Minun ukki

Yhtenä päivänä sain mitä kirkkaimman muistoelämyksen. Näin sieluni silmillä ukin joka talviulkona pyyhkii silmiään kankaiseen ruudulliseen nenäliinaan. Muistin miten ihmettelin että miksi sitä aina itkettää ulkona, vaikka selittikin että silmät vaan valuvat. Muistikuva tuli siitä että nykyisin minunkin silmät alkavat valumaan sillä salaman hetkellä kun astun ulos kylmään ilmaan, oli viimaa, tahi ei (siirryin vedenpitävään ripsiväriinkin). Hassu tunne, koska kuva ja muisto oli niin yllättäen selkeä.

Minulla oli maailman ihanin ukki. Ja jos olen jo hänestä kirjoittanut niin ei mahda mitään. Sitäpaitsi hänestä voisin kirjoittaa useammankin kerran. Näin kirjoitin ukistä ystävälle taannoin:

Minun ukki. Oli maailman ihanin ukki, ihan varmasti. Lempeä ja hiljanen ja sillä oli kilteimmät kasvot ikinä. Aina kun sain jostain toruja, katsoin ukkiin ja sen naamasta näkyi että se on minun puolella aina, sellainen pieni kiltti lohdullinen hymy. Voi että muistan sen lempeän ilmeen ja silmät.

Mummi oli taas topakka ja touhukas, kaikkea muuta kun tunneihminen, tykkäsi minusta silleen huolehtimalla että vaatteet oli suorassa, nenäliina hihassa ja avain taskusa hakaneulalla kiinni. Ja että osaan käyttäytyä nätisti. Katsoa silmiin kun niiaan ja sanon päivää.

Ukin kanssa en voinut ikinä tehdä mitään väärin, koko ukki oli minua varten, siltä minusta tuntui, sain kiipeillä ja könytä ukin sylissä ja kyljissä ja hieroa poskea sen harmaata sänkeä vasten. Silloinkin kun ukki yritti nukkua päiväunet väsyneenä, en antanut vaan könysin. Kamalaa kun nyt ajattelen, en antanut vanhan miehen levätä, mutta eipä saattanut ukki minulta sitäkään kieltää. Ukille en ollut ikinä hankala, vaikea, tai mitä lapset nyt joskus ovat. Sain ukilta ehdottoman aina-kelpaamisen.

Kerran minun piti varmaan testata tuo ja ajoin potkurilla suoraan ukin säärille, ukki kaatui ja näin että sattui. Säikähdin NIIN KAMALASTI ja ajattelin että nyt ei hyvin käy, ukki varmaankin kuolee tai jotain. Ukki nousi ylös ja meni sisään ja siitä ei sitten enää puhuttu. Mutta vieläkin, muistan ja kadun.

Muistan miltä ukki tuoksui ja että sen villakangashousut ja takki kutitti. Taskussa aina tervaleijonia. Niitä sain muutaman 'salaa' ottaa.

Vietin päivät ukin kanssa, päivähoidosta kun aina karkasin, joten sain olla päivät ukin ja mummin luona. Siinä vaiheessa isä oli jo sairastunut ja kotielämä pyöri paljon siinä sairaudessa ja oli välistä aika pelottavaa. Siinä mielessä päivät mummilassa ja ukkilassa oli minulle henkireiät.

Ukki luki minulle ääneen Sven Tuuvaa, tarina ei jaksanu minua kiinnostaa, mutta ukin ääntä oli kiva kuunnella ja näin että se kirja oli ukille tärkeä ja siksi kuuntelin asiaan kuluvalla hartaudella. Joskus koetin ehdottaa muuta kirjaa, mutta ei. Eikä sillä väliä.

Mummi pakotti aina päivällä puistoon, en halunnut mennä kun olin arka lapsi. Tiesin kuitenkin että kohta tulee ukki perässä ja sitten voin sen kanssa kävellä hissukseen Väinölänniemen rantaa ja katsella luonnon ihmeitä. Ukki toi aina minulle vettä sellaisessa pienessä ruskealasisessa lääkepurkissa millaisia ennen oli. Kerran olin nukahtanut puistossa mahalleni sellaiseen autonrengaskiikkuun retkottamaan ja ukki herätti minut siitä. Näin sen kauhistuneen ilmeen. Ajattelin että se varmaan kauhistui kun menin nukkumaan puistossa, nyt aikuisena tajusin että se varmaan säikähti että jotain oli tapahtunut minulle. Siinä se vavahtavin käsin avasi lääkepullovettä.

Ukki kuoli kuukausi sen jälkeen kun isä kuoli. Muistan että mentiin yöllä mummin luokse ja tajusin että ukille on tapahtunut jotain, äiti ja mummi juttelivat ja kuulin että ukkikin on kuollut. Menin ukin työhuoneeseen, ukin jättimäisen vanhanaikaisen kirjoituspöydän alle piiloon ja turvaan. Mutta ei se auttanut.

Siinä minun ukki jota minulla on niin ikävä.

Kollektiivinen kiire

Belgiassa oli kotoisaa. Loksahdan sinne edelleenkin kuin toiseen kotiini. Ilahduin jälleen siitä miten kivan rento tunnelma maassa on, kenelläkän ei ole kiire, on aikaa vaellella ja rupatella, sitä ryppyotsaista ravia millä suomalaiset kaupungilla kulkevat ei ole olemassa. Ravintolassakin saa istua niin kauan kuin haluaa ilman että tulee tyhjennettävän pöydän tunne.

Kun muutin Belgiaan minua raivostutti kun kävely ei suju, aina joutui kulkemaan liian hitaasti jonkun kannoilla, ihmiset pysähtyivät parvina keskella katua vaihtamaan kuulumisia, parvi laajenee kun kukaan ei pääse ohi, kaupan kassojen kanssa vaihdetaan pitkät värssyt ja jonottajat jonottavat pitkissä jonoissa kiltisti, ostoskärrytkin voi jättää poikittain käytävälle ja seuraava tulija seisoo kärsivällisesti. Otin tämän henkilökohtaisesti epäystävällisenä ja epäkohteliaana eleenä kunnes hyväksyin sen olevan vain maan tapa. Kun kiirettä ei ole.

Mutta suomalaisena ryppyotsana en kuitenkaan osannut tapaa omaksua. Kävelen edelleenkin paikasta toiseen kiireesti, inhoan jonottamista ja erityisesti ihmisiä joiden takia joutuu jonottamaan pidempään. Minua ärsyttää jos joku jättää ostoskärryt toisten tielle. Ja jos oikein rehellinen olen, kaupungilla käyminen ei ole minusta kivaa. Suoritan pakolliset toimet järjestyksessä ja mahdollisimman nopeasti, nekin hommat jotka voisivat olla ihan kivoja (poikkeuksena kahvilassa istuminen). Tätä kummallista mielialaa tukevat muut heimolaiseni jotka tuntuvat suorittavan omat askareensa aivan samalla ärtyneellä mallilla. Tehokkaasti. Paitsi jos ovat teinejä; silloin itsekin osasin hiimailla kaupasta toiseen, tuntitolkulla hypistelemässä.

Olen tullut siihen tulokseen että ihmisillä on kollektiivinen mieli. Belgiassa kaupungilla käynti on kivempaa, olen rennompi, enkä kiirehdi. Koska tunnelma on sellainen. Suomessa kiirehdin koska kaikki muutkin kiirehtivät, eikä hidastelijoita siedetä. Belgialainen mies ei jaksaisi käydä kanssani kaupoissa lainkaan koska olen kuulemma pahalla päällä. Aina. Suomessa siis.

Minusta aika kummallista kyllä.

Dominoefekti

Tänään suuntaamme Belgiaan, eräs belgialaisen miehen sangen tärkeä suvunjäsen sairastui yllättäen, ja lähdemme tervehdysvierailulle. Kun mies ja minä lähdemme reissuun molemmat, kehkeytyy dominoefekti.

Ne meidän vanhat kissarouvat, molemmat sairastavat omalla tavallaan vanhuuden sairauksia. Rouville pitää saada hoitaja, mutta niitä ei kuka tahansa tule hoitamaan, itseasiassa on vain kaksi henkilöä jotka leikkiin ryhtyisivät ja molemmat ovat Kuopiossa.

Kissat eivät voi olla yksin päivää kauempaa, koska ruokaa ei voi jättää reiluja määriä kuppeihin, koska kumpikaan kissa ei saa syödä toistensa ruokaa.

Toista kissaa pitää insuliinipiikittää kahdesti päivään ja toinen tarvitsee kilpirauhaslääkkeen suuhunsa kerran päivässä. Toiminta joka tulee oveluudella ja viekkaudella suorittaman. Pitää myös varmistaa ettei toinen kissa syö toisen kissan lääkettä (joka on piilotettu maailman parhaaseen herkkuruokaan, jota lääkitsemätön kissa himoaa ylitse kaiken ja lääkittävän kissan mielenkiinto ruokaa kohtaan on satunnaisen kohtalaista).

Niinpä näihin hätiin kutsutaan mamá, jonka tulisi lähteä kissanhoitomatkaan Kuopiosta. Mutta mamálla on koira. Koira ei pidä kissoista. Koiraa ei voi ottaa mukaan. Koiralle on etsittävä hoitaja. Koira on suuri, mamán ystäväpiirissä on olemasa vain yksi henkilö jolle koira sopii hoidettavaksi.

Henkilöllä on vessaremontti ja koti ylösalaisin. Hän joutuu miettimään erilaisia systeemejä kotiinsa ettei koira ja remontti sekottuisi.

Niinpä ystävä rakentaa barrikadit, koira tulee kylään, mamá lähtee Kuopiosta junalla, mamálle siivotaan koti, pedataan sänky ja ostetaan herkkuja (saat juoda toisen pullon herkkupunaviiniä mutta jätä minulle toinen). Sitten lähdemme me matkaan, mamá tulee meille parin tunnin sisällä lähdöstämme, hoitaa kissoja hellällä huolella, sunnuntaina aamupäivällä mamá lähtee kotiin koska koiran olisi kiva olla mahdollisimman vähän aikaa hoidossa remontin takia, me tulemme kotiin parin tunnin päästä mamán lähdöstä, eikä ehditty viettää edes kahvikupposen aikaa mamán kanssa.

Eipä ole helppoa matkaaminen, ei, moni ihminen joutuu tästä lystistä vaivaannetuiksi. Mutta olemme kyllä siitä onnekkaita että löytyy ihanaisia auttajia. Kiitos heille.

Eläimys

Eräänä päivänä odotin bussia Herttoniemessä. Pitkään, sillä bussit menivät miten sattuu, huonot kelit, lunta, myrskyä, pyryä ja ties mitä. Tuijottelin maahan ja huomasin katselevani vanaa pikkuruisia jalanjälkiä. Pikkupolut veivät penkkaan, bussireittitaulun alle. Jälkiä risteili sikinsokin puhtaalla lumella. Seurailin niitä ja pähkäilin että varmaan hiiri. Pian huomasin lumessa pienen kolon ja ällistyksekseni kolossa oli joku. Pieni kaunis hiiren pää pilkisti ulos ja nenä vipatti vimmatusti nuuskiessa. Sitten koloasukki vipelsi ulos, koko ajan nuuhkien. Ihmisiä kulki metrosta ulos, busseihin ja niistä pois, ja hiiri jatkoi etsintäänsä häiriintymättä. Katselin sen touhuja hartaudella, hauskaa nähdä villieläin asfalttiviidakossa. Se oli kaunis, lattekahvinruskea, mahan alus vitivalkea, kuonon pää tumman ruskea, miltei musta. Sen silmät olivat sirkeät ja kirkkaat, häntä pitkä, liikkeet vilkkaat, kun se kipitti mahan alus tuntui olevan täynnä jalkoja.

Pian paikalle asteli vanhempi ulkomaalaistaustainen mies, hän huomasi että katselen jotain tiiviisti, huomasi myös hiiren ja nauroi mahan pohjasta. Hän oli selkeästi yhtä ilahtunut hiirulaisesta kuin minä. Siinä seurailimme yhdessä sen touhuja. Lopulta mies kaivoi lounasleipänsä kassistaan (reissumiestä voilla), mursi siitä palan ja heitti hiirelle. Huolestuneena sanoi että on se vaikeeta nyt eläimillä kun on lunta, ja kylämässäkin haistavat ruoan huonommin. Siinä sitä pohdittiin. Sitten tuli bussi, sanoimme heiheit ja huomasin ettei hänkään olisi raaskinut lähteä paikalta ennekuin olisi varmistunut että hiiri huomasi leivän.

Uutta Casuarinassa

Ystävä muistutti etten ole postannut kuvia uusista kauneuspussukoista jotka tein Casuarinaan. Miten olinkin voinut unohtaa! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan pätenee tälläkin kertaa. Poikkeuksellisesti pussukat on tehty paksulle, rouhealle Canvas-puuvillalle. Harmi ettei tekstuuri tule ilmi kuvissa, kangaslaatu on kerrassaan ihana. Käykää paikan päällä tutustumassa, samalla myös Casuarinan kiehtoviin aasialais-eurooppalaisiin aarteisiin.

Kauneuslaukku
Laukun vuori herkullinen pinkki.

Meikkipussit
Pussin vuori kaunis vadelman punainen.

Setti
Huomaattehan tärkeät glitteripilkahdukset sormuksissa?

Aivoista

Muutama postaus sitten kirjoitin Tedistä. Tällä kertaa katselin mielenkiintoisen videon aivotutkijalta nimeltä Jill Bolte Taylor. Luennollaan hän kertoo miltä tuntui itse saada aivoinfarkti. Aika karu aihe mutta hyvin mielenkiintoinen tarina. Kesken kohtauksen tutkija tajusi että Ohoo, tämäpä onkin aivoinfarkti, miten mielenkiintoista, olenpa oikeutettu, kuinka moni aivotutkija on saanut kokea sisältäpäin ihan itse miltä tämä tuntuu.

Jill kertoo miltä tuntui kuin aivopuoliskot eivät enää kommunikoineet keskenään vaan vuorotelivat, välillä vallassa oli järkevä puoli joka kehoitti soittamaan apua, välillä vallan otti toinen puoli joka näki vain hienoja värejä, tunsi suurta rakkauttaa universumia kohtaan, persoonan rajat hävisivät ja Jill koki tulleensa osaksi kaikkeutta. Hän pystyi käytännössä kokemaan kuinka nämä eri aivopuoliskot toimivat itsekseen. Loppuluennossa hän kertoo toipumisestaan joka kesti kahdeksan vuotta, siinä vaiheessa tutkija on kovin herkillä, koko matka on ollut ilmeisen rankka. Ihan itsekin herkistyin. Mutta on ne aivot sitten mielenkiintoiset kapistukset.

Rauhaa ja yksinkertaisuutta

Luin joululomalla kirjan joka sijoittui Amish-maailmaan. Kiehtouduin niin että huomaan edelleenkin ajattelevani heidän elämäänsä usein. Jos se olisi mahdollista menisin johonkin Amishyhteisöön muutamaksi kuukaudeksi ruokapalkalla töihin. Mieluummin koko vuodeksi että eläisin ennevanhaa vuodenajat läpi. Vaan eiväthän minua huoli, koska Amishina olo on muutakin kuin pelkkää ennenvanhaa.

Minusta on ihanaa että he tekevät vaatteensa, kenkänsä, astiansa ja kaikki tykötarpeensa itse, tai ostavat toisilta Amisheilta jos omat taidot eivät riitä. Talot rakennetaan kestämään koko korkeaksi kasvavalle sukupuulle, niistä pidetään rakkaudella huolta, huonekalutkin veistetään itse. (Niin että olisipa ihana nukkua isoisoisän veistämässä sängyssä, asua esi-isien rakentamassa talossa, imeä oman historian kaikuja päivästä toiseen). Amishit ovat tyystin omavaraisia koska nykyajan keksinnöt eivät kuulu heidän elämäntapaansa. Illan pimetessä sytytetään kynttilät, ruoka laitetaan puuhellalla, natevassa huutelee ruoka, lihan, munien ja maidon lähde. Miten toisin sitä suhtautuisikaan ruokaan jos kaiken sen itse kasvattaisi. Isot hommat hoidetaan talkoilla, yhteiseen hiileen puhalletaan, töitä tehdään hiki roiskuen, mutta työn tulokset ovat kouriintuntuvat. Ollaan oikeiden asioiden kanssa tekemisissä, kaikella on merkitys koska elanto riippuu siitä. Turhuuksiin ei ole aikaa, eikä rahaa, kaikki tavara on käytössä, ylimääräistä ei ole, eikä tarvita.

Ekohörhö sisälläni hyrisee onnesta.

