maanantai 30. marraskuuta 2009

Turhake

Minusta maailman turhakkein on lehtipuhallin. Kaikki huoltomiehet ovat niin kovin ihastuneet laitteeseen, oletan että se tuo miehistä uskottavuutta työhön harjan ja haravan sijaan. Työasentokin on sellainen miehekäs selkäkaarinotko. Sillä pitää lehtien lisäksi siivota roskat pari kertaa viikossa ja keväällä hiekoitushiekat niin että hampaissa ratisee monen päivän ajan. Se ääni on kamala, olen vakuuttunut että vehkeen voisi tehdä vaimeallakin äänellä, mutta se ei enää olisi sitten niin macho. Ja aina pitää puhallella aikaseen aamulla, että kaikki varmasti tietävät miten ahkeraan täällä tehdään työtä, anivarhaiseen jo, niin tehdään (loppupäivän voikin sitten kaffitella).

Työhuoneeni pihalla käydään mielenkiintoista lehtisotaa. Naapuritalon erottaa meistä verkkoaita. Huoltomies puhaltaa lehdet täältä meidän puolelta verkkoaitaa kohti, osa lehdistä menee tietenkin aidan toiselle puolen. Parin päivän päästä naapurin huoltomies tekee saman. Tätä olen seurannut nyt siitä saakka kun ensimmäiset lehdet alkoivat tippua. Nyt puhallellaan säälittäviä puolimaatuneita ja vetisiä lehtinippuja. Mutta periksi ei anneta.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Sunnuntaikirja ja Alexander

Tänään pidän oikeaa vapaapäivää, mutta minulla on projekti. Eräs ihana kirjaston kirja on lukematta ja auttamatta myöhässä. Sen luen tänään, ihana kun on ihan pakko!

Ihastuin kovasti aikanaan Alexander McCall Smithin kirjasarjaan Mma Ramotswesta, Naisten etsivätoimisto nro 1. Kirjat kertovat perinteisen ruumiinrakenteen omaavasta afrikkalaisesta naisesta, joka perustaa etsivätoimiston. Mysteerejä ratkotaan, ja niihin puuttumista pohditaan sangen filosifisesti. Kirjoissa on jotain ihanaa viipyilevää tunnelmaa, inhimillisten ongelmien pohdintaa inhimillisesti. Afrikkalaisen elämän kuvaus vie mukanaan lempeästi. Mutta Mc Call Smithillä on muitakin sarjoja joita jostain käsittämättömästä syystä ei ole käännetty suomeksi.

Alexander

The Sunday Philosophey Club-sarja esittelee Isabel Dalhousien, keski-iän ehtoopuolelle juuri ja juuri astuneen filosofin, joka kirjoittaa työkseen (ja anteliaan perinnön turvin) pientä filosofiseuran julkaisua "Rewiew of Applied Ethics". Kirjoittamisen lomassa Isabel kiinnostuu (ystäviensä mielestä turhankin paljon) muitten ihmisten asioista ja työntää lusikkansa toisiin soppiin. Myöhemmin hän rakastuu itseään huomatavasti nuorempaan mieheen, ja tästä aiheesta kumpuaa runsaasti lisää filosifisia pohdintoja ja ongelmia, iloa ja epävarmaa hävetystä. Kirjat ovat Mma Ramotswen ilmapiiri vietynä Skotlantiin, Edinburghin kaupunkiin, ja maustettuna skotlantilaisilla mausteilla afrikkalaisten sijaan. Aivan ihania kirjoituksia ja mietteitä nämäkin. Sarjassa on tällä hetkellä kuusi ihastuttavaa kirjaa.

The 44 Scotland Street-sarja kertoo yhden pienen kerrostalon asukkaiden elämistä ja ympärystöstä, myöskin Edinburghin kaupungissa. Kirjan äänenä puhuu Pat joka viettää toista välivuottaan, ja muuttaa asumaan solukämppään taloon numero 44 Scotland Streetillä. Pat tutustuu muihin asukkaisiin ja sotkeutuu heidän asioihinsa hartaudella. Ensimäinen kirja "The 44 Scotland Street" ilmestyi alunperin The Scotsman-lehdessä kuuden kuukauden aikana päivittäisinä pätkinä. Suosio oli niin suuri että tarina sai jatkoa kirjojen muodossa. Näitä kirjoja on sarjassa nykyisin viisi kappaletta.

Professor Dr. von Igelfeld Entertainments-sarja esittelee saksalaissyntyisen professorin Moritz-Maria Von Ingelfeldin, hajamielisiä polkuja ja ajatelmia. Professorin suurin saavutus, ja suuri ylpeyden aihe, oli kirjoittaa kirja Portugalin epäsäännöllisistä verbeistä. Moritz-Maria ei sotkeudu kovin muiden elämiin, mutta on puolestaan sotkussa omansa kanssa. Sarjaan kuuluu kolme kirjaa.

Näiden lisäksi McCall Smith on kirjoittanut lukuisia lastenkirjoja (joita on jonkin verran käännettykin), kolme novellikokoelmaa ja kaksi yksittäistä romaania.

Alexander kirjoittaa niin kauniisti ja lempeästi naisnäkökulmasta että on vaikeaa kuvitella kirjailijan olevan mies. Olisipa kiva tietää enemmän hänen elämästään, kasvoiko hän suuren sisarlauman keskellä, oliko hänellä ihana pohdiskeleva äiti, lempeän huolehtiva isoäiti, tai lukuisia muhevia sukulaistätejä vaikuttamassa (ainakin hänellä on takuulla onnellinen vaimo). Ehkä lapsuus Botswanassa avasi hänessä jotain mukavaa joka kukoistaa edelleen.

Kirjalijalla on muitakin projekteja hihassaan. Botswanaan, Kgale Siding nimiseen kaupunkiin, hän perusti pienen naisten oopperatalon, The No. 1 Ladies’ Opera House. Oopera toimii pienessä autotallissa (joka toimii ravintolana päivisin) ja projektin tarkoitus on tarjota esiintymismahdollisuus Botswanan lahjakkaille naislaulajille. Tarkoituksena on esittää ainakin kaksi oopperaa vuodessa. Lisäksi ensimmäinen elokuva, Naisten etsivätoimisto numero 1, on ilmestynyt ja saanut loistavat arvostelut.

McCall.Smithin sivuille pääset tästä. Sivuilla on kuvia ja haastatteluja, sekä houkutteleva elokuvan traileri, suosittelen.

Tämän päivän kirjani on uusin The Sunday Philosophy Club-sarjasta, "The Lost Art of Gratitude". Käperryn sohvan nurkkaan torkkupeitteen alle, vieressäni puolen litran muki vaniljalattea, eikä minulle saa puhua kuin puolen tunnin intervallein. Ihanaa!

lauantai 28. marraskuuta 2009

Uusioimista

Tämäkin lauantai vierähtää työhuoneella kovassa touhussa. Vettä sataa kaatamalla joten mikäpäs tässä maalaillessa. Talossa on hiljaista ja rauhallista, hyvää musiikkia, herkullinen lounas ja inspiroivia värejä. Hullumminkin voisi 'vapaapäiviä' viettää.

Kaffitauolla löysin hauskan idean vanhojen matkalaukkujen kierrättämiseen täältä. Tätä pitää kokeilla heti kun on aikaa. Vaikka yleensä käy niin ettei kissoille kelpaa mikään heitä varten hommattu juttu. Parhaat makuupaikat löytyy taittelemista odottavien puhtaiden pyykkien päällä (varmasti sen mustan paidan päältä), sängystä tyynyltä, aukijääneistä laukuista, tai sohvalta torkkupeitteen päältä juuri kun itse haluaisi käpertyä lukemaan kirjaa lämpimästi täkin alle.



Värit on kivasti His and Hers

Teemasta aasinsillalla ystäväni ihanaan Uusi-O yritykseen. Susanna uudistaa vanhat huonekalut uudella ja hauskalla tavalla. Katsokaa vaikka:

Elvis Tv-taso


Vihreä ruokailuryhmä


Kulkurin Valssi-tuoli


Pieni kaappi


Urheiluaiheinen sohvapöytä

Uusi-O:n sivuilta löytyy Galleria ja sieltä lisää kuvia. Erityisen hauskaa on nähdä huonekalut ennen ja jälkeen. Mm. ylläoleva pöytä on IKEA:n ikitylsä Lack-pöytä. Eipä uskoisi, niin kiva se on nyt. Uusi-O:sta voi ostaa valmiiksi uusioituja mööpeleitä, mutta voit viedä sinne myös omat vanhat ehostusta kaipaavat systeemisi. Uusioiminen voidaan tehdä mieliaiheellasi, tai omien ideoiden puutteessa voit luottaa Susannan ammattitaitoiseen ideointikykyyn. Ja taas luonto kiittää!

perjantai 27. marraskuuta 2009

Karu muisto

Tänään matkalla kirjastoon ohitin terveyskeskuksen. Pihalla veti hepulia pieni poika. Hän huusi, kirkui, karjui, ruumis täristen, kyykistellen ja vääntyillen, naama punaisena ja tukka hikisenä otsaan liimautuneena. Oli hyvin selvää että menneillään on todellinen kauhuhetki. Ovella (kaukana) seisoi kyrsiintyneen näköinen iskä ja odotteli että poika rauhottuisi rokotukseen.

Kun palasin kirjastosta kuului kulman takaa sama huuto. Pian ohitseni vietiin tuulispäänä poikaa ranteesta, jalat letkuna ja ilmassa lötkyen. Ei auttanut itku markkinoilla.

Muistan penskana saman rokotuskauhun. Kahdella kerralla karkasin juuri ennen pistosta, siihen saakka pystyin pidättelemään. Ensimmäisellä kerralla en ollut kovin fiksu, piilouduin oven taakse, vedin vatsaa sisään ja koetin olla hengittämättä. Heti löysivät. Toisella kerralla juoksin odotushoneeseen ja syöksyin suikkana sohvan alle. Vaan mamá oli jo pakoa ounastellut ja oli vain askelta jäljessä. Sai nilkoista kiinni ja veti sohvan alta, muistan miten sormenpäät vinkuivat linoleumia vasten.

torstai 26. marraskuuta 2009

Askarteluvinkki

Touhellan täyttä vauhtia joulukiireissäni, ensi viikolla aikaa kuluu Helsingin Wanhan Sataman naisten Joulummyyjäisissä, ja tilauksiakin jonottaa (en valita, kivaa hommaa tämä on). Väliin sattuu Koti ja Keitiö-lehden kuvaus, sekin hauskaa. Aikaa ei tänne kirjoitteluun juuri jää, mutta laitan tämän päivän postauksena iloksenne englannin kielisen linkin superaskartelijan pajaan "Just Somethin I Made". Itse intoudun harvoin askartelemaan (pidän suuremman mittakaavan hommista enemmän), mutta sivuilla on tarjolla hauskoja joulujahjaideoita.

Symppaan joululahja-askartelua. Kun olin lapsi askartelimme mamán kanssa lahjat ja joulutervehdykset lähipiirille, meillä oli hauskaa ja joulutunnelma oli huipussaan. Suosittelen, yhdessä on kiva puuhailla.


Hauskoja kynttilöitä omilla etiketeillä koristeltuina. Kuvat voi skannata (tai tehdä grafiikkaohjelmalla tietsikalla), ja tulostaa himmeälle läpikuultavalle 'maitopaperille'.


Tässä tulostus on tehty siirtokuva-arkille. Arkki silitetään kankaalle ja kas, pesunkestävä kassi on valmis.

Siirtokuvatulosteet voi myös ommella pussukoiksi. Hauska idea lastenhuoneeseen, kuvat voi skannata lapsen lempparisatukirjasta.



keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Voi hyvän tähen

Kävin tänään jälleen materiaalihakumatkalla. Osuin ohimennen erääseen nimeltä mainitsemattomaan askarteluliikkeeseen. Kassalla jonottaessani todistin seuraavaa: nuori nainen oli ostamassa kymmenkunta kappaletta jotain tuotetta. Kauppias puhui puhelimessa päämajaan ja kovalla äänellä valitti edessä olevasta asiakkaastaan, kuinka hän ostaa koko varaston ko. tuotetta ja he sitten joutuvat myymän muille asiakkaille eioota. Ja että tämä on jo mones kerta kun tämä sama asiakas ostaa saman tuotteen loppuun. Niin että nyt en aio enää myydä niitä hänelle, kertakaikkiaan kun kaikki aina vie, ja eikö se voisi ostaa sitten nettikaupan kautta tukusta, mehän ollaan vähittäiskauppa, eikö se jo kerro että ostetaan vähän kerrallaan. Tätä kesti kauan, asiakas poistui suivaantuneena kesken jankkaamisen, asiakkaat seisoivat kassajonossa ällistyneenä, myyjä jatkoi samaa puhelua edelleen, ja puhelun loputtua vielä kollegansa kanssa. Siinä vaiheessa minäkin olin jo matkalla ovelle ostamatta mitään. Ei tarvitse varmaan selittää miten monella tapaa kauppiaan toiminta oli typeryyden huippua.

Ja nyt selvyyden vuoksi, toivotan suurin sydämin ja erittäin lämpimästi tervetulleeksi kenet tahansa ostamaan minkä tahansa tuotteeni loppuun. Ja jos haluatte toistaa ostokokemuksenne useaan otteeseen niin sehän sopii. Lupaan että voin jo toisella kertaa hoksata varautua vuoksesi suuremmalla varastolla. Senkin lupaan että saat kahvisi kanssa vähintään toisenkin pikkuleivän.




tiistai 24. marraskuuta 2009

Hiivatti

Kävin tänään etsimässä tiettyä ja tietyn väristä lahjapuhelinta. Ajattelen että naiset ostavat uusia puhelimia ainakin yhtä paljon kuin miehet, mutta jostain kummasta perinteestä myyjät liikkeissä ovat miesmiehiä jotka eivät ole kovin palvelualttiita, tai (nais)ystävällisiä. Turhauduin muutamassa liikkeessä välinpitämättömään asenteeseen ja surkeaan palveluun, sellaisia nojailevia kumijäsenisiä nuoria julleja joita ei vaan nyt kiinnosta tää myyntityö. Onko olemukseni sellainen etten pystyisi ymmärtämään puhelimen tekniikkaa ylipäätään, tai edes kuinka sellainen ostetaan, vai mitä hiivattia? Tyssäsikö koko homma siihen että halusin tietyn värisen puhelimen ja se oli heille jotenkin niin turhaa?

Jos joku joskus laittaisi pystyyn naisille suunnatun rauta- ja tekniikkakaupan, tulisi siitä takuulla heti hitti. Missään ei potuta niin paljon kuin normirautakaupassa jos sinne menee yksin (yleistän). Jos menee miehen kanssa, myyjien asenne on heti toinen. Jos minä kysyn myyjältä jotain, myyjä vastaa miehelle, mutta hän vastaa, ja vastaa jopa niin että on vastausta miettinyt. Yksin ollessa yleensä kaikki myyjät kaikkoavat, tai neuvovat jotain turhaa jolla saavat minut mahdollisimman nopeasti toiselle puolelle lääniä.



sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Kolme glamouria settiä

Suunnittelin (joulu)lahjaideoiksi Glamour pyyhe-meikkilaukkusettejä. Pyyhkeitä löytyy kolmella koolla ja meikkilaukkuja kahdella. Värejä on tarjolla runsain mitoin. Tässäpä teille kolme hohdokasta esimerkkiä:


Punaista ja pinkkiä Rouville upealla Marlene Dietrichillä



Kuvien ympärillä ja koristeina purppuraista kimalletta





Omenan vihreää, myös Marlenen kuvalla



Kuvien ympärillä ja koristeina omenan vihreää kimalletta




Mustaa ja harmaata herroille charmantilla Humphrey Bogartilla







Pyyhkeet ovat paksua ja yleellistä laatua, meikkilaukut pehmustettu suojamaan kosmetiikkaa, kangas Rantakoski Designsin ekologista linjaa. Luksusta lahjapakettin siis. Lisää väri- ja kuvavaihtoehtoja löytyy täältä.

Olen juuri viimeistelemässä uusia Glamour-kasvoja, pian pääsen esittelemään niitäkin teille täällä!

lauantai 21. marraskuuta 2009

Kivoja asioita

Tapasin eilen ihanan asiakkaan. Hän soitti viime viikolla nähtyään Meidän Talo lehdessä Miete-maalaukseni. Kysymys heti alkuun: "Olisiko millään mahdollista saada maalaukseen vieläkin enemmän väriä?". Nauratti (ilosta). Asiakas oli ihastunut erityisesti Yön Kuningattareen, ja siitä sovellan hänelle oman maalauksen runsain värein. Toiveena on punainen, keltainen, oranssi, terra, lime ja petroolin sininen. Hän on juuri saamassa talonsa valmiiksi ja haluaisi poimia taulusta värit sisustukseen. Jos em. värit olisivat maalauksessa, voisi hän sitten sisustaa mieliväreillään. Nyt päässäni liitelee erivärisiä lentäviä naisia erilaisissa taustoissa ja fiiliksissä. Aivan ihana tilaus!

Yön Kuningattareen oli tykästynyt toinenkin asiakas, hänkin samaisen artikkelin kautta. Tämä asiakas oli saanut valmiiksi keittiöremontin, kaunis keittiö olikin, ja toivoi keittiöön sopivan sovelluksen maalauksesta. Se on jo suunniteltu ja valmiina maalaukseen heti kun ensimmäinen väli kiireestä aukenee. Odotan sitä intoa piukalla.


Yön Kuningatar


Työstän päässäni myös näyttelyä. Olin ajatellut ehtiä maalaamaan sitä varten jo nyt syksyllä, mutta muut (kivat) hommat veivät aikaani enemmän kuin olin ajatellut. Nyt suunnittelen maalausviikkoja vuoden alkuun. Kivaa kun jotain niin mukavaa edessä, kuumeisen luova maalausjakso, en millään malttaisi odottaa.

Usein jotain tilausta maalatessani iskee yht'äkkiä idea. Se varastaa mielen ja kuumottaa niin etten millään malttaisi tehdä loppuun käsillä olevaa työtä. Jos jonossa on paljon lisää hommia, on hirmuisen vaikeaa odottaa. Kun vihdoin pääsen sen uuden idean kimppuun, päähän monesti on juolahtanut jo seuraava. Nyt hankin kivoja magneettilukkoja ja avainkoukkuja laukkuihin ommeltavaksi ja tekee niin mieli tehdä muutama ihan uudenlainen laukku (olen suunnitellut uusia laukkuja vasta kesäksi.) Näyttelymaalauksien aiheita kuhisee päässä, ja aina vain lisää kevätmalliston kankaita vaikka ne ovat jo valmiina. Sain superidean läpikuultavalle silkille maalatuista suurista lieriömäisistä lampunvarjostimista ja sepäs vasta polttelekin, pakko kokeilla mahd. pian. Ensin kuitenkin pitää malttaa keskittyä joulutöihin (onneksi joulu on niin kivaa aikaa).

Mietin kirjailijan työtä, entä jos juuri kirjan aloittamisen jälkeen alkaa tulla sivujuonteita ja ideoita ja henkilöitä tarinoineen mieleen, siinäpä maltettavaa onkin. Pitää odottaa kokonaisen kirjan kirjoitus loppuun. Rustailevatkohan näitä ideoita jonnekin marginaaleihin ja sitten vuoden päästä ihmettelevät mikä oikein oli se Kuningasidea.




Kaksi tortillaa

Rakastan meksikolaista ruokaa, valkosipuli ja muut savuiset mausteet istuvat suuhuni kuin lintu pesäänsä. Yksi suurin haaveni on päästä joskus Meksikoon syömään (ja hypistelemään käsitöitä). Kuvittelen usein kokatessani miltä maistuisi autenttinen meksikolainen ruoka ja mentaalikuolaan.

Tänään järjestän minin dinnerpartyn ja ruoaksi ajattelin tehdä tortilloita kahdella täytteellä. Molemmat hirmuisen hyviä, toinen kylmäksi alkupalaksi, toinen lämpimäksi pääruoaksi. Tortillat teen itse. Suosittelen kokeilemaan, ero maussa ja rakenteessa on huikaiseva. Vaiva ei oikeasti ole kovin iso, erityisesti makuelämykseen verrattuna. Järjestys on tämä, tee ensin kylmä täyte, sitten tortillataikina lepäämään, sitten lämmin täyte ja kun se sopivasti hiukan jäähtyy, tee tortillat:


Mango-kanatahna.
1 kypsä mehukas mango (olen hartaudella kypsytellyt mangoa viikon keittiönpöydällä)
1 pieni paketti marinoituja kanasuikaleita
1 purkki hapankermaa
1 dl kookoshiutaleita
0,5 dl cashewpähkinöitä veitsellä rouheasti paloiteltuna.
Curryä, juustokuminaa, ripaus chiliä

  1. Paista kanasuikaleet pannulla, jäähdytä.
  2. Pilko mango kuutioiksi.
  3. Sekoita kaikki ainekset yhteen kulhossa. Mausta reilulla kädellä.
  4. Maista, mutta älä liikaa!


Lämmin papu-pekonisalsa
1 iso sipuli
1 paketti pekonisiivuja
4 murskattua valkosipulin kynttä
1 tölkki ruskeita kidneypapuja
1 tölkki tomaattimurskaa
4 rkl Sweet chili-kastiketta*
Juustokuminaa, pippuria, chiliä, tuoretta korianteria

  1. Leikkaa sipulit puolikkaiksi renkaiksi ja pekonit suikaleiksi. Paista yhdessä pannulla, jos käytät filepekonia, lisää pannulle hiukan öljyä. Paistele kunnes pekoni on kypsää ja sipuli pehmennyt.
  2. Lisää tuoksuva valkosipuli ja freesaa hetki.
  3. Kaada joukkoon tomaatimurska ja makoinen sweet chili-kastike (*ei se itämainen, vaan tomaattisoseen kaltainen).
  4. Hauduttele kunnes kastike on sopivan paksua pysyäkseen tortillalla.
  5. Lisää pavut ja mausteet. Mausteita saat laittaa reilulla kädellä (kuminaa ainakin 2tl). Päälle voit rapsia tuoretta korianteria. Tuoksu on huumaava...


Tortillat:
(6-8kpl)
300g vehnäjauhoja
1 tl suolaa
60g margariinia
1,5 dl vettä

  1. Nypi rasva jauho-suolaseokseen.
  2. Lisää lämmin vesi.
  3. Alusta taikinaa jauhotetulla pöydällä ainakin 5 minuuttia, kunnes taikinasta on tullut kiinteä pallo. Kuvittele olevasi meksikolainen mamma kun pyörittelet taikinaa, mielellään lattarumusiikin tahdissa.
  4. Kiedo kelmuun ja anna levätä 15 minuuttia.
  5. Jaa taikina 6-8 osaan, kauli yksi osa kerrallaan ohueksi pyöryläksi. Pidä lopputaikina ja kaulitut tortillat kelmun alla ettei taikina kuiva.
  6. Harjaa pullasudilla mahdollisen jauhojäämät tortillan pinnalta ja paista rasvatomalla kuumalla pannulla kummaltakin puolelta. Pannun tulee olla niin kuuma että tortillat paistuvat n 20 sekunnissa/puoli (ovat valmiita kun niihin on ilmestynyt muutamia ruskeita täpliä). Tortillat alkavat kuplia pannulla, litistä kuplat lastalla. Pidä lämpiminä pyyhkeen alla. Pyyhi pannu paahtuneesta jauhosta ennenkuin lisäät toisen tortillan paistumaan.
Vinkki, jos kokkeja on kaksi tortillat valmistuvat nopeasti kun toinen kaulitsee ja toinen paistaa.


Tarjoilu:

Rapeaa jäävuorisalaattia
Kypsiä ja makeita tomaatteja paloiteltuna
Purkki ranskankermaa, tietenkin


  1. Kietaise ensin mango-kanatahnasta salaatin kanssa rapeat wrapit alkupaloiksi (tahnasta saa muuten myös ihanat eväswrapit).
  2. Tarjoile pääruoka fajitas-tyyliin. Kasaa tortillalle ensin raikasta salaattia ja mehukkaita tomaatinpaloja, niiden päälle lepäämään papu-pekonisalsaa, kruunaa ranskankermalla, kääri ja vedä naamaan.


Kyytipojaksi maailman paras partysangria:
1 pullo punaviiniä
Puoli litraa vissyä
3 sitruunan mehu
1 dl sokeria
Ripaus kardemummaa
Sitruunan, appelsiinin ja omenan lohkoja
Jääpaloja

  1. Purista sitruunat ja sekoita mehuun sokeri, sekoitele kunnes sokeri on liuennut.
  2. Yhdistä loput. Jos sangria on makuusi liian hapan, voit lisätä enemmän sokeria.


Musaksi tyttövoimasalsaa:




perjantai 20. marraskuuta 2009

Kummastus

Toinenkin postaus perjantain kunniaksi. (Ei, ei vieläkään ruokaa). Belgialaisella miehellä on tänään elämänsä ensimmäiset pikkujoulut. Vähän sekalaisin tuntein hän niihin osallistuu, on kuullut paljon suomalaisten pikkujoulujen meiningistä. Kauhunsekainen uteliaisuus siis.

Aamulla hän esitteli kolme vaatetusvaihtoehtoa mistä voisin valita hänelle sopivimman juhliin. Vastasin että laita se missä tunnet olosi kaikkein kotoisimmaksi (the most comfortable). Hän katsoi minua todella kummastunut ilme kasvoillaan, "Tunnen oloni kotoisaksi kaikissa vaatteissani". Pysähtynyt hetki, tuijotimme toisiamme, kumipikin koetti sisäistää toisen maailmaa. En tiennyt että noinkin voisi olla. Minulla on kaapissani lukuisia vaatteita jotka voin määrittää mukavuusasteella ainakin 1-25. Lohdullisesta, reikäisestä ja rakkaasta kotipuserosta niihin virallisimpiin. Aika monissa vaatteissa en todellakaan tunne oloani juuri erityisesti kotoisaksi ja rennoksi, vaikka syystä (ja pakottamatta) niitä käyttäisin. Olen vaistomaisesti olettanut että kaikilla on näin. Olen kai aika kade nyt.

Edit. Kummastuneen viestin jälkeen (miehiseltä ystävältä) tarkennan, olen vähän kade siis siksi kun joku on niin sulassa sovussa ruumiinsa kanssa, että kaikissa vaatteissa on ihan yhtä hyvä olla. Kyse ei siis ole siitä että olen ostanut liikaa vääränlaisia vaatteita. Kai te naiset ymmärrätte mistä on kyse (jos miehet ei)?

Pink

Sain ihanan tilauksen. Siihen haluttiin runsain mitoin kirkkaita värejä. Kangas tilattiin lahjaksi ja lahjan saaja määritteli värit niin että pinkkiä pitää olla. Henkilön kotona seinät ovat kirkkan keltaiset. Hän asuu Argentiinassa. Oli niin hauskaa sekoitella kolmea erilaista pinkkiä, purppuraa, ultramariinia ja sitruunaa. Reunoihin kirkasta punaista ja tilaajan suureksi riemuksi kultamaalia rajauksiin.




Ensin hedelmäiset



Sitten taustalle hottia pinkkiä
kolmella eri sävyllä



Lopuksi kehys punaisella ja rajaus paksusti kultamaalilla

Kokonaisesta kankaasta saan myöhemmin kuvan Argentiinasta, kangas on nimittäin 3,7m pitkä enkä pystynyt sitä itse kännykkäkamerallani kuvaamaan (eikä ylläolevissa kännykuvissa väritkään toistu niin hehkuvina kuin livenä). Ihana onkin nähdä kangas tilassa jonne se on tehty. Voin jo kuvitella argentiinalaiset dinnerpartyt katetuksi pitkälle pöydälle liinan päälle, ehkä puutarhaan, värikkäiden lyhtyjen alle.

Kylkiäiseksi tein jättityynyn, sellaisen sään kestävän, jonka voi viedä puutarhaan, ja vaikka unohtaa se vahingossa sinne sateen sattuessa. Tyynyä en ehtinyt kuvata koska jouduin kiireellä juoksuttamaan sen postiin että se varmasti ehtisi matkalle mukaan.


Lopuksi perjantaille Pinkkiä musiikkia pinkkiin fiilikseen. Steven Tyler laulaa niin rouheen pinkisti.



torstai 19. marraskuuta 2009

Kissan viikset

Ihana kissani, se hiukan vanhempi, ja huomattavasti vaativampi, se kaiken kuningatar ja valtias, alotti pari kuukautta sitten aamumourut. Se tulee aamunkoitossa makkarin ovelle mouruamaan mitä rumimmalla ja kovimmalla äänellä, ja huutaa niin kauan kun sille sängystä (kauniisti) vastaan. Sitten se menee omaan boksiinsa nukkumaan, kuuntelee tarkoin kunnes hengitykseni on tasaantunut syvään uneen ja hiipii takaisin ovelle mouruamaan. Tätä toistuu siihen saakka kun nousen lopulta ylös.

Ensin luulin että kyse on niin hirvittävästä kuolemannälästä että pakko huutaa. Kokeilin hoitamalla unen kähmissä aamuruokinnan, mutta ei auttanut, Rouva palaa vatsa täynnä rähjäämään uusin voimin. Välillä vastaan huutamalla raivon vallassa, mutta ei edes pienintäkään värähdystä kuulu mouruäänessä, täysin piittaamaton. Sitten kun nousen ylös, väsyneenä ja tyystin kypsyneenä, kissa menee koko päivän kestäville unille pehmoiseen pesäänsä kehräten. Tälläkö se palkitsee vuosien lellimisen ja hyysäämisen, kysyn vaan. Vai olisiko tämä edellä mainittujen lopputulos?

Niin viisas kissa se on, että moukuu kurkistamalla ovikarmin takaa, että jos jotain sattuisi sängystä heitettämän, ei tarvitsisi erityisesti turvaan kiiruhtaa.

Minua väsyttää...

Syyllinen



tiistai 17. marraskuuta 2009

Armas Rousseau

Nytpä esittelen teille taiteilijan joka takuusti piristää tätä pimeää aikaa. Hän on Henri Rousseau, jälleen post-impressionisti, mutta ihanalla twistillä jota luonnehditaan primitiiviseksi ja naivistiseksi. Henrin tarina rohkaisee ja ilostuttaa tavallaan meitä kaikkia, uskokaa pois.

Yrmeähkön ilmeen takana jyllää hurja mielikuvitus

Henri Rousseau syntyi Ranskassa Loiren laaksossa toukokuussa 1884. Henri-parkaa kiusattiin koulussa ja kiusattiin aikuisena. Hän ei vaikuttanut välkyltä, ei menestynyt koulussa (paitsi kuvaamataidossa ja musiikissa), eikä lakiopinnoissakaan. Epätoivoissaan hän kokeili armeijaa, mutta ei oikein pärjännyt sielläkään. Isänsä kuoltua Henri muutti Pariisiin pitääkseen huolta äidistään, ja sai töitä pikkuvirkamiehenä tullista. Juuri kun 40-vuotispäivät kolkuttivat ovelle, päätti Henri alkaa omaksi ilokseen maalaamaan. Hän muisti maalaamisen ja onnistumisen positiiviset fiilikset. Henri ei opiskellut maalausta, ei hakeutunut kursseille eikä lukenut oppaita, Henri kunteli sisintään. Ja voi mikä runsaudensarvien putous siellä sisimmässä olikaan, mystiset maailmat ja viidakon kutsu. Uljaudella ja uskalluksella hän maalasi suuria värikkäitä mielikuvitusmaisemia, ja vaikka ei koskaan Ranskan ulkopuolella käynytkään, olivat maisemat rikkaat ja kovin aidon tuntuiset. Ja mikä tärkeintä Henri uskoi vakaasti kykyihinsä ja luotti lahjoihinsa.

Kriitikoita naivistinen tyyli aluksi vain huvitti, mutta vuosien myötä Henri sai enemmän ja enemmän huomiota, eikä hänen lahjojaan (joita joskus neroudeksi kuvattin) voitu olla huomaamatta. Luonnostaan nimittäin osasi perspekriivit ja väriopit ja muut maalauksen kommervenkit. Hänen maalarikollegansa pitivät maalauksia aitoina ja puhtaina, yhdenkään opettajan vaikutuksilta vapaina. Henrin kannattajiin kuuluivat mm. Pablo Picasso ja Wassily Kandinski. Toivoisin kovasti että Henristä pidettiin ja hänellä oli ystäviä, mutta sitä tarina ei kerro. Ainakin hän meni naimisiin, hautasi ensimmäisen vaimonsa ja nai toisen.

