maanantai 15. lokakuuta 2012

Politiikkaa

En ole kovin poliittinen ihminen. Luen kyllä uutiset ja pidän itseni ajan tasalla. Kiinnostun erinnäisistä asioista joista politisoidaan, etenkin luonnonsuojelusta. Mutta asiat kiinnostavat enemmän kuin henkilöt. Paitsi nyt vaalien alla. Yleensä tähän aikaan havahdun että ketäs sitä äännestäisikään. Tiedän että Vihreitä, mutta kukas siellä olisi oikeasti hyvä kun paperilla kaikki vaikuttaa hyviltä. Vai olisiko viisain äänestää jotakuta ääniharavaa että puolue saa paikkoja. 

Tällä kertaa minulla on onni. Tällä kertaa minulla on oikeasti hyvä ehdokas tiedossa. Sellainen jonka tunnen ja jonka poliittista uraa olen seurannut sivusta. Työhuonenaapurini Pörrö Sahlberg on vieläpä onnekseni vihreä. Jos minun pitäisi yhdellä sanalla kuvata Pörröä vastaisin peloton. Sen verran olen seurannut hänen paneutumistaan lautakuntatyöhön, hän tutustuu käsillä olevaa asiaan, selvittää sen perin juurin ja jos jotain epäkohtaa löytyy Pörrö marssii päättäväisesti kokoukseen eikä pelkää jarruttaa yhtäkään ns. läpihuutojuttua. Olen nähnyt että Pörrö kyseenalaistaa, kysyy, miettii ja tutkii, ottaa asioista oikeasti selvän. Vaikeissakin tapauksissa marssii rohkeasti ja rauhallisesti kiistatilanteisiin. Siis sellaisiin kokouksiin joihin itse en saisi itseäni pakotetuksi kynnyksen yli.

Pörrö on nainen jonka haluaisin edustavan itseäni päätöksissä. Sellainen joka selvittää, kysyy ja jaksaa vääntää kunnes asia on pihvi. Ei mene sieltä mistä aita on matalin, tai kääräise asiaa pakettiin kun on oikeastaan jo myöhä ja olisi kiva olla kotona telkan ääressä.

Suosittelen siis teille jotka olette helsinkiläisiä ja etsitte hyvää ehdokasta. Pörrö Sahlberg numerolla 1009. Vaalifacebook-sivut tässä. Ja Pörrön osuva motto: Tärkeintä ei ole tietää vaan kysyä.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Ilostuksia

Aivan pakko jakaa teidänkin kanssa ystäväni vinkkaaman blogin Advanced Style. Ihania ihania vanhempia rouvia ja herrasmiehiä joilla ei ole tyyli ja persoona kadoksissa. Rautaisia tyyppejä. Niin elähdyttäviä. Sitäpaitsi sain tästä toivoa että upeaa elämää on vielä 91-vuotiaanakin, kun ei enää (ehkä) ole kiire,  ja siihen on vielä mukavasti aikaa saada oma tyylikin kuntoon. Hyvä vinkki oli Countess of Glamourilta budjettipukeutumiseen (ennenvahnaan kun vaatteet tehtiin itse tai teetettiin räätälillä, eikä vaateparsia ollut useita), muutama pusero ja muutama hame, niitä yhdistelemällä ja asusteilla kuka tahansa voi olla glamour. Etenkin siis hatut, huivit ja korut, oi korut, käyttöön. Countessin asusteet ovat vailla vertaa. Hänen mottonsa onkin more is more. Klikatkaa ylhäällä olevaa linkkiä sivuille ja muistakaa katsoa myös videot!

Eiliseen postaukseen lisään siis että ihanat pienet taukohetket päivässä, esimerkiksi tällaisten hauskojen blogien parissa, sysää energiat riittämään pitkälle iltaan! Vielä kun oppisin ottamaan niitä kuuluisia mikronokosia päivän mittaan.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Ajatteluniksautus

Tiesittekö että joulu on ihan tuossa kulman takana? Minäpä tiesin, kalenterini on nimittäin jo tyystin täynnä jouluun liittyviä ja tähtääviä asioita. Minulla on kuukausi aikaa tehdä töitä niin paljon kuin ikinä ehdin. Että olisi sitten jotain esiteltävää lukuisille messuille/myyjäisiin joille olen menossa. Sekä Kraftiin, että Design Tuunaamoon Tampereella. Niin ja nettikauppaani. Messujen välissä voi sitten hienosäätää, tehdä koulutöitä, puotilikkavuoroja ja pakata-roudata kamaa.

Tiesittekös sen että jouluun voi valmistautua jo vaikkapa toukokuussa. Tai hyvänen aika miksei jo Tammikuussa? Minäpä en tiennyt. Tai no tiesin, mutta en sitten osannut. En muistanut, älynnyt, kehdannut, ajatellut. Taaskaan. Perinteinen Habitarehepuli jatkuu perinteisellä jouluhepulilla. Niin että elokuusta jouluun saakka huidon kuin heinämies aamusta iltaan, mukaanlukien viikonloput. Sitten tammikuun kerään voimia rättiväsyneenä. Ja helmikuusta heinäkuun loppuun otan hiukkasen rennommin. Tai kuvittelen ottavani. Tai vielä paremminkin toivon ottavani.

Opinko ikinä tekemään töitä ennakkoon? Ehkä en. Mutta olen oppinut sen sijaan jotain (minulle) äärettömän arvokasta. Opin syksyisin elämään hetkessä. Jos hetkenkin ajattelen kalenteriani etukäteen, stressaannun paniikkiin saakka. Ei kannata siis. Niinpä täytän tyynesti kalenteriani tehtävälistoilla, kieltäydyn ajattelemaan niitä muutakuin listana, ei siis suoritettavina töinä. Muuta kuin kyseisen elettävän päivän kohdalla. Senkin jaan palasiin. Listaan asiat siihen järjestykseen kun ne on viisain tehdä. Sitten katson vain sitä käsillä olevaa työtä. En yhtään sen ohi. Sitten tärkein; paneudun aatoksella siihen että löydän jotain kivaa siitä duunista. Jos siitä ei irtoa hauskuutta millään, haen hauskuuden kivasta äänikirjasta. Tai ajattelen että saan olla omassa pajassani, omissa töissäni, ajattelen kissaa, rakkaita ihmisiä, kaikkea ihanaa mitä elämässäni on. En missään tapauksessa ajattele että on kiire, liikaa töitä, ei vapaapäivä tammikuuhun saakka, tai että onpas tylsä työvaihe.  Saan ajatella vain kivoja asioita joita minulla on. Päätin etten voi haaskata elämääni stressaamalla ja kurjistelemassa, voin haaskata sen mielekkyyteen ja hauskuuteen. Näin päätin. Elämänlaatu koheni oitis. Ihan vain ajattelemalla toisin.

Suosittelen ajatteluniksahdusta kaikille teille joilla on liikaa töitä ja stressiä. Mutta muistakaa lista, tuo ns. aivolepo ei ole mahdollista ilman listoja. Pitää tietää että asiat on tallella ja että ne hoidetaan ajallaan. Suositus numero 2. Lista on parempi olla jotenkin tallessa (koneella, puhelimessa, yhden kirjan kansien sisällä), ei siis pikkuruisia lippulappusia, laskukirjekuoria, luonnospaprujen kääntöpuolia vierehtimässä ympäriinsä. Uskokaa kun kerron että ne katoavat jonnekin universumin mustimpaan aukkoon valoakin nopeammin. JA ne vievät päästä jokaisen muistijäljen kyseisestä lista-asiasta ihan varmasti mukanaan.

Jos nyt lukisin, ehtisin lukea, viime vuoden lokakuun ajatuksia. Varmaan lukisin saman tekstin, tai ainakin osittain. Jännittävää nimittäin miten nopeasti unohdan että teepä kuule seuraavana vuonna aikaisemmin. Unohdan myös kyvyn elää hetkessä. Toivon hartaasti että jokainen vuosi jättää edes hitusen oppia ja järkeä päähäni.

Taidan laittaa tuon listalle. 



maanantai 1. lokakuuta 2012

Heittopussit

Mukavaan Bockin talon kädentaitoyhteisöömme kuuluu kummia. 

Aikoinaan, kolmisen vuotta sitten yhteisö oli laajempi ja eläväisempi, asustaessaan Senaatintorin toisella laidalla Kiseleffin talossa. Talo on oli käsite, olihan se ollut toiminnassa jo vuosia. Turistit osasivat tulla, myös kaupunkilaiset ja muualta Suomesta visiteeraavat. Homma toimi mukavasti. Kiseleffistä pidettiin ja sinne tultiin varta vasten ihan kaukaakin.

Kas sitten kaupunki päätti renoveerata talon. Käsityöläiset heivattiin ulos. Takaisin ei ollut tulemista sillä talo haluttiin uusia fiinimmäksi. Sinne haluttiin oikeita disainareita, ei mitään käsityöläisiä. Niinpä osa Kiseleffin kaupoista loppui, osa hajaantui ties minne ja osa päätyi tänne Bockin taloon.

Viime vuoden vaihteessa Kaupunki renoveerasi toisen talon Torikortteleista, tällä kertaa Goviniuksen talon Kauppatorin kulmassa (Bockin talo ja Goviniuksen talo jakavat Katariinan kadun). Meille tarjottiin vuokrattavaksi Goviniuksen tiloja mutta koska olimme jo kerran muuttaneet katsoimme parhaaksi jäädä Bockin taloon. Se meille luvattiin, tosin pienen remonttikatkon jälkeen.

Kas nyt kävikin yllättäen sitten niin että remontin jälkeen ei olekaan takaisin tulemista. Bockin talo laitetaan toimistoiksi. Mitäs siihen sanotte? Ei mitään. Tuuliajolla ollaan. Heittopussit. Tarjolla on yksi iso tila josta voimme vuokrakilpailulla saada siivun, siis taistelemalla toinen toistamme vastaan. Kaikki eivät mahdu, niillä jolla on varaa maksaa suurin vuokra on parhaat mahdollisuudet. Mutta kiinnostuneita on kuulemma paljon, jotain ulkopuolisia suuria tahojakin. Eipä siinä pienet käsityöläiset sitten pärjää. Eikä kaupunkia kiinnosta.

Tai jännästi kiinnostaa silloin kun on joku tapahtuma, silloin mainostetaan kiinnostavia käsityöläiskortteleita, että kulmat näyttäisivät mukavilta ja eläväisiltä. Katariinakadun avajaisissa hehkuteltiin uutta katu-kaupunkia pieniä putiikkeja, uniikkia kädentaitodesignia ja kahviloita. Käytännön hetkellä tällaista ei ole oikeasti harkinnassakaan. Elävässä elämässä meillä ei ole mitään merkitystä eikä oikeuksia. Meitä heitellään mihin sattuu, luvataan yhtä, maalaillaan toista, ja lopulta jää tyhjät käteen.

Onko käsityöläiskulttuuri tosiaan niin turha ja arvoton?