Edellinen postaukseni herätti keskustelua erilaisista haaveellisista ajatuskuvista. Useimmilla ihmisillä on tiettyjä mielikuvia toisten asioista, yleensä sellaisia missä ruoho on vihreämpää. Itselläni on sellaisia tietysti myös. Yksi on millaista olisi olla maatilan emäntä. Olen siitä aikaisemminkin kirjoittanut (ilmeisesti useamminkin). Tuollainen harras kellarin hillopurkit-elämä. Kuvittelen että heräisin anivarhaisen katveessa (ilman herätyskelloa), vetäisin haalarit päälle ja astelisin rauhaisasti navettaan hoitelemaan elukoitani. Ne siellä ovelta jo myhähtelisivät ilosta, sitten voisi silitellä ja taputella ja tervehtiä huomenia. Niitä sitten hoitelisi aikansa, vaahtoavan lämmintä aamumaitoa tonkkiin, otsa vasten pehmeää lämmintä lehmänkylkeä. Sitten aamukahville, matkalla silmä lepäisi sen peltomaiseman yllä. Tuoreet munat matkalla kanalasta. Sittenpä olisikin aikaa päivällä louskutella mattopuita ja leivoskella tuoksuvia kullankeltaisia nisuja. Naapuriska pistäytyisi ehken kaffella. Kaappikello naksuttaa, kiikkustuoli natisee. Pihalla haukkuu pystykorva. Jonka nimi on Peni tai Musti. Kissoja kerillä uuninpankolla.
Juu. Tiedän kyllä että arki lienee sangen toisenlaista oikealla maatilalla. Kiirettä, kamalasti hommia, eikä sielläkään varmaan rikastumaan pääse. Ei ehdi niitä elukoita rapsuttelemaan ja hellimään siellä, ei.
Ystävälläni oli ruusuisia kuvitelmia siitä millaista olisi olla lääkäri, sellainen hyvä lääkäri. Jolla on aikaa hoitaa, kuunnella ja huolehtia. Pieni talo preerialla. Lääkärinlaukku kainalossa kulkisi potilaskäynneillä, kaikki tuntisivat ja ilolla tervehtisivät. Siellä kulkee se tohtori, kaikkien kyläläisten pelastaja ja lempinaapuri. Hän laskisi viileän lohdullisen kämmenensä sairaitten otsille ja helpottaisi oloja ihan olemuksellaan jo. Ojentelisi kuumeisille pikkuipanoille tikkareita. Ja viisaimpana opastaisi kaikessa muussakin askarruttavassa kuin vain ruumis.
Minua nauratti. Koska jos jokin minusta puuttuu niin se on tuollainen terveydenhuoltogeeni. Ei hoivaaminen sinällään vaan en oikein pysty ajattelemaan itseäni sairauksien, veren ja suolenpätkien kanssa. Niinpä tuo samainen kuvitelma on minulle seuraava: kauhulla odottelisin desinfektiseen valkoiseen takkiin pukeutuneena seuraavaa potilasta. Toivoisin hartaasti ettei tarvitsisi koskea mihinkään ruumiineriteisiin, ei kuunnella mitään ällöttävää, tai joutua hoitamaan jotain todella sairasta. Tai järkytysten järkytys diagnosoimaan jotain oikein tai väärin. Kamala vastuu ja hankalia potilaitakin vielä.
Lääkärihaaveilija nauroi maatilahaaveilleni yhtä rämäkästi päin naamaa. Huomasimme että yhteistä näille kuvitelmille oli sellainen slow-fiilis. Että olisi aikaa olla rauhassa työssään ja elämässään. Olla läsnä ja hetkessä.
Sitten siirryimme pohtimaan että kenelle on ne automainokset tehty joissa auto sujahtaa halki tuntemattomien ja karujen vuorimaisemien. Näkyy vain sammalta, vuoria, kallioita, välillä tyrskyisiä lahdukoita, vaahtoisat pärskyt auton ylle, vaarallisesti. Missään ei ainoatakaan taloa, tai ihmistä. Että mikä se on se sanoma. Että kyllä on kesyttämätöntä nyt, ihan miehekkyyden ytimessä ollaan. Vai että jos joudut ajamaan tänne äärirajoille, niin tässä autossa persiesi puutuu vähiten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti