mistä olen haaveillut, että voisi olla yrittäjä rennosti ja omaa hyvää oloa vaalien. Oli hirmuisen vapauttavaa kuulla että tällainen linja on 'julkisesti sallittu'. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia hyviä kirjoja, mm. Jorma Sipilän Osaajasta elämäntyyliyrittäjäksi (WSOYpro, 2006). Kyseisessä kirjassa on mm. mielenkiintoista tilastoa erilaisten yritysmuotoyrittäjien hyvinvoinnista. Elämäntyyliyrittäjät ovat kirkkaasti edellä muita, lisäksi he tuntevat muita yrittäjiä enemmän onnistuneensa työssään, vaikka monesti heillä on pienemmät tulot kuin esim. kasvuyrittäjillä.

Itseasiassa elänätyyliyrittäjyys on hyvin tuttu yritysmuoto menneiltä ajoilta. Minulla on ihana esimerkki, yritys jota ajattelen usein. Kesämökkimme lähellä oli ennen kyläkauppa. Nimitys on hieman erheellinen koska itse kylää ei varsinaisesti paikalla sijaitse, mutta siinä mielessä oikea että kaupan ympärille kokoontui lähistöllä asuvat ihmiset ikäänkuin kylän raitille. Kauppaa pitivät Muhoset, joiden puutalosta oli lohkaistu huone kaupaksi. Kaupan yhdellä sivulla oli kulunut kaupantiski kassakoneineen, toisella sivulla kylmätiski jossa Muhonen leikkasi lihapaloja, siivutti makkaraa makkaran perään ja paketoi ne pieniksi siisteiksi voipaperipakeiteiksi. Jokaista neljää seinää kiersi hyllyt joille oli pinottu puolet kaikista maailmassa ikinä keksityistä tavaroista. Toinen puoli löytyi viereisen huoneen varastosta. En muista ikinä kuulleeni eioota.

Kaupalla oli aina väkeä, eikä koskaan kiire. Jokainen odotteli rauhakselleen vuoroaan, rupatteli samalla asioistaan, uteli muiden asioita (erityisesti kesämökkiläisten, uutta verta katsokaas), tai istuskeli portailla tupakilla. Kaikkien asiointiin kuului ostosten lisäksi itsestään selvyytenä juttutuokio kauppiaan kanssa. Tätä hetkeä ei kukaan kiirehtinyt sillä se oli jokaiselle vuorollaan suotu. Kauppias jaksoi kärsivällisesti ja myhäillen rupatella jokaisen kuulumiset erikseen. Välillä kauppiaan piti lampsia pihan poikki pumppaamaan bensiiniä autoihin pihatienvieren suuresta sylinteritankista. Bensa pumpattiin käsiveivillä ensin mittalasiin, viisi litraa kerrallaan, ja sitten valutettiin auton tankkiin.

Muistan miten pienenä sain jäätelön käteeni ja vaelsin ulos leikkimään talon Pinja-kissan kanssa, tai rapsuttelemaan vanhaa vähän kärttyistä koiraa johon olin onnistunut suureksi ilokseni ystävystymään. Lopulta, kun en enää malttanut odottaa, vaelsin parhaaseen paikkaan, sivurakennuksen leipomoon. Siellä Muhoska leipoi herkkuja päivittäin, työnteli pullia suureen koko seinän levyiseen leivinuuniin, veteli ulos kakkusia ja viinereitä. Kiireettä mutta tasaisella vauhdilla kuin kone rouva vaivasi käsivarret hytkyen taikinoitaan, pursotteli sokerikiehkuroita leivonnaistensa koristeeksi. Hänellä oli päällään suomalaisen maalaisemännän univormu, sellainen pehmeäksi vanuttunut polveen saakka ulottuva vaalea puuvillamekko, ruudullinen tai kukikas, sen päällä leveä esiliina ja päässään niskaan tiukasti solmittu huivi. Kaksi kertaa viikossa saatiin orharieskaa, maailman parasta ohrarieskaa, paksu rapea kuori, kostean kimmoisa sisus. Näinä päivinä oli rouvan tahti nopeampi kuin muina päivinä, sillä rieskoja jonotettiin ja tultiin hakemaan kauempaakin.

Muhosilla oli kaksi tytärtä, toinen asusti jo naapuritalossa omaa perhettään, toinen kävi vielä lukiossa kaupungissa. Molemmat auttelivat kaupassa luontevasti, niinkuin olivat autelleet pikkupenskoista saakka. Koko perhe eli elämäänsä kaupan kanssa, lupsakan rennosti ja naureskellen naapureiden kanssa. Itseasiassa ei tuntunut lainkaan että kauppa oli perheen työ ja yritys. Kaikilla tuntui aina olevan mukavaa, eikä kiire, ei ikinä kiire.

Kun kauppa lopulta lopetettin, oli pariskunta jo pitkään yli eläkeiän, he jatkoivat elämäntapaansa niin kauan kuin jaksoivat ja se tuntui hyvältä. Kummastakaan tyttärestä ei tullut jatkajaa kaupalle. Arvaatte varmaan miten suunnattoman suuren tyhjiön kaupan loppuminen jätti yhteisöön. Eikä tilanne ollut ainoa laatuaan maaseudulla, kyläkaupan pitäminen ei ole enää kannattavaa puuhaa. Kehitys kehittyy joskus väärään suuntaan. Mutta jospa tämä nykyinen Slow-suuntaus (joka sopii loistavasti elämäntyyliyrittäjälle) palauttaisi myös muutaman kyläkaupan iloksemme.


Yhteisöllisyys rules

perjantai 1. lokakuuta 2010

Tien vieressä

Elämäni aikana olen ollut usein asemassa jossa en oikein asetu joukkoon.

Esimerkiksi opiskellessani kuvataidetta, maalailin usein suurille kankaille, siis vaikkapa lakanakankaille. Kiinnostuin ajatuksesta että maalaukseni voisivat olla sisustuksen ja taiteen välimaastossa, käyttötaidetta, ihmistä ilahduttavaa lämpöä. Jotain läheisempää kuin perinteinen kuvataide. Arvatenkin se oli äärimmäisen huono ajatus taidepiireissä, itsensä myymistä, taiteen loukkaamista, noloa lääräämistä ja tiesmitä. Puuhiani katsottiin armottomasti kierolla silmällä, minusta ei ollut oikeaksi taiteilijaksi, eikö kantti kestänyt.

Kun seuraavaksi aloitin opiskelemaan tekstiilimuotoilua olin heille aivan liian taiteellinen. Koulussa painotettiin teollista kankaanpainantaa, säntillistä, täsmälleen toistuvaa, tasaista väripintaa. Kaikenlainen maalaaminen, toistuvuuden epäsymmetrinen rytmitys, elävä viiva ja elävä sommittelu oli heille kammotus. Kun ensin olin opiskellut vuosia eroon juuri ns. kuolleesta asetelmasta, rytmistä ja viivasta, en voinut ajatellakaan palaavani jalanjälkiäni takaisin. Olin liian vallaton, sotkuinen, hallitsematon ja kokeilunhaluinen, kärsin kaikista kummallisista rajoituksista. Niinpä kuljin vähän polun viertä koko opiskeluaikani, väittelyistä toisiin.

Nyt sitten olen luovan alan työntekijänä yrittäjä. Minun pitäisi yrittäjänä olla pullollaan businesta, tiukka neuvotteluista menestykkäästi toiseen purjehtiva toimitusjohtaja. Minun pitäisi osata luontevasti myydä ja markkinoida, tavoitella kasvua ja laajenemista. Kaikki pehmeys ja elämäntapayrittäjyys on hölmön hommaa. Olen ällistynyt että bisness on juuri niin kovaa kuin aina kerrotaan, ihmisiltä tulee odottaa aina pahinta koska muuten tulee turpiin tuutin täydeltä* (naiivisti kuvittelin että tällä pehmeällä alalla oltaisiin pehmeämpiä). Mukavan julkisivun takaa paljastuu niin usein aivan järjettömien käytöksien ihmisiä, oman edun tavoitelu kohoaa härskiyden avaruuksellisiin korkeuksiin**. Onneksi eteeni on tullut myös aivan ihania ihmisiä, muuten olisin lyönyt jo hattuni naulaan. Mutta selvää on ettei minusta tule koskaan ns. hyvää yrittäjää, niinpä kuljen senkin tien laitaa.

Minulla ei riitä superyrittäjyyteen edes aika, en pysty maalaamaan, kehitelmään uutta ja olemaan täysipäiväinen myyjä-markkinoija. Siksipä minulle ehdotetaan sännöllisesti että ulkoistaisin maalaukseni vaikkapa Kiinaan. Siinä ajatuksessa luopuisin kaikesta minulle tärkeästä; mahdollisuudesta työllistää itseni tekemällä kaikkein rakkainta työtä ja kestävyys-pitkäikäisyys-ekologis-eettisyydestä. Lisäksi minulta kysytään jatkuvasti laajenemisajatuksiani. Kun kerron että tarkoitukseni on työllistää edelleen vain itseni saan vastaani hölmölle suunnattua silmänmuljautusta. Etten edes haaveile kauniista kulmatoimistosta jostakäsin johtaisin niitä muita jotka maalaisivat minun suunnitelmillani minun maalauksiani, minun työhuoneessani, minun kankailleni, minun maaleillani. Etten edes haaveile suuremmista tuloista.

Olen iloinen tienvieruspolustani, siitä että voin räpeltää yrityksessäni juuri niinkuin itse haluan, voin olla sydämeltäni elämäntapayrittäjä, maalailla työhuoneellani omia töitäni omassa kultaisessa rauhassani, keskittyä olennaiseen, eli nautiskelemaan ja sulostuttamaan asiakkaitteni maailmaa, kehittelemään uusia kiinnostavia kujeita ja juttuja. Sen verran älyän kuitenkin että palkkaan avukseni jonkun bisneshaluisen ja -kykyisen. Minun ei ole pakko puurtaa siellä missä en halua, missä en ole riittävän hyvä. Niinpä tänään olen palkannut itselleni Pr-toimiston avukseni, he saavat hoitaa markkinoinnin ja brändäyksen. Japani-Italian agentti minulla jo on, vielä tarvitsisin Suomen-sellaisen. Sitten olisin tyytyväinen yrittäjä.

Summa summarum, olen äärimmäisen onnellinen että uskalsin lähteä yrittäjyyden tielle, joka päivä olen iloinen ollessani itseni pomo, voidessani keskittyä olennaiseen. Uskon että kaikki vastakarvaan kulkeminen on opettanut minua sitkeyteen ja päättäväisyyteen olla uskollinen itselleni. Elämäntapakonsultti Elina Haatajan sanoin "jos tekee sitä mitä eniten rakastaa tehdä, menestyy". Uskon siihen sillä sellaista työtä tekee ilolla ja energialla ja juuri oikeanlaisella puhdilla. Vaikka tekisikin sitä sitten "vähän väärin".



*) Luin erään Amerikkalaisen yritysblogin tekstin "8 asiaa jotka olisin halunnut tietää ennen kuin aloitin yrityksen". Artikkelin voi lukea englanniksi täältä. Sieltä opin että on parempi luottaa vasta kuin saa siihen pätevät omakohtaiset todisteet, muuten joutuu korjaamaan itseään kasaan liian pitkän kalliin ajan, joka kerta. Tämä filosofia sotii rajusti oman elämänfilosofiani kanssa (uskon kaikista hyvää) (ainakin ennenkuin homma läsähtää naamalle), mutta on osottautumassa kullanarvoiseksi vinkiksi, enkä enää järkyty niin liikkussani bisnesmaailmassa.

**) Olen ottanut omakseni Lenita Airiston yrittäjyysmoton; ”Kusipäiden kanssa en bisnestä tee”, tämä periaate varmasti säästää aikaa, rahaa ja energiaa enemmän kuin mikään muu. Em. sanoja en itse tohtisi noin karskisti käyttää, voihan olla ettei Lenitakaan, lehtileikkeestä luin. Mutta ajatus on se että yrittäjänä voin itse päättää kenen kanssa asioin. Tietenkin siinä voi mennä suuria ja tärkeitäkin kauppoja sivu suun, mutta mielenrauha säilyy.