Näköjään tallustan aasinsiltoja toisensa perään, mutta eilisestä postauksesta tulin taas ajatelleeksi lempiajatustani yhteisöllisyyden katoamisen harmeista.
Nykyään puhutaan paljon miten monet ihmiset ovat yksinäisiä, vanhukset erityisesti ja he ehkä vähän huonolla hoidollakin, masennusta ja lukematomia muita mielenterveysongelmia, tunne tarpeettomuudesta. Usein ajattelen että ennenvanhainen saman katon alla eläminen oli meille terveellisempää. Hampaattomat ja höpertyneet mummot saivat istuskella tuvan nurkassa, katsottiin että oli lämmintä päällä, velliä ja muhennettua silakkalaatikkoa lapottiin ohimennen puulusikalla suuhun, ihmisiä oli aina ympärillä, turvaa, tapahtumaa ja seuraa. Lapsia hoiti ja kasvatti koko porukka, kukaan ei ollut yksin, vastuu jaettiin, kaikilla oma tehtävä ja tunne tarpeellisuudesta.
Ymmärrän että romantisoin ajatusta, että ei se varmasti aina niin herkkua ollut, ei ollut omaa tilaa (mutta kuinka paljon sitä osattiin kaivata?), aina ei tullut kaikkien kanssa toimeen vaan saman katon alla oli silti asuttava. Työ oli rankaa ja kovaa, mutta samalla se oli arvokasta, tarpeellista ja kättensä tulokset oli selkeästi nähtävissä. Ymmärrän myös että tähän palaaminen olisi äärettömän vaikeaa, ellei mahdotonta, nyt kun on totuttu itsenäiseen elämään ja päättämään itse omasta elämästä ja tekemisistä. Mietin miltä tuntui elää ilman näitä vaihtoehtoja?
Katsoin YouTubesta Barry Schwartzin luennon valinnan paradoksista. Schwartz on psykologi ja professoroi Swarthmoren yliopistossa Pennsylvaniassa sosiaalista käytöstä ja sosiaalista teoriaa (vapaa käännös). Luento oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Se aloitettiin käsitteestä miten ajatellaan vapauden olevan onnellisuuden takaaja. Ja että vapauteen liittyy tietenkin tiiviisti valinnan vapaus. Professori oli kuitenkin sitä mieltä että kun valinnan mahdollisuuksia on monia, se ei enää tuokaan onnea. Päinvastoin, ihminen lamautuu koska ei pysty enää valitsemaan. Kun vaihtoehtoja paljon, lopulliseen valintaan ei edes pysty sitoutumaan (se toinen olisi ollutkin ehkä parempi, vaihtaisinko, kokeilisinko kuitenkin noita kolmea muuta), eikä koskaan pysty olemaan valintaansa myöskään tyytyväinen, koska niin täydellistä vaihtoehtoa ei ole olemassa ettei miettisi jonkin toisen kenties olleen parempi. Niinpä ihminen on onnettomampi, hukassa suuntansa ja valintojensa kanssa. Teoriaa oli tukemassa lukuisia mielenkiintoisia tutkimuksia.
Toinen kiinnostava luento onnellisuudesta sivuaa myös valintaa. Yksinkertaisimmillaan asiaa esitteli testi opiskelijoille joille annettiin vaihtoehto valita kahdesta valokuvasta itselleen mieluisampi. Toisille opiskelijoille annettin mahdollisuus perua päätöksensä ja vaihtaa valinta toiseen kuvaan neljän päivän sisällä, toisilla opiskelijoilla vaihtoehtoa ei ollut. Kun tyytyväisyyttä valintaan tiedusteltiin jonkin ajan kuluttua huomattiin että valinnanmahdollisuuden saaneet opiskelijat eivät missään vaiheessa olleet oikein tyytyväisiä valintaansa, eivät edes vaihto-oikeuden umpeutumisen jälkeen. Ne opiskelijat joilla vaihto-oikeutta ei ollut, olivat huomattavasti tyytyväisempiä valintaansa saman tien ja edelleen. Minusta aika yllättävää ja kiinnostavaa.
Nykyään puhutaan paljon miten monet ihmiset ovat yksinäisiä, vanhukset erityisesti ja he ehkä vähän huonolla hoidollakin, masennusta ja lukematomia muita mielenterveysongelmia, tunne tarpeettomuudesta. Usein ajattelen että ennenvanhainen saman katon alla eläminen oli meille terveellisempää. Hampaattomat ja höpertyneet mummot saivat istuskella tuvan nurkassa, katsottiin että oli lämmintä päällä, velliä ja muhennettua silakkalaatikkoa lapottiin ohimennen puulusikalla suuhun, ihmisiä oli aina ympärillä, turvaa, tapahtumaa ja seuraa. Lapsia hoiti ja kasvatti koko porukka, kukaan ei ollut yksin, vastuu jaettiin, kaikilla oma tehtävä ja tunne tarpeellisuudesta.
Ymmärrän että romantisoin ajatusta, että ei se varmasti aina niin herkkua ollut, ei ollut omaa tilaa (mutta kuinka paljon sitä osattiin kaivata?), aina ei tullut kaikkien kanssa toimeen vaan saman katon alla oli silti asuttava. Työ oli rankaa ja kovaa, mutta samalla se oli arvokasta, tarpeellista ja kättensä tulokset oli selkeästi nähtävissä. Ymmärrän myös että tähän palaaminen olisi äärettömän vaikeaa, ellei mahdotonta, nyt kun on totuttu itsenäiseen elämään ja päättämään itse omasta elämästä ja tekemisistä. Mietin miltä tuntui elää ilman näitä vaihtoehtoja?
Katsoin YouTubesta Barry Schwartzin luennon valinnan paradoksista. Schwartz on psykologi ja professoroi Swarthmoren yliopistossa Pennsylvaniassa sosiaalista käytöstä ja sosiaalista teoriaa (vapaa käännös). Luento oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Se aloitettiin käsitteestä miten ajatellaan vapauden olevan onnellisuuden takaaja. Ja että vapauteen liittyy tietenkin tiiviisti valinnan vapaus. Professori oli kuitenkin sitä mieltä että kun valinnan mahdollisuuksia on monia, se ei enää tuokaan onnea. Päinvastoin, ihminen lamautuu koska ei pysty enää valitsemaan. Kun vaihtoehtoja paljon, lopulliseen valintaan ei edes pysty sitoutumaan (se toinen olisi ollutkin ehkä parempi, vaihtaisinko, kokeilisinko kuitenkin noita kolmea muuta), eikä koskaan pysty olemaan valintaansa myöskään tyytyväinen, koska niin täydellistä vaihtoehtoa ei ole olemassa ettei miettisi jonkin toisen kenties olleen parempi. Niinpä ihminen on onnettomampi, hukassa suuntansa ja valintojensa kanssa. Teoriaa oli tukemassa lukuisia mielenkiintoisia tutkimuksia.
Toinen kiinnostava luento onnellisuudesta sivuaa myös valintaa. Yksinkertaisimmillaan asiaa esitteli testi opiskelijoille joille annettiin vaihtoehto valita kahdesta valokuvasta itselleen mieluisampi. Toisille opiskelijoille annettin mahdollisuus perua päätöksensä ja vaihtaa valinta toiseen kuvaan neljän päivän sisällä, toisilla opiskelijoilla vaihtoehtoa ei ollut. Kun tyytyväisyyttä valintaan tiedusteltiin jonkin ajan kuluttua huomattiin että valinnanmahdollisuuden saaneet opiskelijat eivät missään vaiheessa olleet oikein tyytyväisiä valintaansa, eivät edes vaihto-oikeuden umpeutumisen jälkeen. Ne opiskelijat joilla vaihto-oikeutta ei ollut, olivat huomattavasti tyytyväisempiä valintaansa saman tien ja edelleen. Minusta aika yllättävää ja kiinnostavaa.
Tsekatkaa itse katsomalla Schwartzin luento:
Ja tässä luento onnellisuudesta, Dan Gilbert Harvardin psykologian professori:
Mielenkiitoista mietityttävää asiaa, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti