lauantai 27. helmikuuta 2010

Inspiraatioaika

Elän ihanaa aikaa juuri nyt, sylissäni tempuroi paljon hauskoja, kiinnostavia ja inspiroivia tilauksia ja niiden suunnittelua. Päässäni pyörii unia myöten kuvia ja erilaisia tekniikoita, värejä ja aatoksia joita kuvissa käyttää. Työpöytäni kotona ja atlejeessani pursuavat luonnoksia ja ideoita. Olen hajamielistä seuraa ja vaivun usein omiin aatoksiini pitkiksi ajoiksi. Suunnitteluaika on huikeaa, kaikki tiet avoinna. Sitten täytyy alkaa karsia ja vähentää ja lopulta käydä raakaan työtön kiinni. Kivaa sekin, tietenkin, mutta mikään ei vedä vertoja kun voi olla ja antaa ajatusten pyrähdellä vapaina. Tosin tietenkin kaikki muu jää paitsioon, koti on sekaisin, moni asia jää odottelemaan, eikä ystäville ole 'aikaa'. Mutta pian palaan taas ihmisten ilmoille inspiroituneena ja uudistuneena.


Rantakoski Designsin tyynyjä tämän viikon Me Naiset-lehdessä.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Kylien kupit

Luin eräästä seuraamastani blogista Kylie Johnsonista ja hänen Paper Boat Press yrityksestään. Kylie on runoilija ja keraamikko. Näistä kahdesta syntyy ihana paketti. Hullaannuin jostain syystä ihan hirveän paljon runokupeista ja haaveilen kattavani niillä aurinkoisten ja laiskojen sunnuntaiden aamupalapöydän. Blogilinkistä kuvia taitelijan ateljeesta. Eikö teistäkin astiat kaipaisi alleen kivemman pöytäliinan...?


when the layers subside and the fortune is empty the pigment of our days will echo pure and i will be nowhere if not with you


for every harmony she knew the definition of light, and the importance of wonder


things that kept them apart held them together


sideways you speak to me in the silence of the midnight rain


and next he said: how tiny it is we whispered, winter has gone beneath the misty places of your shadow... ships are my language and light your storm


tiistai 23. helmikuuta 2010

Samettinen herkku

Kerran viikossa kasvisruokaa on onnistunut hyvin ja herkullisesti. Toivotavasti niin tapahtuu myös Helsingin kouluissa, jokseenkin huvittavaa mikä polemiikki siitä on syntynyt. Ikäänkuin kasvisruoka automaattisesti olisi ravintoarvoiltaan huonompaa. Minusta ajatus on esimerkillinen ja loistava. Ilmasto kiittää, eikä kenenkän lapsonen varmasti kuole nälkään, eikä näivetykään, jos syö kerran viikossa kasvislounaan.

Jos ikinä mielitte tehdä syntisen hyvän kasvispiiraan, tässäpä inspiraatio. Lupaan että vie kielen mennessään ja sopii ihanaisesti hemmottelemaan parhaita ystäviänne.

Feta-sipulipiiras

Pohja:
200g margariinia
4 dl grahamjauhoja (tai vehnäjauhoja, tai näiden seosta)
4 rlk kylmää vettä

Täyte:
3 suurehkoa sipulia
2 pakettia fetajuustoa
3,3 dl purkki kuohukermaa
5 kananmunaa
Mustapippuria

Jos haluat keventää jätä toinen fetapaketti pois ja vaihda kerma kerma-maitoon, tai kevytmaitoon. Omatunto on kenties puhtaampi, mutta piiraasta ei tule yhtä kermaisen samettisen pehmeä...


Pohjan valmistus:
  1. Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen.
  2. Nypi jauhot pehmeään margariiniin tasaiseksi seokseksi.
  3. Lisää kylmä vesi ja sekoita nopeasti, ja niin vähin liikkein kuin mahdollista, seokseen (ettei taikina sitkisty).
  4. Taputtele taikina jauhoisin pikku sormin piirasvuoan pohjalle ja reunoille.

Ja täytteen valmistus:
  1. Silputa sipuli ja kuullota ne oliiviöljyssä hitaasti pehmeiksi ja makeiksi. Sipuli saa pikkuisen ruskistua, muttei paljon.
  2. Levitä sipulit pannukuumina pohjan päälle.
  3. Murskaa sormin feta murusina sipulisilpulle ja jauha myllystä mustapippuria reippahasti mukaan.
  4. Sekoita kerma ja munat. Kaada joukkoon.
  5. Paista n. 40 minuuttia, tai kunnes piiras on saanut kevyen rusketuksen ja on hyytynyt keskeltä.
  6. Nautitaan hetken levähdyksen jälkeen ehdottomasti salaatin kera ja salaatissa olisi parasta olla viinietikkainen kastike, mielellään valkosipulin makuinen.
Vinkki: Erityisen ihanaa piiras on kesäsipuleiden aikaan jolloin sekaan laitetaan myös herkulliset sipulin varret. Kuullota silloin sipulia ensin ja heitä pilkotut varret pannulle vain hetkeksi. Sekoita sipuli ja feta keskenään niin että piiraan pälle jää näkyviin kauniita vihreitä väripilkkuja.


Viepi kielen mennessään


maanantai 22. helmikuuta 2010

Joolsin jalokiviä

Fanitan Jools Hollandia. Erityisesti siksi että hän on saavuttamansa aseman turvin päättänyt tarjota esiintymismahdollisuuden uusille, tai tuntematomille esiintyjille. Joolsin ohjelma sekoitus uutta, kummallista, vanhaa, tunnettua ja yllätyksiä. Usein musiikki ei natsaa makuuni, mutta joskus seasta löytyy helmi ja niin kävi lauantaina. Hauska uusi tuttavuus The Imagined Village, sekoitus Intiaa, Arabiaa ja Irlantia. Jokseenkin yllättävä yhdistelmä, mutta toimii kiinnostavalla tavalla.

YouTubesta löysin lisää heidän musiikkiaan, kappaleet kaikki jokseenkin erityylisiä, nyt täytyy hankkia CD. Voin kuvitella miten maalaukset luistaa tämän musiikin tahdissa, sopivan rytmistä ja mielenkiintoista.









sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Keno kelkka

Suomalaisilla (rankasti yleistäen) on kummallinen sokea usko että Suomessa on aina kaikki hyvin ja huolehdittu parhain päin. Moni asia toki onkin. Mutta esimerkiksi luonnonsuojelu on ällistyttävän (törkeän) kehnoa ja laahaa jäljessä, sikala- ja turkistarhakauheuksia pääsee edelleenkin tapahtumaan, vaalirahasotkut, köyhyysrajan alla elävien suuri määrä jne. Tuntuu että meillä on ollut pitkään joku hys-politiikka vallalla, että kunhan kaikki hoidetaan hiljaa maton alle pian, eikä kansalaisten uskoa Suomen erinomaisuuteen horjuteta, kaikki menee hyvin. Tieto lisää tuskaa ja levottomuuksia, alkavat vielä vaatia jotain.

Yksi suurista yleisistä ajatuksista on että Suomen terveydenhuolto on maailman parasta. Katin kontit. Varmasti osaamista löytyy, mutta koko kelkka tuntuu kulkevan vain toisella jalaksella. Hoitoon ei pääse, tutkimuksia ei tehdä, lääkäriajan saa kolmen kuukauden päähän. Hoitotakuu toimii näennäisesti, vastaanotolle pääsee kolmessa kuukaudessa mutta jatkotutkimuksien jokaista vaihetta joutuu odottelemaan samat kolme kuukautta. Henkilökuntaa ei ole ja ne vähät joilla on vielä työ, ovat niin stressaantuneita etteivät meinaa jaksaa jalkaa toisen eteen siirtää. Lääkäreillä ei ole aikaa ja ovat usein väsyneitä ja tylyjä. Paitsi tietenkin jos menet yksityiselle ja maksat paljon, etenkin jos jatkotutkimuksia seuraa. Hesarin taannoisen artikkelin mukaan suomalainen lääketieteellinen tutkimus on luisunut jonnekin 60-luvun tasolle ja paljon alemmaksi kuin ennen länsimaiden listalla.

Vertaan sumeilematta Belgiaan. Julkista ja yksityistä sektoria ei ole. Sen sijaan on ihanat lähilääkärit ja sairaalat. Kaupungeissa lähes joka korttelista löytyy ainakin yksi lääkäri, usein muutama. Näille lääkäreille pääsee samana päivänä ja kas, sinulla on ihan oma perhelääkäri joka tuntee ruumiisi ja sielusi, ja jonka tapaat joka kerta kun vaivoja ilmenee. Ja hän on ystävällinen. Ja kiireetön. Aina ja joka kerta. Jos jotain epäselvää löytyy, tutkimuksiin pääsee saman tien, eikä niissä säästellä. Ja hoitoon suoritaan saman tien. Lähilääkäri tulee kotiin jos on tarvetta, monet päivystävät viikonloputkin. Jos oma lääkäri ei päivystä, voi soittaa tiettyyn numeroon ja toisen lääkärin saa kotiin muutamassa tunnissa. Toki voi mennä myös sairaaloiden päivystykseen, eikä odotella tarvitse tuntikausia. Niin, maksu vaihtelee 12 ja 18 euron välissä (saattaa olla noussut nykyisin) ja siitä saa osan takaisin.

Laboratorioita löytyy jokaisessa kaupunginosassa ja niihin voi mennä lähetteen kanssa milloin vain, jonottamatta. Apteekkeja löytyy parin korttelin välein ja he toimittavat lääkkeet kotiin jos potilas on liian sairas lähtemään itse apteekkiin. Omakohtaista kokemusta ei synnytyksistä ole mutta belgiassa asuvat suomalaiset äidit halusivat synnyttää belgiassa koska hoito, kohtelu, jälkihoito jne oli niin paljon parempaa ja mukavampaa.

Oliko meillä ennen näin? Muistan ainakin että lapsena sairastaessani lääkäri on tullut pari kertaa kotiin. Muistan toisaalta myös jonottaneeni päivystyksessä tuntikausia aina. Toivottavasti Belgia pystyy pitämän systeemin edelleenkin tällaisena, olo oli kuin herran kukkarossa. Kohtelu ystävällistä ja huolehtivaa. Tutkimuksiin joutuessani aina järjestettiin paikalle englantia puhuva henkilö. Homma toimi ripeästi ja kaikki tutkittiin aina perin pohjin. Aijai, että tuota on ollut ikävä jo moneen otteeseen. Ei suju täällä Suomessa, ei.


torstai 18. helmikuuta 2010

Ihanan ihmisen muisto

Sairastin vatsatautia ja mutkan kautta ajauduin ajattelemaan erästä ihanaa ihmistä. Tiedättehän kun kirjoista saa usein lukea henkilöistä jotka jotenkin olemuksellaan muuttavat arkea erityiseksi? Lapsuuteeni kuului sellainen oikeasti.

Annikki ja Heikki olivat vanhempieni ystäviä ja asuivat lapsiensa kanssa Tampereella. Vierailimme heillä satunnaisesti ja reissut olivat aina hauskoja. Jo automatkalla kaikkiin tuntui tarttuvan kiva reissufiilis. Perillä isäni ja Heikki jotenkin taantuivat takaisin opiskelijapoijjiksi, pöljäilivät ja hölmöilivät pieruhuumoritasolla, se oli meistä lapsista hauskaa. Heikki osasi laulaa meksikon pikajunan alusta loppuun hauskasti, kärtimme uusintaa päivittäin.

Mutta juuri Annikilla oli kyky muuntaa kaikki maagiseksi. Muistan monia aivan tavallisia tapahtumia, kuten esimerkiksi sienien poimiminen joka muuntui hurjan hauskaksi aarteen metsästykseksi, tai koti-iltapäivä josta vaan tuli jotenkin kummasti hirmukivaa ilman ihmeempää ohjelmaa. Kerran keitimme suloisesti tuoksuvaa ruusuhajuvettä itsekerätyistä ruusun terälehdistä, muistan selvästi vieläkin miltä se tuoksui ja miten erityistä sen tekeminen oli. Annikki kuljetti mukanaan maagista taika-auraa joka muutti kaiken jännittäväksi. Hänen olemuksensa oli sellainen pursuileva, jutut kummallisia ja hauskoja, ideat uusia. Ruoka oli parempaa, aamut ihania herätä, aina nauratti ja en ole varmaan ketään niin tarkoin kuunnellut. Annikin lähellä oli hyvä olla.

Muistan erityisesti sen että minun oli vaikea nukahtaa vieraassa sängyssä, ja aina joka ilta Annikki tuli juttelemaan minulle valojen sammuttamisen jälkeen, varmistamaan että oloni olisi hyvä. Hänellä oli erilaisia kivoja kikkoja joilla nukahtaisin. Tarinoita ja juttuja. Tupsaus hajuvettä ranteeseen. Odotin sänkyyn käpertyneenä tietäen että pian Annikki hipsuttelee huoneeseen ja ollaan hetki ihan kahden. Kerran hän toi minulle pienen vihreän muovisen krokotiilipyykkipojan. Antoi sen käteeni ja sanoi miten heidän lapsensa nukahtavat paremmin kun saavat puristaa jotain pientä kädessään. Pehmolelufriikkinä mietin epäilevästi asian toimivuutta mutta kohtapa kuitenkin nukahdin.

Tästä aasin silta siihen mikä Annikin tällä kertaa toi mieleeni. Olin todella kipeä, makasin sohvalla mielestäni juuri kuolemassa, kädessäni puhelin jolla 'viimeisillä voimillani' viestitin ystävälleni että peruisi päivän tärkeän tapaamisen. Puhelin jäi käteeni ja kas, jotenkin puhelimen piteleminen kädessä tuntui hyvältä ja rauhoitti. Rentouduin ja sain nukahdettua. Varmaan joku geeniperimäturva, huonosti käy jos nukahtaa puuhun puristamatta oksaa tiukasti käsillään. Tai sitten se oli ajatus Annikista.



maanantai 15. helmikuuta 2010

Muusa

Ruostevilla antoi minulle ihanan lahjan linkkivinkin muodossa. Katselin linkin videon ja jäin sitä ajattelemaan. Minun on pakko laittaa se tähän alle katseltavaksi.

Kirjoitin taannoin läjäytyshetkistä ja kuvasin yhtenä niistä luovaa prosessia kun joskus kynään tai pensseliin tarttuessani kuvat ja ideat ikäänkuin valuvat paperille, tai kankaalle. Kuva tuntuu muodostuvan melkein itsekseen, olen jossain flow-tilassa, tai ehkä väline. Se on tavallaan pelottavaa, koska tuntuu ettei se tullut kokonaan minusta. Ja sitten pelottaa myös se että tuleeko se takaisin enää ikinä jos se en ollut kokonaan minä. Ja että jos se en ollut kokonaan minä, mikä se oikein oli. Oikeasti ajattelen asian niin että alitajuntani on ideaa jo työstänyt ja se on valmis päässäni, se pitää vain piirtää ulos. Otan yhteyttä jonnekin yliminään. Mutta oli niin ihanaa kuulla jonkin muun kuvailevan aivan samaa tunnetta. Ja myös sitä turhaumaa ettei tämä suinkaan tapahdu aina. Helpotti.

Hauska kohta on kertomus Tom Waitsista joka autolla ajaessaan "kuuli" aivan loistavan laulun pätkän, mutta ei voinut kirjoittaa sitä ylös kun ei löytänyt mistään paperia, kynää, tai nauhuria. Lopulta lopen turhautuneena hän katsoi auton ikkunasta ylös taivaisiin ja sanoi "Give me a break, I am driving!" ('annahan nyt vähän armoa, minä ajan nyt autoa', vapaa käännös). Tai runoilijasta joka "kuuli ja näki" runon lähestyvän rytinällä ja joutui juoksemaan hullun lailla kotiin että ehtisi paperin ja kynän luo ennenkuin runo kerkeää mennä ohi (niin kauas kunnes törmää toiseen runoilijaan). Ja kuinka joskus hän onnistui saamaan viimetipan otteen runon hännästä ja kelattua runon kiinni paperille, tosin takaperin.


sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Herkku ystävälle

Ystävänpäivä-laskiaisviikonlopuksi leivoin. En laskiaispullia, vaan unelmatortun. En minkä tahansa unelmatortun, vaan varmasti koko maailman parhaan sellaisen. Resepti on peräisin serkkuni mieheltä ja olen levittänyt sitä vuolaasti eteenpäin. Aina yhtä menestyksekkäästi. Belgiassa tein sitä urakalla caterinkinä useisiin tilaisuuksiin. On nimittäin torttujen torttu, yksinkertainen ja herkku. Kokeilkaapa vain. Hyvää ystävänpäivää!

Unelmatorttu:

Pohja:
4 munaa
1,5 dl sokeria
3 rkl perunajauhoja
4 rkl vehnäjauhoja
3 rkl kaakaojauhoja
1 tl leivinjauhoja

Täyte:
200g maustamatonta tuorejuustoa
2 rkl sokeria
4 tl vaniljasokeria, tai maun mukaan, vanilja saa maistua voimakkaasti
3 dl kuohukermaa
100g rouhittua suklaata, tummaa tai maitoa, kumpikin käy.

Pohjan valmistus:
  1. Vatkaa munat ja sokeri tiukaksi vaahdoksi.
  2. Yhdistä kuivat aineet ja siivilöi muna-sokerivaahtoon, kääntele hellyydellä tasaiseksi .
  3. Levitä taikina levyksi leivinpaperille ja paista 225° n. 5-7 minuuttia.
  4. Paistamisen aikana levitä puhdas leivinpaperiarkki pöydälle, sirottele sen päälle sokeria. Kumoa kuuma torttulevy paperin päälle.
  5. Poista paistopaperi (paperi irtoaa helpommin jos kostutat sen kylmään veteen kastetulla talouspaperilla).

Täytteen valmistus:
  1. Rouhi suklaa monitoimikoneessa sileäksi.
  2. Vatkaa kerma, lisää tuorejuusto ja vatkaa notkeaksi.
  3. Lisää sokerit ja suklaa.
  4. Levitä täyte jäähtyneen torttulevyn päälle ja kääri tortuksi. Täytettä on runsaasti (ah) joten joudut tässä vähän taiteilemaan...
  5. Rullaa rulla tiiviisti leivinpaperikääröön ja anna seisoa jääkaapissa parin tunnin ajan ennen tarjoilua.
  6. Leikkaa 15cm palasia ja syö. Ei vaiskaan, syö ihan sivistyneesti 2cm viipaleissa jos on pakko.



