Tänään havaittiin jälleen että luonto on (edelleenkin) paras jättää ihan luonnolleen ja rauhaan. Mökin rantavesissä on uiskennellut sorsaperhe. Arka sellainen, ei mikään pullasorsasorttinen. Kuusi ihanaa pientä höyhenenkeveää poikasta. Välillä uskaltautuvat lähelle rantaa josta mamán koira antaa niille livakat hatkat. Olen nähnyt nämä hatkat muutamaan kertaan. Aina jännityksellä että kerkeäväthän kaikki varmasti karkuun. Sen verran nopeaa on pikauinti että turvassa ovat olleet (itseasiassa niin nopeaa räpylämelontaa että ilmaa näkyy mahan ja veden välissä). Eräänä päivänä perhe yllättäen rantautui, ehdimme hätistää ne kiireellä takaisin järveen ennenkuin koirimus huomasi ne. Olisi tullut sorsapaistia jos ei olisi ehditty ensin. Kovin ketteriä kun eivät ole maalla vesilinnut. Ihmeteltiin mikä aivopieru ne sai tuolleen rantautumaan.
Tänään keskustelin mamán kanssa akustiikkalevyistä terassilla ja yllättäen ihan huomaamatta jalkojen juuressa olikin lauma kaulojaan kurkottelevia sorsanpoikasia, hirveällä piipityksellä, pullan perässä. Siinäpä tuli nimittäin sitten kiire. Villasukkasillani säntäsin koiran etsintään, joka onneksi, kerrankin, nukkui talon takana. Sain otuksen suljetuksi sisätiloihin. Sillä välin mamá yrittää hätistellä linnut veteen mutta eivätpä mene, ei, kun olisi sitä pullaa niin kiva saada. Lopulta piti kepeilla paukuttaa maata ja huutaa ärjymällä ennenkuin poistuivat (mahtoi näyttää sadistiselta jos joku veneili juuri silloin ohi...). Ja toivottavasti pelästyisivät niin etteivät enää tule meille kyläilemään. Katastrofi vältetty tällä kertaa. Myöhemmin huomasimme naapurit laiturillaan iloisin naamoin nakkelemassa sorsille pullaa.
Hitsin hyvä idea kiva opettaa tällainen luomusorsa citysorsan tavoille. Ei olla ainoa aidattu tontti jossa koira juoksentelee vapaana. Jos tulevat tänne uudelleen niin ihme jos sattuu olemaan yhtä hyvä tuuri. Visioin retkottavat pikkukaulat roikkumaan korian kidasta. Ei mitenkään mukava mielikuva. Kurkkua kuristaa ihan. Rakensimme oksista barrikadin rantaan, toivottavasti auttaa.
Nopeasti oppivat luonnon luomat, pedon pelko unohtui sen siliän tien kun helpon sapuskan houkutus kasvoi. Ai että minua raivostuttaa ihmiset jotka alkavat luontokappaleita syöttelemään täällä pöpelikössä. Ensinnäkin jo se ettei ranskanleipä ole luontokappaleen ruokaa, jää ravinteet saamatta. Muistatteko ne cityvarikset joille ei enää kasva höyhenet koska pullaruoka näivettää ne? Tai siilit jotka eivät osaa enää itse etsiä ruokaansa ja kuolevat nälkään, (viimeistään talvipesässään) kun mökkiläiset lähtevät koteihinsa? Toisekseen, luontokappaleen kesyttäminen ei ole ikinä hyvä idea.
Mamá muisteli vastaavaa tilannetta jossakin muualla, että lopulta nähtiin kun naapurin metsämiehet olivat posautelleet leipää kerjäävät sorsat suoraan veneestä. Metsämiehen saaliiksi menevät nämäkin syksyllä, kesyt kaverit, jos joku ei syö niitä sitä ennen.
En voi ymmärtää tällaista ajattelematomuutta, kun vielä niin paljon kirjoitellaan lehdissä että älkää ruokkiko villieläimiä. Että niistä voi iloita mainiosti katselemalla, ilman että tunkee pullamössöä nokkiin ja naamoihin.
Sitten killistellään että miten ihanaa kun tuollaviisiin kesyynytyvät että ihan kädesta pullaa ottavat. Pam.
Oksabarrikadi. Ei näytä kutsuvalta, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti