maanantai 19. lokakuuta 2009

Sielunvirittimiä (ja harhailuja)

Menneisyydessäni muutamia ns. läjäytyshetkiä jolloin jokin asia on muuttanut elämääni, avannut uuden oven. Ahaa-elämyksiä on tullut useinkin mutta nämä läjäytyshetket ovat erilaisia, niihin liittyy voimakas tunne että jotain suurta ja ihmeellistä on juuri auennut.

1. Eräänä iltana, ollessani jotain 4-6 vuotta, (en muista tarkkaa ikää) makailin mamán ja isän välissä, he lukivat kirjojaan ja minä tuijottelin lautakattoon, oksankohtien 'silmiä'. Ihan yhtä-äkkiä jotenkin koin että olen erillinen yksilö. Tunne oli huikaiseva ja riemukas. Sanoin mamálle "Minä olen minä", uudelleen ja uudelleen. En vielä tänäkään päivänä tiedä mitä silloin tajusin, tai koin, mutta tiedän että se oli jotain voimakasta. Olin ihan oma itse. Tai sitten jouduin johonkin hämärään transiin niitten silmien tuijottelusta.

2. Vietin lapsena suurimman osan kesäpäivistä järvessä, muistan kun opin sukeltamaan ja pidättämään pidempään henkeä, siitä hetkestä alkaen vedenalainen maailma koukutti minut, kaikki näytti niin kiehtovalta, äänet veden päältä tukahtuneita ja veden alla taas niin kirkkaita ja erilaisia, miltä rouhea hiekka kuulosti koskettaessa, veden solina sukelluksissa. Uneksin vuosia miltä maailma näyttäisi jos kaikki olisi veden alla. Vieläkin minulla on outo suhde veteen elementtinä, se kiehtoo minua (epänormaalin paljon ?). Enää en tosin uneksi että kaikki jäisi veden alle (terveisiä Malediiveille).

3. John Irwingin kirja "Oman elämänsä sankari", jonka äiti puolipakotti minulle seiskaluokkalaisena, kun nuorten kirjat oli Kuopion kirjastossa jo koluttu (tylsistyneenä). Katsoin kirjan kantta, puolikas omena valkealla taustalla, ei voi olla hyvä. Kun aloin lukemaan kirjaa, pääni oli pillahtaa ilosta itkuun. Muistan tunteen tarkoin vieläkin, että kirjallisuus voi olla jotain näin uskomatonta ja elähdyttävää ja että näitä kirjoja riittää vaikka kuinka paljon.

4. Lukiolaisena sain (taas kerran) puolipakolla käteeni kirjan, se oli "Taru sormusten herrasta" ja sen kanssa palasin takaisin lapsuuden satuihin ja tarinoihin. Mikä riemun tunne tajuta ettei tarut ole aikuisenakaan ohimennyttä elämystä. Edellinen elämys meni ikäänkuin takaperin.

5. Kasiluokkalaisena kuulin ensimmäisen kerran Pink Floydin "Dark Side of the Moon"-levyn. Taas räjähti pää. Illat perätysten makasin sängylläni pimeässä ja kuuntelin levyä (kasettia) uudelleen ja uudelleen, ihmettelin miten musiikki voi tuntua niin kovasti ja hyvältä. (En löytänyt You tubesta tähän hätään mitään parempaa, jonkun itsetehty fiilistely, mutta musa rules)
6. Lukion toisella ystävä houkutteli mukaan kansalaisopiston taidekurssille (elävää mallia piirrettiin), sitä ennen olin 'tykännyt piirrellä aina'. Kolmannen illan tehtävä oli piirtää mallista vain varjot ja piirsin alla olevan kuvan. En tajua mistä kuva tuli, en hahmotellut, tai suunnitellut, tuntui että koko homma valui itsekseen lävitseni paperille. Pelottava ja järkyttävä tunne. Mutta samalla huikaiseva. En ole vieläkään tottunut siihen (sattuu silloin tällöin, vaan ei aina). Alitajunta on kai pohtinut jotain omin päin ittekseen, ja kun tartun toimeen kuva on jo jollain tavalla valmis, ja valuu paperille/kankaalle.



-Tauko-

Tiedättekö, minun piti kirjoittaa ihan jostakin muusta (musiikista eräässä elokuvassa), mutta jotenkin ajauduin kirjottamaan tästä aiheesta, en yhtään tiedä miksi, minähän kuulostan ihan pimahtaneelta (pointsit belgialaiselle miehelle...). Eikä minulla ole edes mitään järkevää loppukanneettia lisätä tähän. Huokaus, tämä on tätä rönsyilyä pahimmillaan. Kertokaa nyt edes onko teillä vastaavia kokemuksia ja millaisia, kiva keskustelu voisi pelastaa tämän postauksen.

9 kommenttia:

Minna kirjoitti...

Luin tämän postauksen jo aiemmin ja kävin tällä välillä ulkona koirien kanssa kävelyllä pohtimassa asiaa. Pakko sanoa, että en ole kokenut samanlaisia hetkiä. Tunnistan musiikista ja kirjoista syvää hurmioitmista, mutta en kuvaisi niitä läjäytyksinä. Minulla tulee enemmän mieleen lapsuudesta sellaisia syviä kaipauksen hetkiä, kun tajuaa, että ulkopuollellani ja maailmassa on jotakin, mitä haluaisin tavoittaa. Esimerkiksi noin kahdeksan vuotiaana seisoin sukulaisteni talon pihalla ja lentokone lensi yli. Katsoin sitä ja ensimmäistä kertaa koin tajuntaa muuttavaa,syvää kaukokaipuuta.

anna kirjoitti...

Eikös tuo ole sellainen läjäys, muistat ihan tarkasti tunteen ja näet sielusi silmin ympäristön ja sen tunteen mikä oli. Ja että se oli jollain tapaa erityinen hetki joka erotti sen muista kaipauksista ja hurmioitumisista.

Vieläkö kaukokaipuu on tallella, vai jäikö matkoille?

Minna kirjoitti...

kaukokaipuu piinasi minua lähes 20 vuotta. jäi pohjois-espanjaan 1990-luvulla.

pirullinen se tunne, että muualla olisin onnellisempi. nyt on kotona ja omassa elämässä hyvä.

ps. sit yks hetki on noin 7-vuotiaana kans, kun katoin yksin telkasta ruotsinkielistä ohjelmaa turusta ja turun palosta ja sain sen tulenpalavan halun opetella ruotsia. yritin tnnistaa muitakin sanoja kuin åbo ja och. yli kaiken toivoin, että joku olis neuvonut. tajusin kai ekaa kertaasen, että uusi kieli voi avata ihan uusia maailmoja.

Marja kirjoitti...

Olisikohan minun torni-kokemukseni sukua näille Teidän kokemillenne asioille?
Nimitys ei ole minun, olen kuullut/lukenut sen jostain. Se on jonkilaisen ymmärtämisen hetki.
Se ei liity minkään erityiseen asiaan tai tapahtumaan, enkä koskaan lapsena tai nuorena muista sitä kokeneeni, vasta kun olin jo lapsenikin maailmalle lähettänyt.
Sitä kyllä edeltää jonkilainen hiljentyminen koskapa en muista mitään tapahtumaa edeltäväksi. Sekin on täysin sisäinen tapahtuma, jota on vaikea kuvata kattavasti, kuin yht´äkkiä ymmärtäisi jotain jota on miettinyt, muistamatta mitä oli miettinyt, se saa ihan nauramaan, riemu on päällimäinen tunne. Se ei ole millään tavoin tahdolla toistettavissa, eikä se kestä kauan jonkilainen "hengen orgasmi" sanoisin.

anna kirjoitti...

Ihania kommentteja!
Kaukokaipuun hiipuminen on kyllä tosiaan helpottavaa, mulla ilo siitä kun tajusin ettei ole koskaan pakko lähteä Intiaan (jonne halusin hirveesti joskus nuorempana).

Mutta haluta noin kovasti oppia puhumaan ruotsia... vad helvete?? ;)

Hyvä kuvaus Marja, lisään vielä omasta puolestani sen että kokemus tulee kaiken lisäksi ihan puun takaa.

Ai etä kiva kun elämällä on mukaviakin ylläreitä!

Anonyymi kirjoitti...

Marke sanoo: nyt ainakin muistan tunteen kun lukee jotain kirjaa ja siinä kirjailija sanoo jotain, joka on kauan aikaa pyörinyt ajatuksissa ilman selvää muotoa. Tuossahan se on! Tai kun käytiin Purnussa ja Anna juoksi iki-ihastuneena Miinan vasikoitten joukossa ja juostessaan hyväili niitten kauloja ja kupeita ja lautasia. Siis pronssivasikoitten.

anna kirjoitti...

Ne oli kyllä ihania vasikoita ja niitä oli monta, eri asennoissa, voi että.

hoitsu82 kirjoitti...

Tää oli ihana postaus! Olen itse yrittänyt aiemmin muille selittää näitä omia kokemuksiani ja kirjoittanutkin niistä. Ärsyttänytkin välillä kun useimmat ehkä vähän ihmettelevät että mistä sä oikein puhut..Mulla sellainen voimakas kaukokaipuu on leimannut suurta osaa elämästäni, ehkä nyt vasta himmentynyt, onneksikin :) Muistan sellaisen voimakkaan itsetietoisuuden hetken lapsuudestani, aivan kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolelta. Se tunne saattoi pysäyttää kesken arkisen hetken, kun vaikka olin poimimassa lapasta eteisessä, sitten jäin vaan siihen tunteeseen kellumaan. Se oli lähes epämiellyttävää. Toinen oli se, kun makasin paikallani ja puristin silmät kiinni, pystyin kiitämään avaruudessa. Sitten Hermann Hessen Arosusi pysäytti. Itkin koska se oli niin mieletöntä että joku voi kirjoittaa niin. Ja musiikki usein, mutta 16-vuotiaana The Doors pysäytti taas jonnekin toiseen maailmaan. Kerran aamuyöllä Turussa aloin itkeä kun kaikki oli niin kaunista. Ja vuosi sitten metsässä keväällä, juoksin nauroin ja itkin, koska elämä vaan tuntui niin pakahduttavalta. Ääh, tämä on ihan sekavaa höpinää :)

anna kirjoitti...

Kiva kuulla kokemuksistasi :)