Metron seinällä mainostetaan Haaga-Heliaa, yhteishaku on käynnissä/käynnistymässä. Kuvassa on nuori kaunis kuulaan energinen nainen ja tekstissä kysytään oletko koskaan halunnut olla yrttäjä tai jotain vastaavaa. Naisella on se asento että on juuri lähdössä juoksemaan maratonin, ennen sitä koulupäivää, tai ehkä valloittamaan koko maailman. Raikkaasti ja varmana. Kiinnostavia haasteita päin. Tiedätte.
Nauratti kun kuvittelin kuvaan käsityöläisen. Sen kerrospukeutuneen ja kiltin.
Mietin että yrittäjät voisi ehkä karkeasti jakaa kahteen eri sarjaan. On ne jotka todella haluavat olla yrittäjiä, jotka kenties jopa miettivät itse tuotteen, tai palvelun sen jälkeen. Heitä innostaa haasteet, myynti, markkinointi, käyrät ja tuloksen parantaminen. Heille parhautta on se että voi keksiä itse miten sinne huipulle pääsee. Tähtäys on nimenomaan sinne huipulle, isoihin rahoihin, kasvuun, kenties kansainvälistymiseen. Uskon että lähtökohtaisesti tällaiset yrittäjät voivat kohtuullisen hyvin. Yrittäminen on se juttu. Ideaali olisi johtaa suurehkoa energisesti virittynyttä porukkaa. Imago on äärettömän merkitykselinen.
Sitten on pakostayrittäjiä. Sellaisia jotka eivät mitenkään muuten keksi ansaita leipäänsä tehden työtä mitä haluaa. Siis Ei Mitenkään Muuten. Tässä luokassa on pääsääntöisesti kaikki käsityöläiset (poikkeuksiakin toki on) ja useimmat taitelijat. Kun on pakko tehdä käsillään sitä omaa visiota, ja leipääkin pitäisi saada pöytään, aloitetaan yritys. Pienesti vaan, sohvan nurkasta ehken ensin. Sitten pakosta ja ujosti ehkä isommalla kaavalla. Itse bisnes on välttämätön inhokki, myynti kuin möisi omaa lastaan, markkinointi Klingonia, pitkät tähtäimet yleensä kadoksissa kun ei ne silleen kiinnosta. Kasvu on jees, mutta ihan vain sen verran että saisi elannon. Kilpailu on vaivaannuttavaa. Ideaali olisi saada olla omassa kuplassaan mukavuusalueen ytimessä. Aina. Imagolla ei ole niin mitään väliä.
Luonnollisesti olen itse jälkimäinen. Taisi olla turha edes kirjoittaa.
Hankaluus tässä on että nämä kaksi sarjaa kohtaavat väistämättä. Siis parashan olisi että me käsityöläiset istuisimme aina vaan keskenämme ja ostelisimme toistemme työt, mutta ylläolevista kimmokkaista johtuen meillä ei ole siihen rahaa. Muuten homma hoidettaisiin näin. Aivan varmasti. Seuraa vieläkin voimakkaampaa yleistystä; käsityöläinen on mukava, pehmeä, yliherkkä, ja sillä on älyttömät siniset silmät (kivat ominaisuudet ystävien kesken mutta mitääntekemättömät bisneksessä). Se uskoo toisista aina parasta. Ja turpaan tulee niin että päreet lentelee. Näin usein on, valitettavasti. Koska se vastapeluri olikin se ykkösyrittäjä jolla on kovemmat piipussa. Joka ajattelee omaa etuaan ja rahan tuloa, koska muuten ei menesty. Ei se todella mieti miltä toisesta tuntuu, tai onko tämä nyt tasapuolisen reilua, tuleeko molemmille mukava olo. Käsityöläinen lähtökohtaisesti ajattelee että tietenkin käyttäydytään kohteliaasti ja reilusti, ihan ilman että asiasta täytyy puhua, saati sitten sopia tarkasti, tai herran tähden tehdä kirjalliset sopimukset.
