Eläimys

Eräänä päivänä odotin bussia Herttoniemessä. Pitkään, sillä bussit menivät miten sattuu, huonot kelit, lunta, myrskyä, pyryä ja ties mitä. Tuijottelin maahan ja huomasin katselevani vanaa pikkuruisia jalanjälkiä. Pikkupolut veivät penkkaan, bussireittitaulun alle. Jälkiä risteili sikinsokin puhtaalla lumella. Seurailin niitä ja pähkäilin että varmaan hiiri. Pian huomasin lumessa pienen kolon ja ällistyksekseni kolossa oli joku. Pieni kaunis hiiren pää pilkisti ulos ja nenä vipatti vimmatusti nuuskiessa. Sitten koloasukki vipelsi ulos, koko ajan nuuhkien. Ihmisiä kulki metrosta ulos, busseihin ja niistä pois, ja hiiri jatkoi etsintäänsä häiriintymättä. Katselin sen touhuja hartaudella, hauskaa nähdä villieläin asfalttiviidakossa. Se oli kaunis, lattekahvinruskea, mahan alus vitivalkea, kuonon pää tumman ruskea, miltei musta. Sen silmät olivat sirkeät ja kirkkaat, häntä pitkä, liikkeet vilkkaat, kun se kipitti mahan alus tuntui olevan täynnä jalkoja.

Pian paikalle asteli vanhempi ulkomaalaistaustainen mies, hän huomasi että katselen jotain tiiviisti, huomasi myös hiiren ja nauroi mahan pohjasta. Hän oli selkeästi yhtä ilahtunut hiirulaisesta kuin minä. Siinä seurailimme yhdessä sen touhuja. Lopulta mies kaivoi lounasleipänsä kassistaan (reissumiestä voilla), mursi siitä palan ja heitti hiirelle. Huolestuneena sanoi että on se vaikeeta nyt eläimillä kun on lunta, ja kylämässäkin haistavat ruoan huonommin. Siinä sitä pohdittiin. Sitten tuli bussi, sanoimme heiheit ja huomasin ettei hänkään olisi raaskinut lähteä paikalta ennekuin olisi varmistunut että hiiri huomasi leivän.