Opiskellessani kuvataideopintojen jälkeen Kuopion Muotoiluakatemiassa tekstiilimuotoilua jouduin kahden ensimmäisen vuoden aikana kutomaan paljon. Nimenomaan ohuita kankaita vaatetukseen ja sisustukseen. Kaikki sidokset, paksuudet ja lankalaadut on kokeiltu ja siisteissä tilkuissa kansiossa. Kutoessa on aikaa pohtia syntyjä syviä, erityisen meditatiivista hommaa onpi kutominen. Ohuilla langoilla ei edes paukutella, lanka vain suhisee loimissa ja sukkulan liikkeet tasaisen toistuvia. Että ennen vanhaan näin alkaisin tekemään mekkoni. Suunittelisin sidokset, virittäisin kangaspuihin loimilangat, valitsisin langan varojeni mukaan. Keskustelisin suunnitelmastani kuukausia koska mekkolankoihin ei ole varaa kuin harvoin. Sitä sitten kutoisin huolella ja hartaudella, kolmatta koskaan omistamaani mekkoa. Kilvoittelisin kutomajäljen tasaisuudesta koska kutomisessa ei olisi mitään erikoista koska kaikki naiset kutoivat. Eipä tainnut suomalaisiin tupiin silkkilankoja eksyä.

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä tuli syksyllä täyteen, sen ajan olen ollut normaalia enemmän stressaantunut ja kiireinen, niin voimakas on tuo ennenvanhan veto minuun nyt. En vaihtaisi vuottani mihinkään, koen voimakkaasti eläväni parasta aikaa juuri nyt. Mutta jonkinlainen kaipuu yksinkertaiseen ja rauhaisaan elämään seuraa hiljalleen vieressa. Mutta eipä hätää, kesällä pääsen mökille ja siellä sielu sitten lepää. Siihen saakka matkustan päässäni Amish-kuplassa ja nautin.

Juuri näin minä haluaisin että minun kotini saisi alkunsa.

Yksi luksus

Eräässä kokkiohjelmassa tähtikokki rakasti jotain raaka-ainetta niin että kertoi sen olevan se asia jonka hän ottaisi mukaan autiolle saarelle. Jos siis saisi sen yhden asian. Siitä lähtien minä olen satunnaisesti pohtinut minkä ruoka-aineen itse haluaisin saada säänöllisesti jos joutuisin sille autiolle saarelle.

Eilen illalla nukkumaan mennessä kysyin belgialaiselta mieheltä minkä olisi hänen valintansa Vastaus oli heti ettei yhtään mitään, eihän kukaan jaksa samaa ruoka-ainetta kauaa. Nii-in siinäpä juuri se pointti, vastasin, tätä pitää pohtia syvemmin. Olen ajatellut että trooppisella saarella olisi varmasti hedelmiä, ja mahdollisesti jopa hunajaa, niin että makeat asiat olisi niillä hoidettu (olin hylännyt ensimmäisen automaattisen ajatukseni, suklaan). Suolaa varmasti saisi kuivatettua vedestä, hitaasti kyllä, mutta aikaahan olisi ruhtinaallisen paljon. Voisi olettaa myös että kasvispuoli hoituisi jollakin tapaa, juuria, yrttejä, syötäviä oraita, lehtiä. Kalaa saisi ja varmaan jonkilaista lihaa löytyisi. Perusasiat olisivat kutakuinkin hallussa, että mikä olisi se ns. luksustuote.

Belgialainen mies vastasi sitten että ottaisi sikaperheen. Viisasta kyllä, mutta olisiko juuri sianliha se mitä hän kaipaisi. Meinaan että tämä pohdinta käydään nyt tyystin kulinaariselta kannalta, ettei mitään järkisyitä kuten säilytystä tarvitsisi miettiä. Itse olin nimittäin päätynyt juustoon tai voihin joilla rikastaisi makuja. Leipä oli juuri jäänyt häviölle päässäni. Mies vastasi että ottaisi sitten maustelaatikon. Siihen vastasin että ajattelepa jos onkin huono päivä ja kamala myrsky, eikä pääse ruoanhakuun, sinäkö sitten söisit niitä mausteita? Minulla olisi sentään kimpale kermaista juustoa käsissä. Käytännöllisenä miehenä keskustelusta katosi oitis kiinostavuus koska ensin asiasta vietiin hauskuus kun järkisyitä ei tarvinnut pohtia ja sitten niitä kuitenkin toisaalta kummallisesti taas piti. Ajatus oli sen tien turhauttavan turha, ajanhukka. Hän vastasi ottavansa mukaan kookospähkinöitä.

Minkä ruoka-aineen sinä ottaisit?

Muinaiset talvet

Meillä pidetään makuuhuoneen ikkunaa auki läpi vuoden. Talvella vaihdetaan paksumpaan täkkiin ja nukutaan makeasti viileässä. Parina yönä makuuhuoneen lämpötila on laskenut 13 asteeseen, olipa erityisen hyvät unet silloin. (Kyllä, patteri on poissa päältä ja ovi kiinni, ei siis kuluteta ylimääräistä lämmitysenergiaa). Eilen aamulla makoilin pitkään sängyssä, oli niin lämmintä ja mukavaa, nenänpäässä tunsin että täkin ulkopuolelta olisi pikaisesti pinkaistava olkkariin, sen verran viileää oli. Jäin siinä laiskana miettimään muinaisia että mitenkähän kylmää heillä olikaan talvella ollut. Ennen sähköä ja eristyksiä.

Mietin että mökit olivat pieniä ja niissä asui paljon väkeä, kylmimpinä aikoina tuvassa elelivät lehmätkin. Leivinuuni oli varmsti lämmin (ja ne onnekkaat jotka pääsivät pankolle nukkumaan elelivät herroiksi), ehkei ollutkaan niin järisyttävän kylmä, elävät ja uuni lämmittävät hyvin pientä tilaa? Muistan tekstiilihistorian luennoilta sen että peiteinä käytettiin ryijyjä. Että ensin niin päin että nukka sisäänpäin, eikä kuvioista siis ollut väliä. Sitten muoti saapui tupaan ja ryijyt käännettiin nukka ylöspäin ja kuviomaailma rikastui (sivumennen sanoen). Ryijy on varmasti lämmin peitto. Sitten ajattelin että mahtoi se olla tunkkainen ja täynnänsä kaikkia saivareita.

Siirryin pikaisesti mukavimpiin aatoksiin.

Kuvittelin pimeää anivarhaista aamua, huono-onnisin piika on joutunut ensimmäisenä heräämän viileään aamuun ja laittamaan tulet hellaan. Sinä tulen loimotuksessa lämmittelee käsiään, yskähtelee savusta ja laittaa aamupuuroa tulemaan, kahvia ei lienee torppalaisilla vielä ollut (mutta viipyilevä kahvin tuoksu sopisi niin hyvin kuvaan). Että siellä ne makasivat ryijyjensä alla lämpimässä, kylkikyljissä, toivoivat ettei tarvitsisi ihan vielä nousta viileään, laittaa varpaita kylmälle lattialle. Saati sitten että lähteä hommiin ulos, hakkaamaan vettä avannosta. Viivyttelivät viimeiseen, teeskentelivät nukkuvaa, paitsi että kurniva maha on hyvä kannustin.

Sitten mietin että mitä ne oikein tekivät umpitalvella? Aamupalan jälkeen iskettiin puurolusikat hirrenrakoon, nostettiin tuolit seinälle ja mitä sitten? Elukat on sisällä ja niitä on vain minimimäärä. Ei ole peltohommiakaan. Istuskelivatko pääasiassa sisällä lumen saartamina, veistellen päreenvalossa rukin lapoja. Vähän näreissään välillä kun nuo samat naamat ahtaassa päivästä toiseen. Ja jos joku naapuri jaksoi kahlata kylään niin ilo ylimmillään kuulla uusimmat juorut, jutella jokin muun kanssa kun aina noiden. Paitsi että naiset joutuivat pyykkiä pesemään avannossa, jäätyneet hameenhelmat riipien jääkylmästä siertyneitä sääriä.

Kirkkopäivät olivat varmaan juhlapäiviä, reellä kylille kaikki vaikka kuinka huonolla säällä.

Nyt haluaisin museoon ja juttelemaan asiantuntijan kanssa, kiinnostaisi kovin kuulla miten silloin elettiin talvella. Kun ei ollut kahviakaan.

Kuva Caj Bremer, Savupirtin lapset. Ihania.

Parantava väre

Edellisestä postauksesta muistin etten ehtinyt-muistanut kertoa minun toista jouluelämystäni (ensimmäinen oli ne bussin pikkuenkelit). Toinen löytyi asematunnelista joulukuussa.

Olin viimehetken materiaalihankinnoilla, ryntäilin edes takaisin etsimässä juuri oikean sävyistä maksipituista vetskaria jota ei millään löytynyt. Käsissä oli jo kassikaupalla kamaa ja harmitti. Kun astuin asematunneliin, Singerin ompelutarvikeliikkeen edessä musisoi jousisoitinkvartetti. Kolme viulua ja yksi kontrabasso. Ja se kontrabasso pysäytti minut niille sijoille.

Sen ääni oli niin voimakas, laaja, syvä ja matalasti värähtelevä. Tunsin tummat väreet vatsassani saakka, ihan luissa ja ytimissä. Tuntui että pystyn koskettamaan ääntä, näkemään paksun kermaisen samettisen soinnin kiemurtelevan ilmassa. Suklaamoussea konjakilla. Untuvatäkkejä. Kuuma tervantuoksuinen vaahtokylpy.

En ollut koskaan kuullut kontrabasson jousisoittoa näin läheltä ja oli tyystin häkeltynyt sen voimasta. Kaikki harmitus ja stressi suli sillä hetkellä pois, musiikki tuntui niin kokonaisvaltaisen hyvältä. Olisin halunnut kietoutua basson ympärille ja painaa poskeni sen sileään äänestä väreilevään pintaan, imea kaiken ihanan itseeni.

Mietin että mahtaa soittajalla olla hyvä olo. Aina kun surettaa voi tarttua jouseen ja antaa soittimen helliä kaiken pehmeäksi hyväksi.

Ehkä tämän kokemuksen vuoksi Evelynin musiikin kuuntelu sormilla kiehtoi minua erityisesti.

Parempaa kuin suklaa.
Tai ainakin yhtä hyvää.

Kookonaisvaltainen kuulo

Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy herkullisia herkkupaloja. Kuten esimerkiksi Ted joka auliisti antaa katseltavaksemme mieltä avaavia luentoja. Luennoitsijat ovat maailman huippuosaajia eri aloilta ja heitä on ilo kuunnella (luennot englanniksi). Tedin luennot löytyvät myös YouTubesta ja voittavat television annin mennen tullen.

Sunnuntaina löysin Evelyn Glennien, skotlantilaisen kuulovammaisen naisen joka soittaa ammatikseen lyömäsoittimia. Hän on taidossaan maailmankuulu. Tedistä löytämässäni videossa Evelyn kertoo kuinka hän opetteli soitamaan marimbaa, kuinka kärsivällisesti opetteli tuntemaan eri äänialojen erilaiset värähtelyt sormissaan ja käsissään. Musiikin hän kuulee koko vartalollaan ja soittaa aina sukkasillaan tai paljain jaloin.

Evelyn halusi opiskella konservatoriossa lyömäsoittimien ammattimuusikoksi, mutta häntä ei hyväksytty kouluun kuulovammansa vuoksi. Soittotaitonsa perusteella neitonen olisi kouluun kelvannut mutta katsottiin ettei kuulovammainen pysty oppimaan ja ymmärtämään musiikkia riittävän hyvin. Evelyn ei antanut periksi, pitkien taisteluiden jälkeen hän pystyi vakuuttamaan raadin että musiikin voi kokea muutoinkin kuin korvilla. Toiminnallaan Evelyn sai aikaiseksi ensinnäkin sen että Englannin konservatorioihin ei voida enää olla ottamatta sisään ketään minkään vamman takia jos henkilö pystyy soittamaan haluamaansa instrumenttiä. Ja sen että nykyisin konserttisalien rakentajat pyytävät kuulovammaisen muusikon testaamaan akustiikan (heitä ei varmaan ole kovin lukuista määrää). On nimittäin niin että kuuleva henkilö kuulee musiikin erilailla riipuen missä kohti salia hän istuu. Koolovammainen aistii koko huoneen ääniaaltojen värähtelyt ja kuulovammainen asiaan perehtynyt henkilö havaitsee huonon akustiikan välittömästi. Äärimmäisen mielenkiintoista.

Alla olevassa videossa Evelynin luento ihanalla skottiaksentilla (koska E kuuroutui vasta 12-vuotiaana puhetaito on loistava), sekä soittoa. Haluaisin niin hirveän paljon päästä Evelynin päähän kokemaan miten hän musiikkinsa aistii, miltä musiikki hänelle kuulostaa, se mahtaisi olla mullistava kokemus. Hatun nosto Evelynin sinnikkyydelle. Kannatti.

Tarjalle kankaita

Näin lupaavan unen jossa Tarja Halonen tuli yllättäen työhuoneelleni ja innostui hirmuisesti tuotteistani. Tohkeissaan keräsi roppakaupalla ostoksia erinäisiin sopiviin tarkoituksiin ja vielä ovella päätti ostaa kaikkia kakkoskappaleet kun olivat niin mieleen. Voi poijjat, mikä uni. Niinpä, kyllä, mielelläni keittäisin Tarjalle kaffit pajassani. Ihan pikkuleivät leipoisin. Rohvessoorillekin tarjoisin.

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!

Päätin aloittaa uuden vuoden -milläs muullakaan kuin- ruoalla (pitäähän joku tärkeysjärjestys olla). Ja vieläpä täytekakulla. Jos ei veden- niin ainakin mielipiteenjakajalla. Moni ihminen ei erityisesti pidä täytekakuista, mutta sanonpa että syy siihen on että moni kakku päältä kaunis (joko käytin vuoden varaston kliseitä?) ja maku on imelää ällökermaista mössöä sitten.

Täytekakut kuuluvat siihen repertuaariin jota olen hionut niin että hihassani on nyt muutama erityisen hyvä kakkuohje. Koristeluun en niinkään panosta, kunhan kakku on ihan nätti niin kelpaa. Maultaan sen on oltava sitten sitäkin parempi. Eräs ohjeistani on ns. pikakakku koska sen saa valmiiksi puolessa tunnissa. Ja sen kakun väsäsin eilen uuden vuoden herkkupöytään koska muuta ei tullut äkiseltään mieleen. Panostus oli suolaisissa herkuissa, teimme kulhoista, lautasista ja erilaisista kastikkeista notkuvan tapas-pöydän jonka annista jaksoimme syödä vain murto-osan (joskus niin harmittaa ettei jaksa syödä määräänsä enemmän).

Keltaisen kiiwin täytekakku:
(joka on raikas, täyteläisen vaniljainen ja kirpeä)

Pohja:
6 kananmunaa
2 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
0,75dl perunajauhoja
2 tl leivinjauhetta

Täyte:
5 dl kuohukermaa
1 rasia maustamatonta Philadelphia tuorejuustoa
n. 3 rkl vaniljasokeria
0,5dl sokeria
aprikoosimarmelaatia
5 keltaista kiiwiä

Koristeluun:
3-4 keltaista kiiwiä ohuina viipaleina

1. Vatkaa munat ja sokeri erityisen kuohkeaksi valkeaksi vaahdoksi (jos vaahto ei ole kuohkeaa, pohjasta tulee ohut ja nahkea).
2. Sekoita kuivat ainekset yhteen ja siivilöi vaahtoon. Kääntele seos varoen tasaiseksi.
3. Levitä taikina levyksi uunipellille. Paista 225° uunissa n. 7min.
4. Kumoa uunikuuma levy toiselle leivinpaperille jolle olet ripsautellut sokeria. Sivele nurjan puolen leivinpaperia kylmään veteen kastetulla talouspaperilla ja irroita leivinpaperi varoen kakkupoihjasta. Jäähdytä.
5. Vatkaa kerma. Lisää Philadelphia ja sokerit, vatkaa tasaiseksi kiinteäksi vaahdoksi.
6. Viipaloi kiiwit pitkittäin neljään osaan ja siivuta pieniksi paloiksi. Sekoita vaahtoon.
7. Leikkaa kakkupohja kolmeen osaan niin että jokainen kerros on edellistä hieman pienempi, ylimmän kerroksen kasaat kahdesta eri palasta kätevimmin (kakusta tulee pitkulaisen leipälimpun muotoinen). Levitä ensimmäisen kerroksen päälle ohut kerros marmelaatia, sitten reilusti kermavaahtoa, toinen kerros toistaa saman, viimeiseksi kolmas kerros kakkupohjaa. Levitä loput vaahdosta kakun päälle reunoja myöten.
8. Koristele kauttaaltaan vierekkäisillä kiiwiviipaleilla. Voit tarjota kakun heti. On myös hyvää seuraavana päivänä.

Vinkit: Dronningholmin aprikoosimarmeladi on kakkuun hyvä koska se ei ole ylimakeaa. Kakkuun sopii vain keltaiset kiiwit, vihreillä homma ei toimi. Tuorejuusto antaa kivan täyteläisen maun ja pitää vaahdon kuohkeana vaikka siihen lisätään kosteita kiiwipaloja. Vaikka kermaa on runsaasti, kiiwien kirpeys leikkaa ällökermaisuuden, uskokaa pois! Kakun koostumus on kuohkea ja keveä. Ah!

Aamukaffin kyytipoijjaksi lohkaisin reippaan viipaleen, ei hassumpi vuodenalku!