Ja joka ikinen kerta kun käsityöläinen saa nokkiinsa, se on aina yhtä ihmeissään että miten nyt noin voi mennä? Joka kerta. Joka ikinen kerta. Uudelleen ja uudelleen. Yhtä ällistynyt. Koska eihän ihmiset vaan noin.
Olen saanut turpiini usein. Kokeillut paljon kantapään kautta. En silti ole 'kovettunut', en ole 'oppinut'. Edelleen innostun ja uskon kaikkeen tulevaan kivaan uuden mahdollisuuden edessä. En silti ole mielestäni typerä ihminen. Luotan sovittuun sanaan. Koen jopa että tavallaan vahvuuteni on se että luotan toisiin. Kohtelen toisia aina reilusti ja pidän mitä sanon. Naiivisti edelleen ajattelen että edessä oleva on entistä parempaa, että elämä on silleen tasapainottava että kaikki saa ansaitun palkkansa. Mutta hahaa, näinpä ei bisneksessä olekaan. Sillä se jolla on kanttia eniten kävellä muiden yli takuulla saa parhaimman palkan.
Onneksi on se voimaannuttava kollegasisarten rinki jotka potkis toistensa persauksille että nouseha ny siitä, tämä nyt oli taas vaan yks tämmönen.
2 kommenttia:
Hyvin kirjoitettu.
Tällaiset ennakkoverolipulla toimivat kääntäjät, jotka naputtavat tekstejä makuuhuoneen nurkkaan sullotun työpöydän ääressä ja samalla tekevät ruokaa, siivoavat, pesevät pyykkiä ja yrittävät sähköpostin kautta antaa sellaisen kuvan kuin olisivat todella tehokkaita ja dynaamisia, kuuluvat varmasti samaan sakkiin noiden pehmoyrittäjien kanssa.
Itse asiassa he istuvat vanhoissa verkkareissa ja villasukat jalassa ja itkevät sitä, ettei kääntäjiä enää nykyään arvosteta, vaan he ovat sellaista EU:n pakottamaa orjatyövoimaa.
Jos et suostu toimeksiantajan ehtoihin (niitä on ainakin kolme arkillista), et saa toimeksiantoa. Pullikoi mitä pullikoit, maailma on täynnä kääntäjiä, eikä siinä yksi vaivainen meinaa mitään.
Joskus saan puheluita, missä kysytään, vastaanko markkinoinnista tai tietotekniikasta. Kyllä, vastaanhan minä, ja siivoamisesta myös ja kaikesta muustakin. Tai pyydetään puhelimeen toimitusjohtajaa, jolloin on vaikea olla vakava. Minä kai sekin ole... toimitusjohtaja.
Yrittäjänä oleminen on kuitenkin ihanaa, kun saa itse määrätä ajastaan ja itse päättää monesta asiasta. Ikävää on, että yrittäjä maksaa itse eläkkeensä eli 24 % tuloistaan ja sen päälle veroa 30 %, mutta on periaatteessa täysin lainsuojaton ja vailla minkäänlaisia etuja, joita palkansaajilla on pilvin pimein.
Anteeksi, tuli purkaus.
Kiitos kaunis purkauksesta! :)
Juu, taidetaan olla samalla viivalla, aika moni yksinyrittäjä on. Joudumme tosiaan olemaan kaikki henkilöstöt ihan itse. Ymmärrän niin hyvin tuon toimitusjohtajafiiliksen. Kirjoitan sen aina kaikkiin messuilmoittautumisiin ja tuntuu kuin leikkisin roolileikkiä silinterihattu päässä :D
Se on kyllä niin totta että yrittäjän sosiaaliturva on aivan onnettoman olematon.
Käsityöläisen kohdalla tuohon prosenttiyhtälään lisätään vielä kalliit materiaalimaksut ja 24% alvia. Ei tässä ole järjen häivää oikeastaan... Monessakaan mielessä. Mutta tässähän sitä ollaan eikä kukaan pitele haulikon piippua ohimolla että olet nyt sitten yrittäjä perhana.
Lähetä kommentti