lauantai 31. heinäkuuta 2010

Urheilusta

En ole koskaan ollut innostunut katsomaan televisiosta urheilukisoja, lajista riippumatta. Tylsää touhua, kestää kauan jne. Lapsuuden kodissanikaan ei urheilua katsottu joten en ole siihen touhuun kasvanut. Muistan kyllä miten ala-asteella saimme joskus katsoa hiihtokilpailuita ja se tietenkin oli hauskaa, vaihtelun vuoksi siis.

Olipa kuitenkin kesä 2004 jolloin oli harvinaisen kuuma Brysselissä. Asuimme maailman ihanimmassa kattoasunnossa. Muuttaessamme rakastuimme rakenteisiin, kattoterassiin ja sijaintiin, emmekä hoksanneet miettiä lämpötila-asioita. Asunto oli nimittäin rakennettu erikseen valmiin vanhan talon katolle. Tällaiset lisäykset on yleensä tehty vuokralaisia silmälläpitäen, kustannukset minimoiden. Niinpä eristykset olivat olematomat, talvella palelimme kun lämmitys karkasi saman tien ulkoilmaan. Ja kesäisin asunnossa oli Kuuma, lämpötila oli viikkoja sisällä yli 40 astetta. Sellaisina aikoina ei pystynyt tekemään mitään, ei syömään, nukkumaan, puhumaankaan. Lämpötila laski vasta aamuyöllä kun talon kivirakenteet olivat riittävästi viilenneet (mainittakoon myös että Brysselin kesä on tunnetusti tuuleton ja kostea, ilma seisoo läkähdyttävänä). Niinpä vain lojuimme television edessä raajat levällään ja koetimme jaksaa hetkestä toiseen kunnes pystyisimme nukkumaan muutaman tunnin.

Kyseisenä kesänä 2004 pidettiin Ateenassa olympialaiset. Huomaavaisesti päivän kisat uusittiin yön aikana telkassa. Niinpä katselimme kisoja pikkutunneilla, kuumuuden lobotoimina. Ja yllättäen huomasin olevani jotenkin koukussa. Oli kiehtovaa katsella miten joku pystyy hyppäämään 8m, tai kolmella loikalla 17. Jotenkin noista loputtomista kuumista öistä urheilun kera syntyi unenomainen mukava fiilis. Meille tästä leipoutui oma perinne. Tallennamme kisoja telkasta ja myöhään valvovina yöeläiminä katselemme niitä pimeässä laiskasti rupatellen (ääni hiljaisella, selostuksia en jaksa vieläkään). Niinpä voin sanoa että minusta on käsittämättömästi tullut ihminen joka katselee yleisurheilukisoja. Eikä helvettikään jäätynyt.

Sivumennen sanoen, tiesittekö että ennen myös taide oli olympialaislaji? Urheilun ja taiteen ajateltiin olevan vertaisiaan taitolajeja ja siksi voisivat kilpailla samoissa kisoissa. Tosin osallistuvien taideteosten piti olla urheilun inspiroimia. Kilpailevat lajit olivat maalaustaide, kuvaveisto, grafiikka, musiikki, kirjallisuus ja arkkitehtuuri. Harmillisesti ideasta luovuttiin koska taiteilijat olivat ammattilaisia ja urheilijat amatöörejä (niihin aikoihin urheilijoilta vaadittiin amatööriyttä, sanoo Wikipedia, piti ihan tarkistaa). Näitä taideolympialaisia pidettin vuosina 1912-1948 ja idean isä oli koko olympialiikkeen perustaja Pierre de Coubert.

Minusta taide voitaisiin otta mukaan uudestaan, ovathan urheilijat nykyisin rautaisia ammattilaisia. Voisin sitten katsoa kisoja päiväsaikaankin.


perjantai 30. heinäkuuta 2010

Järjen äänikö?

Kun olin pieni, ensimmäisellä tai toisella luokalla, eräs luokkatoverini jäi auton alle. Häneltä murtui sääri. Se oli meistä muista äärettömän eksoottista ja kiehtovaa. Emme muusta malttaneet puhua. Jopa kadehdimme Kaisaa koska hän oli kokenut jotain näin jännittävää. Kaisa asui koulun viereisessä talossa ja kävimme häntä usein katsomassa. Kauhistelimme miltä jalka näytti, kuuntelimme lumoutuneena tarinaa avomurtumasta törröttävästä sääriluusta. Jalka ei ollut kipsissä koska repeytyneen ihon piti myös parantua, näimme tikit ja ruhjeet, tuijotimme sankalla joukolla jalkaa kuin erillistä oliota. Kaisa oli sankari ja olimme ylpeitä koska hän oli juuri meidän luokalla.

On se jännä ettei siinä iässä vielä hoksaa mitä olisi voinut käydä ja että koettelmus oli takuulla hyvin järkyttävä Kaisalle. Elämää muuttava varmasti. Kuolevaisuus tuli ymmärrettäväksi asiaksi kertaheitolla (no pun intended).

En tiedä miksi ihmeessä Kaisa tuli tänään aamulla mieleen. Kenties siksi että olen ajanut pyörällä ilman kypärää koska on ollut niin kuuma. Tänään ei ollut enää (ihanaa!!!) mutta kypärä jäi uudesta tottumuksesta kotiin. Omatuntoa taisi kaivella. Tai sitten se oli harvinainen järjen ääni.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Kuumasta

Palasin mökiltä töihin. Tiesittekö muuten että on aika kuuma? Mielenkiinnolla olen seurannut tätä yleistä kuumuuskeskustelua jota käydän kaikkialla, bussissa, puhelimissa, kaupungilla, facebookissa jne. Ihmiset jakautuvat tasan kahteen leiriin, kärsijöihin ja valittajiin (joihin kuulun, pardonne moi) ja kiihkoilijoihin joiden mielestä tämä on parasta ikinä, että antaa tulla lisää vaan. Narisijoita ottaa päähän tämä intoilu, eivätkä he (lue enkä) usko että asia ihan oikeasti voi olla näin hienoa kenellekään. Ainakaan jos joutuu oleilemaan sisätiloissa. Kiihkoilijat taistelevat intohimoisesti valittajia vastaan, on hienoa rakastaa harvinaista kuumuutta, ja noloa inhota sitä. Siksipä valittajat eivät hyökkää erityisesti kiihkoilijoita vastaan (tai sitten he eivät vaan jaksa kun kuumuus on vienyt heidän energiansa).

Jokatapauksessa, hikoilen vuolaasti kulmatyöhuoneellani johon aurinko porottaa aamusta iltaan. Välillä viilennän itseäni tuikkaamalla jalat kylmään veteen (kahdessa eri maalikulhossa). Rakastan kesää, mutta hiukan vähemmän sitä riittäisi minulle, kiitos. Ja pliis, seuraava joka vääntää kanssani kuumuuden mahtavuudesta saa syyskuusa litsarit. Sitä ennen en jaksa.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Slow

Mökillä jälleen. Katselen ikkunasta hiljalleen hämärtyvää ja punertuvaa iltaa, tyyntä järveä ja saderintamaa joka lähestyy horisontista. Tällä hetkellä se on saavuttanut jo puolet järvenselästä ja on täällä muutaman minuutin sisällä. Kaunista. Sade värjää ensin kaukaiset saaret utuisen vaaleiksi, sitten syvän siniharmaiksi mitä lähemmäs minua sade kulkee. Sateen rajan näkee selvästi värein ja järvenselkään piirtyvin kuvioin. Koira makailee ulkona vaikka sataa, mamá on kaupungissa ja koira odottaa, vaikka kaatosaavisateessa. Minun kissat eivät tekisi samaa ikinä. Viisaammat olennot. On hiljaista.

Eilen seurasimme ukkosrintamaa joka läheni kaukaa, jakaantui kahtia järvenselän kohdalla, se tekee niin aina. Vaikka selkä ei ole kovin suuri, ukkonen ei jaksa sitä ylittää. Lopulta se kiertyi renkaaksi yläpuolellamme ja heitti kaksi salamaa selän toiselle puolelle, mennessään ne räsähtivät sähköisesti, paljon ennen jyrähdystä. Valo oli tummaa mustikkaa vasemmalla ja vaalean persikan kajoa oikealta, ukkosrintaman reunasta, auringonlaskusta.

Tänään olen istunut pirtinpöydän ääressä ja piirrellyt, luonnostellut, kutsunut inspiraatiota ja kuvia paperille. Välillä lähetellyt sähköposteja ja vastaillut viesteihin. Irvistellyt ikkunan takana parveileville itikoille, hätistellyt tietokoneen päälle pyrkiviä kissoja. Aion laajentaa Japanin markkinoille ja sinne lähtevän malliston pitää valmistua ennätysajassa. On kiire, muttei ahdista yhtään. Mietin miten ihanaa on työskennellä tässä ympäristössä. Olisin onnekas jos tämä näkymä olisi minulla vuoden ympäri.

Hellalla porisee lammaskaali.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Hetken hauskuus-taide

Edellisessä taidepostauksessa oli saippuakuplia ja hiekkapiirroksia. Löysin erään uuden taiteilijan sarjaan. Minua ilahduttaa suureseti ihmiset jotka tekevät jotain joka kestää hetken, käytävät paljon aikaa johonkin nopeasti katoavaan. Esimerkiksi juuri hiekkaan piirretyt kuviot, tai Julian Beeverin katumalaukset. Saippuakuplat viehättävät samalla tapaa, vaikka kuvat niistä säilyvätkin. Minusta tällaisen taiteen ei tarvitse olla Taidetta, vaan monesti riittää hauska idea, ilo ja tarpeeksi hyvä toteutus.

Scott Wade maalaa taiteensa likaisiin auton ikkonoihin. Homma alkoi nuorena piirtämällä hymynaamoja ja "Pese minut" tekstejä likaisiin autoihin. Wade asuu Teksasissa, alueella jossa maasto on hiekkaa, kalkkikiveä ja savea, ihanteellinen sekoitus ohutta vaaleaa pölyä joka istuu tiiviisti lasissa. Scott innostui kokeilemaan kuviansa omaan autoonsa joka likaantui talolleen vievällä pitkällä hiekkatiellä päivittäin. Taidot karttuivat ja pian hänen ystävänsä alkoivat pyytää piirroksia omiin autoihinsa, kohta ystävien ystävät ja nykyisin hänen maalauksensa ovat tunnettuja. Wade osallistuu tiiviillä aikataululla näyttelyihin, messuille ja muihin yleisötapahtumiin, tekee lukuisia tilaustöitä, mm muotokuvia, syntymäpäivätoivotuksia. Hauskaa miten vastuttamattomasta kutsusta piirellä likaan, tuleekin jollekin elinkeino.


Klikkamalla kuvia saat ne suuremmiksi









Sade























torstai 1. heinäkuuta 2010

Glamour-pyyhkeet

Kesäksi tein muhevia pinoja Glamour-pyyhkeitä. Paksuja ja upottavia ihanaisia pyyhkeitä. Minusta on mukava taitella pyyhkeitä pehmeiksi pinoiksi, järjestellä värisuoria ja sisustaa hyllyjä uusiksi, ja taas uusiksi. Pyyhkeissä on jotain maagista sellaista. Rakastan kylpyhuoneita joissa pyyhkeet ovat pinoissa näkyvillä, kauniina sisustuselementteinä. Niiden tekstuuri tuo pehmeää lämpöä muuten helposti kalseaan ja kaikuvaan tilaan. Ohuet pyyhkeet eivät ole mistään kotoisin, luksusta pitää oleman.

Lisäksi minun tekee mieli uimaan. Koko ajan. Eilen iltamyöhän pyöräilyllä minun oli suorastaan pakko pysähtyä uimarannalle ja pulahtaa yllätys-yöuinnille. Vesi oli kylmää vielä, mutta sitäkin vilvoittavampaa. Pyöräilin kotiin suolavettä tippuvana, mutta silti hyvällä mielellä. Olisin tosin ollut iloisempi jos olisin voinut hetkeksi kietoutua Clintin kuivattavaan ja lämmittävään syleilyyn.


Clint


John


Gentlemen

Lauren






Marlene

Ladies