Minun ukki

Yhtenä päivänä sain mitä kirkkaimman muistoelämyksen. Näin sieluni silmillä ukin joka talviulkona pyyhkii silmiään kankaiseen ruudulliseen nenäliinaan. Muistin miten ihmettelin että miksi sitä aina itkettää ulkona, vaikka selittikin että silmät vaan valuvat. Muistikuva tuli siitä että nykyisin minunkin silmät alkavat valumaan sillä salaman hetkellä kun astun ulos kylmään ilmaan, oli viimaa, tahi ei (siirryin vedenpitävään ripsiväriinkin). Hassu tunne, koska kuva ja muisto oli niin yllättäen selkeä.

Minulla oli maailman ihanin ukki. Ja jos olen jo hänestä kirjoittanut niin ei mahda mitään. Sitäpaitsi hänestä voisin kirjoittaa useammankin kerran. Näin kirjoitin ukistä ystävälle taannoin:

Minun ukki. Oli maailman ihanin ukki, ihan varmasti. Lempeä ja hiljanen ja sillä oli kilteimmät kasvot ikinä. Aina kun sain jostain toruja, katsoin ukkiin ja sen naamasta näkyi että se on minun puolella aina, sellainen pieni kiltti lohdullinen hymy. Voi että muistan sen lempeän ilmeen ja silmät.

Mummi oli taas topakka ja touhukas, kaikkea muuta kun tunneihminen, tykkäsi minusta silleen huolehtimalla että vaatteet oli suorassa, nenäliina hihassa ja avain taskusa hakaneulalla kiinni. Ja että osaan käyttäytyä nätisti. Katsoa silmiin kun niiaan ja sanon päivää.

Ukin kanssa en voinut ikinä tehdä mitään väärin, koko ukki oli minua varten, siltä minusta tuntui, sain kiipeillä ja könytä ukin sylissä ja kyljissä ja hieroa poskea sen harmaata sänkeä vasten. Silloinkin kun ukki yritti nukkua päiväunet väsyneenä, en antanut vaan könysin. Kamalaa kun nyt ajattelen, en antanut vanhan miehen levätä, mutta eipä saattanut ukki minulta sitäkään kieltää. Ukille en ollut ikinä hankala, vaikea, tai mitä lapset nyt joskus ovat. Sain ukilta ehdottoman aina-kelpaamisen.

Kerran minun piti varmaan testata tuo ja ajoin potkurilla suoraan ukin säärille, ukki kaatui ja näin että sattui. Säikähdin NIIN KAMALASTI ja ajattelin että nyt ei hyvin käy, ukki varmaankin kuolee tai jotain. Ukki nousi ylös ja meni sisään ja siitä ei sitten enää puhuttu. Mutta vieläkin, muistan ja kadun.

Muistan miltä ukki tuoksui ja että sen villakangashousut ja takki kutitti. Taskussa aina tervaleijonia. Niitä sain muutaman 'salaa' ottaa.

Vietin päivät ukin kanssa, päivähoidosta kun aina karkasin, joten sain olla päivät ukin ja mummin luona. Siinä vaiheessa isä oli jo sairastunut ja kotielämä pyöri paljon siinä sairaudessa ja oli välistä aika pelottavaa. Siinä mielessä päivät mummilassa ja ukkilassa oli minulle henkireiät.

Ukki luki minulle ääneen Sven Tuuvaa, tarina ei jaksanu minua kiinnostaa, mutta ukin ääntä oli kiva kuunnella ja näin että se kirja oli ukille tärkeä ja siksi kuuntelin asiaan kuluvalla hartaudella. Joskus koetin ehdottaa muuta kirjaa, mutta ei. Eikä sillä väliä.

Mummi pakotti aina päivällä puistoon, en halunnut mennä kun olin arka lapsi. Tiesin kuitenkin että kohta tulee ukki perässä ja sitten voin sen kanssa kävellä hissukseen Väinölänniemen rantaa ja katsella luonnon ihmeitä. Ukki toi aina minulle vettä sellaisessa pienessä ruskealasisessa lääkepurkissa millaisia ennen oli. Kerran olin nukahtanut puistossa mahalleni sellaiseen autonrengaskiikkuun retkottamaan ja ukki herätti minut siitä. Näin sen kauhistuneen ilmeen. Ajattelin että se varmaan kauhistui kun menin nukkumaan puistossa, nyt aikuisena tajusin että se varmaan säikähti että jotain oli tapahtunut minulle. Siinä se vavahtavin käsin avasi lääkepullovettä.

Ukki kuoli kuukausi sen jälkeen kun isä kuoli. Muistan että mentiin yöllä mummin luokse ja tajusin että ukille on tapahtunut jotain, äiti ja mummi juttelivat ja kuulin että ukkikin on kuollut. Menin ukin työhuoneeseen, ukin jättimäisen vanhanaikaisen kirjoituspöydän alle piiloon ja turvaan. Mutta ei se auttanut.

Siinä minun ukki jota minulla on niin ikävä.