Musaa suklaan ja valenttiinin-/ystävänpäivän kanssa yhteen kuuluvaksi.




Unelmatortun kuva pihistetty jostain netistä (kadotin linkin) kun ottamani kuva osottautui kamalaksi...

lauantai 13. helmikuuta 2010

Ihanuudet

Sain ihanan lahjan. Itseneulotun aarteen, tietenkin Minnalta, jonka neulelahjoja olen ilolla ja hellyydellä ennenkin esitellyt. Nämä oopperahansikkaat kun vetäisee käsinsä on olo oitis ihanan kissamainen. Tiedättehän miten joillakin harvinaisilla vaatekappaleilla, tai asusteilla, on sellainen kumma vaikutus, että niiden ansiosta koko habitus muuttuu. Nämä hansikkaat ovat juuri sellaiset. En malttaisi millään odottaa pakkasten lauhtumista että voisin ulkosalle laittaa hansikkaat käteen. Sitä ennen, pitää varata uudet oopperaliput (voi voi...). Sata ja tuhat kiitosta vielä kertaalleen.







Ovelasti viime kesänä minulta kyseltiin mielipiteitä Colinetten langoista ja mieliväreistä. Kas, suosikkini ilmestyi arvaamatta näihin hansikkaisiin. Kuvat pöllitty luvan kanssa Minnan blogista.


Lahjan kylkiäisenä tuli Helena Rubinsteinin mascara joka sopi lahjaan pilkulleen. Olen muuten tätä tuotetta himoinnut pitkään, se on niin kaunis ja hauska. Miau-rrauh!


keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Taivaallinen kirjakauppa

Kirjakaupat ovat ihania. Etenkin ulkomailla. Jokaisessa maassa vähäsen omanlainen. Rakastan englantilaisia kirjakauppoja koska niissä on aina ihania sohvaryhmiä joissa saa ajan kanssa selailla kirjoja ja miettiä minkä ostaisi. Niihin voi mennä vietämään pitkää sateista iltapäivää, kuunnella sivujen selailun ääniä ja hypistellä uunituoreen rapeita kirjoja. Tuntikausien haahuilu sallitaan mielihyvin.

Mutta mitäpä sanotte näistä kirjakaupoista. Ensimmäinen löytyy Argentiinasta, Buenos Airesista. El Ataneo syntyi 1919 teatteriksi ja jatkoi elämäänsä taianomaisaena kirjakauppana (jonne voisi hukkua kuin toiseen ulottuvuuteen). Toinen sijaitsee Hollannin Maastrichtissa, kauppa oli 800:n vuoden ajan dominikaaninen katedraali. He mainostavat itseään taivaallisena kauppana. Näissä hujahtaisi ihanainen iltapäivä poikineen. Kummastakin löytyy huomaavaisesti myös kahvilat. Toinen entisellä altarilla ja toinen entisellä näyttämöllä.
















Kuvat lainasin Alkemiesta, joka lainasi ne puolestaan Candida Höferilta ja Guslichtilta.

Oma kehu haisee

Muistatteko miten lapsena otsikon sanoja rallateltiin jos joku erehtyi itseään kehumaan? Jo penskana opittiin ettei omaa häntää kannata nostaa, kynttilä pitää sinne vakan alle ja vaikeneminen kultaa. Arvannette että mummini opetti nämä minulle tiiviisti (oikeasti erityisen rakas mummini siis).

Kursseillani kannustan ihmisiä tuntemaan iloa kättensä jäljistä ja jopa vähän kehaisemaankin maalaamaansa teosta, tai ainakin kiittämään iloisena jos kehuja saa. Ettei turhaan vähättele ääneen, tai omassa päässään, vaan ajattelee että ihana, minä tein tuon. Minusta tuotoksistaan saa ja pitää osata ihanasti nauttia ja iloita. Vähättely tuntuu istuvat tiukasti suomalaisessa päässä. Kursailukin.

Vaan ei kaikissa päissä. Hassusti usein tuntuu olevan kahta ääripäätä, niitä hiljaisia vaatimattomia ja sitten niitä jotka kehuvat estoitta itseään, saavutuksiaan, lapsiaan, vanhempiaan, älyään, kauneuttaan jne. Kehuvat niin ettei muille jää sanan sijaa. Kehumisen lomassa kuultaa jatkuva vertailu ja se että paras kaikista olisi oltava. Vertailija vertaa itseään rakkaimpiin ystäviinsäkin, ja riemuitsee päästessään ykköselle, harmistuu jos oikein ei. Mitä lienee pönkitystä, tai korostamista, mutta voi hyvän tähen että se on tylsää kuultavaa. Kukaan ei nimittäin kadehti noita saavutuksia, tai pidä kehujaa erinomaisena. Repertuaarillaan kehuja onnistuu mitätöimään kaiken sen millä kehuu. Kehuu itsensä penkin alle.

Mutta vaikeaa on osata se oikean verran kehuminen. Sellainen rento itsensä arvostaminen ja iloitseminen ilman itsekorostusta.

Ajattelen kehumisasioita paljonkin kun yritän ansaita osaltani leipää pöytään omien kätteni tuotoksilla. Minun pitäisi osata kehuakin sopivasti. Eihän se oikein onnistu jos asenteeni on tällaisiahan-nämä-nyt-on, ihan-kivoja-mutta-jos-ette-tykkää-niin-ihan-ymmärrän-ja-anteeksi-kun-häiritsin. Kuitenkin olen ylpeä töistäni, niiden laadusta, vuosien työllä ja opiskelulla ansaitusta ammattitaidostani, ja työni tuovat minulle iloa. Tämän haluaisin välittää asiakkailleni, mutta silleen nätisti. Siinäpä sitten myymisen hankaluus minulle. Tuntuu aina että olen karkkivarkaissa jos omaani kehun, vaikka kuinka nätisti sen tekisin.


Pyörrän

Katselin tallennetun dokumentin Alexander McCall Smithistä. Alexander oli juuri niin viehättävä kuin olin aina ajatellut. Kieli kaunista yläluokan Englantia, mies kovin kohtelias ja mietteet yhtä lempeitä kuin kirjansakin. Ihastutti miten A:n paidat olivat huolellisesti tärkätyt ja silitetyt Botswanan kuuman auringon alla, kertaakaan en nähnyt pienintä ryppyä, tai hikipisaraa. Dokumentti oli kaikin puolin kiinnostava, ja opin paljon asioita mitä en Botswanasta tiennyt (tosin en paljoa maasta tiennytkään). Eräs seikka avasi silmiäni ja joudun syömään sanojani. Syön ne nyt tässä 'julkisesti'.

Kirjoitin taannoin etten oikein purematta pystynyt nielemään super-luksusmajoitusta Afrikan maalla. Alexander-dokumentissä esiteltiin kaunista, suurelta osin koskematonta Botswanan luontoa, ja kerrottiin että maa halutaan pitää tällaisena. Siksipä turismia säännöstellään. Erityisesti niin että kaikki matkailu mitä luontoalueille järjestetään on kovasti luksusta. Niin kovasti luksusta, ja niin kovasti kallista, ettei suurta tunkua ole, mutta maa saa silti mukavasti tarvitsemaansa turistirahaa. Tässä valossa luksusmatkailu on mitä viisainta ja kannattavinta. Eikä yöpyjän tarvitsisi kärsiä huonosta omatunnosta. Nostan hattua Botswanan päättäjille.

Kaikki ei taaskaan ollut miltä näytti ja sain potkun närkästyneelle takamukselleni. Sen ansaitsin kritisoimalla taas asiaa josta en tiennyt kuin teelusikallisen. Tsaijai.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Kiltti

Kaksi henkilöä viime aikoina ovat sanoneet minulle että olen kiltti. Usein kiltti-sana särähtää ikävästi sanojan suussa ja kuulijan korvassa, vaikka periaatteessahan se on mitä mukavin luonteenpiirre. Vaan kun ihmiselle sanotaan että olet kiltti, monesti sanoja samalla vihjaa että olet vähän lahnake.

Minua kasvatti lapsena kaksi naista, mamá ja mummi. Vietin päivät mummin (ja ukin) hoidossa kaikki kesät, eskarin ja koulun jälkeen iltapäivät. Mummi opetti kultaiset käytöstavat, pilkulleen. Olen ehkä aikaisemminkin maininnut etten ikimaailmassa kuvittelisi villeimmissä kuvitelmissanikaan tervehtiväni ihmistä käsipäivää, ilman että katsoisin silmiin. Varmaan vainajanakin silmäni rävähtävät refleksinä auki jos joku ojentaa kättä kohti. Mummi opetti kohteliaaksi ja diplomaattiseksi. Ja mamá diplomaatiseksi ja rennoksi itseä ja muita kohtaan. Molemmat että aina pitää auttaa jos voi. Ukki opetti läsnäolollaan kiltiksi, mutta sangen positiivisessa mielessä, hän oli maailman lempein ja ihanin mies.

Tästä on seurannut esimerkiksi se että jos edessäni on ihminen joka puhuu mielestäni puutaheinää, ja henkilö ei ole minun elämääni tärkeästi liittyvä, kuuntelen kohteliaasti ja siirryn sitten muualle. En sano hänelle siinä että ohhoh ja ala vänkäämään omaa mielipidettäni. En koe että minun tehtäväni, tai mielenkiintoni, on koettaa ojentaa, tai suoristaa toista ihmistä. En näe että siinä olisi minulle mitään syytä, mieltä, tai hupia, enemmänkin koen pidemmän keskustelun pöljän henkilön kanssa turhaksi ajanvietteeksi. Paitsi jos henkilö on joku läheinen, (eikä kategoriassa pöljä) silloin kyllä sanon mielipteeni, mutta kohteliaasti. Paitsi jos henkilö on tosi läheinen, silloin taitaa valitettavasti diplomatiakin karista. Luotan siihen että he tietävät että puhun rakkauden siivittämänä...

Olen ihmetellyt usein (kuulostan kamalan vanhanaikaiselta nyt) kohteliaisuuden katoamista. Itse elän, ehkä naiivistikin, ajatuksessa että vastaantulija on mukava ihminen, ellei toisin todisteta, ja olen häntä kohtaan kohtelias. Ällistyn usein ettei kaikki olekaan samanlaisella asenteella liikkeellä. Kummeksun sitä ettei Helsingissä naapurit tervehdi, tai auta esimerkiksi avaamalla ovea ostoskasseja kantavalle. Tai että bussiin tungetaan vanhusten edellä kyynärpäin, pukuihin pukeutuneet aikamiehet. Olen joutunut yrityksen perustamisen myötä kohtaamaan hurjia määriä ihmisiä kasvokkain ja puhelimessa. Ja siihen määrään mahtuu paljon 'persoonia.' Monet ilahduttavan mukavia, tai ainakin kohteliaita, mutta suuri määrä lähtökohtaisesti töykeitä ja epäkohteliaita. Kummallista, minusta, mitä voittaa tai saavuttaa olemalla töykeä tuntemattomalle. Überhenkilökohtaisia egopisteitä?

Kyllä minusta on kuitenkin parempi olla kiltti. Vaikka välillä tulisikin tulkituksi lahnakkeena. Enkä todella tällä tarkoita että pitäisi olla aina miellyttävä, kohtelias kyllä.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Euro Suomelle

Maikkarin sivuilta viikko sitten poimittu uutinen:

"Kotimaisten tuotteiden suosiminen parantaisi maan työllisyyttä. Suomalaisen työn liiton toimitusjohtaja Pekka Tsupari kertoo, että kotimaisuuden suosimisesta on tehty laskelmia.

- Jos jokainen suomalainen ostaisi 1 eurolla enemmän suomalaisia tavaroita, niin vuodessa siitä tulisi 1000 työpaikkaa. Tämä tietenkin jakautuisi eri toimialojen välillä hyvinkin eri tavoin, mutta tämä on peruslaskutoimitus, kertoo MTV:n Huomenta Suomessa vieraillut Tsupari."

Aika pienellä panostuksella, yhteiseen hiileen puhaltamisella, asioita saisi autettua parempaan suuntaan. Ekologisempaakin olisi.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Latte-ilmiö

Belgiassa asuessani huomasimme suomalaisen (myös Belgiassa asuvan) ystäväni kanssa mielenkiintoisen ilmiön Suomen maasta. Aloimme kutsua sitä Latte-ilmiöksi. Havaitsimme aina Suomessa vieraillessamme, usein vain kerran vuodessa, että kaikkien huulilla oli aina jokin uusi juttu; TV-sarja, julkkis, tuote, sana, asuste yms. Johtuneeko ilmiöt siitä ettei meitä suomalaisia ole niin paljon, ja miltei kaikkien lehtien levikki on maan laajuinen, vai jostain muusta perisuomalaisesta syystä. Tätä pohdimme hellyydellä.

Kun joku palasi Suomivisiitiltään utelimme mikä on nyt in. Ja aina jotain löytyi. Esimerkiksi sana ihku. Tai tortillawrapit. Tai Inno ja Studio Julmahuvi. Tai geelikynnet. Tai se Cafe Latte, joka yhden äkkiä oli kaikissa kahviloissa, kaikilla hikisillä tienvarsihuoltsikoilla, ja jota kaikki edessään hämmentelivät pitkillä lusikoilla, tai kantoivat käsissään pahvimukeissa (tosin tuo kahvin kantaminen on jo ihan oma Latte-ilmiönsä, ja muki voi sisältää muunkin kuuman juoman).

