Sairastin vatsatautia ja mutkan kautta ajauduin ajattelemaan erästä ihanaa ihmistä. Tiedättehän kun kirjoista saa usein lukea henkilöistä jotka jotenkin olemuksellaan muuttavat arkea erityiseksi? Lapsuuteeni kuului sellainen oikeasti.
Annikki ja Heikki olivat vanhempieni ystäviä ja asuivat lapsiensa kanssa Tampereella. Vierailimme heillä satunnaisesti ja reissut olivat aina hauskoja. Jo automatkalla kaikkiin tuntui tarttuvan kiva reissufiilis. Perillä isäni ja Heikki jotenkin taantuivat takaisin opiskelijapoijjiksi, pöljäilivät ja hölmöilivät pieruhuumoritasolla, se oli meistä lapsista hauskaa. Heikki osasi laulaa meksikon pikajunan alusta loppuun hauskasti, kärtimme uusintaa päivittäin.
Mutta juuri Annikilla oli kyky muuntaa kaikki maagiseksi. Muistan monia aivan tavallisia tapahtumia, kuten esimerkiksi sienien poimiminen joka muuntui hurjan hauskaksi aarteen metsästykseksi, tai koti-iltapäivä josta vaan tuli jotenkin kummasti hirmukivaa ilman ihmeempää ohjelmaa. Kerran keitimme suloisesti tuoksuvaa ruusuhajuvettä itsekerätyistä ruusun terälehdistä, muistan selvästi vieläkin miltä se tuoksui ja miten erityistä sen tekeminen oli. Annikki kuljetti mukanaan maagista taika-auraa joka muutti kaiken jännittäväksi. Hänen olemuksensa oli sellainen pursuileva, jutut kummallisia ja hauskoja, ideat uusia. Ruoka oli parempaa, aamut ihania herätä, aina nauratti ja en ole varmaan ketään niin tarkoin kuunnellut. Annikin lähellä oli hyvä olla.
Muistan erityisesti sen että minun oli vaikea nukahtaa vieraassa sängyssä, ja aina joka ilta Annikki tuli juttelemaan minulle valojen sammuttamisen jälkeen, varmistamaan että oloni olisi hyvä. Hänellä oli erilaisia kivoja kikkoja joilla nukahtaisin. Tarinoita ja juttuja. Tupsaus hajuvettä ranteeseen. Odotin sänkyyn käpertyneenä tietäen että pian Annikki hipsuttelee huoneeseen ja ollaan hetki ihan kahden. Kerran hän toi minulle pienen vihreän muovisen krokotiilipyykkipojan. Antoi sen käteeni ja sanoi miten heidän lapsensa nukahtavat paremmin kun saavat puristaa jotain pientä kädessään. Pehmolelufriikkinä mietin epäilevästi asian toimivuutta mutta kohtapa kuitenkin nukahdin.
Tästä aasin silta siihen mikä Annikin tällä kertaa toi mieleeni. Olin todella kipeä, makasin sohvalla mielestäni juuri kuolemassa, kädessäni puhelin jolla 'viimeisillä voimillani' viestitin ystävälleni että peruisi päivän tärkeän tapaamisen. Puhelin jäi käteeni ja kas, jotenkin puhelimen piteleminen kädessä tuntui hyvältä ja rauhoitti. Rentouduin ja sain nukahdettua. Varmaan joku geeniperimäturva, huonosti käy jos nukahtaa puuhun puristamatta oksaa tiukasti käsillään. Tai sitten se oli ajatus Annikista.
Annikki ja Heikki olivat vanhempieni ystäviä ja asuivat lapsiensa kanssa Tampereella. Vierailimme heillä satunnaisesti ja reissut olivat aina hauskoja. Jo automatkalla kaikkiin tuntui tarttuvan kiva reissufiilis. Perillä isäni ja Heikki jotenkin taantuivat takaisin opiskelijapoijjiksi, pöljäilivät ja hölmöilivät pieruhuumoritasolla, se oli meistä lapsista hauskaa. Heikki osasi laulaa meksikon pikajunan alusta loppuun hauskasti, kärtimme uusintaa päivittäin.
Mutta juuri Annikilla oli kyky muuntaa kaikki maagiseksi. Muistan monia aivan tavallisia tapahtumia, kuten esimerkiksi sienien poimiminen joka muuntui hurjan hauskaksi aarteen metsästykseksi, tai koti-iltapäivä josta vaan tuli jotenkin kummasti hirmukivaa ilman ihmeempää ohjelmaa. Kerran keitimme suloisesti tuoksuvaa ruusuhajuvettä itsekerätyistä ruusun terälehdistä, muistan selvästi vieläkin miltä se tuoksui ja miten erityistä sen tekeminen oli. Annikki kuljetti mukanaan maagista taika-auraa joka muutti kaiken jännittäväksi. Hänen olemuksensa oli sellainen pursuileva, jutut kummallisia ja hauskoja, ideat uusia. Ruoka oli parempaa, aamut ihania herätä, aina nauratti ja en ole varmaan ketään niin tarkoin kuunnellut. Annikin lähellä oli hyvä olla.
Muistan erityisesti sen että minun oli vaikea nukahtaa vieraassa sängyssä, ja aina joka ilta Annikki tuli juttelemaan minulle valojen sammuttamisen jälkeen, varmistamaan että oloni olisi hyvä. Hänellä oli erilaisia kivoja kikkoja joilla nukahtaisin. Tarinoita ja juttuja. Tupsaus hajuvettä ranteeseen. Odotin sänkyyn käpertyneenä tietäen että pian Annikki hipsuttelee huoneeseen ja ollaan hetki ihan kahden. Kerran hän toi minulle pienen vihreän muovisen krokotiilipyykkipojan. Antoi sen käteeni ja sanoi miten heidän lapsensa nukahtavat paremmin kun saavat puristaa jotain pientä kädessään. Pehmolelufriikkinä mietin epäilevästi asian toimivuutta mutta kohtapa kuitenkin nukahdin.
Tästä aasin silta siihen mikä Annikin tällä kertaa toi mieleeni. Olin todella kipeä, makasin sohvalla mielestäni juuri kuolemassa, kädessäni puhelin jolla 'viimeisillä voimillani' viestitin ystävälleni että peruisi päivän tärkeän tapaamisen. Puhelin jäi käteeni ja kas, jotenkin puhelimen piteleminen kädessä tuntui hyvältä ja rauhoitti. Rentouduin ja sain nukahdettua. Varmaan joku geeniperimäturva, huonosti käy jos nukahtaa puuhun puristamatta oksaa tiukasti käsillään. Tai sitten se oli ajatus Annikista.
2 kommenttia:
:)
ihana postaus.
kyynellyin.
ps. sanavahvistus on fulua
Lähetä kommentti