tiistai 28. helmikuuta 2012

Kun vieraat ovat menneet

Noniin, nyt sitten sataa lunta kun vieraat ovat lähteneet... Vaikka pakkasta puuttui olivat vieraat onneksi haltioissaan lumen määrästä ja ihmettelivät ihmetelemistään miten asiat voi noin sujua tällaisen lumimäärän kanssa (Belgiassa kun lunta tulee 2cm pysähtyy koko maa). Erityisesti lumeen hautautuneet autot olivat iso ihmetys. Lukuisia valokuvia otettiin, löysimme tuulettomista paikoista lumettuneita puitakin, asteltiin varovasti jäällä ja heiteltiin lumipalloja. Kivuttiin lumivuorille ja liukasteltiin. Vieraat saivat kokea sen kivan tunteen kun tullaan sisälle kylmän lenkin jälkeen kun posket punoittavat, kun iloitsee lämmöstä ja kuumasta teestä. Tiedättehän sen tunteen, jotenkin on vaan eläväinen olo.

Hauskaa on se ettei oikeastaan tiedä mikä on niitä kivimpiä juttuja ulkomaalaiselle. Monet asiat joita itse innoissaan osoittaa ei olekaan jännää ja toisin päin. Esimerkiksi minä osoittelin jäniksen jälkiä hangella ja he hautautuneita autoja. Kauhean kivaa on nähdä tuttua toisen silmin, ne ovat ihan toisien juurien silmät kuin nämä omat, vaikka näin lähellä toisiamme elämmekin.

Belgialainen anoppi oli saanut työkeveriltaan pyynnön tuoda jotain suomalaista ruokaa tuliaisiksi. Ehdotin kylmäsavuporoa, poronlihaleikkeleitä, leipäjuustoa, perunarieskaa. Viiliä, hapankorppuja tai näkkileipää. Päädyimme lakka-, puolukka ja tyrnihilloon, koska ne on helppo kuljettaa ja maistuvat kaikille. Mutta kas, lakkahilloa ei löytynytkään. Useasta kaupasta kävimme. Onneksi löytyi omena-lakkahilloa joka maistuu normaalia lakkahilloa imelämmältä, mutta lakalta kuitenkin. Kauppias kertoi että lakkahillo on kortilla koska lakkasadot ovat olleet niin huonoja liian lämpimien ja kuivien kesien vuoksi. Lakkaa on vähän ja se maksaa niin paljon ettei sitä hilloksi asti riitä. Ravintoloihin menevät kaikki. Järkyttävää. Työkaveri saa hillon kaveriksi ilmastollisen säikähdystietoiskun.

Kun nyt siirryin ruokapuolelle raportoin myös että tämän vierailun hopeisen ruokatähden saivat Savukalkkunaleikkeet, niitä napsittiin pakettikaupalla. Ja että merilohta saa tuoreena kaupasta suhteellisen edullisesti ja että se on pannulla paistettuna ihanaa. Myös pakastimesta ostetut erilaiset vähärasvaiset perunalisukkeet olivat kiinnostavia. Marinoitu paisti. Ikisuosikkina suomalaiset jugurtit jotka kuulemma voittavat belgialaiset mennen tullen. Jääkaappi olikin pian taas täynnä jugurtteja ja aamupalat jugurtintestaushetkiä. Mutta kultaisen tähden saivat Fazerin marjapiirakat. Vieraat olivat ihastuneita miten aidon ja marjaisan makuisia on jokin joka ei ole juuri tuoreena leipomosta ostettu (heidän sanansa, ei minun). Ja minä kun olin jälkiruokaa tarjoillessani niin nolo kun en ehtinyt leipoa... Lupasin pyhästi pakastaa paketillisen raparperinmakuisia heti kun niitä tulee vastaan.


Kiitos kaunis Fazerin-sedälle, setä oli tämän kiireisen emännän pelastus. Tuliaislaukkuun pakattiin (jälleen kerran) nipuittain Geishaa, Fazerinaa ja Sinistä. Käsipakaasiin hellästi mansikkapiiraat (jotka ovat takuuvarmasti mössöä perillä).

torstai 23. helmikuuta 2012

Aarre, osa 1.

En ole kovin koriste-esineiden fani, mitä vähemmän sen parempi on mottoni. Mutta kummasti sellaisia on kertynyt meillekin. Mutta minulle ne ovatkin aarteita eikä koriste-esineitä. Ihan eri asia, eikö? Tässäpä ensimmäinen aarre:


Pylpyrä





Pylpyrä, eli välipyörä. Talja. Systeemi jonka kautta vedetään vaivattomammin köyttä. Tämän nimenomaisen pylyrän isäni löysi jämeren rannalta (isä valeteli lappia ristiin rastiin ystäviensä kanssa nuorempana ja toi mitä ihmeellisempiä aarteita matkoiltaan. Mm. valaan jättimäisen niskanikaman jonka esittelen joku toinen kerta koska se sijaitsee Kuopiossa äitini aarteena). Minun aarrepylpyräni on muinaisen henkilön huolella omin käsin veistetty ja se toimii edelleenkin moitteettomasti. Mestariveistäjä on siihen nimikirjaimensakin kaivertanut, sillä niin hartaudella työ on tehty.

Kuvittelen sen hurjan myrskyn joka läpi vene/laiva on purjehtinut, kenties kalastusalus, mustat pilvet ja salamat, korkeana kuohuvat aallot, tuulessa natisevat manillaköydet, lujaa paukkuvat purjeet ja merimiehet jotka kiskovat köysiä hampaat irvessä, käsivarret pullistellen, koettaen henkensä pitimeksi pysyä laidan oikealla puolella. Tyrskyt, kuohunnan ja kannen yli vellovan meriveden. Ja sen viimeisen vedon armotonta tuulta vastaan joka pylpyrän laidasta riuhtaisi. Mietin miten kävi laivalle ja miehistölle.

Sitten pylpyrän matkan laineilla paikasta toiseen, ties missä päin maailmaa veden varaan joutui ja miten kauan ajelehti. Ajan pyöristämä, säiden haalistama, suolan ja auringon halkoma. Rantautumisen jäämeren rannalle, josta se kerättiin rinkkaan. Esineen kauneus ja sen tarina tekevät siitä minulle rakkaan aarteen. Ja tietenkin se että isäni sen poimi.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Nojatuoli joka uusiutui

Mummin vanha nojatuoli on aiheuttanut lievää päänvaivaa. Tuoli on ihana ja rakas, siinä on mukava istuakin. Sellainen juuri sopivasti kulahtanut kotoisa laiskanlinna, mutta harmillisesti hiukkasen liian kulunut istuinosastaan. Pidän kovasti ajan tuomasta patinasta tuolin muilta osin, enkä raatsisi verhoilla sitä kokonaan uusiksi. Se muuttuisi ihan muuksi mööpeliksi eikä olisi enää se mummin vanha nojatuoli.

Niinpä viimein irrotin työaikaa ihan itselleni ja tein tuoliin paksusta Canvas-puuvillasta tukevan irtopäällysen joka peittää vain sen kaikkein kulahtaineimman osan. Kuosiksi valitsin putelin koska se sopii tuolin vieressä olevaan pullolamppuun ja on muutenkin lempparini. Väriksi tummaa harmaata samaisen pullolampun mukaan, taustalla oleva seinäkin on harmaa. Ompelin päällisen kaksinkertaiseksi jotta sen voipi kääntää erikuvioiseksi vaihtelun iloksi, ja sisään ompelin vanua että olisi vieläkin tukevampi. Näin systeemi pysyy hyvin paikoillaan ihan itsestään ilman jänniä viritelmiä. Kangasta jäi hiukan yli, kiva juttu, sain settiin tyynynkin mikä on tarpeen kirjaa lukiessa että niska saa lokoisan tuen. Tulipa hyvä mieli, eikä tarvinnut verhoiluttaa (iso ja kalliskin projekti olisi ollut se) ja tuikitärkeä mummitunnelma on vieläkin tallella.

Kiva ilman tyynyäkin

Mutta tyynyllä parempi.