Tämän joulun Latte-ilmiö oli ehdottomasti piikkimatto. Siitä hypettiin lehdissä ja keskustelupalstoilla, mainostettiin ja kehuttiin. Yllätykseksemme joulupukki toi meille yhden. Olin aika skeptinen koko homman suhteen, myös Latte-ilmiön vuoksi. Mutta kas, matto osoittautuikin aivan ihanaksi. Ensin piikit tuntuvat ikävästi mutta pian alkaa levitä miellyttävä verenkiertotunne (kuin saunan jälkeen). Ihana rentous valtaa. En tiedä kaikista ihmeparanemisista mitä matto lupaa, mutta rentouttaa se osaa. Kiireisen päivän jälkeen matto nollaa loistavasti työajatukset, kuin off-napista painaisi. Yleensä minua alkaa nukuttamaan, joten makailen matolla juuri ennen nukkumaan menoa. Pari kertaa olen nukahtanut ja herännyt parin tunnin päästä, sitä en suosittele, tuntui että matto olisi juurtunut selkänahkaan kiinni.


Yllätys pyllätys, se onkin kivaa


tiistai 2. helmikuuta 2010

Snowflake Wilson

Ameriikoissa antikkimarkkinoilla huutokaupataan juuri nyt mielenkiintoisia valokuvia. Ensimmäisiä ikinä otettuja valokuvia lumihiutaleista.

Vuonna 1880, 15-vuotias nuorukainen Wilson A. Bentley sai vanhemmiltaan lahjaksi mikroskoopin. Olipa onnistunut lahja, oikealle henkilölle annettu. Tiirailtuaan kaikkea sisätiloista, siirtyi hän ulkoilmaan ja jysähti armottomaan koukkuun nähdessään ensimmäisen mikroskooppisen lumihiutaleensa. Hän kuvasi lumihiutaleita "kauneuden ihmeiksi, lumikukkasiksi", ja hänestä oli "sääli etteivät kaikki päässeet ihailemaan ylimaalista kauneutta. Jokainen hiutale oli oma taideteos, yksikään ei koskaan enää samanlainen. Ja kun hiutaletähtönen sulaa, on teos ikuisesti menetetty" (vapaa käännös).

Wilson koetti ikuistaa hiutaleita piirtämällä, muttei koskaan ehtinyt saada piirosta valmiiksi ennenkuin mallista tuli pisara vettä. Lopulta vanhemmat heltyivät ja hankkivat Wilsonille kameran. Seuraavat kaksi vuotta hujahtivat hiutaleita kuvaillessa. Tekniikka kehittyi, W seisoi ovella musta tarjotin kädessään ja nappaili putoilevia hiutaleita. Hammastikkua apua käyttäen siirtyivät hiutaleet tarjottimelta mikroskoopin lasilevylle kuvattavaksi. Vaan kun kamera oli kiinnitetty mikroskooppiin, oli kaikkia tarkentimia mahdoton käyttää. Wilson ratkaisi ongelman rakentamalla monimutkaisen systeemin rattaista, pyöristä ja kaapeleista.

Tammikuun 15, 1885, onnistui armas Wilson saamaan ensimmäisen täydellisen kuvan lumihiutaleesta. Kuvia syntyi sittemmin yli 5000 kpl ja ne olivat niin hyviä ettei kukaan vaivautunut kuvaamaan lumihiutaleita yli 100 vuoteen (näin kertoi Kenneth Libbrecht, professori joka kasvattaa lumihiutaleita laboratoriossaan Californiassa, California Institute of Technology). Talvet Wilson vietti ulkosalla, sierrettynein sormin ja vuotavin nenin pakkasella, kuvaten rakkaita hiutaleitaan. Kesät hän kuvasi vesipisaroita, odotellen (kenties pitkästyneenä) että niistä syntyisi pian taas hiutaleita.

Wilson ansaitsi kotikaupungissaan Jerichossa, Vermontissa, lempinimen Slowflake Bentley. Kaupungista löytyy museo, joka on omistettu Wilsonin elämäntyölle ja esittelee yli 2000 lumihiutalekuvaa. Kirja Snow Crystals julkaistiin vuonna 1931, samana vuonna jona Wilson kuoli, kävellessään kotiin raivoisassa lumimyrskyssä.


Wilson oli oikeassa, uskomattoman kauniita ja täydellisiä.






















Wilson A. Bentley isona ja aikuisena. Kiitos, ihana kun olit olemassa.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Juokseva kello

Nykyisin päivässä ei ole riittävästi tunteja, tuntuu että ihan varmasti kello kulkee nopeammin kuin normaalisti. En millään ehdi tehdä päivän aikana kaikkea mitä haluaisin, ja yllätyn yhä uudelleen miten paljon kello jo on. Ärsyttää kun nukkumiseen menee niin paljon aikaa. Siitäkin huolimatta että nukkuminen on minusta normaalisti ihanaa. Mietin onko minusta yllättäen tullut hitaampi, vai olenko jatkuvasti flow-tilassa.