Tietenkin Henri lopetti tullivirkailijan työn pian, ja ryhtyi täysipäiväiseksi maalariksi, mutta lempinimensä "Le Douanier" (Tullimies) hän sai pitää elämänsä loppuun saakka. Elämänsä loppuun saakka Henri myös maalasi ja eli ihmeelisessä mielikuvitusmaailmassaan, tuotteliaana ja vapaana (ja lisätienestiksi soitteli kadun kulmassa viulua). Minä uskon että Henri oli onnellinen kun uskalsi toteuttaa sisintään juuri niinkuin itse halusi.

"Tiger in a Tropical Storm (Surprised!)", 1891. Koko 130 cm × 162 cm.
Lempimaalaukseni joka löytyy kotitoimistostamme ja yksityiskohtana keittiön seinältä. Katsokaa noita yksityiskohtia ja sadepisaroiden piirtämiä viivoja!


The Snake Charmer, 1907, koko 169 × 190 cm


Exotic Landscape, 1910 (harmillisesti en löytänyt kokoa)
Lapsena rakastuin tähän maalaukseen kun kävimme taidenäyttelyssä Sveitsinreisulla. Sain siitä julisteen mukaani ja se on minulla edelleenkin tallessa rakkaana repaleisena muistona.


The Sleeping Gypsy, 1897, koko 129,5 cm x 200,7cm


The Dream, 1910

Henri maalasi muutakin kuin naivistis-primitiivisiä viidakkojaan. Minua aina yllättää kun joku taiteilija sulavasti solahtaa äkkiseltään ihan toiseen muottiin. Eipä käynyt Henri Arabianmaillakaan vaan silti sieltä paljon maalasi. Nämä olivat sitten vastapainoksi pikkiriikkisiä maalauksia. Ei voisi uskoa että sama taiteilija nämä teki. (Täytyy kyllä myöntää että sadunomaiset viidakot veivät minun sydämeni).

Caïd à cheval (vuosiluku kadoksissa), koko 18 x 14cm


Fantasia (vuosiluku kadoksissa), koko 10 x 16cm

Lisää kiehtovia kuvia iloksenne vaikkapa täältä. Sivulta löytyy myös ranskalaisia kuvauksia ja kummasti ne ovat kovin ilottomia verrattuna mielikuvitumaisemiin.

Sulostuttihan Henri teidänkin päiväänne?


Pimeys vei energiat

Voe elämän kelekka ja valon puute. Tuntuu että voisin nukkua koko ajan, viimeöiset kymmenen tunnin unet tuntuivat vajailta, haukotuttaa ja motivaatio hukassa. Ja tietenkin silloin kun on kiire ja energiaa saisi olla varastossa ylenmäärin. Vaankunei. Luovuuttakin saa etsiä suurennuslasin kanssa. Mistäpä repiä itselleen ylimääräistä virtaa? Vinkkejä?

Olen löytänyt muutamia keinoja, normit kuten kynttilät ja jouluvalot, glögin joka tuo isosti iloa minulle iltaisin ja viimaiset kävelylenkit joiden jälkeen on ihana tulla sisään lämpimään (glögille). Kirjat eivät auta, vaikka normaalisti auttavat mihin tahansa vaivaan, nyt kun avaan kirjan olen unessa parin sivun jälkeen. Keittokirjoista on paras pysyä kaukana koska pimeät illat houkuttelevat liikaakin hellan ja uunin ääreen, ja lohturuoat (joihin katseeni nyt kummasti kiinnittyy) tunnetusti ovat raskaita kavereita. Talvi taitaa herättää minussa nukkuvan oravan, haluaisin vaan pesiä ja hamstrata lihottavaa ruokaa...

Vaan musiikkipa on oivaa virkistäytymistavaraa. Kummasti saa virtaa kun valitsee sopivaa musaa. Olen kuunnellut työhuoneella Radio Groovea, sieltä löytyy vanhoja biisejä joiden tuomat muistot naurattavat ja piristävät. Etta Jamesin levyt ovat kovalla kulutuksella. Kaikki kivasti rytmillinen auttaa.

Ikisuosikkini Willie Nelson piristää ja inspiroi minua aina, olen varma ettei hän antaisi väsymyksen vaikuttaa mihinkään vaan pakertaisi sen mitä pakertaa pitää. 76-vuotiaanakin kiertää konsertteja ja tekee levyjä miltei entiseen tahtiin. Willie on esiintynyt lukuisten muusikkojen kanssa, listalta löytyy hauskoja ei-kantriyllätyksiä (ZZ-top, Snoop Dog, Julio Ingesias, Sinead O'Connor yms). Löysin ihanan videon Youtubesta jossa willie laulaa karismaattisen Ray Charlesin kanssa, mikä yhdistelmä! Harmillisesti sitäkään ei saa ladattua tänne joten katsokaa se täältä.

Tällä biisillä työ sujuu tanssahdellen:



Willie ja herkulisen rumankaunis Steven Tyler takaavat virtaa selkärankaan:



Lämpöisiin glögihetkiin:






sunnuntai 15. marraskuuta 2009

80-luvulla

80-lukua ei voi ajatella ilman että ajattelisi musiikkia. Koko ilmiö oli kääritty musiikkiin, ainakin minulle ja ikäisilleni jotka elivät varhaisteinivuosistaan teiniin ajan siivillä. Ajattelin kasaria yöllä sängyssä pitkään ja hartaudella koska yläkerran 50+ mies vietti tupareitaan ja soitti erityisen kovalla juuri kasarimusaa anivarhaiseen saakka (hänen mielestään coolia ja nuorekasta, vai onko hän tosiaan übertrendikäs?). Ja koska mies oli käytävässä kertonut tulevista juhlista ja pahoitellut suomalaismiehen tapaan "minulla on tuparit huomenna, toivottavasti kestätte", ajattelin antaa hemmon bilettää rauhassa. Tällä kertaa.

Muistelin yöllä miten hienoa oli kun televisiosta tuli viimein nuorille suunnattu musiikkiohjelma, Hittimittari, josta saattoi nähdä ensimmäisiä harvoja musiikkivideoita. Tai edes live-esiintymisiä niiltä joilla ei vielä videota ollut. Juontajaksi oli valittu joku ikivanha kääpä joka puhui vanhasti ja nolosti, aivan onneton valinta. Toivevideot olivat aina niitä samoja, kai ainoat joihin oli sijoitettu, mutta silti niitä katsottiin innolla isolla kaveriporukalla. Cindy Lauperin "Time After Time", Sladen "Run Runaway", Stevie Wonderin "I Just Called To Say I Love You, A-han "Take On Me" ja Jacksonien "Can You Feel It" olivat vakiot ja näistä vain A-ha ja Cindy Lauper toimittivat oikean musiikkivideon. Olimme niin lopen kyllästyneitä Stevien ainaiseen huojumiseen pianonsa äärellä ja Jacksonien ripottelemiin satenkaariin.

Onneksi aika pian ilmestyi toinenkin musiikkiohjelma (nyt jo kaksi puolituntista ohjelmaa viikossa!), josta löytyi hevimpääkin kamaa, Twisted Sisterin "We're Not Gonna Take it" oli tosi siisti, W.A.S.P:n mahtava video, muovikallioilla kekkuilevat nahka-ketjuasuiset miehet, pyrotekniikkaa, feikkiverta, kalloja tikkujen nokassa, vimmalla pitkiä hiuksiaan pyörittävä laulaja, aitoa hevikitsiä siis joka upposi meihin oitis. Kissin "Heaven's On Fire" jota katsoimme ainakin miljoona kertaa videolta uudelleen. Paul Stanley oli minusta niin ihana, olin 'siihen ihan lääpällään'. Pyysin piirtäjä-tätiäni, joka osasi tekstata käsin useilla fonteilla (sanottinko niitä edes fonteiksi silloin?), kirjoittamaan keskiaikaisin kirjaimin "I love Paul Stanley" teinariini. Ja niinhän ihana täti huolella sitten ilokseni teki.

Pääsimme ystäväni kanssa Helsinkiin Mötley Cruen keikalle, muistan että väsäsimme itse tiikerikuosisesta kankaasta lepakkopuserot ja koko automatkan ompelimme paitoihin kuuleja niittejä, niin monta kuin vain ehtisimme. Muuten muistan konsertista vain sen että kiljuimme koko ajan, kai koska ajattelimme että niin kuului tehdä.

Viikonloppuisin kävimme mehudiskoissa joissa mielenosoituksellisesti notkuimme nurkissa kaikki muut biisit paitsi nuo hevit, joiden aikana kuului mennä tanssilattialle pomppimaan paikallaan, toinen polvi koukussa. Muuten tuijottelimme tiettyjä poikia ja haaveksimme. Kun discon ovet sulkeutuivat siirryimme vetelehtimään torille, säässä kuin säässä, viimeisen bussin tuloon saakka, ja tuijottelimme poikia ja haaveksimme (olimme silloin 13-14-vuotiaita ja niin viattomia, ei tullut mieleenkään että olisi kiinnostuksen kohteilleen mitään sanonut, heitä kuului vain tuijotella ja haaveksia). Talvella värjötellessämme kahdehdimme niitä jotka ajoivat sinapin värisillä corolloillaan ja datsuneillaan p**lurallia torin ympäri ja erityisesti niitä jotka tunsivat jonkin ajajan ja saivat kyydin kerran torin ympäri (kun sain itse kortin eipä tullut mieleeni enää siinä vaiheessa ajella toria ympäri, vaikka niin teininä malttamattomasti vannoin). Kun kylmä tuli sietämättömäksi kestää, menimme Kuopion ainokaiseen hampurilaispaikkaan ja ostimme pienet ranskalaiset, söimme ne viivytellen kunnes pakottivat taas palelemaan.

Farkut, ne itse kylpyammeessa kloriitilla vaalennetut, tuli kaventaa niin tiukiksi kuin oli mahdollista, ystäväni joutui purkamaan lahkeen suut saadakseen housut jalasta ja ompelemaan taas jalkaansa aamulla. Puserot mielellään lepakkomallisia ja keltaisia, liloja, tai sähkönsinisiä. Muistan erityisesti meikkini, kirkkaan keltaista kulmaluulle, kirkkaan vihreää luomivakoon ja luomelle, värit levitettiin ohimolle saakka. Tai aniliinin punaista ja kirkasta lilaa, tai mitä tahansa kirkasta. Paljon räikeää poskipunaa ja huulille lisää kirkasta punaa. Korut jättimäisiä muovikilluttimia, kaulaan, ranteisiin ja nilkkoihin ostin rautakaupasta ketjuja kun olin niin hevari. Hiukseni olivat tietenkin lyhyet ja pystyyn föönätyt, epäsymmetriset ja kaksiväriset. Miten ikinä jaksoin herätä aamulla niin aikaisin vaan föönailemaan ja meikkailmaan, en ymmärrä.

Mitä muuta muistin? Ritari Ässän jota tyttöporukalla kokoonnuimme katsomaan meille, David Hasselhof oli niin ihana. Duran Duranin videon jonka ostimme samaisella porukalla (keräsimme siihen rahat siivoamalla) ja jota jaksoimme katsoa aina vaan uudelleen. Joskus leivoimme pellin mokkapaloja ennen näitä telkkasessioita. Radio-ohjelmat joista koetimme nauhoittaa kasetille lempparibiisejä, kyttäilimme sormi rec-näppäimellä tuntikausia ja miten kiukutti kun juontaja aina puhui juuri sen biisin päälle. Parhaat hitaat tuli aina hevibändeiltä ja bändien nimiä ei missään tapauksessa kuulunut lausua englantilaisittain vaan kuten ne kirjoitettiin. Kiss ja Metallica olivat siis ok mutta Acceptista tuli assept, Judas Priestistä Juudas Priest ja Quiet Riotista Kuiet Riot.

He-hei!

Kuulin juuri jostain että yhden kauden saa kokea kunnolla vain kerran. Eli jos nyt alkaisin kasariksi olisin siihen nolon liian vanha. Todella kiitosta vaan, ei tekisi mielikään, ei niin millään. Jossain haastattelussa nykyteini kahdehti eniten sitä ettei ollut saanut elää oikeaa kahdeksankymmenlukua. Hassua, minä tietenkin kadehdin sitä etten saanut elää oikeaa kuusikymmenlukua. Niin hyvää musiikkiakin silloin... Mutta jos em. nykyteini olisi ajatellut ettei silloin ollut MTV:tä, eikä Voicea, ei ämpeekolmosia, tai edes cd:itä, ei tietsikkaa, meseä, facebookia, tai kännyköitä, tekstareita...

Tähän loppuun halusin ehdottomasti Kissiä mutta kas kun ovat estäneet videoittensa lataamisen, joten tsekatkaa linkit Heaven's On Fire ja Lick It Up . Sangen huvittavia! Emmepä (onneksi) tajunneet penskoina rasvaisia sanoituksia. Ja viimeiseksi nykyvideo jossa Paul Stanleytä haastatellaan matkustamisesta. Parhaaksi kaupungiksi hän valitsee Chigacon vain siellä perusteella että sieltä löytyy parasta ruokaa ja parhaat ravintolat, ja kuvailee tiettyä annosta hartaudella. Paul saa sydämeni siis edelleenkin.

Olê!


lauantai 14. marraskuuta 2009

Oodi voileivälle

Eilen tekstasin belgialaiselle miehelle töihin kirjoitinko Crêperie-sanan oikein ja illalla kaupassa hän kysyi "Teethän jälkkäriksi lettuja tänään". Ne olivat kummitelleet hänenkin mielessä koko päivän yhden sanan perusteella. Omppuletut maistuivat Beck-elokuvia katsellessa kummallekin.

Lettutäytteestä jatkan voikkareihin (kun en kirjoita tänne mitään reseptiä niin silloinhan se ei ole niinkuin ruokabloggaaminen?), erityisesti kummalliseen belgialaisten voileipien kulttuuriin.

Ensinnäkin, kaikki mahdollinen makea on täysin sovelias leivän väliin (voikkarit aina niitä kannellisia). Olen nähnyt ihmisiä lataamassa patongin väliin kokonaisia suklaalevyjä, täytekeksejä ja kerran jopa viinerin. Anopin suurin herkku on laittaa leivälle piparkakku, kastella se kahvilla ja syödä aamiaisella. Samoin tehdään yleisesti kaikkien mahdollisten keksien kanssa. On olemassa keksejä jotka ovat kuulemma tarkoitettu vain tähän tarkoitukseen ja niitä keksejä saa täältä Suomestakin LU:n avulla (Bastogne-pikkuleivät, jotka tosiaan ovat vaisuja esityksiä ilman kahvia).

Kaupoissa myydään minikokoisia voileipäsuklaalevyjä, miljoonia kummallisia makeita tahnoja ja siirappeja, sekä erikoisia nonparellimaisia rakeita leivän välissä tasapainoteltaviksi. Makeista tahnoista ihmeellisin on "Speculoos pasta", tahna joka maistuu piparkakuille. Tökötin keksi eräs kotirouva joka kyllästyi miten piparkakut (eli speculoosit) murentuivat ikävästi leivän välissä. Keksintönsä hän esitteli ensi kerran paikallisessa "Leijonan kita" ohjelmassa ja siitäpä tahna sitten ampaisi maineeseen, kaikkien kauppojen hyllyille ja kansalaisten komeroihin vakiotahnaksi. Meilläkin on purkillinen ja se on aika yllättävää hyvää.


Belgialaiselle suolaiset täytteet leivällä eivät ole sopivia aamupalalle, mutta pikalounaalle mitä parhain ajatus (mäkkärit eivät nauti suurta suosiota). Täytetyt patongit, belegde broodjes, ovat hyvin suosittuja ja lounaspatonkipaikkoja on pilvin pimein. Kummallisin systeemi on "Americain"-leipä jonka välissä on tartarpihvimäinen mössö, eli raakaan jauhelihaan sekoitettu mausteinen majoneesi. Näyttää aika karulta sörsseliltä leivän päällä, mutta on kuulemma hyvää, (ostin kerran vahingossa täytettä jauhelihan asemasta ja väänsin siitä lopulta epämääräisen murekkeen).


Patonkien väliin vedellään ensin reilusti maustemajoneeseja, niitä löytyy ainakin kymmentä erilaista vakiota (ja lisäksi talon omat spesiaalit), ja niistä voi sommitella itselleen juuri sopivan leivän, makuihin matsaavilla täytteillä (pakko myöntää että jotkin noista majoneeseista olivat taivaallisia ja niitä edelleenkin ikävöin). Tarjolla on myös monenlaisia valmiiksi sekoitettuja mausteisia majoneesimössötäytteitä, kanalla, katkaravuilla, jokiravuilla, tonnikalaa, pihviä, kinkkua, perunaa, sieniä... Näitä 'salaatteja' saa myös ostaa herkku- ja lihakaupoista valmiina ja ne ovat taivaallisia. Niin, juustot eivät sitten ole välttämättä edamia vaan tuoksuvia kermaisia gourmettijuustoja ja kananmuna on jonkilainen must. Belgialainen jaksaa mukisematta odottaa vuoroaan voikkarijonossa, oman leivän kasauttaminen vie luonnollisesti aikaa (tosin listoilta löytyy lukuisia vakiovaihtoehtoja).

Voileivän teko on Belgiassa taidetta, ne tehdään aina ajatuksella ja hartaudella, runsain täyttein ja mauin, meikäläistet meetwurstiruisleivät voipaperin välissä (nam) olisivat aika kuivat eväät belgialaiseen makuun. Lisukkeksi leipien päälle ladataan porkkanaraastetta, hillosipuleita, salaattia, suolakurkkuja, tomaattia jne, niin että koko komeus ei enää pysy kunnolla kasassa ja sen osaa sotkematta syödä vain syntyperäinen belgialainen.



Belgialaista miestä nauratti kun vein ensi kerran suomalaiseen Picnic-ravintolaan. Half-party again.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Pannekoeken voor vrijdag

Saahan perjantain kunniaksi kirjoittaa taas vähän ruoasta? (Minun pitää vähän pidätellä itseäni ettei tästä vahingossa tule ruokablogi). Tänään ajattelin paistaa lettuja. Ei siis mitään glamour-kokkausta, mutta helppoa ja kotoisan hyvää. Sitäpaitsi letut siivittävät minut lapsuuden lettukesteihin ja muistoista saa aina parhaat lisämausteet.

Belgiassa lettuja syödään hartaudella. Niitä varten on omia pieniä tunnelmallisia kahviloita "Crêperie", tai "Pannekoekenhuis", joista lettuja tilataan lukuisilla suolaisilla ja makeilla täytteillä (naapurustostamme löytyi Crêperie josta sai lisäksi talon kotitekoisia jäätelöitä...). Jokaisessa kahvilassa ja ravintolassa on listalla lettuja jälkiruokana, vaihtoehtoja vähintään kolme vakiota, sokerilla, Nutellalla, tai hillo+jäätelöpallolla, tomusokerilla hunnutettuna. Kaikista mahdollisista ulkoilmatapahtumista löytyy lettukojuja houkuttavin täytelistoin ja viettelevin tuoksuin. Kojuihin on aina hurjat jonot, mutta jonotus on odotuksen väärti (belgialainen mies epäilikin että menen kaikenkarvaisiin tapahtumiin vain lettujen vuoksi). Lettuja tehdään suurilla litteillä levyillä, jotka näyttävät levysoitimelta ilman keskinastaa. Siihen levylle lanataan taikina minikokosella lanalla ja letuista tulee ihanan ohuita ja rapeita. Idea on muuten tulossa Suomeenkin, näin jossain (vaan en muista missä...) samanlaisen systeemin.


Minä teen lettutaikinan niin että ripautan mukaan aavistuksen kardemummaa ja nautiskelen letut yleensä pelkästään sokerin kera. Kesällä tosin ostimme mökkivieras-pikkupojan toiveesta hänelle purkin suklaatahnaa aamiaiselle, ja onnistuimme syömään porukalla koko purkillisen lettujen välissä. Kylmät letut kesämökin terassilla aamulla kahvin kera, pursuamassa suklaata ja mansikoita olikin törkeän hyvä aamupala. Mutta haaveksuvista muistoista asiaan; Belgiasta toin mukanani ihanan ja helpon omenatäytteen ja se tulee tässä:

Karemellisoidut omenat

Omenoita ainakin yksi iso jokaista syöjää kohti
Fariinisokeria
Voita
Kanelia

Paloitele omenat ohuiksi lohkoiksi, paistele pannulla hiljalleen reilussa määrässä voita kunnes hieman pehmenevät, kuorruta fariinisokerilla, paistele vielä kunnes sokeri on sulanut ja kastikkeen koostumus paksunee, mausta sitten kanelilla. Tarjoile runsaana kekona kunnon räiskäleen kanssa. Lisukkeena voit tarjoilla kevyesti sulanutta vaniljajäätelöä.




Sopiva kuva löytyi lopulta sinebrychoffin sivuilta ja kuvaan liittyi todella kivan kuuloinen siiderilettuohje. (Kerron millainen oli kun joskus kokeilen). Tosin en ymmärrä lausetta "Laita nokare karamellisoitunutta omenaa letun sisään", nokare? Kukin tavallaan, mutta belgialaiseen tyyliin mitään ei tarjoilla nokareena. Sehän sopii minulle.


Kyytipojaksi viikonloppuun ja lettuihin sopiva laulu:



Siispä levätkää ja herkutelkaa, viikonloppu tulee!


keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Ei ymmärrystä

Urbaanista ihmisestä on tullut niin vieras luonnolle, ja luonnosta niin vieras ihmiselle, ettei luontoa enää siedetä lähellä. Luonnosta on tullut pelottava ja villi, ja sitä pitää kaikin keinoin vahtia. Puistoja pitää olla mutta niiden tulee olla tarkoin hallinnassa, kukkapenkkien siististi ihmiskäsien tekemät, puiden sievästi karsittuja, ruohon tasaisesti leikattua. Kävelytiet mielellään asfalttia ja lehdet haravoitava sillä hetkellä kun ne putoavat. Ja missään tapauksessa, ei siis missään tapauksessa, siellä saa olla villejä eläimiä sotkemassa kuvioita. Puluja? Yök, roskalintuja kakkimassa kaikkialle, nuo lentävät rotat. Samoin varikset ja harakat. Citykaneja? Lahtaukseen vain, ne syövät istutukset ja puut. Liikaa lokkeja, merimetsoja, hylkeitä, oravia. Siis mitä käsittämätöntä ihmettä???

En pysty ikinä millään ymmärtämään tätä ajatustapaa. Minä näen asian enemmänkin niin että ensin on luonto. Ensin on oltava luonto. Siellä olemme vieraina me ihmiset (yleensä käyttämässä vieraanvaraisuutta törkeästi hyväksi), ja sitten ovat eläimet joilla on aivan sama oikeus olla täällä kuin meillä. Miksi kaikki olisi täällä vain meitä varten? Miten joku voi ajatella että kaikki täällä kuuluu vain ihmiselle? Ja kun tähän lisää miten ihminen on tämän pallon sörssinyt, olemme enemmänkin muille asukeille velkaa. Kaivamme maata omian jalkojemme alta, emme tiedä mitä tapahtuu jos linkkejä luonnon kiertokulusta katkeaa.

Liian moni kokee tärkeämmäksi sen että ruusupensas pysyy moitteettomassa kunnossa kun luonnossa elävän eläimen hengen (kuvittele tilanne jossa vierekkäin eläin ja kasvi, ihminen osoittaa sormellaan sitä eläintä ja sanoo ammu tuo pois, haluan pensaan). Jos minulla olisi piha, ja siellä varmasti olisi myös ruusupensaita, minusta olisi niin viihdyttävää katsella pihalla vierailevia eläimiä, siltikin vaikka puolet ruusupensaastani menisi muihin suihin. Koen niin että pensas, minä ja kani ovat kaikki luontoa ja luonnon hommat menee niinkuin menee (ja että elävä eläin on kivempi asia puutarhassa kuin paikallaan jököttävä pensas). Jos jostain syystä haluaisin suojella jotain kasvattamaani, esimerkiksi kasvimaatani, tai omenapuutani, laittaisin sen ympärille aidan. En todella posauttaisi nälkäistä jänistä tuusan nuuskaksi.

Minua ihmetyttää tämä kummallinen siivousvimma, tehdä kaikesta niin hallittua, siistiä, ennalta arvattavaa. Minua ihmetyttää jokainen eläin joka tulee vielä vastaan, että miten ne ovat onnistuneet täällä säilymään hengissä, kaiken asfaltin ja vimmaisten ihmisten keskellä, nostan hattua, kiva kun tulit vastaan, pysy piilossa. Harva asia ilahduttaa minua yhtä paljon kun jos törmään kävelyllä loikkivaan jänikseen tai puhastelevaan myyrään. Itseasiassa suunnittelen kävelyt sellaisiin aikoihin jolloin niitä näkisi enemmän. Rakastin sitä kevättä jolloin lehtopöllö teki pesän viereisen pikkumetsän puuhun ja sain kuunnella sen kaihoisaa huilumaista huhuilua öisin. Ja herätä aamulla mustarastaan lauluun.

Muistatteko Pikku Prinssin jonka elämän suurimmaksi tehtäväksi oli noussut yhden ruusun suojeleminen lampaalta. Tehtävän tärkeys oli kasvanut niin suureksi että peitti alleen kaiken muun ajattelun ja ymmärryksen. Kaikki kiertyi vain siihen että ruusun on oltava kunnossa. Entä muistatteko sen kun Prinssi sai lopulta ystäväkseen ketun, tämä kertoi miten suuri vastuuu Prinssillä nyt on ketusta kun sen kesytti.



maanantai 9. marraskuuta 2009

Henri

Seuraava post-impressionisti ja kolmas lempimaalarini astuu kuvaan. Saanko esitellä Henri de Toulouse-Lauterc.

Bonjour Mesdames et Messieurs


Tarkoitukseni ei ole täällä kirjoittaa pitkiä taiteilijatarinoita, säästän ne kursseilleni, mutta Henrille annan hieman enemmän tilaa. Minua kiehtoo miten yksi ihminen eli yhtäaikaa kolmessa niin erilaisessa maailmassa, aateliselämää kotona, yksinäistä, köyhää ja kurjaa taiteilijaelämää koleassa vuokrahuoneessaan, sekä kimaltelevaa ja äänekästä (ehkä julmaakin) kabaree-elämää Pariisin humussa. (Ja lisäksi minulla on odotusvaihe maalauksessani, en voi jatkaa ennenkuin edellinen kerros on kuivanut tunnin verran...)

Allors, aloitetaan: Henrin elämä alkoi lupaavasti, hän syntyi vuonna 1864 aatelisperheeseen, Kreivi Alphonsen ja Kreivitär Adèle de Toulouse-Lautrecin ensimmäiseksi pojaksi, juhlittuna ja odotettuna. Mutta jo pienenä alkoi Henri sairastelemaan, moni kärsimänsä vitsaus oli lopputulos pitkään jatkuneista suvun sisäisistä avioliitoista. Kun 12-vuotiaana Henri katkaisi vasemman jalkansa ja 14-vuotiaana oikean, jalat eivät parantuneet kunnolla samean geeniperimän vuoksi, eivätkä enää koskaan kasvaneet. Yläruumis jatkoi kasvuaan kuitenkin aivan normaalin aikuisen mittoihin. Fyysisen terveyden heikkous oli kirous Henrille, mutta tavallaan siunaus meille, sillä kun Henri ei voinut juosta pihoilla muiden pikkupoikien tavoin, alkoi hän ajan kulukseen maalata ja kehittyi siinä hyväksi.

Teini-ikäisenä Henri pääsi viimein Pariisiin taiteilija Fernand Cormonin oppiin. Vanhemmat vastustivat valintaa koska niin syvä omistautuminen maalaukselle ei ollut kovin suotavaa aatelisperheen ainokaiselle pojalle, mutta taipuivat lopulta Henrin sinnikkäiden vaatimusten alla. Pariisi oli nuorelle Henrille humalluttava, erityisesti riehakas Motmartren alue jossa Cormon asui. Henri tykästyi nopeasti istumaan baareissa, katsellen syrjäisestä pöydästä ihmisiä ja luonnostellen tuntikausia paperin toisensa jälkeen täyteen. Henri joi mielellän paljon olutta ja viiniä, voitte arvata 1800-luvun sosiaalisen korrektiuden sallineen äänekkäät osoittelut ja naurut pienen miehen olemukselle. Humala vaimensi häpeää ja loukkausten aiheuttamaa kipua. Pian Henri oli vakiovieras kabareissa, ilotaloissa, hevoskilpailuissa, kaikkialla missä vain oli ihmisjoukkoja ja elämän kuohua.

Vaan ei suurienkaan ihmisjoukkojen seasta löytynyt Henrille ystäviä, mies oli yksinäinen, omisti kaiken aikansa taiteelleen ja humaltumiselle. Viinaksien vahvistuessa viskiin ja absinttiin (absintin Henri halusi 'laimennettavan' konjakilla veden asemasta, ja loi näin edelleenkin tarjoiltavan drinkin "Maanjäristys"). Henri alkoi alkoholisoitua pahemmin, ja jo ennestään huono terveys kärsi. Välillä taiteilija oli niin vaikeasti sairas että hänen oli pakko palata kotiinsa tervehtyäkseen, ja päästäkseen viinasta eroon. Pariin kertaan Henri oli mielisairaalassakin juoppoutensa vuoksi, mutta ne eivät kovin elähdyttäviä paikkoja olleet, eikä taiteilija niissä kauaa viihtynytkään.

Taidemaailma ei ollut sen armeliaampi, heille kummallinen Henri ei ollut vakavasti otettava, eikä hän saanut ansaitsemaansa arvostusta. Äiti alkoi painostaa lastaan kotiin katkaisemalla rahavirrat ja Henri joutui elämään niukasti surkeassa vuokra-asunnossaan ja miettimään millä kustantaisi maalit ja viinat. Hänet naurettiin ulos lukuisista työpaikoista, mutta lopulta Henri pääsi julistetaiteilijan oppiin. Tästä tuli Henrille henkireikä ja tärkeä paikka elämässään. Pikkuhiljaa hänestä tuli taitava litograafikko ja hän alkoi saada nimeä töillään.

Vuonna 1889 Henriä pyydettiin tekemään julisteita juuri avatulle Moulin Rougelle. Henri tekikin kuuluisalle kabareelle lukuisia upeita julisteita ja sai viimein laajemmin ansaitsemaansa julkisuutta. Tunnetuiksi tulivat myös maalaukset kabareemaailmasta ja tansijoista, erityisesti tulisesta ja maineeltaan hurjasta La Gouluesta (joka kehitti ranskalaisen can canin) ja toisesta hiukan hillitymmstä tanssijasta Jane Avrilista. Tosin taiteilijapiireissä Henri ei koskaan ollut 'taitelija' vaan lähinnä käsityöläinen.

Henri kuoli vain 36-vuotiaana vuonna 1901, syyskuun yhdeksäntenä päivänä. Koko lyhyen elämänsä ajan mies oli sairaalloinen, yksinäinen (sai seuraa vain maksetuista naisista), eli lopulta aikamoisessa kurjuudessa pilkattuna ja rujoudessaan tunnettuna. Mutta kuinka sinnikäs hän olikaan, sisäinen maailma rikas ja kaunis. Henrin alkuaikojen maalaukset ovat hillittyjä ja niissä näkee selkeästi ajan mukaiset suunnat, aiheet kauniita ja seesteisiä (upeita maalauksia nekin). Mutta ajan myötä löysi Henri itsestään jotain ihan muuta, päästi luovuutensa vapaaksi ja teki taidetta maailmasta mistä ei moni olisi kauneutta löytänyt, uskalsi maalata mitä halusi ja miten halusi. Katsokaa vaikka, näistä kuvista näkyy elämä.

Ennen

The Laundress


Jälkeen

The Dancer


La Goulue arrving at the Moulin Rouge With Two Women, 1892


The Kiss


Party In The Moulin Rouge


At The Moulin Rouge


Marcelle Lender On Stage, 1895

Luonnoksia

Yvette Guilbert Greeting The Audience, 1894

Alone, 1896

Woman Pulling up her Stocking, 1894

Julisteita

Avril, 1893

Aristide Bruant , 1892

Divan Japonaise


Lopuksi Henri maalaustelineensä äärellä

Repose en paix Henri



Pahoittelen etten löytänyt kaikille maalauksille vuosilukua, aika loppui kesken ja työ kutsuu. Lisää kuvia ja infoa iloksenne mm. täältä.