Pullolamppu on tummempi kuin kuvassa näyttää, en osannut fiilailla valaistuksen kanssa kuvatessa...

tiistai 21. helmikuuta 2012

Meidän Suomi

Tältäköhän kalastajista tuntuu (tai kalastajien vaimoista), mietin kun katselen miten belgialainen mies tuon tuostakin tähystelee taivaalle, mittailee katseellaan lumen määrää, pistäytyy säätiedotuksissa ja huokailee. Hirveä stressi, tuli suojasää ja lumet putosivat puista, on rapaa ja loskaa, kaunis talvi katosi. Juuri nyt kun belgialaisen miehen vanhemmat ovat tulossa kylään ensi kertaa koskaan talviaikaan. Talvivierailua on ehdotettu moneen otteeseen mutta uskallus ei ole vielä riittänyt, ja nyt kun riitti tulikin kevättä. Olen nähnyt ilolla miten paljon eksotiikkaa talvesta ulkomaalainen voi saada. Belgialainen mieskin jaksaa vieläkin intoutua lumen eri muodoista ja miten erilaiset lumet tuulessa liikkuvat, miten pakkautuvat ja kuulostavat ja niin edelleen. Tämä kaiken ihanuuden hän olisi halunnut jakaa ja esitellä mutta huonohkolta näyttää.

Toisaalta ei tämä lumi ole huomenna vielä kadonnut vaikka huurre ja kuura katosikin, lohdutan. Ei tunnu lohduttavan. Korkeasaaren jääveistoksetkin sulavat. Ehkäpä laskiaispulla auttaa?

Tuleva vierailu avasi silmiäni oman kotiin kotiutumisen suhteen. Vieraat kysyivät mitä tuotaisiin kaupasta. Niin, yleensähän lista on pitkä, erilaisia ruokatarvikkeita joita on jäänyt ikävä. Mutta nyt en kaivannut enää mitään. Muutosta kun kulunut ilmeisesti ratkaisevan kauan että muistaisin kaivata. Belgialaisen miehen lista oli edelleen pitkä, sillä se kaipaus jossa maistuu omat juuret ei katoa koskaan.

Appivanhempien osalta mietin tarjottavia ruokia tavallista pidempään. Haluan aina tarjota jotain suomalaista sellaista jota ei muualta saa. Lämminsavulohi on joka vierailun suosikki, saatava ainakin kaksi kertaa. Savustuspusseja lähtee aina mukaan mutta eihän se ihan sama ole. Poronkäristystä tällä kertaa vaikka on sitä tarjoiltu ennenkin, mutta se on sopivaa talviruokaa, eikös? Haluaisin tehdä Janssonin kiusauksen mutta en usko sen olevan suksee... Ehkä lihapullia ruskeassa kastikkeessa, muualla ne tarjotaan tomaattikastikkeessa. Puolukkahilloa. Jota muuten on ainakin kilo matkalaukusa kun vieraat lähtevät. Joka kerta. Miten olisi se Lapin äijän keitto jossa poroa ja luita ja koskenlaskijaa, hmmm. Jännä miten tuntee olevansa koko Suomemmaan evustaja kun saa ulkomaalaisia vieraita, vaikka nämäkin ovat jo niin tuttuja ja moneen kertaan vierailleita. Silti pitää aina tarjota parasta Suomea, lautasella ja muutenkin. Että näkeevät miten kivaan paikkaan poikansa on päätynytkään, ettepä arvanneetkaan, niin.

Ehkä pitääkin tehdä lumiukkoja. Ottaa termariin kuumaa kaakaota mukaan, vaihtolapasia. Niin me tehdään. Kerrotaan miten ihania on nämä suojasäät kun voi tehdä ukkoja eikä ole liian kylmä. Lumilyhtyjäkin. Että sattuipa teillä nyt hyvä tuuri!



sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Uusi inspiraation lähde

Joko teidän eteenne on tullut sana Pinterest? Jos ei ole niin nyt tulee, ja varmasti enenevässä määrin muualtakin. Pinterest on netissä oleva paikka jossa voi keräillä itselleen moodboardeja, eli hyvin vapaasti käännettynä inspiraatiomuistitauluja. Minulla on fyysinen sellainen työhuoneellani, valkea taulu johon kiinnittelen kiinnostavia kuvia ja ideoitani, värejä ja aatoksiani. Nyt minulla on virtuaalisellainen Pinterestissä.

Liityin joukkoon jo kesällä mutten ehtinyt hommaan ihmeemmin silloin paneutua, nyt ystävä muistutti minua systeemistä ja klikkasin itseni uudelleen sisään. Pinterest on tulvillaan kuvia taloista, paikoista, luonnosta, ihmisistä, tuotteista, sisustuksista, käsitöistä, resepteistä ja niin edelleen. Näitä kuvia sitten selaillaan ja valitaan itselle, omiin taluihin, omille boardeille, kiinnostavimmat ja inspiroivimmat. Ideoita voi liittää muualtakin netistä, sekä ladata omia valokuviaan joukkoon. Sitten näitä omia tauluja voipi selailla kun kaipaa nostetta. Ja kuvia klikkaamalla pääsee niiden alkuperäiselle lähteelle ja siellä on tallessa sitten ne parhaat reseptit ja neuleohjeet.

Olen nyt jäänyt tyystin koukkuun, käytän joka päivä aikaa kuvien selailuun. Olen pinnannutkin (pin, eli niitannut kuvia tauluihini) paljon, tosin minulla on vielä vasta vähän kuvia Pinterest-guruihin nähden. Mutta parhautta on että olen inspiroitunut. Saan valtavasti ideoita ja ajatuksia, en vältämättä mistään kuvasta suoraan, mutta tunnelmista ja ideoista jotka virittävät pääni jollekin tietylle aaltopituudelle ja olen sopivasti luovassa tilassa ja avoin. Ihana juttu.

Ja kuten em. muistutteleva ystäväni sanoi, on paljon kivempi aloittaa päivä inspiroitumalla kuin lukemalla masentavia uutisia. Uutiset voi lukea sitten inspiroitumisen jälkeen. Aamen.

Boardejani voi käydä katomassa täällä. Ja luomalla omat tunnuksenne voitte oitis aloittaa kartoittamaan omia inspiraatiopesiä. Tervetuloa mukaan!

Edit. Tekstit kuvien alla (Pinterest-boardeissa) tulevat kaupan päälle keneltä kuvat pinnasin, olen sen verran laiska etten jaksa niitä vaihdella. Eivät siis minun näppäimistöstäni kotoisin.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Ettäs kehtasivat!

Itäksekus (ostoskeskus), tuo Helsingin villilänsi, sinne kun astuu pitää varautua kuin astuisi tuntemattomaan viidakkoon. Sillä kas, siellä mellestävät rinnakkain kaikki Helsingissä asuvat moniongelmaiset joiden ongelmat eivät pysy vain omalla tontilla. Kaiutimista kuulutetaan usein mitä kummallisimpia varotuksia kansalle.

Harmillisesti hyvä ompelutarvikeliike sijaitsee siellä joten joudun pakkottautumaan paikkaan ostoksille säännöllisesti.

Kuten eilen. Poistumismatkalla pysähdyin ostamaan Hesburgerin tonnikalasalaatin. Siinä jonossa seistessäni koin pikkuruisen nykäyksen repussani (joka roikkui olkapäälläni, ei selässä), käänähdin ja kas repussani olikin käsi. Käännyin nopeasti ja takanani seisoi mafia. Kolme keski-iän ohittanutta mafiosoa ja kolme hieman nuorempaa versiota. Kaikki pukeutuneina mustaan, tuijottamassa uhkaavasti yhtenä seinämänä. Ja pihistämässä kukkaroani. MINUN kukkaroani!

Minulla on usein hankaluuksia sanoa mitä haluaisin, mutta tietyissä tilanteissa sellaista vaikeutta ei ole, silloin kun koen 'oikeutettua kiukkua'. Niinkuin eilen. Huusin kuin torimuija että mitä p**kelettä minun kassiako koetit avata. Miehet nostelivat olkapäitään silmät lautasen kokoisina että ei ei, emme edes tiedä mitä ihmettä siinä huudat. Katsoin reppuani ja se oli apposen auki, kukkaroni tuijotti minua sieltä silmiin. Nykäys oli tuntunut kun käsi oli jo tarttunut kukkaroon ja koetti nostaa sitä ulos.

Ai mikä raivo valtasi, minun reviirille oli tultu pahan kerran, omaan tilaani astuttu, tuollaisella ällöjoukolla. Jatkoin seuraavaksi raivoamista englanniksi; pa**iaiset olivat otamassa minun, MINUN, rahojani, mitä muuta otitte, häh. Tyypit esitelivät että ei varmasti meillä on, katsos tässä, omaakin rahaa. Ketut sinun rahoistasi että yrititte varastaa ääliöt ja jatkoin yhtä sun toista ja samalla myös Hesen teinipoikatyöntekijälle että soittaa vartijat paikalle heti. Poika tuijotti lamautuneena, ei pystynyt toimimaan. Silmät ymmyrkäisinä ja suu auki poika lopulta astui pari askelta taaksemmaksi ja hävisi hakemaan esimiestä. Siinä vaiheessa mafia tietenkin liukeni takavasemmalle ja pisti juoksuksi. Vartijaa ei Hesburgerista kutsuttu. Mafia saa vapaana väijyä seuraavaa jonottajaa.

Olin niin vihainen että kävelin pidemmän kaavan mukaan työhuoneelle että saisin jotenkin purettua latauksen. Siinä ei haikailtu enää hilkunkaan vertaa sitä yhteistä pientä kylää jossa kaikista huolehditaan. Olisin ollut valmis ihan itse omin pienin pullein kätösin heivaamaan sakin sinne mistä ikinä tulivatkin ja salpaamaan ovet jäljestä tiukasti kiinni.

Onneksi eivät saaneet kukkaroani, se oli kyllä niin pienestä kiinni. Ja onneksi, oi tuhannen onneksi, he eivät avanneet taskua jossa on uutukainen iPhoneni. Sillä jos siihen olisivat kajonneet niin olisin varmasti käyttäytynyt rumasti.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Apulainen latauksessa

Veikko-kissimissi, Enrico, Intruderato, Le Baron, (Small)Kahuna, Mountain Goat, Veikkispeikkis, Moshimoshi, Lötköpötkö, Hugnry Heifner ja monta muuta nimeä kantava kissa joka meillä asustaa on erikoislaatuinen kissa. Monessa mielessä. Yksi noista kummallisuuksista on että se saattaa yllättäen vetää tyhjille, sanotaan jäädä akunlataukseen. Tarkoittaen että se istuu kummassa poissaolevassa asennossa, liikkumatta, näyttäen jotenkin vajaalle, pitkiä toveja. Siis vaikkapa 20 minuuttia, tai enemmänkin. Se ei nuku, eikä ole nukahtamassa. Ja jos sitä kesken latauksen häiritsee, se on äärettömän närkästynyt ja jotenkin järkkynyt. En tiedä mitä sen pikkuruisessa päässä noina outoina hetkinä liikkuu mutta veikkaan ettei kovin paljoa.

Tässä eräänä päivänä se piti seuraa, molemmat me ihmiset istuimme pöydän ääressä omilla koneillamme. Veikko pyöri siinä välissä, ympärillä ja päällä, hipsutteli näppäimillä, syleissä, puskien käsiä, näyttöjä, rotkahtaen koneiden päälle ja muuta sellaista kissamaista toimintaa jolla haetaan huomio sille kenelle se kuuluu. Kesken kaiken saapui kuitenkin lataustuokio. Otin siitä kuvan kun puhelin sattui olemaan siinä käsillä. Ja koska olin juuri ladannut puhelimeeni kamera-aplikaation kokeilin sitä kuvaan. Suodattimen nimi on Chaplin, minusta se sopi jo nimenä oivallisesti tuohon mierolaiseen olemukseen.

Maa kutsuu, kuuluuko, kuuntelen.
Kuvanottohetkellä hyytymistä oli tapahtunut jo kutakuinkin 10 minuuttia ja se jatkui vielä tovin. Jänniä nuo kissat.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Luomutaidetta


Tällainen hauskuus tuli vastaan kävelyllä. Luonnon jäähevonen. Tai metsänhenki joka jähmettyi piiloon kun tulin kohdalle. Jokatapauksessa hirmuhauska yllätys.


Mielialana lapsuus

Koin eilen taas sellaisen lapsuuden ilahduksen joista aina satunnaisesti höpötän. Viittaan siis siihen kun lapsena maailma oli aarreaitta, kun jaksoi tuntikausia löytää ihmeellisiä pikkuasioita ja tutkiskella niitä. Esimerkkitarina vaikka täällä.

Juoksin bussipysäkille ja siinä matkalla astuin pienelle penkalle jonka aura-auto oli siihen juuri kolannut. Askelma helähti. Pysähdyin. Muistin sillä seisomalla tuon äänen joka kuuluu aivan tietynlaisista lumilastuista. Lumesta joka on pakkaantunut tielle kivikovaksi kerrokseksi ja kun se aurataan irti lohkeilee se teräväreunaisina ohuina lastuina ja litteinä kimpaleina. Ja kun noita lastuja potkaisee helisevät ne kivalla äänellä, panhuilumaisen lasisesti ja hauraasti. Kun jalkaa ujuttaa upoksiin penkkaan ne muhisevat ja kahisevat hauskasti. Parasta on kuitenkin kun niitä potkaisee kiitämään kovaa tien pintaa pitkin, niistä lähtee kirkkaita ja huokoisia erikorkeuksisia lasiääniä.

Siinä meni bussi ohi mutta hitsi kun oli kiva palautuma pikkulikaksi. Nyt haastankin teidät kokeilemaan samaa. Ja jos niin teette, kertokaa minulle tuliko teillekin lapsuus kivasti mielialaan!

perjantai 10. helmikuuta 2012

Aurinko armas

Jösses miten ihania ilmoja pitelee!

Siinäpä kaikki tällä erää.

Eikun eipäs. Minulla olikin jotain hauskaa kerrottavaa. Partiossa lapsena opeteltiin tarkkailemaan eläinten jälkiä (opeteltiin niitä kai koulussakin), muistan että ketun jolkottelujäljet hangella ovat kuin helminauha, peräkkäisiä tassun rinkuloita mutkittelevana polkuna. Muistan vieläpä senkin että kettu saattaa kulkea samoja jälkiä useaan kertaankin, erehtymättä. Mielenkiintoinen ja hauska seikka minusta. (Sivumennen sanoen jos kettu laukkaa silloin jäljet eivät ole enää jonossa). Eilen matkasin metrolla itäväylän sillan yli. Aurinko paistoi yhtä hienosti kuin tänäänkin. Huomasin että jäällä oli ollut yöllä jolkottelua. Kimaltavalla hangella mutkitteli ketunhelminauhoja ristiin rastiin, ne juoksivat hauskasti pilkkiaukolta toiselle. Aukkoja on lähekkäin paljon, varmaan eri päiviltäkin, joten ketulla oli tarkistamista. Toivottavasti olivat jättäneet sille jäisiä makupaloja!


Kuva täältä

tiistai 7. helmikuuta 2012

Herkuttelupäivä

Täytin taannoin taas vuosia. Näin aikuisiällä ei jaksa sellaisia enää erityisesti juhlia mutta kotosalla meillä on kahden kesken sellainen ajatus että syntsät on sankarin herkuttelupäivä, silloin saa aamusta iltaan sitä mitä tilaa. Hemmottelun kera.

Aamu alkoi seuraavalla kattauksella:

Mustikkapannukakkuja ja vaahterasiirappia, maitokahvi jänismukista.
Pannareitten resepti täällä.



Toisen kahvimukillisen kanssa sain kaipaamaani belgialaista suklaata Leonidakselta.
Niistä kirjoitin enemmän täällä.

Alempi kerros pelkkää Giandujaa, aijai ja nam.


Iltasella teimme pizzaa, homma johon harvoin jaksan lähteä, pizzapohjan tekoon ja tomaattikastikkeen keittoon. Jos vain jaksaa tomaattikastiketta keitellä kokoon tuoreista tomaateista ja maustaa lempimausteilla on pizza takuulla maailman paras. Ilmeisesti oli niin nälkä että kuva unohtui ottaa.

