Muistatteko miten lapsena otsikon sanoja rallateltiin jos joku erehtyi itseään kehumaan? Jo penskana opittiin ettei omaa häntää kannata nostaa, kynttilä pitää sinne vakan alle ja vaikeneminen kultaa. Arvannette että mummini opetti nämä minulle tiiviisti (oikeasti erityisen rakas mummini siis).
Kursseillani kannustan ihmisiä tuntemaan iloa kättensä jäljistä ja jopa vähän kehaisemaankin maalaamaansa teosta, tai ainakin kiittämään iloisena jos kehuja saa. Ettei turhaan vähättele ääneen, tai omassa päässään, vaan ajattelee että ihana, minä tein tuon. Minusta tuotoksistaan saa ja pitää osata ihanasti nauttia ja iloita. Vähättely tuntuu istuvat tiukasti suomalaisessa päässä. Kursailukin.
Vaan ei kaikissa päissä. Hassusti usein tuntuu olevan kahta ääripäätä, niitä hiljaisia vaatimattomia ja sitten niitä jotka kehuvat estoitta itseään, saavutuksiaan, lapsiaan, vanhempiaan, älyään, kauneuttaan jne. Kehuvat niin ettei muille jää sanan sijaa. Kehumisen lomassa kuultaa jatkuva vertailu ja se että paras kaikista olisi oltava. Vertailija vertaa itseään rakkaimpiin ystäviinsäkin, ja riemuitsee päästessään ykköselle, harmistuu jos oikein ei. Mitä lienee pönkitystä, tai korostamista, mutta voi hyvän tähen että se on tylsää kuultavaa. Kukaan ei nimittäin kadehti noita saavutuksia, tai pidä kehujaa erinomaisena. Repertuaarillaan kehuja onnistuu mitätöimään kaiken sen millä kehuu. Kehuu itsensä penkin alle.
Mutta vaikeaa on osata se oikean verran kehuminen. Sellainen rento itsensä arvostaminen ja iloitseminen ilman itsekorostusta.
Ajattelen kehumisasioita paljonkin kun yritän ansaita osaltani leipää pöytään omien kätteni tuotoksilla. Minun pitäisi osata kehuakin sopivasti. Eihän se oikein onnistu jos asenteeni on tällaisiahan-nämä-nyt-on, ihan-kivoja-mutta-jos-ette-tykkää-niin-ihan-ymmärrän-ja-anteeksi-kun-häiritsin. Kuitenkin olen ylpeä töistäni, niiden laadusta, vuosien työllä ja opiskelulla ansaitusta ammattitaidostani, ja työni tuovat minulle iloa. Tämän haluaisin välittää asiakkailleni, mutta silleen nätisti. Siinäpä sitten myymisen hankaluus minulle. Tuntuu aina että olen karkkivarkaissa jos omaani kehun, vaikka kuinka nätisti sen tekisin.
Kursseillani kannustan ihmisiä tuntemaan iloa kättensä jäljistä ja jopa vähän kehaisemaankin maalaamaansa teosta, tai ainakin kiittämään iloisena jos kehuja saa. Ettei turhaan vähättele ääneen, tai omassa päässään, vaan ajattelee että ihana, minä tein tuon. Minusta tuotoksistaan saa ja pitää osata ihanasti nauttia ja iloita. Vähättely tuntuu istuvat tiukasti suomalaisessa päässä. Kursailukin.
Vaan ei kaikissa päissä. Hassusti usein tuntuu olevan kahta ääripäätä, niitä hiljaisia vaatimattomia ja sitten niitä jotka kehuvat estoitta itseään, saavutuksiaan, lapsiaan, vanhempiaan, älyään, kauneuttaan jne. Kehuvat niin ettei muille jää sanan sijaa. Kehumisen lomassa kuultaa jatkuva vertailu ja se että paras kaikista olisi oltava. Vertailija vertaa itseään rakkaimpiin ystäviinsäkin, ja riemuitsee päästessään ykköselle, harmistuu jos oikein ei. Mitä lienee pönkitystä, tai korostamista, mutta voi hyvän tähen että se on tylsää kuultavaa. Kukaan ei nimittäin kadehti noita saavutuksia, tai pidä kehujaa erinomaisena. Repertuaarillaan kehuja onnistuu mitätöimään kaiken sen millä kehuu. Kehuu itsensä penkin alle.
Mutta vaikeaa on osata se oikean verran kehuminen. Sellainen rento itsensä arvostaminen ja iloitseminen ilman itsekorostusta.
Ajattelen kehumisasioita paljonkin kun yritän ansaita osaltani leipää pöytään omien kätteni tuotoksilla. Minun pitäisi osata kehuakin sopivasti. Eihän se oikein onnistu jos asenteeni on tällaisiahan-nämä-nyt-on, ihan-kivoja-mutta-jos-ette-tykkää-niin-ihan-ymmärrän-ja-anteeksi-kun-häiritsin. Kuitenkin olen ylpeä töistäni, niiden laadusta, vuosien työllä ja opiskelulla ansaitusta ammattitaidostani, ja työni tuovat minulle iloa. Tämän haluaisin välittää asiakkailleni, mutta silleen nätisti. Siinäpä sitten myymisen hankaluus minulle. Tuntuu aina että olen karkkivarkaissa jos omaani kehun, vaikka kuinka nätisti sen tekisin.
3 kommenttia:
Ei suinkaan. Turha vaatimattomuus on yhtä pahasta kuin yli kehuminenkin. Vaatimattomat hissukat jäävät jalkoihin Euroopan markkinoilla. Huomaatkos mihin Italian Signor B. on päässyt vankan itseluottamuksensa ansiosta? Kuulin juuri radiosta hänen itsensä kertoman vitsin, jossa kuolemansa jälkeen hän pistää ensin Helvetin kuntoon, sen jälkeen pääsee Jumalan luo tekemään bisnesplanin ja Signor B. tarjoaa Jumalalle paratiisin varajohtajan paikkaa.
Totta! Minulla on ystävä, joka meni noin vain öljymaalauskurssille. Ei ihan omasta halustaan. Ystävän ystävä opetti kerran viikossa 3 t maalausta ja Raili meni mukaan ystävänsä kanssa. Systeemi jatkui monta vuotta. Raili kertoi, että taulut on ihan hirveitä (se omakehusta), mutta niitä on ihana tehdä ja saada valmiiksi ja kuitenkin oppia, vaikka ei omasta mielestään niin paljoa, että olis ikinä suostunut näyttämään niitä.
Vielä eriasia, jos tosiaan pitäis myydä hyviä tuotteitaan. Ei tuo pottukauppiaskaan, ilmeestä päätellen, osaa....
Ruostevilla: Olen samaa mieltä urhasta vaatimattomuudesta, mutta se raja on veteen piirretty. Jos ajattelee pelkästään bisnestä niin kehua pitää täysin palkein ja terävin kyynärpäin, mutta jos meinaa edelleen olla oma sama ihminen niin onpi vaikeeta löytää se sopiva määrä.
Signor B:n itseluottamus on aika rajaton :D
"Anonyymi": Pääasia että on mukavaa. Paitsi se ei ehken riitä myyntipuheeksi tosiaan.
Lähetä kommentti