lauantai 18. kesäkuuta 2011

Stressaamisesta

Olen edelleen pohtinut stressiä ja stressaamista. Kevät on ollut poikkeuksellisen kiireinen ja kesä jatkuu samalla tahdilla. Yrittäjälle kiire on oikeastaan erittäin hyvä asia, mutta stressaaminen ei auta niin yhtään. Ketään. Ei edes yrittäjää.

Stressaaminen, sitä että ajatuksissani pyörii koko ajan tulevat työt ja aikataulut. Yöllä herään hetkeksi, heti asiat syöksähtävät mieleen ja uni on kaukana. Aamulla herään työajatuksiin, yhtä työtä tehdessä mietin seuraavia. Illalla lähden töistä ja mietin mitä huomenna ekaksi ja sen jälkeen. Niin hölmöä, siksi olen miettinyt paljon hetkessä elämistä.

On nimittäin niin että sillä hetkellä kun muistan ajatella että nyt olen vain tässä ja teen juuri tätä hommaa, tuntuu että tietoisuuteni leviää rennommalle ja laajemmalle, huomaan muitakin juttuja niinkuin eilen huomasin että tuuli havisee taas puissa (lehdet ovat yllättäen ehtineet kasvaa niin isoiksi) ja ilahduin havinasta suunnattomasti. Rentouduin oitis ja sen hetkinen homma tuntui kivalle. Niin pienestä kiinni kun vaan muistaisi. Vaan kun ei muista, on jossakin stressikiireputkessa joka jo ajatuksena stressaa lisää. Ei kuule ei huomaa miten ihanaa kun on kesä, miten ihanaa kun saan tehdä omia töitäni. Että juuri se hetki jossa olen on hieno ja keskittymisen arvoinen, olemisen arvoinen. Että se on ainoa joka minulla oikeasti on ja josta voin oikeasti nauttia.

Kuulostaa kenties hörhözeniltä mutta huomaan että jokaikinen kerta kun muistan pysähtyä hetkeksi ja miettiä olevani tässä ja nyt, oloni parantuu heti. Saman tien. Rentoudun. Olen onnellisempi. Sulan.


tiistai 14. kesäkuuta 2011

Enkäpäivästä päivää

Heräsin aamulla enkäpäivään. Niitä kummia päiviä jolloin tuntuu että on puoli askelta itseään jäljessä, asiat ei luista ja koko ajan päällä harmitus. Nämä päivät on minusta kummallisia koska ne tulevat ihan puun takaa itsestään etukäteen ilmoittamatta ja niihin vain pahaa aavistamatta herää. Tietää oitis että jaaha tämmöinen päivä sitten.

Kompuroin itseni läpi aamun, pakkasin kömpelöiden kamat pyörään ja lähdin postiin hakemaan pakettia joka olikin sitten jostain enkäpäivän syystä oli mennyt väärään postiin. Pyöräilin toiselle postille entistä kiukkuisempana. Kakkospostin ja työhuoneen välissä törmäsin arvaamatta tuoksumuuriin, iso kaari kukkivia ruusupensaita aivan yllättävässä paikassa. Tuoksu oli niin ihana että oli pakko kääntyä takaisin ja pysähtyä haistelemaan. Kauniitakin olivat, valkeita ja punaisia ja vaalean punaisia. Ja kas, oloni parani kertaheitolla.

Mietin että voisiko enkäpäivät muuttaa hyviksi tekemällä heti aamulla jotain hirmukivaa rutiineista poikkeavaa. Kun selkeästi ruusuja tuoksutellessa sain itseni kiinni ja olin taas normirytmissä. Onko niin että joskus itselleen pitää antaa hieman ylimääräistä aikaa saada hetkestä kiinni?

Sitten mietin että miksi, oi miksi, hetkessä eläminen on niin vaikeaa. Huomaan että koko ajan päässäni seilaa tulevia tehtäviä ja järjestyksiä. Olisin paljon onnellisempi jos aikatauluttamisen jälkeen sulkisin aktiiviset ajatukset seuraavilta ja elisin juuri tässä hetkessä (anteeksi vaan että toistan itseäni tässä asiassa) ja siinä tehtävässä joka on käsillä, pyöräilyssä, tuoksuissa, kankaiden tunnussa käsissä, värien sekoituksen hurmassa, kahvitauossa. Ilman että ajattelisin mitä seuraavaksi, mitä sen jälkeen, mitä huomenna, ensi viikolla, ensi syksynä. Ihan turhaakin stressaamista koska ei asioita ajattelemalla tee kun ne tehdään aina joka tapauksessa ajallaan. Oppisinko laittamaan aikataulut paperille ja sitten tyhjentämään pään niistä sille hetkelle jossa olen. Ehkä silloin kuulisinkin sen ylimääräisen hetken tarpeen enkä joutuisi enää enkäpäivän kynsiin.


Tällaisen ilahduskuvan sain belgialaisen miehen isältä jonka hoiviin ruusuni jäivät. Kuinka kauniisti ne kukkivatkaan, ihanat.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Paratiisi livenä

Esittelen teille erään blogin jossa suomalainen nainen, Taru, elää elokuvamaisen ihanaa elämää espanjalaisen (?) miehensä Alexin kanssa. Tarina menee kutakuinkin näin:

A ja T tutustuvat ja tästä hetkestä kuukauden päästä puhuivat purjehtimisesta yhdessä jonnekin pitkälle reissulle. Ja kas sitten läksiväitsen purjehtiman ympäri maailman. Blogi kertoo tästä reissusta ja on höystetty häikäisevin kuvin. Ah niin ihanin kuvin, ihanista paikoista, ihanin värein ja tunnelmin. Sen lisäksi että matka käy maailman ympäri he ovat järjestäneet niin kivasti että tekevät viikon jokaisesta kuusta etätöitä (nii-in, keskellä sitä trooppista paratiisia, veneen kannella, pasaatituulten viilentäminä), joilla elättävät itsensä ja saavat aikaan jopa säästöjä. Niinpä he voivat jatkaa elämäntapaansa niin pitkään kuin siltä tuntuu.

Pysähtyä kivaan paikkaan päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi, jatkaa matkaa kun tulee tunne. Lipua postikorttimaisemista toisiin. Syödä sushia joka on tehty kalasta jonka juuri kalastivat ja aamupalaksi vastapoimittuja troopppisia hedelmiä, juoda iltaisin auringonlaskiessa kannella tai valkealla hiekkarannalla coctaileja. Yöpyä silloin tällöin salaisissa luksusmajapaikoissa. Tämä autuuden lisäksi molemat ovat törkeän kauniita, Taru etenkin. Ja vaatekaappikin on täynnä järjettömän hintaisia upeita design-vaatteita ja -kenkiä.

Eihän kukaan voi elää oikeasti näin, mietin, ja tsekkaan uudet postaukset kateus-rakkaus-mentaliteetilla. Niin ihanaa ja niin kaukaista. Ei tunnu todelliselta, vaan elokuvalta, romaanilta, päiväunelta. Silti ilolla sukellan postauksien mukana palasiin paratiisia. Huikaisevaa että joku voi näin.

Blogiin klikkaamalla: The World Tour - Alex and Taru-