sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Äitiyden tuoma muutos yrittäjäaivoon

Ennenkuin vyötiäinen syntyi, ajattelin olevani kotosalla tuon aivan pikkuvauva-ajan, ja palailevani sitten töihin muutamaksi tunniksi muutamana päivänä, lapsosen jokellellessa suloisasti kaukalossaan, tai nukkuessa päiväuniaan. Ajatus oli aika nopeasti käsitelty koska ensin oli järkivajaat joulukiireet, ja sitten sitäkin kiireempi täydentää varastot ennen vyötiäisen suurta h-hetkeä, (painoin vuoden varaston T-paitoja vielä 5 pv ennen kuin vyötiäinen putkahti maailmaan). Sen verran sivusta katsottua kokemusta minulla oli, että ymmärsin tarkkojen suunnitelmien tekemisen muutenkin olevan aika turhaa. Ajattelin että teen suunnitelmia sitten lennossa jahka näen millaista se vauva-aika kohdallamme on. Mutta ajattelin silti, että töitä jossakin määrin varmasti teen.

Pohdiskelin vauva-työ-asiaa monien kanssayrittäjien kanssa, joista suurin osa kehoitti olemaan rauhassa kotosalla vauvan kanssa. Kertoivat myöhemmin, kun lapsi oli jo isompi,  katuneensa 'menetettyjä pikkulapsiaikoja'. Hukkasivat kiirehtiessään, eivätkä ehtineet viettää tätä nopeasti ohikiitävää aikaa lapsen kanssa.  Ymmärsin, sillä olen sivustaseurannut yrittäjiä, jotka ponkaisevat vauva kainalossa saman tien puikkoihin. Joillakin oli alaisia, joiden työosuus on riippuvainen tuoreen äidin työn osuudesta, mutta useimpia ajoi pelko siitä ettei enää ole yritystä äitiysvapaan jälkeen.

Otin neuvoista vaarin ja ajattelin tehdä asian kevyemmin. Työtä, mutta reilusti vähemmän. Ei silti käynyt mielessäkään luopua työhuoneestani, josta maksoin vuokraa 900e/kk.

Kun vyötiäinen saapui, hän saneli oitis omat ehtonsa. Hän ei todellakaan ollut tyyppiä joka viihtyilee  äipän työskennellessä. Tytsy oli sylimallia 24/7. Naiivi suunnitelmani numero 1. lennähti vauhdilla ikkunasta ulos. Ainoa mahdollisuus töihin olisi ollut illat ja viikonloput,  kun belgialainen papamies olisi kotosalla töistä. 

Sitten huomasin etten halunnutkaan mennä iltaisin ja viikonloppuisin töihin, koska olisimme menettäneet kaikki yhteiset perheen kesken vietetyt hetket. Ja pian huomasin että omakin aika olisi jees, etenkin kun vedin itsestäni kaikki mehut ennen vyötiäisen syntymää.  Huomasin, että olin aika kuitti ja että olisi myöskin jees olla emo jolla olisi energiaa poikaselle ammennettavaksi. Jokseenkin luonnollisesti asiat pakkautuivat tärkeysjärjestykseen vyötiäinen edellä, muu sen jälkeen.

Niinpä päätin olla kokonaan kotona seuraavaan syksyyn saakka.

Kesän alussa kävi ilmi että sylivyötiäinen oli niin sylivyötiäinen, koska hänellä oli paljon allergioita ja vatsakipuja. Helpotus oli suuri kun syy löytyi, mutta syksy meni silti vielä kiinteässä sylittelyssä. Tosin ahkeroin muutamat viikonloput varaston täytössä. Töihin paluu siirtyi luonnostaan vuoden alkuun. Mutta kas, joulun aikaan allergiat eivät olleet silloinkaan väistyneet, enkä voinut ajatellakaan laittaa lasta päiväkotiin. Siinä vaiheessa oli suuremman päätöksen paikka. Luovuin työhuoneesta, koska vuokra oli jo vuoden aikana syönyt hiivatin ison osa jemmarahastoa, ja pistin kamat varastoon. Jäin osuuskunnastakin äitiysvapaalle, koska en enää jaksanut käyttää vähäistä vapaa-aikaani niihinkään hommiin (allergialasten vanhemmat varmaan ymmärtävät miten vähäisiä ovat yöunen määrät). Surin syvää luopumissurua noin kuukauden ja sen jälkeen tulikin yllätys, koin suuren vapautumisen tunteen.

Tajusin päässeeni kiivaasti eteenpäin hujeltaneesta junasta asemalle. Ja vasta asemalla pystyin näkemään, että vauhti oli ollutkin aivan liian kovaa. Niin kovaa, ettei sitä enää pysty pysäyttämään. Niin kovaa, ettei sen tajua olevan kovaa. Olin tehnyt aivan liikaa töitä, niitä 14 tuntisia päiviä toisensa perään, kuukausia ja kuukausia, ottaen uusia ja uusia juttuja työlistalle. Uneksinut kaikki yöt yrityksestä, pohtien kaikki pienet vapaa-ajan sirpaleet yritystä. Sitten olin vauhdissa hypännyt äitiysjunaan toisella jalalla, ja koettanut pysyä siinä ensimmäisessä junassa toisella jalalla roikkuen. Uuvuin. Teki hirveän hyvää pysähtyä kokonaan.

Elin tätä helpotusta kuukauden ja sen jälkeen tuli seuraava yllätys. Päähäni oli asettunut vahingossa tunne että olin juminut siihen asemalle. Pikajuna meni, ihanaa, uutta junaa ei ollut tulossa vielä, kiva,  mutta minä unohduin istumaan lapsen kanssa asemalle. Muut ajelivat omilla junillaan, elämäkin, ja me vaan odotimme. Tajusin että minun tulisi varmaan astua asemalta pois, lopettaa jonkin nimettömän odottaminen ja alkaa elämään.

Oli äärettömän vaikeaa pysähtyä vain olemaan. Olin niin tottunut tekemään kokoa ajan töitä. En enää tiennyt miten olla hiljaa paikallaan. Ei saa nyt ymmärtää väärin, toki minulla oli maailman rakkain käpyisä siinä vierellä, jonka kanssa oli antoisaa, maailman ihaninta olla, mutta se pään sisäinen haastepörräys, johon olin mitä ilmeisimmin koukuttunut, jätti tilalle tyhjiön, jonka täyttämiseen piti opetella. Tyhjän täyttämiseen rauhalla. Paikallaan olemisella. Tällä hetkellä. Suunnitelmattomuudella. Tekemättömyydellä. Läsnäololla. Opin tämän lopullisen kunnolla vasta tänä kesänä, mökillä, luonnon helmassa, vyötiäisen kanssa aaltoja kuuntelemalla. (Kaikkein paras opettaja tässä on ollut vyötiäisen antama esimerkki. Syvästi voi neulanen, koppakuoriainen ja mustikka pysäyttää).

Äitiys tuli minulle maailman parhaalla hetkellä, hetkeä ennen kuin en olisi enää jaksanut, hetkeä ennen kun olisin menettänyt työstä nauttimisen kokonaan, sen hetken jälkeen kun järkevä yrittäjyys oli jo kadonnut, sisimmän luovuuden jo uuvahdettua. Olen kiitollinen, lapsestani tietenkin, mutta myös mahdollisuudesta kääntää yrittäjänä uusi sivu. Minulla alkaa olla taas energiaa luovuuteen, päähäni putkahtelee uusia tuoreita ideoita. Olen oppinut kärsivällisemmäksi, kaikkea ei tarvitse tehdä heti, asioita voi pohtiakin ennenkuin rynnistää toimeen. Jaksan odotella työhön palaamista siihen saakka kun on sen aika. Ei ole kiire mihinkään.

Nyt nautin hiekkakakkujen leipomisesta. Palikkatornin kasaamisesta kaadettavaksi. Luen samoja lastenkirjoja uudelleen ja uudelleen, mielelläni. Teen välillä vähän töitäkin, verkkokauppani on auki ja syksyllä on parit messut, mutta työtä vain sen lusikallisen joka on mukavasti mahdollista (ihanaa käytää välillä työosaa aivoista, mutta kiva näin vähäisästi). Aivoissani ja rintakehässäni on tilaa. Siellä on hiljaista. Jopa niin hiljaista, että huomaan kankeutta käydä normaaleja keskusteluja jotka eivät koske lasta ja siihen liittyviä asioita. Siitä pahoittelut ystävilleni, kuulen kyllä pitkästymän äänessänne, toivottavasti jaksatte odottaa näiden aikojen yli. En ole hermostunut ja poissaoleva, belgialainen papamies on tästä iloinen. Stressaan enää vain siitä onko lapsella talveksi sopivan kokoiset toppahaalarit, vai hankinko liian vähän kasvuvaraisen.  En enää elä listojen mukaan, vaan sen mukaan miltä tuntuu. 

Tai minne vyötäinen kuningattaren sormellaan osoittaa.





maanantai 7. syyskuuta 2015

Sydänkäpyisä onni

Hahaa! Täälläpä ollaankin edelleen. Ettepäs uskoneet. Mutta mikä on tämä kaiku täällä tyhjässä blogikammiossa?

Edellisessä postauksessa luki hyvää joulua 2013. Kirjoitin joissakin noissa viimeisimmissä postauksissa uudesta suuremmasta tulevasta projektista. Sellainen alkoi maaliskuussa 2014. Kevätpäivän tasauksena. Tyttäreni, sydänkäpyni, ihanaiseni, syntyi.  Tämän aivan uudenkaltaisen 'projektin' parissa olen nyt sitten viettänyt pian puolitoista vuotta. Aikaa on ollut vähän, edelleen, mutta aivan toisista syistä. Kiirus töihin palaamiseen ei ole vielä näyttäytynyt. Yritys olkoon rauhassa välitauolla. Aika senkin on vetää välillä henkeä. Vaikka käynkin muutamat syyskauden messut.

Nyt aikani menee aamuköllimisiin, lattialla könyämisiin, kirjanlukuihin (muttei dekkareihin), palikoihin, pehmoleluihin, hiekkalaatikoihin, kiikkuihin, sylittelyyn, unitteluihin, vaipan vaihtoon ja sapuskoimisiin. Tällaista minulle nyt kuuluu. Olen onnellinen.






Katsotaan josko aikaa olisi tännekin taas useammin.