sunnuntai 1. marraskuuta 2009

The African Queen

Katsoin neuloessani jälleen Afrikan kuningattaren, Humphrey Bogartin ja Katharine Hepburnin elokuvan vuodelta 1951. Suosittelen leffaa niin lämpimästi kuin ikinä voin, se on sanoin kuvaamattoman ihana, täydellisiä ilmeitä ja hurmaavia henkilöitä. Voin katsoa elokuvan aina uudelleen ja olla yhtä ilahtunut kuin ensimmäisellä kerralla. (Samalla lailla ilahdun Pulp Fictionista).

Katharine esittää Rose Sayeriä, suoraselkäistä vanhapiikaneitiä, joka elää pappisveljensä kanssa Saksan siirtomaassa itäisessä Afrikassa (nykyinen Kongo), omistaen päivänsä uskonnolle, opetukselle ja säädyllisille tavoille, säestäen virsiä polkemalla syvällä antaumuksella urkuharmoonia. Sitten syttyy sota Englannin ja Saksan välille (1914). Eipä aikaakaan kun saksalaiset saapuvat polttamaan lähetyssaarnaajan kylän, kahakan seurauksena kuolee myös Rosen veli, ja Rose jää yksin arvokkaana leningissään istumaan raunioille.

Onneksi paikalle saapuu Charlie Allnut, viinaan menevä kanadalainen poikamies joka kuljettaa paatillaan "The African Queen" postia ja tavaraa. Charlie ottaa Rosen kyytiinsä ja siitä alkaa ihastuttava kuvio. Siistin ja nuhteettoman Rosen ylenkatse rähjäistä miestä kohtaan, Charlien yritys olla kohtelias ja edustava. C juo itsensä humalaan, R kaataa viinat jokeen, saa Charlien raivon päälleen, mutta parin päivän päästä Mister Allnut on kuin uusi mies, paukuttelee henkseleitään ylpeänä kun elämään on tullut rotia ja kunnollisuutta. Myös Rose alkaa päästä jäykkyydestään, nauttia yllättävästä seikkailusta ja löytää itsestään humalluttavaa villiyttä.

Vaarallinen joki kuljettaa heidät uhkaavien tilanteiden halki upottamaan voittamattoman Saksalaisten höyrylaivan, suurista suurimman Empress Louisan. Alus partioi joen suulla estäen englantilaisten sotalaivojen pääsyn jokea ylös. Seikkailun lomassa syttyy kuolematon rakkaus ja luja luottamus toisen kykyihin. Uusi rakkaus alkaa vaikuttaa valintoihin, Rosie halusi palavasti upottaa Louisan koska hänellä ei ollut mitään menetettävää, mutta rakastuttuaan hänellä oli yllättäen koko kaunis maailma käsissään, eikä hän halunnut enää sitä riskeerata. Charlie puolestaan piti aluksi koko ideaa mahdottomana hullun hommana, mutta rakkaus toi hänessä esiin miehen joka pystyisi mihin vaan, vaikka upottamaan voittamatoman Louisan.




Luin kesällä Katharinen kirjoittaman kirjan "The Making of the African Queen: Or How I Went to Africa With Bogart, Bacall and Huston and Almost Lost My Mind". Kirja kertoo Afrikan kuningattaren kuvauksista ja kuinka Humphrey ja John Huston (elokuvan ohjaaja) ryyppäsivät hartaasti kaiket päivät, Katharine joi mielenosoituksellisesti vain vettä (ja sai ainoana koko joukosta kamalan, koko kuvauksien ajan kestävän vatsataudin) ja sieti vaivoin herrojen kohlaamista. Ilma on lämmin ja kostea, Katharine taisteli päivittäin pitääkseen lierihattunsa lierin lepsottamasta, helmansa savettumasta, hiuksensa ojennuksessa, ja koetti kovasti pitää kiinni sivistyneen maailman tavoista kiinni. (Eipä ihme että elokuva tavoitti tunnelman niin hyvin).

Bogie sai roolistaan Orcarin, Katharine oli suorituksestaan ehdolla, mutta voiton vei Vivienne Leigh. Harmi, Kate olisi todella pystinsä ansainnut.

Loppuun vielä originaali traileri joka on myös aika ihana:


Täydellinen sunnuntaileffa!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Marke:
Minäkin olen mielihyvällä katsonut sen monta kertaa. Se hyöty ikääntyvästä muistista (ei muista mittään) on, että voi katsoa leffat, lukea kirjat aina vain nopeammin uudeleen

anna kirjoitti...

Se etu on kyllä ihan nuoremmallakin huonomuistisella...