Palan painikkeeksi kakku elokuvan kera. Rakastan täytekakkuja JOS ne on muutakin kun mautonta kermahöttöä. Useimmat kakut ovat ja silloin tulee ällötys. Yksi omista lemppareistani löytyy täältä, toinen tulee alla. Tämänkertainen kakku on minulle mieleen koska siitä löytyy jumalainen viisyhteys; suklaa, vanilja, banaani, kaneli ja kerma. Noista mauista saa millä tahansa yhdistelmällä hyvää, mutta kaikki yhdessä on juhlaa. Käytän usein kakuissani kiiwejä, kuten alla olevassakin, siksi että niistä saa kivaa hapokkuutta ja kaivattua potkua kermaherkkuun. Tämän kakun kermavaahtoon lisään aina rahkaa koska se antaa mukaan kivan minihappamuuden ja myöskin tuhdimman rakenteen.

Taivaallisen makuyhdistelmän suklaakakku

Pohja:
6 munaa
2,5 dl sokeria
5 rkl perunajauhoja
6 rkl vehnäjauhoja
5 rkl kaakaojauhetta
2 tl leivinjauhoja

Täyte:
6 kypsää banaania muussattuna
8 vihreää kiiwiä joiden kypsyys on oltava täydellinen, liian raaka on karvas, liian kypsä kirvelee suuta.
5 dl kermaa
1 prk maitorahkaa
Ripaus sokeria
1/2 tl kanelia
1 reilu ruokalusikka vaniljasokeria (huomaa että tarkoitan ruokalusikkaa, teelusikalla ei pääse mihinkään).


  1. Valmista pohja kääretorttupohjan tapaan. Ohje täällä.
  2. Vatkaa kerma, lisää siihen rahka, vaniljasokeri, kaneli ja oman maun mukaan sokeria.
  3. Leikkaa jäähtynyt pohja neljään osaan ja kasaa kakku joko kakkulautaselle (tai vuokaan kuten usein teen koska se on vain yksinkertaisesti helpompi säilyttää pienessä jääkapissa niin.)
  4. Ensimmäisen kerroksen päälle puolet banaaneista ja kerma-rahkavaahtoa, toisen kerroksen päälle ohuelti viipaloituja kiiwejä ja kerma-rahkavaahtoa, sitten toistot. Ja jääkaappiin maustumaan muutamaksi tunniksi.
  5. Varaudu siihen että jääkaapin seuraavan kerran avatessa nenään tulvahtaa vaniljan, kanelin ja banaanin lumoava tuoksu. Terästäydy vastustamaan jos maustumisaika on vielä kesken.

Tämä oli herkku vaikka ei kovin kaunis, kun ei kutsuttu vieraita saatiin laiskasti mennä kotoisamalla kaavalla.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Yhteinen hyvä

Olette varmasti huomanneet useinkin kaihoni menneisiin aikoihin. Minulla on tietenkin niistä kovin romantisoitu ja haaveellinen kuva, myönnän sen. Ymmärrän mainiosti että normaalit surut ja säryt sinnekin kuuluivat ja moni asia oli vaikeammin. Mutta varmasti myös paremmin.

Olen ollut niin kovin liikuttunut Haaviston kannatuksesta ja siitä että meistä löytyy vielä yhteisöllisyyttä, ylimääräistä yritystä ja ponnisteluja oman maan puolesta. Minusta se on jotain sitä minkä koen usein jääneen noihin menneisiin aikoihin.

Haaveellisesti kaipaisin sellaista pikkukyläyhteiskuntaa. Sellaista jossa vedetään yhtä köyttä koska muuten ei tulla toimeen. Autetaan toisen heinät talteen ja talot pystyyn. Riidellään siinä sivussa mutta silti isketään nyrkki yhteiseen pöytään. Tiedetään että se Kankkus-Jorma on viinaan päin, ettei sillä arki oikein enää luista, siitä tulee hankalakin tansseissa kun saa liikaa kotipolttoista. Mutta sekin hyväksytään koska Kankkus-Jorma on osa porukkaa, että minkäs teet. Samaten ne jokaisen kylän kylähullut, joista osa varmasti oli kehitysvammaisia ja hullun etiketillä kohdeltiin. Kuitenkin pidettiin huolta ja jaksettiin. Leipäpalat voideltiin köyhimmille kun alkoivat nälkää nähdä. Katsottiin kylän lasten perään ja syöteltiin puurot uunin kyljissä lämmitteleville vanhuksille. Toivottiin että Koljosen penska pääsisi kouluun kun sillä on sitä lukupäätä, siinä vähän auteltiinkin kun jäi siitä hyvästä talossa työkäsipari vähemmälle.

Jotain tällaista kaipaisin. Inhimillisempää yhteiskuntaa ja yhteistä hyvää. Haluaisin edelleen leuhkia maailmalla että meillä on hienoin koulutusjärjestelmä ja tuet joiden avulla jokaisella on mahdollisuus kouluttautua, että meillä saa hoitoa ilman vakuutuksia ja vähempituloiset perheet kodin, vaatetta ja ruokaa. Että Suomessapa ollaan tasa-arvoisia ja jokainen hyväksytään ihan itsenään. Niin ja meillähän on maailman puhtain luontokin jota arvossa pidetään. Ja kulttuuri johon satsataan. Että meillä yhdessä puuhalletaan samaan hiileen.

Pelkään että näistä ja monista muista asioista joista suomalaisena on voinut olla ylpeä livutaan pikkuhiljaa kauemmas. Toivon hartaasti että ei.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Ilahdus

Pitäisi ryhtyä töihin mutta juutuin internetinihmemaahan. Löysin aarteen. Esther Horchner, kuvittaja Hollannista on tehnyt aivan mielettömän hauskan teeastiaston Bathing Girls Tea Set. Näitä pitäisi saada Suomeenkin, ilahduttaisi takuulla kaikkia yksin-, kaksin- ja moninteejuojia.










Estherin kuvitukset ovat kivoja myös, mutta paperileikkaukset aivan uskomattomia, katsokaas täältä. Saattanut vierähtää tovi niitä tehdessä. Myös suositellut linkit ovat kaikki ajan käytön arvoisia, sillä ne ovat muutamalle muulle hollantilaiselle kuvittajalle, joillakin aivan ihania töitä, klikkaus tästä. Ja vielä, kaikki astiat löytyvät tästä linkistä. Mukavaa lauantaita sisätiloissa pakkasta ja viimaa paossa!

perjantai 3. helmikuuta 2012

Ravintolapäivästä lisää

Ravintolapäivä lähestyy, se on siis huominen. Kävin eilen toisen Kraftin jäsenen kanssa somistamassa ravintolan, pöytiin tuli Rantakoski Designsin liinat ja 'maljakkoihin' Elohiiren huopakukkasia (haluan heti kotiini samoja kukkia, miten helppo kaunistus kattaukseen, ei tarvitse huolehtia kastelusta ja kukkien tuoreudesta). Seinille nostimme Maarit Kontiaisen ihastuttavaa grafiikkaa. Meillä oli hauskaa. Itse huomisen teen muita töitä joten en pääse keittoa tarjoilemaan, mikä harmi. Uskon että Bckin talossa on hauskaa, kertakaikkiaan.

Unohdinkin mainita että keiton saa myös kauniiseen kulhoon jonka voi sitten ottaa mukaansa, hinta on silloin hieman 6e kalliimpi, kulhosta riippuen. Ajatus on että keiton nauttija tukee näin myös suomalaista keraamikkoa! Muunmuassa Kraftin Kirjavaa Kippuraa.

Siispä, Bockin talosta herkullista luomupunajuurikeittoa smetanalla, itsetehtyä leipää ja lähdevettä, huomenna klo 11-15, osoitteessa Aleksanterinkatu 20. Tervetuloa!



Paikalle pääsee ratikoilla 1, 7A, 4, 4T ja 3T



Tiedättehän nämä isot vanhat pullot joissa kaiketi olutta oli. Kukka joka on pullossa on mahtavan kokoinen ja tarjoilupöydän kuningas!



Ruokailijoille avautuu mukava näkymä Senaatintorille.


Oranssi-pinkki pöytä tulee huomenna notkumaan herkkuja ja viereinen beige kauniita astioita.



Jägerin hyvä koristus sanoisin :)